Minä

Minä
Tarmo Yli-Rajala on lähes keski-ikäinen kirjailija (79), kotoisin maaseudulta. Hän ei viihdy sisäänlämpiävissä kirjallisissa kuplissa ja on vailla työläistaustaa. Noususuhdanteisen tieteellisen uransa hän jätti lisensiaattitutkintoon, koska havaitsi saaneensa tutkimustyön tiimellyksessä peräpukamia ja lievää päänsärkyä. Kaunokirjoituksesta hänellä oli todistuksessa 9 ja palkinnoista mainittakoon 2. sija hiihtokilpailusta jossa oli kaksi osanottajaa. Joitakin vuosia sitten hän muutti Suomesta tänne ulkomaille, viettäen nyt joutoaikaa Akaan Viialan residenssissään runoillen ja nauttien kulttuurihistoriallisesti arvokkaan vesitornin maisemista.

lauantai 8. joulukuuta 2018




EI MIKÄÄN


Mikä voisi olla vakavampaa
kuin ei mikään (Italo Calvino)






Sielu, olenko se minä?  Polvea jomottaa, pakotus silmissä on laantunut. Kukikas tapetti erottuu himmeänä ikkunasta kajastavassa aamuvalossa. Alavasemmalla erotan harmaan laikun. Pitäisi nousta ja valuttaa tipat silmiin. Yöpöydällä lojuu kuvakansio, öiset hetket. Loputon ja turhauttava yö, pää täynnä ajatuksia. En tiedä olenko unessa vai valveilla. Yhä enemmän olen alkanut elää unen ja valveen rajamailla, ei kenenkään maalla. Yöstä Omar Khaijam kirjoitti sattuvasti:

      Ja että kerran, yön vain lyhyen, kedolla hohdat niin kuin kaste sen
      mut aamun auetessa nouset, lähdet pois jonnekin, yks kaksi kadoten

Mikäpä on kedolla herätessä. Nousen taas yön jälkeen marrasaamuun tietämättä olenko nukkunut ollenkaan. On vaikea herätä kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, odottaako minua enää mikään tekemätön. Kello vain raksuttaa, mittaa olematonta aikaa. Viisari tikittää sekunteja yhä nopeammin, päivä päivältä kohti mustaa aukkoa. Jonain päivänä aika uppoaa tapahtumahorisonttiin eikä siellä odota enää mikään. Vai odottaako siellä ei mikään?

Mietin usein sitä mikä erottaaa eläimen ihmisestä. Sillä ei ole tietoisuutta itsestään, siis sieluako? Mietin ja muistan, osaan kuvitella tulevaisuuden. Tiedän että minä olen. Ajatus ikuisuudesta tuntuu masentavalta. Että kaikki tämä jatkuisi loputtomiin, samat ihmiset, samat juorut, kateus ja kilpailu. Taivaallisiin kultakaupunkeihin en halua uskoa, en kuoroihin enkä ylistyshymneihin. Minä jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Vaan nyt aika ajaa minua siitä kaikesta yhä kauemmas kohti mustaa aukkoa, josta kukaan ei ole palannut.

Mitä minä tänään tein? Heräsin varhain aamulla, keitin teetä ja unohdin lieden päälle kunnes havahduin kattilan kannen kolinaan. Tiputin tipat silmiin. Selasin lehteä, luin otsikot ja yleisön osaston vuodatukset. Katselin ikkunasta marraskuun maisemaa. Naapuri on hankkinut koiran. Kattilan kannen löysin myöhemmin jääkaapista, jonne olin sen hajamielisyyden puuskassa unohtanut. Johanna oli oikeassa. Hän epäili, että alan yhä enemmän sekoilla. – Miten sinun kävisi ellen minä olisi katsomassa sinun perääsi? Kun tuosta vielä ikäännyt, et muista enää edes omaa nimeäsi.
Yöpöydällä on kasa kirjoja. Stanislaw Jerzy Lec, Kafka, Omar khaijam, Renardin kuvien metsästäjä. Baudelairen Pahan kukat.

