maanantai 22. toukokuuta 2017

MINNE MENEE SE, MINKÄ UNESSA NÄIMME





Tulevassa ei ole mitään mitä ei voisi kertoa,
mutta sen kaleidoskooppi minua ahdistaa




Olin ollut kolmen päivän matkalla ja ennen kotiinpaluuta päätin istahtaa hetkeksi  puiston penkille. Matkatavaroita ei paljon ollut, mutta käsi oli niiden kantamisesta puutunut. Maria oli jäänyt kotiin, hänellä oli työeste eikä hän tuntenut häävieraita.Minullekin suurin osa ihmisistä oli ollut outoja, vain morsiamen veljen tunsin jo vuosien takaa. Nyt ihmettelin mikä sai minut lähtemään moiselle matkalle. Outo levottomuus hioi mielenpohjalla ja tunsin itseni yksinäiseksi. Elämä Marian kanssa oli muuttunut jo arkipäiväiseksi ja olin alkanut ajatella, että hän oli vielä liian nuori. Hänen kanssaan ei voinut puhua muusta kuin vaatteista joita hän shoppaili kaupoista, muodista ja kampauksista. Hänen hiustensa väri vaihteli mielialan mukaan ja hänen ilmeensä kertoi tympääntymisestä jota minun suhtautumiseni nosti esiin. Tunsin itseni liian vanhaksi ravaamaan hänen mukanaan festivaaleissa ja kapakoissa. Kun sanoin ettei huvita lähteä tällä kerttaa, Maria kuittasi tokaisemalla  lyhyesti que lastima ja murjotti koko illan.
      Istuin penkillä ja mietin miten kuluttaisin aikaa. Maria pääsi töistään vasta viiden jälkeen eikä minua huvittanut mennä tyhjään kotiin ennen häntä. Ohi kulki keski-ikäinen nainen, joka riepotti perässään vastaan hangoittelevaa koiraa. Toisella penkillä, pensasaidan kupeessa istui vanha mies joka naukkaili silloin tällöin taskumatista. Ajatukset poukkoilivat sinne tänne häistä loman loppumiseen ja töiden aloittamiseen. Elämästä puuttui jotain, olin masentunut  Kaivoin  matkakassista ruttuisen sanomalehden, mutta työnsin sen jo saman tien roskakoriin. Ummistin silmät ja aloin muistella viime kesää. Vietimme Marian kanssa kolme viikkoa maalla, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Maria oli ihastunut helteiseen kesään ja uimiseen järven rannalla. Syksyllä hän sai töitä espanjan tuntiopettajana jossakin opistossa ja alkoi vasta silloin oppia myös suomea.
      Kauempana puiston portilla näin tutulta näyttävän hahmon. Se seisoi siellä tarkkailemassa kadun liikennettä, kääntyi puistoon ja lähti hitaasti lähestymään. Ilma väreili syysauringossa. Hetken aikaa tuntui kuin lähestyvä kävelisi tyhjän päällä. Valo laikuttikin niin, että näytti kuin lähestyvällä miehellä  ei olisi kasvoja ollenkaan, vaan niiden paikalla tyhjää harmaata paperia. Mietin ahdistuneena mikä päivä nyt on ja miksi minä olin tänne puistoon jäänyt. Hahmo lähestyi vähän hidastaen ja lähti sitten taas nopeammin askeltamaan kohti.
     - Terve Arska! Mitä sinä täällä istuskelet?
     Enhän minä mikään Arska ole, ajattelin kiusaantuneena. Mies, jonka olin  tuntenut  jo vuosia sitten ei muistanut minun nimeäni. En vaivautunut valistamaan häntä. Kaikkea sattuu, kun ei pitkiin aikoihin ole tavattu. Hän istui viereeni penkille.
     - Siitä on jo aikaa kun viimeksi tavattiin, hän sanoi. Hyvä että tunsin kun olet niin hienosti pukeutunut.
     - Ei tässä ole tarkoitus hienostella, minä puolustauduin. Tulin tuttavan tyttären häistä, siitä tämä johtuu. Ajattelin levähtää hetken aikaa ennen kotiinmenoa, kun Mariakaan ei ole vielä tullut töistä.
     -  Niin, Maria. Oletko sinä vihdoin viimein ukkomies? Onko tämä Maria sama lomareissun ihastus josta kerroit kerran puhelimessa?
     -  Ei tämä se ole. Maria on espanjan tuntiopettajana opistossa, mutta kyllä minä hänetkin etelän reissulta löysin. Oli vaikea etsiä hänelle töitä kun ei osaa vielä kunnolla suomea.
     Siinä jutellessa yritin muistella kuka oli kertonut että tämä minun tuttuni, taiteilija oli kuollut joitakin viikkoja sitten. Vaikea uskoa, koska hän istui nyt vieressäni ja kuulin hengityksen. Mietin että joku voi väittää että hauki on kala. Minä en sitä heti ja noin vain usko, sillä minulla on oma näkemys asiasta. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin valmiiksi pureskeltuihin mielipiteisiin.
Enemmän kuin ulkonäkö tai toiminta minua kiinnostaa olemus.Tiedän myös sen, että mitä pie-
nempiin mittayksiköihin siirrytään, sitä oudommaksi maailma muuttuu.  Mikä siis minä olen  hyväksymään tai hylkäämään väitteen että hauki on kala, sillä enhän tunne edes itseänikään. Joidenkin mielestä tunteet ovat vain kemiallinen  ilmiö ja tunnelmat viihtyvät vain kokijansa päässä, eivät sen ulkopuolella. He pyrkivät muuttamaan ihmisten uskomuksia kertomalla heille tosiasioista, mitä ne sitten lienevätkään. Varmaa ei ole sekään, että olen tässä ja nyt olemassa. Meitä kaikkia kalvaa pelko olemattomuudesta, tuo pelko pyörii pimeässä kuin vanhojen naulojen ruostehuilu pellon laitaan unohdetussa niittokoneessa. On olemassa sininen huoneentaulu isovanhempien kodin seinällä, ja unohtuneet ajatukset.
     Istuin hievahtamatta penkillä hänen vieressään ja ihmettelin kumpi meistä puhui. Hänen kädessään oli maalipensseli, mutta ajatukset lepattivat muualla. Daniil Harmsin tavoin eksyin arvailujen tielle. Ehkä Daniil oli oikeassa, tämä oli läpipääsemätön umpikuja. Hän oli todella puhunut jotain myös maalauksistaan ja jatkoi vielä katkerasti.
     - Ne ovat laahanneet kaikki minun tauluni sekajätteinä kaatopaikalle. Vain yksi on jäänyt kämpän nurkkaan, koska se oli selkäpuoli katsojaan päin. Haluatko nähdä sen?
     Koska olen empaattinen luonne, tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan.En kehdannut kieltäytäytyä vaikka kello näytti jo puolta kuutta. Maria varmaan ihmetteli missä minä viivyn.
     Lähdimme etsimään taiteilijan muinaista asuntoa, jota hän oli joskus nimittänyt leikillään ateljeeksi. Talo löytyi tutulta paikaltaan, mutta näytti olevan purkukohteena. – Tuolla se on kaiken rojun keskellä, hän sanoi. Maalasin sen kesällä kotijärven rannalla. Siellähän sinäkin joskus asuit. Oltiin naapureita ja liikuttiin paljon yhdessä. Kesällä palasin sinne takaisin katselemaan vanhoja paikkoja. Kotitalo oli sieltäkin jo purettu, mutta meidän rantamaja oli vielä talllella.
     Muistin hyvin tuon rantamajan. Mehän vietimme siellä Marian kanssa kolme viikkoa helteisinä heinäkuun päivinä viime kesänä. Hän oli vasta Suomeen tullut ja ihasteli sitä että täällä pohjoisessakin saattoi uida. Hän oli siinä luulossa, että järvet olisivat täällä vielä jäässä. Minulle kävi kuin Lampedusalle, taiteilijaystävä jatkoi muisteluaan. Kun lähestyin rantaa,  näin kaislikossa seireenin. Se kahlasi syvemmälle ja sukelsi, nousi sitten taas näkyviin. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan näkyä enkä uskaltanut häiritä tuota naista, joka oli aivan ilkosillaan ja nauroi minulle kun huomasi miten tyrmistynyt olin. Nainen huusi minulle jotain, mutta enhän minä ymmärtänyt seireenien kieltä.
     Ystävän ääni oli  muuttunut jotenkin etäiseksi ja huomasin kuinka hän tarkkaili minua.
     - Haluatko nähdä maalaukseni? Hän kysyi ja lähti hapuilemaan kohti hylätyn huoneen nurkkaa.
- Sen pitäisi olla täällä, näin sen vielä eilen.
     Hän työnsi syrjään purettuja lautoja, kasan vanhaa tapettia ja veti sieltä esiin taulun joka esitti Mariaa rantakailikossa.
