Olin viettänyt vapaapäivää kaupungilla ja istunut baarissa parin tuttavan kanssa. He olivat huolissaan yhteiskuntaa vaivaavista asenteista. Vapaamielisyyden ja anarkian väilinen raja on veteen piirretty viiva, he väittivät. Kaikki puetaan joko mustaan tai valkoiseen pakkopaitaan ja maailma on väritön. Oikeastaan tuo on totta, minä ajattelin vaikka en osallistunut arvosteluun. Mustaa suosivat fasistit, anarkistit ja eksistentialistit. Ja kuka nyt valkoista pantaa käyttäisi muu kuin pappi. Sehän on tekopyhyyden merkki, pään päältä kaulaan valahtanut sädekehä.
Ja muistikuvatkin ovat vain unien rakennuspalikoita, katoavat aamulla.

  
  

OLOHUONE


     Nousuhumalassa olevien tuttavien mielipiteet ja väittely soivat vielä korvissa kun palasin kotiin illansuussa. Kello oli jo puoli kuusi. Heti kun avasin ulko-oven ja astuin ahtaaseen tuulikaappiin, olin haistavinani tupakan savun. Se hämmensi minua kovin, sillä Roosahan oli matkoilla eikä koskaan tupakoinut. Eteisessä  haju tuntui jo selkeämmin ja kuulosti siltä kuin yläkerran olohuoneessa olisi vilkkaasti keskusteltu. Kuului myös musiikin jumputusta. Jotain sietämätöntä, sellaista millä ainakaan minä en korviani halua rasittaa. Tarkempi nuuhkaisu sai minut nyt todella epäluuloiseksi. Onko tuo marihuanaa? Kiipesin portaat tavallista hitaammin yläkertaan ja pysähdyin hämmästyneenä olohuoneen ovelle. Minun paikallani television edessä istua röhötti vastenmielisen näköinen rasvaletti, joka rummutti rokin tahtia tuolin käsinojaan. Makuuhuoneen ovesta näin vilauksen tanssiparista, joka vatkasi siellä käsiään samaisen rokin tahdissa, huitoi ja kiemurteli silmisssä haltioitunut, lasimainen katse.
     Missä minun cd-soittimeni on?
     Siellähän se oli entisellä paikallaan, mutta koko levykokoelma oli paiskottu pitkin lattiaa. Siellä lojuivat Schubertit ja Bachit sikin sokin.
     -Ei sulla jäbä parempaa musaa ole, rasvaletti uteli hävytön virne kasvoillaan.
     Mitä helvettiä tämä nyt on? Minä kiekaisin. – Kenen luvalla te olette tänne tunkeutuneet. Kuka teille on avaimen antanut ja miksi?
     - Rauhoitu hyvä mies, joku sanoi. Heitä oli kertynyt ympärille iso liuta, ties miltä suunnalta. Tabletit niillä oli nenän edessä jotakin peliä hiomassa. – Me ollaan suvakkeja ja parempi olis jos isäntä itekkin olis. Muista sopimus.
     - Mikä ihmeen sopimus, minä ärhentelin. Minä en teidän kanssanne ole sopimuksia tehnyt. Niin että sopii korjata luunne täältä ja vilkkasti tai soitan poliisille.
     He katselivat virnuillen toisiaan.
     Me ollaan tasa-arvosia, ei meitä tarvi teititellä. Ja suullinen sopimus on yhtä pätevä kuin kirjallinen. Ajateltiinkin ehdottaa, että kun meitä on nyt enemmän niin jaetaan tilat niin, että kaikki on tyytyväisiä. Kaavailtiin sulle tuota tilavaa eteistä. Sitä kun kalustaa niin saadaan siitä oiva yhden miehen asunto. Meidän on saatava mahtuman tänne kamariin bändin kamat ja olohuoneessa me voidaan harjotella.
     - Minä teille harjoitukset näytän, sanoin uhkaavasti. Silti huolestuneena pälyilin televisiota, josta näytti tunkevan lisää väkeä nyt jo ahtaaksi käyvään olohuoneeseen. Räikeästi maalattuja naisia vihreine hiustöyhtöineen, jopa gootteja ja irokeeseja joiden hiukset oli muuten leikattu, mutta keskelle päälakea oli jätetty seitsemän sentin pystyharjas. Kaikki he märehtivät purkkaa, tylsän näköisinä ja velttoina. Olohuoneen nurkkaan oli kertynyt ryväs tuota porukkaa, joka näytti valmistautuvan performanssiin ja ekhibitionistiseen esitykseen. Lauluartisti vääntäytyi esiin ja aloitti englanninkielisen ulvonnan josta ei saanut selvää, sillä rumpupatteristo latasi
täysillä kakofoniaa ja minulle tuli voimakas virtsaamisen tarve. Etsin sormilla sepalusta, mutta viime hetkellä joku huomasi aikeeni ja huusi äänekkäästi: ei sinne nurkkaan, kiitos! Vessan ovi on siinä vieressä.
     Avasin oven kiitollisena mutta myös kiukkuisena ja ryhdyin asianmukaisiin toimiin. Kakofonia, jota en musiikiksi haluaisi nimittää, tunki jopa tänne suljettuun tilaan. Harmitti ja raivostutti tämä yksityisyyden loukkaus jota olin nyt kokemassa. Keitä nuo olivat arvostelemaan minun musiikkimakuani ja kodinsisustustaitoja? Mitä Roosakin sanoo kun palaa matkaltaan kotiin?
     Laskin pytyn kannen paikalleen ja istahdin sen päälle. Tuntui vähän epämukavalta, mutta parempi näin kuin väärinpäin. Suljin silmät ja yritin keskittyä muistelemaan nuoruutta. Kyllä jazz oli sentään musiikkia tuohon verrattuna. Eihän tuossa ole edes melodiaa, mollisävellajista puhumatta. Silkkaa raakkumista ja paukutusta tuo on.
     Enkä minä täältä lähde ennen kuin Roosa on palannut kotiin ja ajanut vieraat varsi-
luudalla ulos!

Päivän miete:  fraasit ovat niitä varten jotka eivät osaa ajatella.

Kafka sanoi, että vain käsityksemme ajasta antaa meille mahdollisuuden puhua viimeisestä
tuomiosta, vaikka kysymyksessä onkin  sotaoikeus. Minä olen oppinut elämältä, että käräjiä
käydään useimmiten omien korvien välissä ilman oikeutta.


ASIALLA

Todellisuus väreilee tarinassa kuin ilma
liekin ylpuolella. Kuvaa tuo väreily, niin
saat todenmukaisen tarinan todellisuudesta.

Mirja avasi oven ja katsoi kysyvästi. Meidän välillemme kasvoi vaaksan mittainen valokuilu aina sitä mukaa kuin ovi hitaasti aukeni. Ja hiljaisuus, jonka päässä riippui useita kysymysmerkkejä.  Hänellä oli nyt musta tukka. Mutta sivulta päin, oliko hän yhtä hyvän näköinen ja tuttu kuin ennenkin? Mirja katsoi jonnekin syrjään, huoneiston pimeisiin onkaloihin. Kuulosti siltä, että hän oli säilyttänyt kiinnostuksensa musiikkiin. Jostakin käytävien päästä kantautui eksoottinen huohotus ja uhittelevia urahduksia. Se oli Kirite Kanawan maorikuoro.
Muistin, että hänen silmänsäkin olivat mustat. Seisoimme hetken tarkastelemassa toisiamme. Enää ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö hän tiennyt miksi olin taas tullut. Ehkä hän oli odottanut, että ilmaantuisin joskus yöllä niin kuin ennen, nuoruudessa. Että minulla olisi mukana firman papereita ja että kertoisin mielelläni matkan vaiheista.
Nyt kun taas näin hänet, ihmettelin mikä sai minut vierailemaan vieläkin hänen luonaan. Eihän meillä ollut mitään yhteistä, ei edes ajatuksia. Vain pakkomielle joka ei jättänyt rauhaan. Hän oli kuihtunut ja kuivettunut, kasvot jo ryppyiset ja äänikin oli vanha. Kun ovi vihdoin aukesi kokonaan, varmistuin ensivaikutelmasta. Hänen sivuprofiilistaan,  sillä eihän  se ollut hyvän näköinen vaan kyllästyneen vanha. Ilmeestä näin, ettei hän tiennyt misssä eli tai kuka minä olin. – Etkö sinä enää muista minua, kysyin häneltä. Mirja ei vastannut vaan avasi kuitenkin oven ja näytti epäluuloiselta.
Kyllä minä muistan, mutta aikaisemmin en koskaan huomannut sinua, hän tunnusti  ja lähti opastamaan minua syvemmälle talon käytäviin, joiden varsilla oli lukemattomia viralliselta näyttäviä ovia. – Sinä et ole täällä koskaan käynytkään, Mirja selitti kuin itselleen. – Mutta jos sinä etsit minun lapsuudenkotiani, niin tämä kierros on turha.
 -Ei minua se kiinnosta, vakuutin Mirjalle joka oli istahtanut peilin ääreen ikkunasta hohtavan valon alle.Hän suki siinä nyt hiuksiaan hermostuneesti ja vähän hämillään, koska ei ollut selvillä asiasta. Hänen mielessään pyöri lukuisia vaihtoehtoja jotka hämmensivät mieltä.
