SYYS SOITTAA SERENADIN

Lyhytproosaa, symbolismia

Syksyinen tie, Akvarelli 2022 T.Y-R.

Syksyn tuoksu lepää puiston yllä. Polku on punakeltaisten vaahteran lehtien peitossa. Kuljen tätä samaa kujaa kuin kauan sitten, hyvin nuorena. Minulla on asentohuimausta nykyään. Jos teen äkkiliikkeen, katson kävellessä vaikka ylös, niin tasapaino heittaa. Jos katson taakse, pitää koko vartalo kääntää vähän sinne päin ja heti pyörryttää. Oliko se Jerzy Lec joka totesi jo aikanaan, että vanhuus on viheliäinen olotila. Hän oli oikeassa, vaikka ei edes saanut elää vanhaksi asti.

Vaahteran takana läikkyy punainen vajan kylki, puun lehdet melkein peittävät sen näkyvistä. Ne peittävät myös kujaa jolla astelen ja minun päässäni soi Händelin Passagalia. Monet tanssijoista näyttävät tutuilta, musiikki kuuluu jostain taka-alalta. Nuoruuden ystävä Sauli soittaa klarinettia, mutta nyt kun tarkemmin kuuntelen, sävel onkin Memories of You.Hän soitti sitä usein meidän orkesterissa, veljensä muistoksi.

Vajan ovi on säpissä. Vedän puutikun reikelistä ja avaan oven. Siellä on käynnissä opettajien kokous. Rehtori kuuluu puhuvan moraalista, hän ei suvaitse tupakointia eikä rivoa kieltä. Minua jäi joskus kaivelemaan se, kun hän tarrasi olkapäähäni ja pa-kotti puskemaan tungoksessa toiseen suuntaan. Enhän minä siihen syyllinen ollut, että tungoksessa oli pakko mennä siihen suuntaan mihin muu porukka kulki. Hän oli uskovainen ja minä vain ortodoksi.

Opettajat istuvat pöydän ääressä vakavina ja tuijottavat minua. Tekee mieli puhua heille yksitellen, kasvotusten, mutta minä inhoan olla huomion keskipisteenä. Sanon nyt vain buenas tardes, ja näen kuinka englannin opettajan ilme vaihtuu harmistuneeksi. He kilistelevät kahvikuppejaan, pöydällä näyttää lojuvan asetilla viinereitä. Liikunnan opettaja ojentaa minulle viineriä. Katson häntä nyt suoraan silmiin ja kiitän hyvästä arvosanasta lukion todistuksessa. Minähän lintsasin lentopallopeleistä kotiin polkupyörällä, koska jonnin joutava pallon perässä säntäily ei minua kiehtonut. Tämän sanon nyt hänelle ihan rehellisesti ja yllätyn, kun hän vain hymyilee.Joku pitkä ja laiha mies, jota en tunnista, nousee tuoliltaan ja kumartaa saksan opettajalle, jota minä pelkäsin. Saanko luvan, kuuluu äänekäs kysymys, ja näen saksan maikin nousevan punastellen tanssiin. Tämä on nyt espanjalaista passagaliaa, minä pohdin ja käännyn takaisn ovesta syksyiseen puistoon. Ehdin vielä näkemään, kuinka matikan lehtoti yrittää sulloa salkkuunsa sinne tänne säntäileviä numeroita, ne eivät totelleet komentoa riviin järjesty!

Rauhoittaa tämä syksyinen sää. Astelen taas aatoksissani tuttua puistotietä ja nautin vapaudesta. On niin helpottavaa, kun ei kukaan pakota kääntymän väärään suuntaan eikä arvostele tekemättömiä töitä.¨

Miettehiä:

Kyllä köyhällä kurit piisaa. Menöö vaikka syömätä maata. (Sananparsi Jasjärveltä)                                                                                                         

Tietääkö vasen käsi mihin oikea pyrkii                                                                Kvaak

  

                        


                                   

                             K a a p p i

                                                                        Synbolistista lyhytproosaa

                                                                            Kaapin käytös

                                                                                                                       Akvarelli 1972

                                                                                                                       T.Yli-Rajala                          

Loputon määrä adjektiiveja ja mitä moninaisimpia kaapin

sanallisia määritelmiä on tiivistetty yhdeksi sanaksi: ”kaappi”.

