RAVINTOLA EINES
Lyhytproosaa
Mitä minä silloin ajattelin ja tunsin, en enää muista. Vaan nyt kun vanhana asiaa muistelen, luulen että kysymys oli silloinkin rajojen tarkistukseen liittyvästä operaatiosta.
Mihin lehdet myöhemmin jouituivat, en tiedä. Paperikeräyksiä ei siihen aikaan tainnut olla. Luulen että minä vähän myöhemmin lähdin niiltä sijoilta satamaan ja sille pitkälle laiturille. Vasaan tuli laiha musta mies, joka hymyili leveästi ja tarjosi minul-le, yhdeksän vuotiaalle tupakkaa. Camel taisi olla sen merkki. Äiti sanoi sitten kotona, ettei ulkomaalaislta saa otta mitään vastaan koska he ovat vieraita eikä niistä koskaan tiedä mitä aikovat. Aina ne ovat jotakin vailla.
Veli onki pieniä kaloja laiturin rakosista. Hän sanoi, että lähään tästä kaljalle rantaravintolaan. Sinne mentiin ja veli haki meille lasit tummaa, hyvältä maistuvaa limonadia. Siellä ravintolassa oli myös Ritva. Hän oli sen myyjänaisen tyttö, minun ikäiseni. Kerran hietakentällä kiusattiin muurahaisia ja hänellä oli vanha peitto jonka päällä maattiin auringossa. Ritva makasi selällään ja katseli pilviä. Kuule, mennään peiton alle niin sun veli ei näe meitä. Ja me sinne ryömittiin. En tiedä mistä se johtui, että makoilu aivan hänen vieresssän tuntui mukavalta. Ja sitten minä pussasin häntä.
Seuraavana päivänä satoi. Rantahietikko oli autio, vain lokit kaartelivat sen yli. Äidiltä kuulin, että Ritvan perhe muuttaa pois,kun sen isä oli saanut työpaikan joltakin tehtaalta. Olo tuntui yksinäiseltä, koska kaikki muutkin olivat kesän mittaan kadoneet. He tulisivat kyllä takaisin syksyllä, mutta Ritva ei enää koskaan.
Kun silloin jo, kun maailmamme loit, minulle moiset tavat kaavioit. Niin millä oikeudella helvettiin minut, ja kaltaiseni heittää voit, kysyi Petrarca. Ritvasta tuli outo pakkomielle, joka palasi alituisesti muistiin.
Aika lepatti karkuun enkä saanut otetta sen helmasta. Vuosikymmeniä myöhemmin palasin laiturille ja hietarannalle. Lokit kaartelivat vieläkin taivaalla, eivät ne olleet kadonneet metsänrajan taa. Tunnistin paikan jossa olin kauan sitten maannut päi väpeiton päällä kiusaamassa muurahaisia. Rannassa oli vieläkin se ravintola,jossa veljen kanssa käytiin limonadia latkimassa. Nyt kun menin taas tuohon tuttuun kapakkaan, siellä tarjoili ihan saman näköinen nainen kuin ennenkin. Ei se voinut Ritvan äiti olla, se oli Ritva. Tytön kasvot olivat aikuisen kasvot ja kätensä ryppyiset. Vain katseessa oli jotain tuttua. Jostain syystä hän tunsi minut heti.
- Vieläkö sinä olet täällä, kysyin hölmösti. Tiesin että hän esiintyi joskus kauan sitten musiikkiohjelmassa. Soitti pianoa. Miksi hän oli palannut tänne?
Hän katsoi minua nyt tarkkaan ja hymyili vähän. – Täällähän minä olen aina ollut, etkö muista? Minä jäin sinne peiton alle, ja usko pois, moni on siellä käynyt sinun jälkeesi.
Kun nyt oikein tarkoin näin hänen kasvonsa, löysin niistä ikääntymisen merkit ja tyhjän katseen.Ritva katosi hitaasti kauas smenneeseen, eikä häntä enää ollut. Minä otin lasin ja kävelin takaisin paikalle, jossa olin istunut kuusi vuosikymmentä sitten. (2024)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti