Joen yö

            Outoa ettei vielä ole laadittu loogista oppia
            lukijan velvollisuuksista ja kirjailijan oikeuksista
            (Friedrich von Hardenberg) 

      SYKSYISENÄ  PÄIVÄNÄ

Syksyisenä päivänä unohduin hetkeksi katselemaan taulua jonka olin saanut ystvältäni
taitelijalta jo kauan sitten. Eilen olin kuullut, että hän oli kuollut ”oman käden kautta”,
niin kuin asia veltosti ilmaistaan. Oliko hän sotkenut fiksatiivin rotanmyrkkyyn ja niellyt
sen, sitä en tiedä. Mutta kuollut oli, ja minä siinä ihmettelin mitä asiaa hänellä minulle
olisi ollut. Näin hänestä unta edellisenä yönä ja siinä unessa hän katsoi minua kiinteästi
silmiin ja kysyi missä minä olen ollut. 

Minä kävin eilen unohdetussa huoneessa, siinä mikä on ollut suljettuna niiltä ajoilta asti
kun liikuttiin samoissa ympyröissä, vastasin ja hän antoi minulle taulun joka esitti joki-maisemaa kuutamossa. Minä selitin hänelle Kantin käsitystä moraalista. Siksi hän antoi minulle tuon kuvan ja väitti, että kysymys on tahdon vapaudesta. Elämisestä vapauden ja vastuun maailmassa. Siihen aikaan minä olin sitä mieltä, että tahdon vapaus on mielikuva, pelkkä illuusio. Meillä oli aina vireillä pieni erimielisyys, mutta se ei erottanut vaan yhdisti. Vasta aika meidät erotti, hän pestautui johonkin laivaan ja viipyi useita vuosia maailmalla. Minä keräsin ympärilleni perheen ja unohdin kaikki illuusiot, kunnes nyt olin törmännyt näyttelyyn ja hänen nimeensä.

Katselin hämmentyneenä eteen ilmestynyttä jokimaisemaa, ja kuulin kuinka Seeli Toivio soitti Bachin sellosarjan preludium osaa jossakin siellä mitä en nähnyt. Taulun tapahtumat jäivät neljän suoran rajoittaman suunnikkaan sisäiseen tilaan, jonka oikeassa yläkulmassa näin oudon tihentymän, joka vaikutti melkeinpä luotaantyöntävältä. Tarkempi silmäisy pal-jasti, että siihen oli asettunut kolme haurasta luuta jotka riippuivat harsomaisen rihman varassa suuren silmän yläpuolella. Temperalla maalattu joki näytti siniseltä, mikä tuntui
vaikealta hyväksyä, ja koko maisemaa valaisi romantiikan aikakauden kuu.

 Mietin hänen kysymystään unessa, niin että missä minä olen ollut. Työmaakokouksissa,
johto- ja lautakuntien jaarittelutilaisuuksissa, tavarataloissa ja ostosparatiiseissa, sairaa-
loissa ja kertausharjoituksissa. Kuuntelemassa besserwissereiden vaalipuheita. Minä olen
ollut aina läsnä tietämättä aivan tarkoin mitä varten. Olin elänyt labyrintissa ja nyt tunsin
 lievää katkeruutta siksi, että hän oli löytänyt ja valinnut oikotien. Vapaus ja vastuu eivät
olleetkaan mielikuvia vaan totisinta totta hänelle, ja minusta tuntui, että hän oli oppinut tunnistamaan niistä toisen. Mutta kumpi se toinen oli? Oliko hän oppinut tunnistamaan sen merillä. Oliko minulta jäänyt oppimatta vapaus ja vastuuntunto siksi, että olin jäänyt kotiin ja elänyt yhdessä läheisteni kanssa?

Inhottavinta tässä näyttelyssä oli tuo silmä, jonka hitaan räpytyksen tahdissa luut keinuivat ja uhosivat näyttelysaliin kalman tuoksua, joka houkutteli paikalle parven kateellisia kritiikin raatokärpäsiä. Se sai minut voimaan pahoin. Lehtien kritiikeissä häntä arvostellaan ja kehutaan, mutta minun nuoruudestani hän on etääntynyt ja ehkä juuri siksi minä muistan hänet hyvänä ystävänä. 

(Taulun taitelija on oululainen Jussi Jäälinoja. Muilta osin tarina on silkkaa unta, kaukana
todellisuudesta. Vain nuoruuden ystävyys 1968-71 on totta)

     

   

Rafael Santi: Nuori nainen

           M Y S T E E  R I  O


Miete:
Ajatukset istuivat
kuin kaarneet oksalla


Puhuessaan Veera vältteli visusti silmäisemästä kohti. Pöydällä hänen sormensa tavoittelivat epätoi-voisesti toisiaan, etääntyivät ja kietoutuvat sitten äkisti lomikkain. Minua puistatti. Koskaan aiemmin hän ei ollut ristinyt sormiaan noin perusteellisesti. Muistin Marsin maiseman, jota eilen katselin lehtikuvasta. Autio, eloton erämaa. Käsien ristiminen ja hermostuneisuus olivat  ennenkokematonta. Veeran äskeiset sanat olivat vääristynyt irvikuva minun tunteistani.

- Minä en tunne olevani vastuussa tästä, hän hoki. Olen kyllä yrittänyt mutta elämä nyt vain on tällaista, ei sille mitään mahda.

Hän tarkoitti, että oli hullaantunut ulkomaalaiseen äijään joka oli naimisissa, joka soitteli hänelle ja puhui hoono soomi. Joka ehdotti lounasta kalliissa ravintolassa. Jolla oli purjevene ja aina rahaa. Minun päässäni soi Schubertin Der Wanderer an den Mond. Veera on romantikko, olisi minun se pitänyt muistaa. Rakkautta, vihkimisiä, iloisia öitä. Lupauksia ja korviin kuiskutteluja. Nuuhkimista ja hiuksien silittelyä, ei niinkään setelin kahinaa ja pankkikortien liukasta menoa.

Päivällä keräsin haapapuiden lehvistä kehrääjän toukkia. Kokosin ne sankoon ja kaadoin niiden
päälle bensiiniä. Olin harvinaisen pirullisella tuulella. Toukat olivat tuhoamassa sen puun lehtiä, jonka olin vaivalla raahannut metsäyhtiön mailta taimena pihaani. Tuleen tuikkasin myös Veeralta tippuneen gigolon kuvan. Tämä muistui mieleen juuri nyt kun huomasin, että Veera tuijotti minua odottavasti. Mitäpä tässä sitten enää muuta, sanoin hänelle. – Mietiskelen vain, että muistatko sinä enää yhtään mitään? Vaikka sitä, että kävelimme kaksi vuosikymmentä sitten  Turussa sen kioskin ohi, aseman lähellä. Ja sinä löysit kadulta rintaneulan.

Veera näytti hämmästyneeltä.  Mitä ihmeen merkitystä sillä nyt on? Miksi tuommosia pitäisi muistaa?
- Siksi, että elämä rakentuu sirpaleista niin kuin unetkin Että ikuisuus on jokaisessa hetkessä..Että vihkikaava on pyhä toimitus, mysteerio.  Jos ihminen on tyhjä, lapsen kaltainen, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, ei halua eikä tunne olevansa isän kaltainen, hänet täytetään pi-meydellä.

Veera nauroi pilkallisesti. Siinä oli annos vihaa mausteena. – Kuvitteletko sinä tosiaan että elämä on joku saatanan vihkikaava ja sen neuvot löytyvät jostakin koptilaisista kirjoituksista? Ääni, iloinen nauru ja silmien pilke oli sama kuin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta puheessa oli kyllästynyttä uhmaa, pilkkaa ja loukkausta.
Saatanan vihkikaava? Sitä se monelle on, mutta moni unohtaa vapaan tahdon. Jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa. Pitää vain muistaa, että valinnoista joutuu myös itse vastaamaan.

 Minä olen houkka. Olin vetistellyt työpaikalla noiden kaavojen ja muistojen takia. Kironnut ne monesti alimmaiseen helvettiin. Vaan sitä en halunnut hänelle nyt kertoa. Viimeiset kuukaudet olin kirjoitellut jonkin firman historiikkia ansaitakseni hänelle rahaa, jolla hän ostaa hepeneitä että se liukaskielinen gigolo saisi niitä jossakin hotellissa nuuhkia ja lääppiä. Veera katsoi minua pöydän yli. Tämä oli kuin liikelounas jossa tehtiin aiesopimus. Veeran sormet olivat kuin petolinnun kynnet ja kouristuivat salpaavasti lautasliinan ympärille.
 
- Yrittäisit nyt ymmärtää. Miksi pitäisi jatkaa kun ei ole mitään yhteistä? hän sanoi.
Veera oli tuhrinut luomensa sinisellä. Se sopi vaaleaan hahmoon, mutta sai hänet hämärtyvässä illassa näyttämään pääkallolta. Pehmeät, keltaiset hiukset olivat ruuvikiharoilla. Niitäkö se gigolo oli pöyhi-nyt kiimassaan.