(Daniil Harms: Sattumia,, WSOY 1988.)

Tuli ehtoo ja tuli aamu.Kaappi oli jököttänyt paikallaan vuosikymmeniä, mutta tänään se häiriintyi. Syynä olivat riidat joita se kuunteli radiosta ja telkkarista, ihmisten puheet. Tarkkailin kaapin käytöstä ja niinpä havaitsin, että se sulki ja avasi oviaan epäsäännöllisin väliajoin. Kuului myös laahaavaa ääntä ja paukahduksia. Kaapin laatikot työntyivät esiin ja paljastivat suuren määrän turhaa roinaa jota niihin oli vuosien mittaan tungettu. Joku entinen tyttöystäväkin siellä näkyi viipyvän. Kuului myös musiikkia. Ei mitään raakkumista, vaan schubertin liedejä kokoelmasta Talvinen matka.

Puhelin soi. Se oli luultavasti se sama saarnaaja joka tarjosi kuvalehtiä tilattaviksi. Edullisesti ja mitä nyt kaikkea muuta hyvää. Mutta soittaja olikin tuttu nainen, joka valitti perhe-elämänsä ongelmia. Harvinaista että hän avautui minulle vaikka olen mies. Minkä minä sille mahdan, jos hänen aviopuolisonsa on mustankipeä. Eihän meillä mitään muuta suhdetta ollut kuin pelkkä tuttavuus, tämän rouvan kanssa. Hyvä kuitenkin niin. Pelasimme hänen aviosiipansakin kanssa shakkia ja tämä usein hävisi. Tuon naisen kanssa en pelannut herrojen tapaan golfia enkä biljardia. Nyt tämä valitti, että mies pettää häntä ja hän miestä. Olenko minä siitä tietoinen?

Katsoin kuinka kaapin ovet sulkeutuivat ja avautuivat taas. Laatikko työntyi sieltä riettaasti esiin.

Ei meillä ole syytä käsitellä tuollaisia asioita. Juttelemme enimäkseen kaapin ovista jotka saattavat yllätäen käyttätyä oudosti, ja että ne pitäisi rasvata. Juttelemme myös automaatti vaihteistosta mikä hänen miestään aivan erityisesti kiinnostaa, vaan ei minua.. Mutta sen verran voin sanoa, että jos meidän perheessä sellaista tapahtuisi, niin löisin syyllistä päin näköä. Oikein nyrkillä.

Sinäkö löisit vaimoasi nyrkillä päin näköä? Puhelimen ääni vinkaisi ja voivotteli epäuskoisena.  

- En tietenkään häntä, vaan sitä julkeaa ja omahyväistä tyyppiä joka luulee olevansa minua paremp rakastaja.

Jätin kuitenkin mainitsematta varasuunnitelman. Jos vaimon rakastaja on suuri, yli 190 senttinen ja ilkeän näköinen, minä vetoan kotirauhan rikkomiseen. Ja siihen, että kuulumme eri sarjaan.

Puhelu päättyi tuloksettomana. En kyennyt auttamaan naista joka ei edes ollut varma asiastaan. Se turhautti minua, mutta kaappi jökötti nyt rauhoittuneena paikallaan ja minusta se näytti vahingoniloiselta. Joku Donald kuului laulavan saksaksi Gute Nacht, isovenäläisellä aksentilla. (2025)

AATELMIA:

Esine voi olla kahdessa eri paikassa samaan aikaan, väittää kvanttifyysikko. Häntä ei poltettu ajoissa roviolla.

Hän piirtää sen yhdellä viivalla nostamatta kynän terää paperilta. Se on yksinäisyys.

Historia on niin vanha, että se potee jo dementiaa.

Franz Schubert Winter Reise

Ilta piirtää puiden hahmot

mustat linnut rypäinä oksilla

On vaikea uskoa todeksi sitä mikä ei liiku

On vaikea liikuttaa todellisuutta

(TY-R keväällä 1967)

 

MIES JOKA ETSI EILISTÄ

Lyhytproosaa ja symbolismia

                      

                                        Eilinen päivä hämärässä. Akvarelli T.Y-R.