Haluaisitko sinä vielä yöpyä täällä minun kanssani, hän kysyi ja näytti nyt melkein
ujolta. Hiukset oli kammattu polkkatukan malliin ja jostakin hän oli laatikon pohjalta kaivanut esiin raskaat korvakorut. Ne näyttivät irvokkailta minun silmissäni, ja nyt hän pani vielä tupakaksi. Tämä kaikki hämmensi minun mieltäni, sillä en ollut valmistautunut mihinkään. Halusin vain tietää ja nähdä, en kosketella epätodellista. Minä vain seisoin siinä hänen edessään enkä osannut puhua tai liikkua, niin pettynyt olin. Voimaton hänkin oli, ja siinä hänen kasvojaan tuijottaessa näin kyynelen joka tihkui silmäkulmasta ja lähti valumaan poskelle. Halusin vain tietää missä sinä olet ollut näin kauan, minä yritin selitellä. Se tulee usein mieleen näin iltaisin eikä anna rauhaa. Eikä se lopulta muuta ole kuin uteliaisuutta. Katsoin häntä nyt uudelleen, enkä halunnut ilmaista todellisia tunteitani.Päällimmäisenä oli turhautuminen ja syvä pettymys. Tämä ei voi olla totta, tuo vanha nainen ei voi olla Mirja. Mistä hän on nuo arvetkin saanut ranteeseen?
 Mirja asettui istumaan kangassohvaan jonka muistin vielä kaukaa nuoruudesta. Jossakin muutossa se oli vapissut tänne ja tyytynyt uuteen paikkaansa josta ei voi liikkua mihinkään. – Sinä olet vanhentunut, Mirja sanoi väljähtyneesti. – Oli ensin vaikea tuntea kun avasin oven ja näin sinut.
 Hänen kiinteä tuijotuksensa sai minut epävarmaksi, levottomuus hiipi mieleen. Mustat silmät seurasivat minun liikkeitäni ja niihin levisi hitaasti oivalluksen valo.
Kuka sinä olet, hän kysyi. – Oikeastaan minä en tunne sinua. Haluaisitko sinä
lähteä  tanssimaan?  
   Katsoin hänen tarkoituksella esiin työnnettyä jalkaansa ja näin säärissä suonikohjuja. Sukassa oli silmäpako ja kauhukseni huomasin vielä vuosikymmenien takaiset sukkanauhat. Jostakin taka-alalta, käytävän raollaan olevan oven takaa kuului pianon pimputusta. Istuin hänen viereensä sohvalle ja tovin viivyimme siinä hiljaa, ikään kuin aatoksissa. Katkaisin ajatusten nauhan ja hievahdin jalkeijlle.
Kyllä minun on nyt lähdettävä, ei tämä tästä miksikään muutu. Minä olen jo liian
vanha enkä tiedä oletko sinä lopulta edes olemassa.
 Hänkin nousi sohvalta ja astui aivan liki, kiersi kätensä minun harteilleni ja yritti hymyillä iloisesti. Hänen kätensä olivat kevyet kuin ilmavirta ja väsymys valtasi minut. Tuijotin hetken aikaa seinäkellon taulua ja näin kuinka hänen hahmonsa katosi vähitellen numeroiden lomaan. Minuuttiviisari osoitti jo seitsemää, mutta en ymmärtänyt aamuako vai iltaa. Käytävän ovi oli suljettu eikä kukaan soittanut enää pianoa.
    