Epiikassa minua ei enää mikään kiinnosta, siinä tapahtumat etenevät liian määrätietoisesti ja aina on olemassa jokin lopputulos johon ovelasti johdatellaan. Kaaoksessa ei mikään ole niin arvokasta, että se edellyttäisi tyydyttävää loppua. Ei yhtään mikään.
Jos nyt suljen silmät, muuttuvat eideettiset kuvat eläviksi. Niiden hahmot alkavat liikkua ja kuulen ääniä. Vedän peiton korville ja käännän kylkeä löytääkseni sopivamman asennon. Polvea kolottaa reumatismi.

Eins, zwei drei. Die Liebe ist nur Zauberei. Se isän sodasta tuoma valokuva vaivaa mieltä. Ketä se esittää? Katson miehen jäätyneitä, avoimia silmiä. Hänelläkin oli taskussaan kuva jota usein esitteli. Siinä Lise ja pikku Erika istuivat puutarhatuolilla totisen onnellinen hymy kasvoillaan. Jossakin Nurnbergissä.
Haudattiinko tuo mies noin, silmät avoimina? Kävin joskus kauan sitten Norvajärven hautausmaalla ja löysin hänen nimensä kiveen hakattuna hämärästä hautaholvista, satojen muiden nimien joukosta. Nuo silmät ovat tuijottaneet valokuvasta minua siitä lähtien kuin murhaajaa, vaikka minä hänen eläessään olin vielä pikkupoika.

Käännän taas kylkeä. Tuntuu kuin korvassa olisi vettä, sama tunne kuin joskus saunan jälkeen.  Kuuntelen sydämen sykytystä tyynyä vasten: Mut aamun auetessa nousen, pois lähden jonnekin. Mielessä Italo Calvinon kysymys: mikä voisi olla vakavampaa kuin ei mikään.

 .

lauantai 1. joulukuuta 2018


SELFIET





Miete:
Itseensä rakastuneen
on turha odottaa muilta
vastarakkautta


Tämä sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut yhä kiinnostavammaksi.
Ennen läheteltiin kirjeitä ja postikortteja tai soiteltiin puhelimella joskus
joulun aikoihin. Nykyään ei tarvita pitkiä selvityksiä siitä mitä kuuluu ja
miksi ei ole kuulunut. Riittää kun lähettää selfien, kuvan omasta naama-
taulusta milloin mistäkin. Eilen sain tuttavalta kuvan jossa hän irvisteli syn-
kän näköisesti Hampurin Reperbahnilla, tänään ilmoitti joku toinen liehto-
vansa jossakin Etä-Aasiassa. Mitä muuta siellä tekemässä, siitä en saanut selvää, mutta kovin näytti äijä rasittuneelta. Hänellä oli ruoansulatusvaikeuksia ja ripuli.

Lähetin molemmille kuittauksen ja kiitokset selfien kera. Otin sen täkäläi-
sen vesitornin juurella, naama päin kellastunutta lepikkoa ja toivotin heille
pitkää lomaa. Ilmoitin samalla että vatsani toimii hyvin ja olen kaikin puo-
lin hyvin tyytyväinen, paitsi en oppositioon. Se kun on aina tyytymätön.
Eikä tällä ole mitään tekemistä politiikan kanssa, sillä mehän kaikki kolme
olemme opportunisteja. Elämä näin on helpompaa.

Koko tuo muotioikku, selfie on osoitus siitä mihin ollaan menossa. Kohti
yhä täydellisempää itsekkyyttä. Ei sillä väliä miten muilla menee, kunhan
vain minulla menee hyvin. Eikä sillä ole väliä miten muualla menee, kun-
han vain meillä on noususuhdanne ja talouskasvu vakaasti ylöspäin. Hyvin-
vointivaltio. Meidän tuleville polville, jos sellaisia yleensä enää on, pitää jäädä luonnonvaroja. On aivan luonnollista, että minä saan tehdä pitkiä lentomatkoja lomakohteiisiin ja ostaa turhia teknisiä vekottimia sadoilla euroilla koska naapuritkin niin tekevät. Mitä se meille kuuluu jos noilla sadoilla euroilla olisi voitu ruokkia satoja nälkäisiä lapsia. Tai auttaa sairaita paranemaan. Kyllä
Lääkärit Ilman Rahoja –yhdistys heistä huolen pitää ja vallanpitäjät saavat
aseensa.

Vaan mitä dementiaan tulee, niin sehän ei tule kello kaulassa. Minulle sat-
tui nyt merkillinen tapaus, aivan kuin Daniil Harmsille. Unohdin yhtäkkiä
kumpi tulee ensin, seitsemän vai kahdeksan.



                    Esitän kiitokseni useille kritiikin kersanteille sekä Rimmin
                    kaupungin Vapaapalokunnalle pyyteettömästä tuesta ja
                    arvokkaista neuvoista joita olen näiltä mainituilta tahoilta
                    saanut oheista narratiivia kirjoittaessani. 

perjantai 23. marraskuuta 2018


KOKOUS


Mietteen aihe:
Ote kokouspöytäkirjasta, jossa 
ainakin yksi nuija oli paikalla.




Tarkoitus oli, että kaikki samanhenkiset kerääntyvät yhteen ja vaihtavat erimielisyyksiä.
Heti alusta lähtien huomasin, että syntyi ryhmiä jotka pälyilivät muita osallistujia, kuiskivat keskenään ja vaihtoivat merkitseviä katseita. He hyväksyivät äänekkäästi toistensa mielipiteet, vaikka olivatkin muka eri mieltä. Tässä ryhmässä vallitsi opportunistinen tasa-arvo ja se noudatti demokratian orwellilaisia periaatteita. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta ryhmän puheenjohtaja on kaikkein tasa-arvoisin. Hän ammentaa tietonsa ja taitonsa lähteestä jota ei saa mainita ääneen, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat. Se on ryhmäpäätös.

Joku saattaa hyvinkin luulla, että minä, asianosaton olen vainoharhainen. Mutta sehän ei pidä paikkaansa, sillä jokainen kokouksen osallistuja tietää, että tulin paikalle kutsumattomana vieraana ja vieläpä äärimmäisen epätietoisena.

Sihteeri kääntyi huolestuneena kuiskuttelemaan puheenjohtajan kanssa ja tämä heitti minuun myrkyllisen silmäyksen. Moni pää kääntyi tähyilemään ikkunamaisemia, vaikka ulkona ei edes satanut. Arvelivat että minä edustan väärää puoluetta. Joku pieraisi äänekkäästi. Puheenjohtaja nosti nuijaa ja löi sillä ainutta viatonta paikallaolijaa, nimittäin pöytää. Hänkin on täällä tänään, mies tai nainen, tai ehkä hän on vain henkilö tai muu, hän sanoi. Joka tapauksessa  viimeinen pykälä on jo käsitelty ja päätös on, että jätämme paperit toistaiseksi pöydälle ja riennämme juomaan puheenjohtajan kälyn tarjoamat kahvit.

Kesken jäänyt asia kuohutti meitä vielä niin, että päätimme kahvin jälkeen jatkaa kokousta siihen asti, että siitä maksettava tuntipalkkio ehtisi nousta yli kipurajan. Kokous jatkui myöhemmin kohdasta muut asiat. Kiivasta keskustelua syntyi aiheesta onko kysymys nyt sukupuolesta, sillä ilmaisu ”muut” hämmensi joitakin luottamushenkilöitä. He eivät halunneet edustaa muita kuin perinteisiä arvoja, joten käsite muut oli heille vastenmielinen. Muut puolestaan pahoittivat tästä mielensä, ja niinpä puheenjohtajan nuija päätti kokouksen erimielisesti. Asian puimista jatketaan ensi viikolla, jolloin nuija on jälleen paikalla ja parhaassa tapauksessa niitä on siellä useitakin.

Päätin turhautuneena poistua kokouksesta ja piipahtaa rautakaupassa, sillä olin jo kauan ja vakaasti harkinnut, että vielä joskus ostan kilon galvanoituja rautanauloja.

lauantai 17. marraskuuta 2018


JOKA ITSENSÄ TUNTEE


Miete:
Autiolla maalla Salvador
suitsittaa palavaa kirahvia.
Kaukana vuoret.