Joka päivä hän saapui näyttöpäätteelle ja keskittyi siihen. Mitä sinä sieltä etsit, minä kysyin.Hän vilkaisi ohi mennen ja mutisi, eilistä päivää. Se on minulta kadonnut ja tuntuu siltä, ettei sitä kukaan muukaan enää muista. Tämä tässä on ainoa minkä minä osaan ja hallitsen. Hän taputti tuttavallisesti näyttäpäätettä. Kiinalaiset eivät pidä tuollaisesta lähentelystä, minä ajattelin. Mutta laitehan onkin japanilainen.

Poistuin paikalta ja jätin hänet laskemaan numeroita. Hänen kaltaisillaan ihmisillä se oli ainoa viihdyttävä asia tässä elämässä, he eivät osanneet muuta. Minusta numerot ovat epäluo-tettavia. Näen usein kuinka ne poukkoilevat paperilta lattialle ja kiiruhtavat työpöydän alle. Tehtaan pilli soi, kaivoin esiin ne vähät eväät jotka Elina oli minulle käärinyt voipaperiin. Seinien takaa, etäisyydestä kuului koneiden humina.

Hän siellä näyttöpäätteellä poltti savuketta. Pää kenossa hän tuijotti jonnekin, minkä näki tehtaan pihamaalla. Siellä palokunta kokoili letkujaan ja työnjohtaja kiroili huoltomiehelle. Arkipäivä lepatti pilven raosta, tihkusade piskotteli asvaltille. Hän seisoi ja näytti turhau-tuneelta. Eväspaperi kieri lattialla, se oli jotenkin säälittävä. Joku oli ne hänellekin antanut aamulla, ehkä he olivat vaihtaneet muutaman sanan sen jonkun kanssa.

Ehkä jotakin oli jäänyt puhumatta.

Palasin omalle työpaikalleni näkemään miten tärkeiden asiakirjojen tekstirivit aaltoilivat kuin laineilla. Minua huolestutti jokin jota en osannut määritellä tarkemmin. Korviin kantautui jostakin hyvin hiljainen melodia. Se oli Händelin Passagalia. Se toistui loputtomiin, mieliala alkoi masentua. Hän joka seisoi näyttöpäätten luona ja tuijotti ikkunaa, alkoi koota tavaroita ja tunki ne laukkuunsa. Katsoi minua ja sanoi: hei nyt sitten, ja nähdään.

Useita viikkoja ehti kulua eikä enää nähty. Kun seuraavan kerran kuulin hänestä, sain tietää että hän oli ampunut suuhunsa ja hänen verensä oli peittänyt kaikki tärkeät asiakirjat. Ne olivat niin tärkeitä, että ulkomaalaiset turistit yrittivät päästä niitä kameroineen filmaamaan.

Aatoksia:

Mihkä piru ei itte kerkiä, niin sinne se lähettää pahan akan (Sananparsi Virroilta)

Onko mitään rasittavampaa kuin väittely opportunistin kanssa

Olen ellipsi, joka ei löydä keskipistettään

2

                                  

 

 KAUNO JA KERTOMA       Lyhytproosaa 

Motto: Paitsi esineet, myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia. (Daniil Harms)

                                                                        Kuva:Juho Joona Yli-Rajaala

On olemassa kauno- ja kertomakirjallisuutta. Ohje siitä, miten hilavatkain kootaan, kuuluu jälkimmäiseen kirjallisuuden lajiin. Samoin sotaväen ohjesääntö ja suuri osa nykypäivien romaaneista. Tämän lajin kirjallisuudelle on ominaista tarkka arkitodellisuuudessa pitäytyminen. Se on realismia parhaimmillaan. Ei poukkoilua asiasta toiseen eikä liikaa tunteilua. Pilvestä sataa aina vettä, joka on joko nestemäisessä tahi lumen olomuodossa. Elatiivin käyttö vetenä tai lumena on vanhan aikaista. Totuutta ei kaiveta esiin päättelemällä tai käyttämällä Occamin partaveistä. Ei sitä tarvitse kaivaa, koska totuus tiedetään jo etukäteen. Se on toimiva hilavatkain tai rivakka toiminta komennolla riviin järjesty, tai lakki päästä! Määrätietoinen pyrkimys kuivaan ja mielikuvituksettomaan tyyliin johdattaa kirjailijan varmimmin Finlandiapalkintoon. Romaaani on ainoa varteen otettava kirjallisuuden laji.