Päivän miete: Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita.





Luigi Pirandello valitti, että hän ei tiennyt miten hulluilla voi olla  monimutkainen
ajattelukoneisto joka toimii niin täydellisesti. Ehkä jopa paremmin kuin meidän, eikä se
pysähdy koskaan kuten meidän. Ei edes mahdottomimpienkaan asioiden edessä.

HUONE

Painoin oven kiinni ja jäin miettimään. Outo tunne valtasi mielen, se oli kuin vainoharhainen viesti
jostakin mitä en tunne. Entä jos avaan oven uudelleen, eikä siellä olekaan mitään? Jos kaikki huone-
kalut, kirjoituspöytä mukaan lukien ovat vain lakanneet olemasta. Tai ainakin näkymästä. Avasin siis oven uudelleen ja näin että kaikki on ennallaan. Täsmälleen samassa asennossa mihin olin nähnyt niiden jääneen.
Työhön tarpoessa muistelin ikääntynyttä virkamiestä joka kotiin palattuaan löysi ovensa takaa holtittomasti käyttäytyvän pingispallon. Se pomppi paikasta toiseen ja piti sietämätöntä nakutusta. En
yhtään muista miten äijä pääsi pallosta eroon. Minä olisin pannut sen taskuuni ja vienyt viereisen
kerrostalon rappukäytävään. Varsinkin ikävissä tilanteissa oivallan nopeasti ratkaisut, vaikka jotkut
moittivat minua opportunistiksi. Osaan olla eri mieltä ja silti vaieta visusti siitä miten itse ajattelen ja koen.
Suljettu ovi askarrutti koko päivän ja häiritsi varsinaista syytä siihen miksi olin päättänyt jättää huoneen oman onnensa nojaan. Kun työpäivä vihdoin päättyi, lähdin paluumatkalle kotiin vähän epävarmana ja vastentahtoisesti. Olen lukenut paitsi tyhjän huoneen mahdollisuudesta, myös lentävistä esineistä. Ne eivät välttämättä heti näy, mutta aikaa myöten tulevat röyhkeämmiksi ja risteilevät huoneessa sinne tänne ja seiniin kolahdellen. Kaapin ovet aukeilevat omine aikoineen ja seiniin ilmaantuu lapsekkaita raapustuksia. Sanovat sitä meluhengeksi, mutta kiistävät ajatuksen että se olisi jotenkin ulkopuolinen. Se mekkaloi vain kokijan omassa päässä.
Näinkö on? Ulko-ovella pysähdyin hetkeksi mietiskelemään. Naapuri poltti tupakkaa talon nurkalla
ja heitti minuun epäluuloisen silmäisyn. Astuin rohkeasti sisään ja sitten keittiön kautta työhuoneen
ovelle. Ei kuulunut nakutusta eikä laahaavia ääniä. Avasin oven ja tunsin pettymyksen tunneaallon
lehahtavan vasten kasvoja. Kaikki oli ennallaan ja juuri samoissa paikoissa mihin niiden olin aamulla nähnyt jääneen.  