Levysoittimesta kantautui gregoriaanista laulua, muuten oli aivan hiljaista. Annan käsi pysähtyi liikkeestä kuin valokuvausta varten. Suupieleen virisi hätäinen, pelokas juonne. Minä en jaksa enää, hän sanoi. Hartiat lysähtivät säälittävästi ja takaapäin näytti kuin itku ei olisi enää kaukana.

-Mitä sinä et jaksa, Anna?
-Tätä arkielämää. Me ollaan aina työssä eikä meillä ole enää mitään yhteyttä. Tuntuu että
elämällä ei ole enää mitään annettevaa.
Tässähän minä nytkin olen, ajattelin. En käy pitkillä lenkeillä, en pelaamassa lentopalloa enkä istu kapakoissa oluella muiden vähä-älyisten kanssa.

Ja päivät hän itsekin on työssä, ajattelin vielä ääneen.

- En minä sitä tarkoita, Anna sanoi. – Tuntuu vain niin tyhjältä, ei ole enää mitään sellaista mitä kiihkeästi odottaisi tältä elämältä.

- Paitsi kuolema, minä sanoin ja kaduin saman tien sanojani.

Näin keskustelu eteni ja sen päätteeksi  Anna huokaisi. – Kun elämä alkoi tympiä, päätin kiinnittää huomion milloin mihinkin osallistumiseen. Piti muka juosta palavereissa ja kapakoissa, myyjäisissä ja lääkärissä.Oli rakkovaivaa ja päänkipua, turvotusta ja masennusta. Ja nyt minä olen vain kyllästynyt, Anna lateli kuin ulkoa opittua litaniaa. Hän laski harjan kädestään pöydälle, irvisti peilikuvalleen: minä olen vanha.

Katsoin Annaa. Ei hän vielä vanhalta näytä, varsinkaan jos pettää itseään ja meitä muita noilla meikeillä. Taitavasti ja tehokkaasti. Hämärä valaistus tekee meistä molemmista nuorempia. Ja ilta on siksi hyvää aikaa, syksy vuodenajoista paras. –

- Ei sillä ole merkitystä mitä sinä itse luulet, sanoin hänelle. Tärkeää on se, millaisena ihmiset sinut näkevät. Niin sinä voit löytää itsesi ja päästä tasapainoon. Näinhän on sanottu: missä teidän aarteenne on, siellä on teidän sydämenne. 

- - Siinäkö kaikki, Anna kysyi epäluuloisesti. – Niin että se paljon puhuttu taivas onkin  vain kuvitelma josta saa sisäisen rauhan. Sano tämä ihmiselle jota kidutetaan hengenlähtöön asti. Sano se lapselle jota joku sairas psykopaatti parhaillaan kuristaa tai pakottaa miinakentälle tai ihmiskilveksi. Sano mikä tai kuka on ihmisen todellinen turva kaikissa elämäntilanteissa?

Anna oli nyt löytänyt mielensä pohjalta ikivanhan kysymyksen. Se on nimeltään teodikea-ongelma. Miten kaikkivaltias ja täydellisen hyvä voi sallia kaiken pahan jota pakottaa meidät  katselemaan ja kokemaan?. Siinäkin täytyy  palata omaan itseen. Kaikki käsitteet ovat meidän itsemme luomia, hyvä ja paha, moraali. Suurin ihme maailmankaikkeudessa on ihminen, jolla on vapaa tahto tehdä valintoja. Joidenkin mielestä se on meille annettu kirous.

Jos katsot kuvaasi veden pinnasta, se näkyy sitä kirkkaampana mitä rauhallisempana pinta pysyy. Sellainen sinun sielusikin on. Pysähdy hetkeksi, katso omaa kuvaasi ja usko siihen mitä näet.   



perjantai 9. marraskuuta 2018



LUKUTAPA


Kun viisas osoittaa tähteä,
niin tyhmä tuijottaa hänen sormeaan.
(Kung Fu Tse)





Sellainen on käsitys, että nopea, silmäilevä lukutapa on älykkään lukijan tunnusmerkki. Silmäisy sivulle riittää, ja asia tuli selväksi. Sillä tavoin syntyy pinnallinen maailmankuva. Vauhti on niin kova, että kyky empatiaan ja asian syvempään ymmärtämiseen jää puuttumaan. Niin myös kyky kriittiseen pohdiskeluun ja päätelmien tekoon. Tuo käsitys kulkee rinta rinnan nykyihmisen egon kanssa. Käsitys omasta itsestä on paisunut kuin pahanlaatuinen kasvain. Se peittää näköalan ja kasvaessaan se alkaa haista. Nopea lukija on niin viisas, ettei hänellä ole aikaa ajatella. Riittää jos näkee ketun, mutta ei ehdi nähdä mistä se tuli ja mihin livahti.