Entä mihin minun oma kirjoitustyylini kuuluu? Olen anakronisti ja noudatan renvallilaista historian metodiikkaa nurin kurin. Menneisyyden  tapahtumat liitän nykypäivään ja elän uusromantiikan ja symbolismin pyörteissä. Siis jälkijunas-sa, arkinen realismi minua kuvottaa. 

Sana ”kauno” on häkellyttävä ja sitä pitäisi välttää. Se antaa käyttäjästään vanhoillisen vaikutelman eikä sovi millään ilveellä liberaaliin luokkayhteiskuntaan. Kaunokirjalliuudessa asiallinen kerronta eksyy helposti sanojen labyrinttiin ja lehmätkin voivat nousta siivilleenn. Siinä kuvattu ökyrikas yhteiskunnan tukipylväs voi saada hermoromahduksen ja jakaa omaisuutensa köyhille ja sairaille. Hän voi soutaa saareen ja elää siellä yksin, tai hän liittyy luostarin veljes-kuntaan.

Kirjallisuuden tyylimuotona kauno on monesti ollut kohtalokas. On kirjailijoita jotka on erotettu kirjailijaliitoista ja ohjattu työleirille. On niitä jotka eivät ole kelvanneet yhteiskuntaan, vaan heidät on ohjattu mielisairaaloihin tai jätetty yksin keskelle kaupinkia. On kirjailijoia jotka ovat kituneet nälkäkuolemaan siksi, että yhteiskunnan tuki kohdistetaan  kilpaurheilijoille. Jos vielä vertailemme sanoja kauno ja kertoma, havaitsemme, että kauno on kauniimpi. Siksi että siinä on tuo nätti diftongi AU. Onnistuakseen saamaan kriitikoiden ylistystä, on kirjailijan kylläkin karsittava diftongit mahdollisimman vähiin ja viljeltävä hulvattoman paljon possessiivisuffikseja (omistusliitteitä suom.), koska lukijat ovat niin vähälahjaisia, etteivät muuten ymmärrä kenestä on kysymys ja miksi. Kunnon kirjailija muistaa myös lausua hämäläisittäin upeeta ja biisii. (Musiikkitermi).

Vaan jossakin elämän vaiheessa voi kirjailijalle käydä niin kuin Nietczhen Zarathustralle. Hän jätti luolansa säteilevänä ja vahvana kuin aamuaurinko, joka ilmestyy tummien vuorten takaa. Ja niin hän katsoi ympärilleen, räpytteli silmiään eikä nähnyt ketään. Kirjoittajana minä itse taidan olla anakronisti. Uusromantiikka, symbolismi ja eksistentialismi ovat minun genreni. (2025)

Post scriptum: minä syön päivittäin B-12 vitamiinipillereitä, että järki ja muisti pysyisivät kunnossa. Kauno ja kertoma on siitä nyt todisteena. Testosteronia haluaisin myös nauttia, mutta vaimo väittää, että se tekee minut rauhattomaksi. 

Aatoksia.

Faaraon sisälmyksiä ei osattu pakastaa. Aisa on harmittanut häntä jo neljä tuhaatta vuotta.

Pitkillä askelilla poliitikko  ehtii nopeamman helvettiin.

                                        

                                                                                                                    Kuva: Uusromantiikkaa. Akvarelli . KertuYli-Rajala

aa. Akvarelli t.Yli-Rajala 2020.

 MATKALTA ROSEMARYN LUO

Lyhytproosaa ja symbolismia

Katynin luutnantti.

Näyttelykuva, Vaasa 1988(?) hiili. T.Yli-Rajala

Ikkunasta katsoin kun juna lähestyi pysäkkiä. Kokosin matkatavarat mukaan ja astelin vaunusillalle. Siellä joku pitkä mies nojasi vaunun oveen, ja meille kehkeytyi kiinnostava keskustelu. Onko matka mihin, kysäisin mieheltä. Rikoin hiljaisuuden, jonka minun saapumiseni oli saanut aikaan. Hän mulkaisi ylimielisesti ja sytytti mahorkan. Mieshän on vakoilija, minä ajattelin ja vedin henkeä. Hänellä oli vasen käsi housun taskussa, siis selvästi liipaisimella.

Jatkoin nihkeästi alkanutta keskustelua. On tässä taas pidellyt ilmoja. Sadekuuro yllätti, niin että olen ihan märkä yltä päälä. Onneksi Rosemarylla on kokemusta terveyskeskuksesta. Hän pesi siellä vainajia aina kun niitä ilmaantui.