Päivän miete:

 

Vieras mies tuli taloon heti kun viisas lähti sieltä pois

 

 

 

 

PEILIKUVA                                                      

 

 

 

Ulkona jo hämärsi. Ikkunassa näin puiden latvat jotka saivat hitaasti valkoisen lumihupun. Monta kerrosta alempana kadulla oli autojono pysähtynyt liikennevaloihin. Istuin tuolilla joka on kulkenut kaikissa muutoissa mukana ja on vieläkin se sama, jolla istuin joskus vuosikymmeniä sitten katsomassa peilikuvaa. Soi Bachin Brandeburgilainen, oli syksy ja elämä oli luistamassa käsistä.
Peilistä minua tuijottivat pienen pojan kasvot. Hän oli laiha ja ruskeasilmäinen, näytti vähän pelokkaalta.
      -Et kai sinä minua pelkää, kysyin pojalta joka hätkähti.  – Minähän tässä olen, etkö enää tunne? Vaikka kyllähän minä tiedän ettet sinä voi minua muistaa, mutta minä muistan sinut.
Ei minua tarvitse pelätä.
      Pojan takana näin tutun seinätapetin, jossa oli suuria vaaleanpunaisia kukkia joita isä liisteröi uuden asunnon seinälle. Poika istui paikalla josta minäkin usein katselin peiliin ja mietin asioita. Punaruskean kukkamaljakon näin myös, sen joka unohtui kauan sitten Rovaniemen kodin seinälle kun oli pakko lähteä. Poika hievahti vähän ja katsoi varovaisesti kohti. En minä sinua, mutta pimeää minä pelkään. Ja yksinolemista, hän sanoi.
Peilin pinta väreili ja minä lähestyin häntä hopeanväristen kehysten läpi ja istuin hänen viereensä. Katselimme hetken toisiamme, mutta tuntui kuin hän olisi enemmän ajatellut kuin nähnyt minua.  – Millä luokalla sinä nyt olet, kysyin pojalta. 
               -Kolmannella, hän sanoi. Minä katsoin peiliin ja näin sinut, ihmettelin kuinka vanhalta sinä näytät. Asutko sinä siellä? Miten siellä voi elää?
-Minä olen elänyt siellä jo vuosikymmeniä ja tuntuu kuin valuisin vähitellen yhä
alemmas. Tulin sieltä nyt siksi että halusin muistella sinua.
  Poika unohti peilin ja työnsi pari kirjaa reppuun. Lattialla, nojatuolin takana näin tyhjistä panoslaatikoista rakennetun kaupungin. Tulitikku- ja hammastahnalaatikoista oli tehty kaduille autoja, rihmarullista ja kiväärin hylsyistä tykkejä.
Oletko sinä lähdössä kouluun, kysyin häneltä ja vilkaisin kelloa. Se näytti kymmentä yli kahdeksaa aamulla. Äiti kuului askartelevan keittiössä, josta kuului astioiden kalinaa. Ovesta hän vilkaisi poikaa, joka heilautti lähtiäisiksi kättään ja astui  ulos raikkaaseen syysilmaan.  – Tule sitten sen mutkan kautta takasin ettet lähe metsään hortoilemaan, äiti huikkasi vielä perään. Lähdimme astelemaan soratietä pitkin kohti satamaa.
      -Minä tulen mukaan, sanoin hänelle. – Vielä tämän kerran, koska minusta tuntuu ettei me ehkä enää nähdä tämän jälkeen.