     Jokin kahahti pensaikossa, sieltä pyrähti ilmaan punakylkinen lepppälintu. Lehti jonka olin nostanut roskakorista uudelleen syliin putosi hietakäytävälle. Tunsin kuinka jalka oli puutunut nukkuessa, heräsin lopullisesti ja vilkaisin kelloa. Se lähenteli jo seitsemää illansuussa. Varmaan Maria jo ihmetteli missä minä olen viipynyt näin kauan. Nousin puiston penkiltä jalkeille ja muistin Nerudan kysymyksen. Minne menee se minkä unessa näimme?  Muidenko uniin?   

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Miete: On näytelmiä, joissa pääosaa esittävät kulissit

Tietyn pisteen jälkeen ei voi enää kääntyä takaisin. Siihen pisteeseen on päästävä. Näin sanoi Kafka tuberkuloosifragmenteissaan. Vaan meillähän ei ollut tuberkuloosia, vain mieltä ahdistava epäily siitä, että meitä ei ole. Sen tunteen kokeminen on sykähdyttävää, jos kaiken jälkeen huomaa heräävänsä unesta yksin.








EIVÄT  MUISTA


Todellisuuden vääristyminen on totuudenmukainen
kertomus todellisuudesta
(Karl Kraus)
.

Entinen kotitalo oli yhä paikallaan. Ovikyltissä oli vielä meidän nimemme ja verannalla roikkuivat narussa pyykit jotka olimme siihen lähtiessä unohtaneet. Käänsin kahvaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa. Portaiden vieressä oli vielä lahoista laudoista kyhätty hietakehä jonka minä olin siihen rakentanut poikaamme varten. Katsoin hämmentyneenä tuota leikkikehää. – Missä poika muuten on, kysyin Veeralta. Kyllähän sinä sen tiedät, tämä vastasi ja asteli keittiön ikkunan alle. – Siellä on hämärää, hän sanoi. Mutta kaikki näyttää olevan ennallaan. Pöydällä on kahvipannu ja astiat, aivan meidän jäljiltä. Näyttää siltä ettei täällä ole käynyt kukaan meidän jälkeemme. 
       Minusta tämä tuntui käsittämättömältä. Ovatko ne unohtaneet meidän olemassaolomme? Katselimme Veeran kanssa keittiötä joka alkoi tuntua yhä tutummalta. Muistin jopa räsymaton ja lattiaa peittävän kirjavan muovikatteen. Raollaan lenkottavasta kaapin ovesta erottuivat lautaset ja kahvikupit, nurkassa varrellinen kihveli jonka päälle oli harjalla koottu päivän roskat. Avoimesta kamarin ovesta erottui hämärästi vuodesohva ja pinnasänky. Puuttui vain Miskakissa, joka makasi kerällä maton päällä ja silmäili laiskasti hiirtä, joka ravasi lattian yli nurkasta toiseen. Sanoin tämän Veeralle, joka vilkaisi minua hämmästyneenä. – Et kai sinä Miskaa voi nähdä. Sehän kuoli jo vuosi-kymmeniä sitten.
      Kiersimme rakennuksen toiselle puolen, kamarin ikkunan kohdalle ja jatkoimme uteliasta tutki-musta. Ikkuna oli vieläkin pari senttiä raollaan ja kehyksen väliin oli työnnetty pieni kirja. Se oli Goethen Faust, saksankielinen painos. Kirja oli kastunut ja kuivanut moneen kertaan, sen lehdet olivat turvonneet nipuksi niin, että sitä tuskin voisi enää selailla. Lasintakainen huone paljasti tutun, mutta kauan sitten jo unohtuneen maailman. Seinustalla, ikkunan lähellä oli televisio. Se oli Kuba-merkkinen ja ostimme sen siksi, että siinä oli useita kanavia jo ennen kuin oli tarjolla ohjelmia. Maailma oli mustavalkoinen eikä tarjonnut vaihtoehtoja. Kamarin lattialla lojui lasten leluja.
      Minusta tämä on outoa, sanoin Veeralle joka katseli vaiteliaana kamarin näkyä. – En yhtään muista mikä meidät sai täältä lähtemään niin äkkiä ja jättämään kaiken sikseen. Oliko minulla uusi työpaikka jossain?
      Jostakin takaamme, pihamaalta kuului askelia. Joku käveli hietakäytävällä ja tunsin katseen kihelmöivän selustaani. Tuo joku hidasti vähän ja pysähtyi lopulta niille sijoilleen.
