ILTAPÄIVÄ

(= Sovinistin iltapäivä)

Posetiivia voi kääntää takaperin, melodiaa ei.

(Stanislaw Jerzy Lec)

Anna tuli takaisin myöhään iltapäivällä. Istuin sattumalta samoilla sijoilla missä olin istunut jo hänen lähtiessään ja arvasin, että hän hautoi taas eroa. – Noh, minä kysyin pitkän hiljaisuuden

jälkeen. Sinä tulit vielä takaisin?

      Yritin tavoitella sovittelevaa äänensävyä vaikka kysymykseen sisältyi sarkastinen piikki.Lähtiessään hän oli paiskannut oven ja sanonut lähtevänsä lopullisesti. Katselin ikkunasta ulos.Jos-

kus kesällä olivat omenapuut kukassa, nyt ne olivat tuulen tuivertamia käkkyröitä. Tuntui uskomattomalta että puun suonissa itivät valkoiset, tuoksuvat kukat. Kuollut puu, rauhallisuuden ja tasapainon perikuva.  Taivaalta heitteli hitaita hiutaleita, syksyn ensilunta. Olin vahingoniloinen ja yritin vältellä Annan myrkyllisiä silmäyksiä. Hän ei vastannut turhaan kysymykseen, käveli vain korostetun päättävästi vaatekaapille ja liikutteli rajusti ripustimia. Työnteli niitä metallitanholla eestaas. 

      Salakähmäistä kahinaa. Teki mieli mennä katsomaan mitä hän puuhasi, mutta luonto ei antanut periksi. Hän siirtyi peilin eteen ja hetken sitä tuijoteltuaan kaivoi esiin huulipuikon, paranteli kuvaansa. Peilit pitäisi särkeä tästä talosta, hän sanoi kerran kun oli raivopäissään rikkonut niistä yhden. Mutta nyt hän teki jotain muuta. Mietti ehkä sitä, että minä halusin kiiheästi arvata mitä hän aikoi tehdä.En saattanut kääntää päätä ja katsoa,sillä se olisi antanut hänelle aiheen itkuun.

Naisen itku on hysteeristä, ja hysteriaa minä vältän aina parhaani mukaan.

      Ulkoa kantautui vaimeaa puhetta. Naapuriin kesällä muuttanut vanha mies oli lähtemässä kävelylle. Hän tapasi vilkuilla meille päin, koska tiesi että Anna makasi usein terassilla aurinkoa ottamassa. Kesällä tietysti. Nyt sille riittäisi pilkahdus katoavasta Annasta. Luulen että äijä on rakastunut häneen. 

     Vanhan miehen rakkaus? Luuleeko hän etsivänsä jotain minkä epäilee unohtaneensa nuoruden mukana. Aiheesta rakkaus minä kerroin Annalle mielipteeni jo kauan sitten. Hän oli lukenut jostakin,että ihmisellä on oikeus rakastua elämässään vaikka kuinka monta kertaa. Että se on muka ihan lunnollista. Arvasin kyllä mihin hän tähtäsi.

- Katsohan Annaseni, minä sanoin vähän pedanttisesti. – Rakkaus on verrattavissa joko tyhjään tai täyteen astiaan. Tyhjä ottaa vastaan kaiken mitä siihen kaadetaan, täysi pulppuaa yli äyräiden eikä siihen kaatamisessa ole mitään järkeä. Tarkoitan että meidän astiamme on jo täysi, on ollut jo kaksi vuosikymmentä.

         Anna vilkaisi minua hajamielisesti. Näitä pohdiskelin kun kuulin äkkiä pari terävää kolausta. Jotakin pyöri lattialla. – Mitä sinä nyt, kysäisin mahdollisimman sovittelevasti ja käännyin vihdoin katsomaan. Anna istui peilin edessä. Pitkät vaaleat hiukset valuivat olkapäiden yli  ja peittivät osan otsasta ja vasemman silmän. Minun ihanteeni, ajattelin heltyneenä. Enkä hetkeen tiennyt oliko hän nuori vaiko jo ikääntynyt. Hän oli itkeätihertänyt.

- Mitä sinä nyt, Anna toisti  ivallisesti ja itku äänessä. – Etkö sinä saatana osaa muuta hokea kuin tuota tekopyhää mitä sinä nyt? - Yritetään puhua järkevästi, minä yllytin. 

- Järjellä ei ole täällä mitään tekemistä, Anna kivahti. 

Siinä hän on ehkä oikeassa, minä ajattelin. Ja muistin kuinka vuosi sitten riitelimme hotellissa.

Hän ei suostunut pukeutumaan  niin kuin minä halusin. – Ja pirulauta, en minä mikään huora ole! hän messusi. Kymmenen sentin piikkikorot. Miten sitnä luulet että näillä kävellään? Sinä näet minut ainoastaan jonkinlaisena hutkuna. Tai äitinä, siinä toinen vaihtoehto. 

      Tämän huomautuksen Anna teki hidastellen, ikään kuin olisi äkkiä keksinyt suuren totuuden. Hän katsoi minua kummastuneena.

      Mutta nyt minä vilkaisin häntä uudelleen ja tarkemmin. Siinä Anna istui edessäni ja huomio keskittyi jalkoihin, jotka hän oli asettanut vinoon asentoon niin etten voinut olla näkemättä: samat piikkikorkoiset kengät joista olimme riidelleet. Polvet vinosti koukussa niin, että kapea hame  pyrki nousemaan niiden päälle.

- Ei tästä mitään tule, Anna tokaisi.  – Minä lähden.

Vaikka hän sanoi sen varmalla äänellä ja vaikka kampa lyötiin päättävästi pöydälle, minä tiesin että tuo päätös oli bluffia. Ei hän mihinkään lähtisi ilman rahaa. Hän joko odottaisi minua tai jos suuttuisi vielä enemmän, syöksyisi ulos ja soittaisi sille nartulle. Lesbolle, joka tuputti häneen maailmaa mullistavia vapaamielisia aatteitaan.

      Katselin hetken aikaa ulos ikkunasta. Lumisade yltyi, Anna nousi peilin edestä ja katosi makuuhuoneeseen, josta alkoi kuulua itkuntyrskettä.

      Ja kahtia on käynyt, yö tämä lumessaan

      Vaan mitään rajaa näy nyt, ei meitä jakamaan

      Pasternack, minä ajattelin. Siunatun viisas mies. Ja sitten vielä uuvuttavan miettimisen jälkeen: kunpa minäkin osaisin olla lumihiutale joka leijaa hänen hiuksilleen.

 

OI NIITÄ AIKOJA




Vanhuus on säädytön olotila,
Joka on ehkäistävä ajoissa.
(Garcia Marquez)

Katjan pieni musta laukku nököttää edessä. Hän on lakannut puhumasta, tähyilee
ihmisiä uteliaasti. Savupilvessä, savuke sirosti vasemmassa kädessä. Hehkuva
tupakan pää vähän odottavasti lerpallaan. Onko tuttuja näkyvissä? – Tuon oon ainas-
ki nähny jossain, ja tuon. Ajatukset venkoilevat sinne tänne ja minä kuulen ne. Katja
kääntää silmänsä kohti ja oitis niihin sulaa melkein hellä, himmeä katse. – Tervetu-
loo taas. Meinaan hereille. Ja sitten voimaperäinen tupakan tumppaus. Sätkän pää 
murskautuu lasikaukalon reunaan, savu haipuu ohenevana kiemurana ilmaan. – Mä
puhun ku ruuneperi ja äijä ei muuta ku nukkuu, Katja valittaa.
Mitä  hän on puhunut?
Tauko ja arvioivaa tähyilyä, vaikutuksen mittailua. Josko pitäisi vielä jatkaa. Hän hyppää sitten äkkiä toiseen aiheeseen.
Interissä mä olin niin päissäni, et lankesin portaissa nenälleni. Sieltä säntäs heti joku portsari ja muija auttaan mua kun mun veska kaatu pitkin lattiaa. Rahat ja meikit. Ne yritti asetella tavaroita kohteliaasti takasin veskaan ja mä sanoin että riittää kun vaan kaataa ne sinne. Ei tarvi järjestellä.
Katja kiertää vasemman silmän yli pudonneen hiuskiehkuran sormella korvan taakse. Hänellä on hoidetut, sinisiksi lakatut kynnet ja valtava korvarengas. Tuntuu kuin kuulisin hidasta kellonsoittoa. 
Ja sit mua tuli hakeen joku tyyppi joka tarjos lasin toisensa jälkeen ja haki tanssiin
monta kertaa. Se  sano olevansa jostaki ministeriöstä mutta mä ajattelin että ministeriön ovimikko sä korkeintaan olet. Se teki huolellista työtä pitkään ja kiilas jalkaa mun reisien väliin.
Miksi tämä esitelmä, minä kysyn.
Siksi vaan, et sä oot jotenki erilainen. Sussa on jotain kummallista. Sä nuokut välillä niin etten mä tiedä ootko sä hereillä tai ollenkaan paikalla. Ja musta tuntuu että sä tuijotat jotain sellasta mitä mä en näe.
Katja tavoittelee taas huolestuneesti katsetta. Raskaat ripset peittävät puolittain iirikset niin, että hänen ilmeensä on vähän unelias. Mikä sai meidät löytämään toisemme asema-ravintolasta ja lähtemään tänne? Illan mittaan, hotellihuoneessa hän oli jo kirjoittanut runonkin. Tai niin hän ainakin väitti ja näytti minulle paperilappua. Se on ollu jo lehdessäkin, hän sanoi.
Ja minä sitten luin. Sinun kanssasi kulkea tahtoisin, läpi yön pimeimmän. Sua kädestä pitää tahtoisin, ja suudella valossa kuun. – Missä tämä on ollut, kysyin häneltä epäluuloisesti. Tiedän että hän on lukenut Reginat ja sydänsarjat. Kuuma, melkein ilkoinen aalto kulkee selkäpiitä pitkin. Katja rassu, tietynlaista vakavuutta tässä kyllä on,ja minä jatkan puoliääneen. - Sinä kuljet teillä vierahan, minä sinua tunne en. Olet ehkä omana toisen, minä sinusta vain haaveilen. Jos kohtalo meidät yhteen tuo, en onnea koskaan epäillä voi.
Katja näyttää nyt melkein ujolta. Poskella hiven punaa, ihan luonnollista. Hänen silmäteränsä äkkiä laajenevat säikyiksi renkaiksi, mutta samassa niihin jo läikähtää leikki. Kuin olisi heittänyt veteen kiven ja sen kaivamasta mustasta aukosta pulppuaisi  renkaita joiden pinnalla valo läikehtii. Ymmärtävä, huolestunut valo. Istun vielä hetken liikahtamatta, ettei Katja taas katoaisi. Kuuntelen ääniä, hengitystä ja liikehdintää. Yritän muistella mikä tämä matka alun perin oli ja mikä sai minut tänne tulemaan. Tutkin vielä hänen antamaansa paperilappua, johon on lapsellisella käsialalla kirjoitettu tuo runo, tai ainakin runon yritelmä. Kuulakynän jälki on vuosien saatossa himmennyt.Hän on tosissaan ja odottaa, että sanon siitä nyt mielipiteen. Ihmisiä on tullut lisää ja avoimesta ovesta kuulen liikkuvan junan pyörien kolinan. Jossakin soi kaiuttimen haikea laulu. Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin taas elää uudelleen.
Nostan laukun ja valmistaudun jatkamaan matkaa. Vilkaisen vielä kerran ympärille ja ajattelen, että tämä on sama paikka. Mutta siitä on jo neljä vuosikymmentä, ja Katjan hahmo alkaa etääntyä sitä mukaa kuin muistot väistyvät arjen tieltä.

PALLOILUA

Iltapäivällä soi ovikello juuri kun olin herännyt päiväunilta. Ainakin minusta tuntui siltä. En heti ymmärtänyt onko nyt ilta vai aamu, mutta kompuroin ulko-ovelle ja avasin sen uteliaana. Edessäni seisoi vanha ystävä vuosikymmenien takaa. Hän oli kasvattanut pitkän liuhuparran. Monta riitaa oli sodittu, mutta silti pysytty ystävinä. Nyt hänen kasvoillaan oli hymy, joka enteili yllätystä. Pyysin äijän sisään ja kaadoin kahteen lasiin tuplapaukut. Roosa on Kokkolassa vanhempiensa luona, minä selitin. Niin että ei sekään pyöri jaloissa. Että siksi vaan.
Juteltiin kuulumisia ja hän kertoi olevansa matkalla tapaamaan entisiä työkavereita. Tai eläkeukkojahan ne jo ovat ja jotkut niistä yhteiskunnan tukipilareita. - Joko niiltä on  radikalismi tippunut kyydistä matkan varteen, minä tiedustelin muikeasti. Tiedä niistä, tuttava sanoi. Nykyään riittää hupia siitäkin että huomaa vielä elävänsä.
Minulla on ongelma josta ajattelin vähän puhua, hän vielä jatkoi. Se on tällä haavaa taskussa. Panin sen matkaan lähtiessä sinne, kun en muutakaan keksinyt. Sama vaivasi Franz Kafkaakin
aikoinaan.
Uteliaisuus heräsi. Mikähän se voisi olla? Sikäli kuin tiedän, ongelmat viihtyvät parhaiten päässä.
Tuttava hidasti vauhtia. Minä haluaisin kehittää itseäni, hän selitti. Ajattelin lukea jotain muutakin kuin raportteja ja neljännesvuosikatsauksia. Hain kirjastosta kirjan ja avasin silmät ummessa aukeaman, jolla oli kertomus jostakin poikamies Blomqvistista vai mikä se nyt olikaan. Mies palasi muka töistä ja löysi kotoaan omituisen pikku pallon. Se pomppi ja hyppi sinne tänne ja liikkuessaan piti sietämätöntä nakutusta. Se pallo on nyt minun taskussani.
Hän piti tauon,  pysähtyi miettimään ja vilkaisi syrjäkarein minua. Olihan minullakin ongelma. Kirjoitin yleisönosastoon mielipiteen jota ei julkaistu. Kerroin hänelle jutun aiheen ja hänkin ihmetteli miksi se ei kelvannut lehteen. Siinä meillä nyt se sananvapaus, hän mesoi äänekkäästi.
Kaadoimme uudet brandypaukut molemmille ja hän kaivoi varovaisesti taskustaan pienen vaalean, mutta tuhraantuneen pallon Se näytti värisevän kiukusta. - Mä haluun kuoppaan, se vinkui tuskaisesti. Mä haluun kuoppaan!
Sain napattua pallon kouraan juuri kun se oli livahtamassa lattialle pomppimaan. Tämähän on golfpallo, minä sanoin. Hanki hyvä mies maila ja lyö se kuoppaan, niin kaikki ongelmat ovat kertalaakilla poissa ja saat elää vastedes rauhassa, mitään sen enempiä pohtimatta. Eihän
köyhä ja kiireinen Kafkakaan golfia pelannut. Hänen pallonsa jäi kuoppaan. 

PIPPALOISSA

Miete:
Mikäli minulta kysytte,
olen ehdottomasti samaa mieltä.


Saavuimme juhlapaikalle tasan kolmelta iltapäivällä. Sitä ennen olimme jo käyneet  juomassa kupposen teetä baarissa, sillä joukossa meillä oli yksi britti. Näin muodoin puhuimme tietysti koko tilaisuuden ajan englantia ja nautimme skonsseja. Mitä lienevätkään, en tarkoin tiedä. Muu väki baarissa oli haltioissaan ja palvoi meitä ihailevilla katseillaan ja kaikki he päättivät panna lapsukaisensa kansainväliseen, joskin toki englanninkieliseen kouluun.
Meillä miehillä oli liituraitahousut, pikkutakki ja sävyyn sopiva solmio jota me kylläkin nimitimme äänekkäästi kravatiksi, että vieraatkin ymmärtäisivät
mistä puhutaan. Meillä oli knallia muistuttava kupuhattu vähän silmillä ja kiiltäviksi lankatut kengät. Oli niin seesteinen ja rentouttava olo,
sillä meitä kaikkia luultiin ulkomaalaisiksi.
Itse juhlatilaisuus alkoi sitten maakuntalaululla, joka muistaakseni tänä vuon-
na oli tuo mainio Nuijamiesten marssi. Nousimme laulun ajaksi kaikin jalkeille
ja sen jälkeen paikallinen kirkkoherra piti saarnan synnistä ja sen tuntemuk-
sesta, viitaten myös säätilaan ja ilmastonmuutokseen. Huomasin hänen kiu-
sallisen tapansa heittää saarnan ohessa aina silloin tällöin silmäyksen minuun,
vaikka yritin piiloutua muiden selkien taakse.
Saarnan jälkeen seurasi yleistä seurustelua. Osa juhlavieraista nouti kahvia
seisovasta pöydästä, joka oli sijoitettu aivan juhlapuhujan tuolin eteen. Mies
istui paikalla tyytyväisenä tarkkailemassa vieraiden annospaloja. Minun Vee-
rallani tuntui riittävän kiireitä. Ohi mennen sain kuitenkin tilaisuuden kysäis-
tä häneltä kansainväliseen tapaan: miten menee?  Johon hän vastasi: hyvin
menee!  Kysyin sitten vielä, että mitä kuuluu, johon hän vastasi että kiitos,
hyvää kuuluu. Sitten minulle juolahti vielä mieleen tehdä hänelle kulttuurifil-
meistä tuttu tuntemusten tutkailu ja sanoin: mä rakastan sua!  Johon Veera
vastasi heti empimättä ja oikopäätä: niin mäki rakastan sua.
Tämä jos mikä, oli sitä kultturellia kansainvälistä smalltalkkia, jota vanha ja
ymmärtämätön rahvas saattoi nimittää paskan jauhamiseksi. Kun Veera palasi
takaisin vierelleni, hän kysyi minulta:  miten menee? Ja minä tietysti siihen,
että: hyvin menee, ei täs mitää.