      Poika katsoi uteliaana.
     - Mihin sinä aiot mennä?
Minä menen takaisin sille paikalle missä sinä minut olet nähnyt.  Se on minun
paikkani nykyisin, se on vain muistelemista varten.
      -Mitä sinä muistelet, poika  kysyi. Hän näytti hämmentyneeltä, aivan kuin olisi ihmetellyt mikä tässä arjessa on muistelemisen arvoista.
     Kuljimme yhdessä soratietä, joka tuntui aina vain tutummalta mutta samalla myös vieraalta. Kesällä sen kaltailla kasvoivat puna-ailakit ja horsmat, nyt vain keltaisia syysmaitikoita  ja niiden valkoisia hahtuvia. Tuossa oli se paikka, josta kerran löytyi iso kasa nyljettyjä minkin raatoja tai mitä lienevät olleet.
Muistatko sinä ne, utelin pojalta joka käveli aivan sen paikan kohdalle ja ikään
kuin etsi niitä hänkin muistoistaan.
      -Me sörkittiin niitä kepillä ja heitettiin ohiajavien autojen lavoille. Kyllä niillä oli satamassa sitten ihmettelemistä!
      Kakaravaaran kohdalla ohitimme sen paikan, jossa höyrysi suuri pata joskus keväällä kun kommarit valmistautuivat vappumarssiin. Pihalla käveli nyt arvokkaasti mustavalkoinen kissa. Kävelimme rinteen ohi ja sitten vielä puoli kilometriä. Matkan varrella oli jo useita taloja, myös se vanha ja rapistunut piparkakkutalo jossa asui Eira. Se on sankan pensasaidan takana ja äärimmäisen salaperäinen.
      Vieläkö sinä olet ihastunut siihen Eiraan, kysyin pojalta joka meni hämilleen. Hän vaihtoi aihetta ja alkoi puhua laivasta, joka oli tullut eilen satamaan. Siellä oli mustia merimiehiä jotka polttivat Camel-nimistä tupakkaa.
       Saavuimme koulun portille. Se ei ollut muuttunut mitenkään ja sen pihamaakin näytti tutulta. Meidän oli nyt aika erota. Kello soi ja oppilaat asettuivat jonoihin, jotka yksi kerrallaan saivat valua koulun uumeniin. Siellä odotti saarnapaikka, jonka pylväisiin oli maalattu outoja koristekuvioita. Suoria pystyviivoja sekä joonialaisia kiemuroita. Tiedän, että poikaa ahdisti ulkoläksy jota hän ei ollut viitsinyt opetella. Hän oli leikkinyt kissan kanssa ja kuunnellut kauempaa ampumaradalta kantautuvaa aseiden pauketta. Laivan sumusireeni töräytti kaksi kertaa ja johtaja-opettaja astui katederille. Ennen kuin he aloittivat aamuvirren, minä näin vielä pojan laihan hahmon muiden joukossa. Jäät nyt tänne, minä ajattelin. Joskus vuosien kuluttua tulet tuosta ovesta takaisin ja etsit peilin. Katsot siihen, mutta näet vain oman kuvasi ja palan kukkatapettia. Hämmästelet väsyneitä silmiäsi ja ryppyjä niiden ympärillä. Huomaat että sinä itse olet jo peilikuva. Sinun ajatuksesi lepattavat lentoon ja katoavat lopulta pimeään yöhön.