      Siellä ei asu ketään, hän valisti meitä ja haroi hiuksia silmiltään. Tuuli niitä liehutteli otsalla. – Ei ole asunut vuosikausiin, nainen jatkoi ja tähyili meitä kuin yrittäisi tunnistaa. –Lähtivät vaan äkkiä ja mitään kenellekään puhumatta. Eivät ole maksaneet vuokraansa eivätkä ilmoittaneet uutta osoitetta postiin. Minä olen varastoinut heidän kirjeensä, lehtensä ja kaikki mainoksetkin tuonne ulkovajaan joka alkaa olla jo täysi.
      Nainen viittoi pihan kulmalle jossa näimme hänen tarkoittamansa vajan. – Tuli tänäkin
aamuna jo varhaiskannossa kirjeitä. Karhuilta näyttivät, vaikka enhän minä niitä voi avata.
       Missä ne ovat, kysyin häneltä. – Joko veitte ne varastoon?
       Ei, kyllä ne ovat vielä minulla. Hän kaivoi laukusta kolme epäilyttävän näköistä kuorta jotka näyttivät olevan kunnan logolla leimattuja. Avasin yhden kirjeistä. Siinä oli kohtelias kutsu kunnan 150-vuotisjuhlaan, avec. Tumma puku ja hyvin lankatut kengät.
     Onko tämä vitsi, sanoin Veeralle joka myös tuijotti kutsua. – Miksi ne korostavat kenkiä?
Ainahan me on pukeuduttu asiallisesti.
      Tämä voi olla täky. Yrittävät houkutella takaisin kun eivät ole saaneet muuten yhteyttä. Mutta vuosijuhla on kyllä totta, näin siitä uutisen lehdessä. Mitä luulet, kannattaako sinne vaivautua?
.      Mennään toki  kun kerran kutsuvat, Veera päätti. Vieläkö sinulla on avain tallella, että päästään sisään? Täytyy käydä tutkimassa vaatekaappi, sinne taisi jäädä meiltä juhlatamineet kun kiireellä lähdimme.
       Yritin muistella mikä syy oli kiirehtimiseen. Ei sellaista nähdäkseni ollut. Elämä vain on joskus niin monimutkaista ja täynnä yllätyksiä. Vääriä ovia ja vääriä valintoja jotka selviävät vasta aikojen kuluttua. Etsin avainta taskuista ja löytyihän se lopulta. Oli valahtanut taskun pohjassa olevasta reijästä sukanvarteen. Outoa, etten ollut näiden vuosien kuluessa koskaan kiinnittänyt siihen huomiota. Se oli hangannut  säärtä ja mieltä, silti en sitä ollut koskaan tiedostanut.
       Avasimme ulko-oven joka oli sateissa vähän turvonnut ja hangoitteli vastaan. Sitä piti kiskoa kaksin käsin niin että pelkäsin rivan irtoavan. Se äskeinen akka vahtaa meitä verhon raosta. Veera tiedotti. Mitä jos se soittaa poliisille?
       Soittakoon vaan, mehän on tultu takaisin kotiin. Meillä on oikeus avata ovi ja vaikka asettua uudelleen asumaan jos haluamme.
       Maksetaan vaan ensin kertyneet velat ja hoidetaan karhukirjeet, Veera huomautti sarkastisesti.
       Vaatekaappi löytyi entisen makuuhuoneemme seinustalta. Sen edessä roikkui katosta ovenripaan asti yltävä hämähäkin seitti. Pyyhkäisin esteet tieltä ja avasin oven. Naftaliinin voimakas löyhkä alkoi aivastuttaa, oli pakko kaivaa esiin paperinenäliina. Veera ilahtui avautuneesta näystä. – Katso, tuon minä olin jo kokonaan unohtanut. Hän veti esiin ripustimen, josta roikkui kirjava kietaisuhame. Se oli ehkä vähän liian lyhyt, mutta peitti varmaankin polvet. Lattialla telineessä oli 1970-luvun koturnit, joissa oli kymmenen sentin korot ja paksu pohja. Tämän minä laitan päälle, tuuletan vain vähän ja etsin sopivan puseron.
       Veera kaivoi hyllyjä ja ripustimia, vertaili puseroita ja päätyi yksiväriseen koska kietaisuhame oli kirjava. Minä löysin tutun tumman pukuni jossa oli häntähalkio ja kaksirivinen napitus. Solmioksi valitsin sen kanttinauhasta solmitun rusetin, joka sopi hyvin takin kaula-aukkoon; en nyt tarkoita aukon tai solmun kokoa vaan ulkovaikutelmaa. Lahvit olivat leveät ja vyötäröltä housut olivat niin tiukat, että käännyin Veeran puoleen. – Ehtisitkö sinä vähän
näitä väljentää vyötäröltä?
