Merenneito käveli vastaani rantatiellä sen jälkeen kun olin lukenut pitkän ja uuvuttavan lakitekstin
joka käsitteli saamisia ja velvollisuuksia ja viittasi lukemattomiin lakipykäliin. En ole varma, mutta ehkä olin jo nukkunutkin tovin rannan kivet pään alla, ne tuntuivat vieläkin pykäliltä.

M E R E N N E I T O



Tuli yö, ensimmäinen jota en nukkunut kiveä syleillen ja ehkä siksi se tuntuikin niin lyhyeltä. Kun päivä koitti, maalasi se maan vihreäksi enkä minä häntä voinut nähdä, vaikka se varmisti hänen olemassaolonsa. Minulta kysyttiin missä olen ollut, että miksi valitsin niin vaikean unen. Olivatko kivet pehmeitä, voiko niiden alle työntää kätensä ja tavoitella helppoa unta?

- Ei minusta, ne ovat vain kiviä, sanoin ja käänsin katseen pois.
-
Ja sitten kahmaisin kiviä kourallisen, mutta jäin silti katsomaan kun hän käveli rantaan.
Hän askelsi kuin balettitanssija ja oli kaunis katsella. Hänellä oli pitkä, kaislanvärinen hiuspal-
mikko.

- Et kai sinä minua pelkää, huusin hänen peräänsä.

Ei vastausta, vain rannan haavikossa tuulenvire kahisi ja lehdet lepattivat. Päivä oli jo hiipumassa, kun oranssi ilta sai rantakivet välkehtimään ja hänet taas näin. Hän oli tullut jostakin takaisin ja haisi kalalle. Se häiritsi minua. Ihmettelin kuin Nietcthe aikoinaan, voi minua! Mihin aika oli paennut? Ihmettelin koska en ollut sitä tunnistanut. Näin taas hänen vihertävät silmänsä ja kaislapalmikon. Kalat polskivat rannan ruovikossa.

- Eikö olekin kaunista, minä hänelle ehdotin. Ajattelin tätä iltaa ja sitäkin, että saisimme olla hetken aikaa kaksin ja voisin kysyä missä hän oli taas viipynyt koko päivän. Tämä odottelu alkaa minua uuvuttaa, voisit edes laulaa minulle kun kerran tulet tänne aina takaisin.  Muistelin, että se oli Hyvän ja pahan tuolla puolen, päättäjäislaulu.

- Kauneus on katsojan silmissä, hän sanoi ja tähtäsi katseensa minuun.

 Jostain pitkien hiusten kätköistä hän otti esiin huilun joka näytti ensin simpukalta. Kun hän siihen puhalsi, tuntui kuin olisin sävelen joskus kuullut, kauan sitten. Ja kyllä hän vähän lauloikin minulle,
mutta sitä en enää ymmärtänyt. Luulen että se oli vanhaa minotaurusten kieltä ja että hänen nimensäkin oli Minea.

(2020)

KESKIYÖN ETYDI   

Etydi opus 10 Chopin

Heräsin kovaan kolaukseen. Oli keskiyö, kello jo vähän yli kolme. Uteliaisuus ajoi minut jalkeille ja lähdin unisena laahustamaan olohuonetta kohti. Mietin, että ehkä radio oli taas auennut itsestään. Niin se oli tehnyt joskus ennenkin. Kun keskityin tarkemmin kuuntelemaan, ymmärsin että joku paineli cembalon näppäimiä. Miten tuo soittopeli oli meille tuotu, milloin ja mitä varten? Astuin olohuoneen ovelle ja näin jalkalampun himmeässä tuikkeessa istuvan edesmenneen tyttäreni kutomassa sukkaa tai mitä lie kutonutkin. Hänen silmänsä tuijottivat kiinteästi kutomusta. Cembalon ääni kuului nyt toistamiseen ja näin  myös isän, joka istui soittopelin ääressä ja hänen sormensakin näin, ne olivat valkoiset ja pitkät. Ne hipelöivät kevyesti näppäimiä, luulen että kysymys oli jostakin Chopinin etydistä.'

Tämä kaikki oudoksutti minua kovin, sillä muistaakseni isä ei eläessään osannut soittaa edes huuliharppua. Tytär kyllä kutoa osasi, hänen vaikeutensa oli vain silmäpako. Nyt hän istui, kutoi ja kuunteli cembalon väräjäviä nuotteja, jotka pörräsivät soittavan isän pään päällä kuin sääskiparvi. Isä piti pienen tauon ja mietti, jatkoi sitten taas samaa sävelkuviota uudelleen ja uudelleen. Minä aloin pohtia mihin hän pyrki tuolla esityksellään, siinä oli jotain mikä antoi vaikutelman katumuksesta. Hän ilmiselvästi muisteli, ja se muistikuva ahdisti häntä. Etydi valmisteli kuulijaa johonkin tapahtumaan menneisyydessä, se pyrki vakuuttamaan jonkin tapahtuman välttämättömyydestä.