 

    

Päivän miete:

Byrokraatti saa taide-elämyksen pykälistä


Joku varoitteli, että blogeja on paljon eikä niillä välttämätä tavoita lukijoita. Kunhan selailevat niin
kuin mainoksia selataan ja unohdetaan saman tien. Minä luotan painavaan sanottavaan ja sitä olen
tallettanut pöytälaatikkoon useita kiloja. Painavaa siitä huolimatta, että enimmäkseen kysymys on
unista. Eivät nekään aina keveitä ole. Lapsuuden ja nuoruuden muistot kuplivat unissa esiin ja saavat outoja muotoja. Vaan kyllä arkirealismikin voi tarjota yllättävän rikkaita elämyksiä. Kerron tässä yhden sellaisen viime elokuulta, jolloin vietimme kirjallisen piirimme päättäjäisiä. Minä luin siellä runon.
Venetsialaisia vietettiin nuoruudessani Pohjanlahden rannikkokaupungeissa. Olkoon tämä nyt preludi, mutta älkää luulko, että jatkossa seuraa helpompaa.


VENETSIALAISET

                  Sankarit Kappadokian kaikin
                  samosit Filisteliaan

Veera lähti jo varhain Helsinkiin ja niinpä minut valtasi oitis vapaudentunne, eräänlainen ahaa-elämys. Vain hetken ehdin istua toimettomana tuolilla television edessä, kun mielen jo täyttivät lukuisat kiinnostavat aktiviteetit. Varsinkin ne, joista Veera minua aina varoittelee.
       Siitä paikasta nousin jalkeille ja soitin Arskalle, joka lupasi tuoda rummut tullessaan. Pate oli löytänyt jostain hemaisevan lauluartistin, jolla oli viehättävä irokeesikampaus ja lautasen kokoiset korvakilluttimet. He kaikin säntäsivät nyt meille kuin filistelialaiset Kappadokiaan, ja yhdessä me kertailimme vanhoja, muistorikkaita biisejä. Minä lausuin jopa uusimman runoni ja
luin otteita omista muistiinpanoistani. Lauloimme Esterin (edellä mainittu artisti) kanssa dueton, joka päättyi mestarilliseen yliäänisopraanoon. Arska vispasi rumpuja hillittyyn tapaansa ja herätti paikalle kertyneessä väessä kiitollista mielialaa. Väkeä tuntui lappavan lisää televisiosta, joka oli unohtunut auki säätiedotuksen jälkeen. Ilokseni huomasin, että myös Mette oli paikalla ja
niinpä kumarsin syvään kysyen äänekkäästi: saanko luvan? Minä sain, ja niin me lähdimme sulavasti liikehtimään kohti kirjahyllyä. Päätin näyttää hänelle  taitojani ja vaihdoimmekin nyt lampadaan. Yksi askel vasempaan, toinen oikeaan ja jokunen myös taaksepäin, siinä koko niksi. Lampada on siitä hauska tanssi, että  siinä pieni nipistelykin sallitaan, pois turha tiukkapipoisuus. Ilon ollessa ylimmillään soi ovikello ja asialla oli kolme tiukkailmeistä rouvashenkilöä. He valittivat yö-
häiriöstä. Hämmästyttävää kuinka aika olikin kiitänyt! Oli todella jo yö. Johdatimme rouvat vaatekomeroon, jonka avain pantiin Esterin rintaliiveihin.
       Keskiviikkona, ammulla varhain kun sää oli parhain, saapui Veera Helsingistä. Hän antoi katseensa kiertää asunnossa ja näytti mykistyneeltä. – Mitä herran tähären täällä on tapahtunut? Minähän käskin siivota paikat ja imuroida! Mitä sinä olet tehnyt? Ja mikä tuokin on, hän kysyi ja nosti
lattialta opettajarunoilija Iines Nuuppion pikkuhousut.Hän oli unohtanut ne siihen, koska ei päässyt
kumartumaan.
       Meillä oli täällä kirjalliset kesäkauden päättäjäiset, perustelin Veeralle näitä hämmennyksen kohteita.  – Kyllähän sinä tiedät, sellaiset venetsialaiset.
Veeralla oli nyt harja kädessä ja hän näytti päättäväiseltä. Vielä minä sinulle kesäkauden päättäjäiset ja venetsialaiset näytän, hän huusi niin että krannin kissakin luikahti kauhuissaan tuuletusluukusta talon alle. Teki minunkin mieli, mutta kun en mahtunut.

Koulupäivän jälkeen teki mieli etsiä hiljaisuutta. Sitä löytyi vanhasta vajasta ja läheisen kumpareen päällä kasvavan haavan oksilta. Aikuisena, työstä palattua ihmettelin usein Nerudan kysymystä: miksi torstai ei päätä tulla perjantain jälkeen. Se oli käsittämätön ja pelottava aavistus.


VAJA


Katon rajassa, pääskyn pesä, salainen siritys. Vanhojen hirsiseinien rasahtelu kuumana kesäpäivänä. Vuosikymmenien yksinäisyys, taakka jota sei ei ole oppinut kantamaan. Korviin hiipii hidas etäinen sävel, joka yrittää varastaa nuottiavaimen Dvosakin Uudesta maailmasta. Syypimeällä siellä on nähty hahmo, joka liukuu maalattian yli kohti yläkertaan nousevia rappusia. Siellä ylisillä on minun kätköni, lady Chatterlayn rakastaja. Luen sitä usein ulkona suuren haavan oksalla ja ihmettelen mikä tuossa kirjassa niin ihmeellistä on. Minä en tunne luokkarajoja, vain oman nimeni, joka viittaa niiden tuntemiseen. Mutta en halua valehdella ja siksi viihdyn mielelläni myös vajan hämärissä. Kuuntelen ja mietin, useimmiten vain lyhyet minuutit, ja sitten palaan kuumaan kesäpäivään. Tiedän, että jonain päivänä alkaa hämärtää ja valo sataa maahan lumena joka sulaa pois vasta ensi kesänä.