lauantai 23. helmikuuta 2019




VAIKKA SE OLISIKIN UNTA


Miete:
Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä 
kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä
(Tuomaan evank. Log 77:120)
Kuva: Juho Yli-Rajala 








Ylhäällä puhaltaa kylmä viima. Kattopellit kolisevat ja askel lipsuu huuruisilta tikkaitten puolilta. Räystäs siintää jo lähellä  aivan käden ulottuvilla. Näen miten talonmies haahuilee etupihalla ja etsii lasten piilottamaa lapiota. Aprikoin että onpa hyvä, kun ovat sentään suunnitelleet tähän tikkaiden kohdalle kapean
luukun katolle johtamaan. Kokeilen nostaa sitä, mutta saranat ovat ruostu-
neet. Niiden kirsku hävettää minua ja näen kuinka talonmies tähyilee nyt jo
ylös, käsi silmiä valolta suojaamassa. Kattoluukku kohoaa vain suurin ponnis-
tuksin ja silmien eteen aukeaa katon peltiaavikko tummine savupiippuineen,
ilmanvaihtotorvineen ja pyörivine venttiileineen. Etäisiä, sykkiviä valojakin on,
ja tuuli valittaa katon hiljaisuutta.

Hänen täytyy olla täällä jossakin, ajattelen ja annan katseen kiertää kattomai-
semassa. – Anna, missä sinä piilottelet?

Häntä ei vaan näy. Tai ehkä varjo häilähtää antenniviidakon takana ja näyttää
hetken kuin joku juoksisi naapurirakennusta kohti. Mielessä käy epäilys, että
Annan sairaus onkin ollut liikkumatonta teeskentelyä. Hänet on saatava kiinni,
hänelle on pakko selittää. Kattopellit kumajavat askelten alla, varjo katoaa ja
kun kävelen siihen suuntaan, näen mustan kuilun. Rakennusten välinen syvä
sola. Katu alhaalla, kapenevien ikkunarivistöjen takana. Pysäköityjä autoja öi-
sessä yksinäisyydessä, laseissa kalpea sininen himmer.

Anna seisoo vastapäisen talon katolla ja katsoo minua vaieten. - Älä tule siitä
kohtaa, sinä putoat! hän kuiskaa.

Kuinka etäältä ja silti aivan vierestä tuo ääni kuuluukaan, ja vaimeana. Siinä
on tuttu sävy, se joka aina pitkien matkojen ja erossaolon jälkeen sykähdytti
sydänalaa. Mutta nyt kuilun syvyys vetää puoleensa, sitä on vaikea vastustaa.
Anna seisoo ja hymyilee, sinä tulit sittenkin! Tunnen kuinka ilmavirta tempaa
nopeaan pudotukseen, joka aluksi tuntuu pelottavan lopulliselta, mutta hidas-
tuu ja mielen täyttää riehakas riemu: minä osaan lentää!

Laskeudun polvilleni kadun pintaan ja huomaan, että Annakin on tullut paikal-
le sama iloinen hymy silmissään. Minä halkaisin halon ja käänsin kiven, hän
sanoo ja kävelee kohti. Tässä minä nyt silti vielä olen.

Ja minä kuulen hänen sanainsa äänen ja vaivun horroksiin kasvoilleni,silmät
maata vasten. Ja katso, käsi koskettaa minua ja ravistaa hereille, mutta
Anna on jo kadonnut. Kaikki olikin vain unta.

Kasvosi 1992 WSOY; vaikka se oisikin…2019)








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti