perjantai 23. marraskuuta 2018
KOKOUS
Mietteen aihe:
Ote kokouspöytäkirjasta, jossa
ainakin yksi nuija oli paikalla.
Tarkoitus oli, että kaikki samanhenkiset kerääntyvät yhteen ja vaihtavat erimielisyyksiä.
Heti alusta lähtien huomasin, että syntyi ryhmiä jotka pälyilivät muita osallistujia, kuiskivat keskenään ja vaihtoivat merkitseviä katseita. He hyväksyivät äänekkäästi toistensa mielipiteet, vaikka olivatkin muka eri mieltä. Tässä ryhmässä vallitsi opportunistinen tasa-arvo ja se noudatti demokratian orwellilaisia periaatteita. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta ryhmän puheenjohtaja on kaikkein tasa-arvoisin. Hän ammentaa tietonsa ja taitonsa lähteestä jota ei saa mainita ääneen, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat. Se on ryhmäpäätös.
Joku saattaa hyvinkin luulla, että minä, asianosaton olen vainoharhainen. Mutta sehän ei pidä paikkaansa, sillä jokainen kokouksen osallistuja tietää, että tulin paikalle kutsumattomana vieraana ja vieläpä äärimmäisen epätietoisena.
Sihteeri kääntyi huolestuneena kuiskuttelemaan puheenjohtajan kanssa ja tämä heitti minuun myrkyllisen silmäyksen. Moni pää kääntyi tähyilemään ikkunamaisemia, vaikka ulkona ei edes satanut. Arvelivat että minä edustan väärää puoluetta. Joku pieraisi äänekkäästi. Puheenjohtaja nosti nuijaa ja löi sillä ainutta viatonta paikallaolijaa, nimittäin pöytää. Hänkin on täällä tänään, mies tai nainen, tai ehkä hän on vain henkilö tai muu, hän sanoi. Joka tapauksessa viimeinen pykälä on jo käsitelty ja päätös on, että jätämme paperit toistaiseksi pöydälle ja riennämme juomaan puheenjohtajan kälyn tarjoamat kahvit.
Kesken jäänyt asia kuohutti meitä vielä niin, että päätimme kahvin jälkeen jatkaa kokousta siihen asti, että siitä maksettava tuntipalkkio ehtisi nousta yli kipurajan. Kokous jatkui myöhemmin kohdasta muut asiat. Kiivasta keskustelua syntyi aiheesta onko kysymys nyt sukupuolesta, sillä ilmaisu ”muut” hämmensi joitakin luottamushenkilöitä. He eivät halunneet edustaa muita kuin perinteisiä arvoja, joten käsite muut oli heille vastenmielinen. Muut puolestaan pahoittivat tästä mielensä, ja niinpä puheenjohtajan nuija päätti kokouksen erimielisesti. Asian puimista jatketaan ensi viikolla, jolloin nuija on jälleen paikalla ja parhaassa tapauksessa niitä on siellä useitakin.
Päätin turhautuneena poistua kokouksesta ja piipahtaa rautakaupassa, sillä olin jo kauan ja vakaasti harkinnut, että vielä joskus ostan kilon galvanoituja rautanauloja.
lauantai 17. marraskuuta 2018
JOKA ITSENSÄ TUNTEE
Miete:
Autiolla maalla Salvador
suitsittaa palavaa kirahvia.
Kaukana vuoret.
Levysoittimesta kantautui gregoriaanista laulua, muuten oli aivan hiljaista. Annan käsi pysähtyi liikkeestä kuin valokuvausta varten. Suupieleen virisi hätäinen, pelokas juonne. Minä en jaksa enää, hän sanoi. Hartiat lysähtivät säälittävästi ja takaapäin näytti kuin itku ei olisi enää kaukana.
-Mitä sinä et jaksa, Anna?
-Tätä arkielämää. Me ollaan aina työssä eikä meillä ole enää mitään yhteyttä. Tuntuu että
elämällä ei ole enää mitään annettevaa.
Tässähän minä nytkin olen, ajattelin. En käy pitkillä lenkeillä, en pelaamassa lentopalloa enkä istu kapakoissa oluella muiden vähä-älyisten kanssa.
Ja päivät hän itsekin on työssä, ajattelin vielä ääneen.
- En minä sitä tarkoita, Anna sanoi. – Tuntuu vain niin tyhjältä, ei ole enää mitään sellaista mitä kiihkeästi odottaisi tältä elämältä.
- Paitsi kuolema, minä sanoin ja kaduin saman tien sanojani.
Näin keskustelu eteni ja sen päätteeksi Anna huokaisi. – Kun elämä alkoi tympiä, päätin kiinnittää huomion milloin mihinkin osallistumiseen. Piti muka juosta palavereissa ja kapakoissa, myyjäisissä ja lääkärissä.Oli rakkovaivaa ja päänkipua, turvotusta ja masennusta. Ja nyt minä olen vain kyllästynyt, Anna lateli kuin ulkoa opittua litaniaa. Hän laski harjan kädestään pöydälle, irvisti peilikuvalleen: minä olen vanha.
Katsoin Annaa. Ei hän vielä vanhalta näytä, varsinkaan jos pettää itseään ja meitä muita noilla meikeillä. Taitavasti ja tehokkaasti. Hämärä valaistus tekee meistä molemmista nuorempia. Ja ilta on siksi hyvää aikaa, syksy vuodenajoista paras. –
- Ei sillä ole merkitystä mitä sinä itse luulet, sanoin hänelle. Tärkeää on se, millaisena ihmiset sinut näkevät. Niin sinä voit löytää itsesi ja päästä tasapainoon. Näinhän on sanottu: missä teidän aarteenne on, siellä on teidän sydämenne.
- - Siinäkö kaikki, Anna kysyi epäluuloisesti. – Niin että se paljon puhuttu taivas onkin vain kuvitelma josta saa sisäisen rauhan. Sano tämä ihmiselle jota kidutetaan hengenlähtöön asti. Sano se lapselle jota joku sairas psykopaatti parhaillaan kuristaa tai pakottaa miinakentälle tai ihmiskilveksi. Sano mikä tai kuka on ihmisen todellinen turva kaikissa elämäntilanteissa?
Anna oli nyt löytänyt mielensä pohjalta ikivanhan kysymyksen. Se on nimeltään teodikea-ongelma. Miten kaikkivaltias ja täydellisen hyvä voi sallia kaiken pahan jota pakottaa meidät katselemaan ja kokemaan?. Siinäkin täytyy palata omaan itseen. Kaikki käsitteet ovat meidän itsemme luomia, hyvä ja paha, moraali. Suurin ihme maailmankaikkeudessa on ihminen, jolla on vapaa tahto tehdä valintoja. Joidenkin mielestä se on meille annettu kirous.
Jos katsot kuvaasi veden pinnasta, se näkyy sitä kirkkaampana mitä rauhallisempana pinta pysyy. Sellainen sinun sielusikin on. Pysähdy hetkeksi, katso omaa kuvaasi ja usko siihen mitä näet.
lauantai 10. marraskuuta 2018
LUKUTAPA
Kun viisas osoittaa tähteä,
niin tyhmä tuijottaa hänen sormeaan.
(Kung Fu Tse)
Sellainen on käsitys, että nopea, silmäilevä lukutapa on älykkään lukijan tunnusmerkki. Silmäisy sivulle riittää, ja asia tuli selväksi. Sillä tavoin syntyy pinnallinen maailmankuva. Vauhti on niin kova, että kyky empatiaan ja asian syvempään ymmärtämiseen jää puuttumaan. Niin myös kyky kriittiseen pohdiskeluun ja päätelmien tekoon. Tuo käsitys kulkee rinta rinnan nykyihmisen egon kanssa. Käsitys omasta itsestä on paisunut kuin pahanlaatuinen kasvain. Se peittää näköalan ja kasvaessaan se alkaa haista. Nopea lukija on niin viisas, ettei hänellä ole aikaa ajatella. Riittää jos näkee ketun, mutta ei ehdi nähdä mistä se tuli ja mihin livahti.
Meno on niin vauhdikasta, että tässä tulee väkisinkin vainoharhaiseksi. Nopea lukutapa pyyhkäisee arvottomina syrjään inhimilliset tunteet ja kokemukset. Teksti jonka kirjoittamiseen on käytetty aikaa ehkä vuosikausia, joka on syntynyt syvällisen pohdinnan tuloksena, pyyhitään ylimielisesti yli. Pikalukeminen on loukkaus ja kuvastaa kirjoittajaa kohtaan tunnettua halveksuntaa. Joka tuolla taidolla ylpeilee, pitäisi lähettää autiolle saarelle Kafkan teosten kanssa. Ehkä hän oppisi hidastamaan ja kertaamaan, selailemaan myös epäluuloisesti. Kaikki ei ole totta mitä kirjoitetaan.
Nopea, pintapuolinen silmäily sopii mainosten sanoman omaksumiseen. Se palvelee kaupan ja liikeyritysten tarkoituksia, ei ihmisten. En usko että tiedemiehet, säveltäjät ja kirjailijat ovat pyrkineet pikaluvun kaltaiseen havaintojen tekoon kun ovat pohtineet kaikkeuden arvoituksia, kirjoittaneet vuosikausia yhtä ainoaa teosta tai säveltäneet 200 vuotta sitten sinfoniaa jota vieläkin kuunnellaan ja arvostetaan. Ei kirjaa lueta eikä musiikkia kuunnella pikakelauksella. Sellainen on taiteilijan pilkkaamista ja oman itsen korostamista. Sellaista, että minä pystyn omaksumaan kertaheitolla usean kirjan sisällön ja samaan aikaan syventymään pariin sävelteokseen. Ehdin siinä samalla ratkaista myös suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan väliset ristiriidat.
Satamaton päivä? Se on päivä, jolloin ei auta lähteä etsimään satamaa sateenvarjon
kanssa.
lauantai 3. marraskuuta 2018
HÄMÄHÄKKI
Miete:
Aika on peili, jonka
läpi on kuljettava
Minä seisoin luokan edessä opettajan tiukan katseen kohteena. Sinäkö tämän olet piirtänyt?
Taululla oli liidulla taiteellisesti luotu hämähäkin kuva, jonka jalat sojottivat eri suuntiin ja
jonka selkää halkaisi päästä päähän pitkä viiva. Pave sanoi että se on ajatusviiva ja että sellainen on kaikilla niveljalkaisilla. Hän tiesi, koska oli jo kolmannella luokalla ja minua paljon oppineempi. Siksi hän ei ollutkaan paikalla vaan jossain toisessa luokassa opettelemassa tärkeiden vesistöjen nimiä. Ne piti osata ulkoa, samoin kuin kertomus siitä kuinka veljet upottivat Joosefin kaivoon ja faaraon tytär löysi hänet sieltä.
- Joo, minä myönsin. Pave neuvo ja sano että se on luonnontiedettä.
- Minä sille Pavelle luonnontieteet näytän, opettaja uhosi.
En minä kyllä tiennyt miksi opettaja oli hämähäkin kuvasta niin tuohduksissa, eihän se huono ollut. Jaloissaki oli karvoja niinku Pave oli neuvonut. Ajattelin että kun pääsen kotia, etsin jostakin hämähäkin ja tarkistan mikä tuossa kuvassa meni vikaan, tai menikö mikään.
- Hyvä on, opettaja kivahti. – Koska myönnät piirtäneesi sen, selviät tunnin jälki istunnolla. Oppituntien jälkeen. Käytä taitosi tästä lähtien rakentavampaan puuhaan, lue vaikka läksyjä.
Välitunnillako? Luuleeko se että välitunnilla luetaan läksyjä ja tehdään rakentavia puuhia. Pave panee pikku kiviä kauluksesta paidan alle ja isommat pojat painivat. Jos siinä joutuu käsirysyyn itseään isomman ja vahvemman kanssa, opettaja seisoo lähellä kädet takin taskuissa ja myhäilee: pojat ovat poikia. Eikä siinä auta hämmästellä jos jää aivan yksin. Katsojat kannustavat vihamiestä.
Opettaja oli jäänyt luokkaan ja piti silmällä. Hän kirjoitteli joutessaan jotain paperille ja nosti äkkiä hämmentyneen näköisenä päätään tuijottamaan minua.
- Minä en oikein tiedä mikä sinä olet, hän mutisi. – lintu vai kala? Kyllä sinä Paven tiedät etkä ole niin tyhmä kuin mitä näyttelet. Onko pakko aina tehdä niin kuin joku muu käskee?
- Mutta tekeehän opettajakin niin, minä uskalsin puolustautua. Koko opettajan elämä perustui käskyihin. Ei oma mielipide tee sinusta suosittua vaan se, että kuuntelet mitä sinulle sanotaan. On parempi sukeltaa, jos äänet häiritsevät, äläkä nouse pintaan ennen kuin katsojat ovat kaikonneet. Heillä on kiire muualle selittämään ja kannustamaan.
Niin minä siinä ajattelin mutta en sanonut enää mitään. Arvelin että hän piti minua vähän omituisena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)