       Veera oli kietaissut jo hameen ylleen, mutta kengät tuottivat vaikeuksia. – En minä voi näillä kävellä, hyvä että pysyn jotenkuten pystyssä.
       Kyllä se onnistuu kun kuljetaan käsikynkässä. Otat minusta tukea niin kuin aina muutenkin. Kaikkihan tietävät että me ollaan heteropari.
       Veera kävi vielä tarkastamassa entisen peilipöytänsä kaapit ja laatikot. Hän etsi niistä hajuvesiä, puutereita ja kynsilakkoja. Pakko löytää jotakin kun ei tullut mukaan, hän mutisi ja kollasi laatikot. Löysipä sieltä etsimänsä ja istahti meikkaamaan. Tiesin että nyt otetaan aikaa, siksi riensin ikkunalle ja vilkaisin pihamaan tapahtumia. Autoja oli ilmaantunut jo pitkä rivi parkkipaikalle ja kunnantalolle päin maleksi arvokasta väkeä.
      Ne housut, muistutin häntä.
      En minä tässä jouda sinun housujasi korjailemaan, Veera kivahti. – Käytä hakaneulaa tai
keksi jotain. Jos vaikka alkaisit laihduttaa!
      Katselin juhlavieraita joita tunki kunnantalon ovesta sisään. Yhtäkään tuttua en nähnyt, alkoi masentaa. Ovat tietysti täältäkin jo kaikki tuonilmaisissa, sanoin Veeralle joka alkoi jo osoittaa valmistumisen merkkejä. Hän käveli rinnalleni ja katsoi vaiteliaana samaa näkyä.
      Mitä jos jätetään sittenkin väliin, Veera ehdotti. Kutsun ne kyllä lähettivät, mutta tuskin meitä kukaan enää muistaa. - Paitsi ulosottomies, minä lisäsin. Lähdetään huomaamatta takaisin, mutta käydään vilkaisemassa sitä varastoa. Tekisi mieli tuikata se tuleen.
      Niin me lähdimme vielä tutustumaan varastoon, jonka ovi oli teljetty vain puutapilla. Näky oli hämmentävä, sillä postipinojen sijaan varasto oli lähes tyhjä. Nainen oli puhunut palturia ja nauroi nyt ilkeästi jossakin ikkunaverhon raossa meitä pällistellen. Huomasin varaston nurkassa vanhan rakkaan polkupyöräni jonka olin ajat sitten jo unohtanut. Sen minä otan mukaan kun täältä lähdetään, vakuutin Veeralle jota ajatus ei ilmeestä päättäen miellyttänyt.
      Mutta miten me lähdetään, hän kysyi ja katseli viimeisiä juhlavieraita jotka olivat tunkeutumassa kunnantalon avoimesta ovesta kohti 150-vuotisjuhlia. Siellä laulettiin maakuntalaulua, maa ponteva pohjolan äärillä on. Minä tein päätöksen.
     Nukutaan ensin yö kaikessa rauhassa täällä, petikin näytti olevan valmiiksi petattu.
     Totta kai on, minähän sen petasin ennen lähtöä kun sinä jo kannoit laukkua taksiin. Radiokin jäi
auki. 
      Vasta nyt huomasin, että meillä oli koko ajan hiljaista taustamusiikkia. Iskelmiä neljän vuosi-
kymmenen takaa, uutisia ja säätiedotuksia. Sugarbabylove, vai miten se nyt olikaan. Toin tuon vinyylilevyn Veeralle kun palasin työmatkalta Helsingistä.
      Soitan heti aamulla taksin, sanoin Veeralle. Kai se Vehasen veli sitä vielä ajaa vaikka suku on
ulkomailla.
      Millä sinä aiot maksaa, Veera kysyi. – Minulla ei ole rahaa mukana, jätin pankkikortitkin lähtiessä kotiin.
       Niin, sitä minäkin mietin. Minulla oli eurot ja kortit tallessa, mutta jokin silti häiritsi mieltä.
ehkä täällä kelpaavat vain markat eivätkä nämä täällä maalla tiedä pankkikorteista mitään. Jos kukaan ei tunne meitä, ei apuakaan ole saatavissa mistään.
        Veera näytti säikähtäneeltä. – Kukaan ei tunne meitä, hän toisti ja katsoi minua pelokkaasti
silmiin.