Soittaja käänsi hitaasti päänsä niin, että sain häneen katsekontaktin. Hän oli ahdistuneen
näköinen ja kertoi kokemuksen niin matalalla äänellä, että tuskin sitä kuulin. Hän puhui sodasta.

- Minä näin kun ne hiipivät tiheästä pensaikosta soratielle ja pälyilivät ympärilleen. Äkkiä joku heistä äkkäsi minut kiven takaa ja nosti aseensa, hän kertoi.. Mutta minä ehdin ensin ja ammuin heidät kaikki viisi siihen paikkaan joka oli kuin karttaan piirretty risti.
 
Isä käänsi kalpean katseensa cembaloon ja jatkoi kesken jäänyttä säveltä. Hän oli mestaritason ampuja, voittanut monet kilpailut. Luulen että se mitä hän nyt yrittti soittaa meille kuuntelijoille, oli Chopinin etydi opus 10, mutta minä olen niin vanha että en voi olla mistään enää aivan varma. 

           E L Ä M Ä N   G EN R E 




                                


                                                        Kuva: Syysmetsä (T.Yli-Rajala)



Elmän tarkoitus on
leikitellä elämällä
(Kundera)





Olin tullut kotiin hautajaisista, Olo oli kuin puusta pudonneella. Mietiskelin tuota
ikuisuusongelmaa ja näin, miten pöydällä lojuvan kirjan lehdet selautuivat itses-
tään siihen Uuden testamentin osaan, jossa apostoli Paavali varoittaa sotkeutu-
masta vainajien asioihin. Minulle riittävätkin omat asiat, ne minä osaan kyllä sot-
kea taitavasti. Minulla on outo huumorintaju, jota kaikki eivät ymmärrä. Olen
loukannut monia ihmisiä ihan huomaamatta, itseeni ylen tyytyväisenä. Ehkä
vika on siinä, että minä puhun enemmän kuin ehdin ymmärtää ja kuulija jää
kuuntelemaan. Ennen kaikkea miettimään, ja hän ymmärtää väärin.

Kun väki kantoi seppeleitään ja kukkavihkoja arkulle, minä eksyin pohtimaan taas
niitä syvällisiä asioita, joista Isä Aljosa oli varoittanut pysymään etähällä, sillä totuus
löytyy pyhien kirjoituksista. Minä en ollut samaa mieltä, väitin että hekin olivat itse
ajatelleet, tehneet valintoja ja löytäneet sen mitä pitivät totuutena. Niin kuin tämä
Dostojevskikin oli tehnyt.

Elämän työpöydällä näen hajoitetun kellon, sanoin  sille vainajalle vielä jokin
viikko sitten. Vieläkö se jaksaisi tikitellä? Kyllä minä tiedän, että itse olen se osa
joka on jäänyt yli kun kelloa on koottu. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä
tarkoitus minulla siinä olisi. Käykö elämän kello myös ilman minua? Mihin on
tietoisuus olemisesta siinä vaiheessa kadonnut? Kuun valossa se hohtaa hopeisena,
päivällä katoaa, enkä minä enää löydä ajatusta. Ei sitä löydy kemian kaavoista eikä
kvanttifysiikan yhtälöistä, ei skeptikkojen aapisista eikä tylsistä saarnakokoelmista.
Aika on peili, jonka läpi meidän on kuljettava ja ehkä sieltä jokainen löytää lopulta
vain itsensä. Se on lohduton ajatus, jonka alkuperä meitä pelottaa. Se on mielikuva,
Asmodaios, joka rakentaa Jerusalemiin temppeliä.

Kuolema tavoittaa aina yksinäisen  ihmisen. Ja ihminen on ainoa joka tietää ja
tuntee elävänsä, joka muistaa eilisen ja osaa kuvitella ja päätellä mitä huominen
tuo tullessaan. Ihmisellä on vapaus valita ja kantaa siihen mukaan kytketty  vastuu
siitä, haluaako elää helvetissä vai vapaana. Elämän genre on tietoiuus vapaudesta.
Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi, ja puhua niin kuin minun pitäisi. Sillä vihollinen
vainoaa minun sieluani, hän on ruhjonut minun elämäni ja pannut minut pimeään
niin kuin ammoin kuolleet.
(Psalmi 143:3. 

ILMA KUULAS ELOKUUN





Unessa mikään ei meitä erota. 
Yö yön jälkeen ylitämme meret
ja vuoret
((Rakasta sinä vain. Japanilaista
laulurunoutta)





Kuva: Elokuu (T.Y-R.)








Olin saapunut unessa  rantaan, kohdalle jossa joki laajeni pieneksi lahdelmaksi. Muistin että se oli joskus poikasina nimetty Simpukkalahdeksi. Veden pinta ylti lantioille asti ja rantamilla kasvoi tiheää kaislaa. Syvemmälle, sinne missä vesi virtaa mustana vuolaammin, hukkui naapurin Roosa. Hänet löydettiin vasta viikkoja myöhemmin, punertavat hiukset mudan peitossa.