Meno on niin vauhdikasta, että tässä tulee väkisinkin vainoharhaiseksi. Nopea lukutapa pyyhkäisee arvottomina syrjään inhimilliset tunteet ja kokemukset. Teksti jonka kirjoittamiseen on käytetty aikaa ehkä vuosikausia, joka on syntynyt syvällisen pohdinnan tuloksena, pyyhitään ylimielisesti yli. Pikalukeminen on loukkaus ja kuvastaa kirjoittajaa kohtaan tunnettua halveksuntaa. Joka tuolla taidolla ylpeilee, pitäisi lähettää autiolle saarelle Kafkan teosten kanssa. Ehkä hän oppisi hidastamaan ja kertaamaan, selailemaan myös epäluuloisesti. Kaikki ei ole totta mitä kirjoitetaan.

Nopea, pintapuolinen silmäily sopii mainosten sanoman omaksumiseen. Se palvelee kaupan ja liikeyritysten tarkoituksia, ei ihmisten. En usko että tiedemiehet, säveltäjät ja kirjailijat ovat pyrkineet pikaluvun kaltaiseen havaintojen tekoon kun ovat pohtineet kaikkeuden arvoituksia, kirjoittaneet vuosikausia yhtä ainoaa teosta tai säveltäneet 200 vuotta sitten sinfoniaa jota vieläkin kuunnellaan ja arvostetaan. Ei kirjaa lueta eikä musiikkia kuunnella pikakelauksella. Sellainen on taiteilijan pilkkaamista ja oman itsen korostamista. Sellaista, että minä pystyn omaksumaan kertaheitolla usean kirjan sisällön ja samaan aikaan syventymään pariin sävelteokseen. Ehdin siinä samalla ratkaista myös suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan väliset ristiriidat.

Satamaton päivä? Se on päivä, jolloin ei auta lähteä etsimään  satamaa sateenvarjon
kanssa.
 


perjantai 2. marraskuuta 2018


HÄMÄHÄKKI

Miete:
Aika on peili, jonka
läpi on kuljettava





Minä seisoin luokan edessä opettajan tiukan katseen kohteena. Sinäkö tämän olet piirtänyt?
Taululla oli liidulla taiteellisesti luotu hämähäkin kuva, jonka jalat sojottivat eri suuntiin ja
jonka selkää halkaisi päästä päähän pitkä viiva. Pave sanoi että se on ajatusviiva ja että sellainen on kaikilla niveljalkaisilla. Hän tiesi, koska oli jo kolmannella luokalla ja minua paljon oppineempi. Siksi hän ei ollutkaan paikalla vaan jossain toisessa luokassa opettelemassa tärkeiden vesistöjen nimiä. Ne piti osata ulkoa, samoin kuin kertomus siitä kuinka veljet upottivat Joosefin kaivoon ja faaraon tytär löysi hänet sieltä.

- Joo, minä myönsin. Pave neuvo ja sano että se on luonnontiedettä.
- Minä sille Pavelle luonnontieteet näytän, opettaja uhosi.

En minä kyllä tiennyt miksi opettaja oli hämähäkin kuvasta niin tuohduksissa, eihän se huono ollut. Jaloissaki oli karvoja niinku Pave oli neuvonut. Ajattelin että kun pääsen kotia, etsin jostakin hämähäkin ja tarkistan mikä tuossa kuvassa meni vikaan, tai menikö mikään.
- Hyvä on, opettaja kivahti. – Koska myönnät piirtäneesi sen, selviät tunnin jälki istunnolla. Oppituntien jälkeen. Käytä taitosi tästä lähtien rakentavampaan puuhaan, lue vaikka läksyjä.