Ja kukahan tämä Rosemary on, saanen kysyäni mies sanoi ja yskäisi viranomaisesti. Hän on minun kihlattuni, minä vastasin ylpeänä.Tapasimme viime kesänä tangomarkkinoilla ja hän hullaantui heti minuun. Vaikka eihän se mikään ihme ole, jatkoin vielä merkitsevästi.

Minä olen muusikko, mies esittäytyi jo vähän ystävällisemmin. Vasemman housun lahvin seutuvilla kohoili parabellumin kahva. Näin sen mytyn ulkomuodosta hyvin. Mies hymyili ja alkoi hyräillä sitä baritonisooloa Shadow of your smile. Sehän taisi olla Gerry Mulliganin soolo. Minun teki mieli vessaan, mutta juna hidasti nyt vauhtia ja lähestyi pysäkkiä. Jo kaukaa näin Rosemaryn huitovan tervehdystä. Hämmästyin kovin kun hän lä hestyi tuttavallisesti muusikkoa.

- Mennään heti rokkifestivaaliin, Rose intoili. Mulla on liput kaikille ja sinähän tämän maksat, hän vilkaisi minua ohi mennen.

Siinä hän käveli muusikon rinnalla ja hymyili minulle kauniisti.

Tanssilava oli metsän keskellä. Jo kaukaa kuului ulina ja paukutus mikä häiritsi kuuloaistia. Paikan päällä näytti kuin olisimme saapuneet kannibaalien kevätkarkelohin, vaikka oli syksy. Joku siellä kiekui kaula ojossa ja meno oli riehakasta, osa porukastaa seisoi kuin halvaantuneena ja ojensi käsiään tervehdykseen. Sieg Heil? Se oli selvä joukkopsykoosi. Silmissä tuijottava katsa.

Mitä? Onko tämä joku NSDP.n tilaisuus, minä tiedustelin.

Vaan muusikko oli nyt päässyt elementtiinsä.Hän huomasi soittopelin nurkassaa ja ryhtyi toimeen. Sormet tanssivat cembalon hampailla, häntä heilui tahdin, jalka polki pedaalia. Mikä olikaan soittajan soitellessa  kun virittäjä oli kadonnut jäljettömiin?

Krouvikansa polki, nosti tekojalkaa, ruostehäly kauas kalkkaa. Soittajan oli sormissa se jokin, ja autiolla maalla Salvador suitsitti palavaa kirahavia. Rosemary näytti vähän vaivautuneelta, minä vielä enemmän.

Katsoin biletystä. Täälläkö tuo Rose päiviänsä kuluttaa?

Mestari vain päätään vatkaa, metrin pitkää tukkaa nakkaa. takin helmat maata laahaa, hymy kulmahampaat paljastaa. Hei hulinaa, soitto tässä kapakassa aina kannattaa. (30.11.1967)

En muista Vaasan näyttelyn ajankohta ihan varmasti. Muusikon esitys on vuodelta 1967.

Asia; The SHADOW OF YOUR SMILE, GERRY MULLIGAN

                             

                                                            Rosemary bilettää

ON ILTA HIIPINYT HÄMÄRÄÄN

Symbolistista lyhytproosaa                             

             

Akvarelli 2018 Kerttu Maria Yli-Rajala

Vielä syyskuussa, paljon ennen  joulun aikoja me isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon har-jalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli käätyny vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minua kohti.

- Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken, ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, minä kehaisin. Aina silloin tällöin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä minua ihastuttaa todellisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnella väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet. Ja varsinkin näin syksyllä.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen lahveista roskat ja lähteä taas nukkumaan.

Mennyt aika ja tämä hetki eivät ole kieliopillinen ongelma. (2025)

Runoilija Jyri Schreckiä (1927-1982) muistellen, 

PÄIVIÄ, SATEITA, 1962

Nopea päivä silmien yli, luomien reunaa aurinko kulkee                                                                  

 hiusten lävitse palava lintu                                                    Poimi lumpeet joka ilta, sitoi seppeleen  hiuksiin          

                                                                                                 katsoi kuuta         

                                                                                                  ilta illan jälkeen    poimi    syvemmältä                                                      

                                                                                                                                

                                                                                                 Lola Astanova. Chopin nocturno op 9 no 2