Jokirannassa oli kymmeniä törmäpääskyn pesäaukkoja. Lintuja pyrähteli sillloin tällöin ohi ja yli.. Minä pohdin lyhyintä ja helpointa kulkureittiä sillalle, joka häämötti parin sadan metrin päässä. Se oli vanha riippusilta, joka tärisi aina kuin horkassa auton pyörien alla. Lähdin oikaisemaan  karjalaitu-men yli. Oli pakko seurata piikkilanka-aitaa, joka polveili pellon reunassa kohti suuria varastoraken-nuksia. Minun seuraani oli jostain lyöttäytynyt teini-ikäinen tyttö, jolla oli vielä saparot päässä. En ollut huomannut mistä hän ilmaantui siihen ja hänen seuransa vaivasi minua. Portin takana näimme kioskin. Tyttö halusi poiketa sinne ja kertoi käyvänsä ihan päivittäin sokerimunkkeja ostamassa. Baarinpitäjä kutsui häntä tuttavallisesti nimeltä Roosaksi. Tämä joi limsaa suoraan pullosta ja pyyhki sokern murenia suupielistään. Sitten hän kaivoi esiin meikkilaukun,  vilkuili kuvaansa peilistä, muikisteli suutaan ja avasi saparot. Punertavat hiukset valahtivat olkapäille, ja vasta nyt huomasin että ne olivat kuivuneen mudan tahrimat. Hän alkoi kammata hiuksia peilin edessä. Katselin kuinka saparopäinen pikkutyttö muuttui vähitellen naiseksi, maalasi huuliaan ja pirskotti hajuvesiä kaulalleen. – Mistä sinä ajattelit lähteä minua etsimään, hän kysyi.

Etsimään mitä? Olin kai kertonut hänelle jotain sellaista minkä itse olin jo unohtanut. Ehkä olin puhunut hänelle menneisyydestä. – En oikein tiedä vielä, vastasin varoen. Enkä edes tiedä asuuko täällä enää kukaan. Lyhyen hetken ehdin jo oudoksua epäilyä, sillä koskihan se minua itseäni. Minä-hän olin yksi menneestä ja olin olemassa. Silti olin siitä epävarma, vaikka näin edessäni tutun riippu-sillan joka johti joen rannalle. Roosa oli jäänyt jo kioskille ja minä olin jatkanut matkaa ihan huo
maamatta, ajatuksissa ja ahdistuneena. Sillan kannatintolppaa vasten nojasi pyörä jonka tunnistin omakseni. Se oli ruosteessa kauttaaltaan ja lukittu ketjulukolla. En muista milloin olin sen siihen jättänyt. Kun katsoin kelloa, se näytti jo puolta kuutta. Roosa oli taas ilmaantunut viereeni ja näytti kyllästyneeltä. Hänen korvissaan killuivat nyt suuret renkaat joiden alapinnassa oli vihreitä kiviä. Kuin värjättyä hietaa, tai hometta? Kurotuin katsomaan niitä lähempää ja aistin samalla hienon homeen tuoksun. Muistatko vielä kun ajettiin tänne ja sinä lukitsit pyörän tuohon, Roosa kysyi. Minä istuin pyörän tangolla ja oltiin vähällä ajaa ojaan. Sinä viheltelit koko matkan ajan sitä uutta iskel-mää, ilma kuulas elokuun, tai jotain sellasta. Niin se taisi mennä.

Hän jäi seisomaan sillalle kun minä päätin jatkaa tätä turhaa matkaa.Epäilin, etten enää näkisi häntä vaikka kääntyisin katsomaan taakseni.  Minut valtasi outo ikävä. Tuntui kuin olisin äkkiä huomannut jotakin kadonneeksi, jotain sellaista mitä ei voi enää nähdä vaan ainoastaan tuntea. Muistelin Roosan vieraita kasvoja ja yritin palauttaa mieleen kuka minä itse olen. Avasin jo silmät ja epäilin, että olin herännyt unesta todellisuuteen. Tai ehkä se kävikin toisin päin? Olin herännyt ja makasin omassa vuoteessani. Ankara närästys sai minut nousemaan sohvan reunalle. Seinän takaa kuului virrenvei-suuta. Joku  siellä kuunteli radiota. Avoimesta ikkunasta kuulin kuinka ruoho kasvoi puistossa puiden yli ja aurinko näytti peittyvän vihreään. Valo juurtui syvälle maahan ja aika oli pysähtynyt. Otin lehtiön pöydältä ja piirtelin siihen pieniä yksinäisiä ympyröitä, joilla yritin tavoitella näkemääni unta. Se oli yhtä turha kuin geometrian ongelma, jota olin joskus murrosikäisenä, nuorena Roosan kanssa pohdiskellut. Kuulin linnun laulua avoimen ikkunan raosta ja päättelin, että on kesä. Jossakin tuolla ulkona viipyili sadeipisara räystään lipassa. 
- (Kootut unet 2018)