Välitunnillako? Luuleeko se että välitunnilla luetaan läksyjä ja tehdään rakentavia puuhia. Pave panee pikku kiviä kauluksesta paidan alle ja isommat pojat painivat. Jos siinä joutuu käsirysyyn itseään isomman ja vahvemman kanssa, opettaja seisoo lähellä kädet takin taskuissa ja myhäilee: pojat ovat poikia. Eikä siinä auta hämmästellä jos jää aivan yksin. Katsojat kannustavat vihamiestä.

Opettaja oli jäänyt luokkaan ja piti silmällä. Hän kirjoitteli joutessaan jotain paperille ja nosti äkkiä hämmentyneen näköisenä päätään tuijottamaan minua.
- Minä en oikein tiedä mikä sinä olet, hän mutisi. – lintu vai kala? Kyllä sinä Paven tiedät  etkä ole niin tyhmä kuin mitä näyttelet. Onko pakko aina tehdä niin kuin joku muu käskee?

- Mutta tekeehän opettajakin niin, minä uskalsin puolustautua. Koko opettajan elämä perustui käskyihin. Ei oma mielipide tee sinusta suosittua vaan se, että kuuntelet mitä sinulle sanotaan. On parempi sukeltaa, jos äänet häiritsevät, äläkä nouse pintaan ennen kuin katsojat ovat kaikonneet. Heillä on kiire muualle selittämään ja kannustamaan.

Niin minä siinä ajattelin mutta en sanonut enää mitään. Arvelin että hän piti minua vähän omituisena.










lauantai 27. lokakuuta 2018





KUVIOAMMUNTAA


Miete:
Monen runon loppuriiminä
on laukaus







Katse siirtyy yli kehäkukkapenkin, seinänvierustaa pitkin vesikorvolle asti. Tuossahan on paikka, jossa seisoin monet kerrat seestyvässä murrosiässä ja katselin tähtitaivasta. Otavaa, Pientäkarhua ja Venuksen sirppiä. Sen saattoi kevätiltana nähdä sirppinä niin kuin kuun, jos vain ymmärsi oikeana iltana suunnata kaukoputken sitä kohti. Mutta nyt se oli  suunnattu kohti pahvisia ihmishahmoja, joita minä liikuttelin vetämällä kahdesta kahvasta
kymmenen sekunnin välein. Ihmisen kuvat käänsiivät pahvikasvot kohti ampujaa ja sitten taas häneltä kylkimyyryä piiloon, sivuttain. Säännöllisin väliajoin isän käsi nousi, ja hän ampui jokaista pahvihahmoa sydämeen.

Vihasiko hän noita pahvihahmoja, minä mietin. Kranaatin sirpaleiden jättämät arvet vihersivät hänen poskillaan ja ohimoissa, jalkaansa hän vähän nilkutti. Puolet hampaista oli jäänyt Suomussalmen ja Kuhmon korpiin. Sairaalassa hän oli maannut monta kuukautta puoliksi halvautuneena. Säilytän vieläkin muistona hänestä kaivettua isoa kranaatin sirpaletta. Kun sota myöhemmin taas jatkui, lävisti luoti vasemman olkapään Ihantalassa. Pahviset viholliset eivät näistä tapahtumista tienneet mitään, ne vain antautuivat ammuttaviksi koska minä käänsin ne rintamaan. Ehkä isää helpotti huomata, että minä halusin auttaa asiassa, jota en itse oikein ymmärtänyt.

Monesti teki mieli kysyä häneltä, että miltä se tuntui. Olivatko nuo kuvitteelliset ihmiset, pahvihahmot syyllisiä siihen, että nuoruus jäi Karjalan korpiin. Kysyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska hän ei koskaan puhunut noista muistoistaan. Seisoi vain hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat salaisia. Kun minä vedin vivuista, kääntyivät taulut pelokkaina kasvotuksin vainoojansa kanssa, ja isä ampui jokaisen hahmon sydämeen itkevän reijän.

Kun katson häntä nyt silmiin, näen vain pinnan. Jos yritän nähdä syvemmälle, näen vain pohjakivet ja kaiken sen mikä hukkui.