- Ja paskat, minä sanoin. Mene sen hyypiön kanssa jos luulet siitä autuuden saavasi.
Katsotaan sitten miten onnelliseksi tulet. Minä tutkin menneitä ja nautin siitä. Kiipeilen aikani kuluksi vaikka puihin. Veera nousi pöydästä päättävästi. – Sun kanssa on sitten turha yrittää puhua järkeviä. Sinä elät unessa. Hän poistui mielenosoituksellisesti omaan huoneeseensa, jonka oven hän oli lukinnut minulta iltaisin  jo usean viikon ajan. Kuuntelin kuinka avain kiertyi taas lokerossaan ja päätin etsiä sen ja piilottaa. Tietäköön Veera, ettei minua tarvitse lukita ovien taakse, koska osaan pysyä siellä muutenkin. Nyt ovat kaikki ajatuspolut juoksuhautoja enkä minä uskalla katsoa esteiden yli.
(2018)

Kuva: T. Yli-Rajala: Voi minua! Minne aika on paennut?

(Nietsche) 

KYMMENEN SENTTIÄ ELÄMÄSTÄ 











Älä koskaan haasta jesuiittaa shakkipeliin, Teuvo sanoi ja nosti pullokorin auton takakonttiin.
Muistin että Zafon sanoi nuo sanat vasta vuosia myöhemmin. Mistä ne olivat hänen mieleensä nyt pujahtaneet? Teuvo oli pyytänyt minua kyytimieheksi, koska hänellä ei omaa autoa ollut. Ehkä hän oli vähän ärtynyt, koska olin eri mieltä aiheesta joka meitä oli jututtanut. Kustantajan tallista. Että sellainen pitäisi jokaisella kirjoittavalla olla, ei kenestäkään omin neuvoin valmista tule.Minä olin eri mieltä. En minä ainakaan halua työntää päätäni sellaiseen pilttuuseen josta ei näe kuin yhteen suun-taan, kaurakaukalolle. Enkä minä viihdy liekanarussakaan.

Hän kuunteli mietteliäänä mutta ei mitään sanonut. Minä jatkoin perusteluja. Jos hyväksyy auktoriteetin, omaksuu samalla vieraan maailmankatsomuksen. Luovun siis  omasta identiteetistäni, siitä tunteesta että minä olen tässä juuri nyt ja tätä mieltä. Koska ajattelen niin olen olemassa.

- Cogito ergo sum, Teuvo vahvisti.

- Paljon on sanottu Descartesin jälkeenkin, minä viisastelin. - eikä kukaan ole oikeassa. Eksisten-tialistit riitelevät olemassaolosta, koska eivät ole siitä varmoja. Minä en ole varma siitä, tarvitseeko kukaan minun kirjoituksiani. Jos kirjan merkityksestä ja tasosta äänestetään, minä suhtaudun tulok-
seen kyynisesti. Kaupat ovat täynnä ylimainostettua kirjallista krääsää siksi, että lukijoita vedetään
nenästä mainostamalla.

Hän kuunteli minua tietäväisen näköisenä.

- Tuosta asenteesta sinä olet kehittänyt kilven jonka taakse on hyvä piiloutua. Jos tekee jotain tai jättää tekemättä, on se aina perusteltava. Moni voi ajatella, ettet sinä halua sitoutua koska et osaa.

- Väärin, minä väitin. En halua sitoutua koska pelkään huomion herättämistä ja inhoan olla keskipiste tai tulla sellaiseksi.

Ajoimme Alkon pihaan ja minä autoin häntä kantamaan tyhjät pullokorit ovesta sisään. Tiesin, että hän arvosti vaiteliaisuutta jolla minä osoitin paheksuntaa. En minä koskaan ala arvostella rähisemällä niin kuin eräät, jotka ovat viisaaampia.

Ja mitäpä arvostelemista tässä nyt oli. Hän palautti vuosien varrella varastoon kertyneet tyhjät pullot joiden etiketit minua kiinnostivat vain ohimennen. Hänessä ne ehkä herättivät hämäriä muistikuvia, jotka hän painoi villasella koska ei halunnut niitä muistella. Yksi noista pulloista oli sama, joka löytyi hänen paleltuneen poikansa vierestä puistosta, puun juurelta. Palautuksessa tyhjästä pullosta saa kymmenen senttiä, minä ajattelin katkerana, mutta en sanonut mitään. Kuolemallakin on elämän-tehtävä ja kun se meille saarnaa, olemme sen kuoripoikia.

Paluumatkalla me erosimme, eikä kumpikaan puhunut enää mitään.
(Pakopäiväkirjasta 2019)
 
  

Kuva: Sesenheimin tyttö (T.Yli-Rajala)

N U K E N  S I L M Ä T 


Tämä hetki on menneisyyden
meren pintavaahtoa



Katsoin hyvIn pientä alkiota josta kasvoi elävä nukke. Se hapuili hetken ympärilleen ja huomasi sitten minut. Lähti liikkumaan kohti ja minä tuijotin sitä kiinteästi silmiin. Ne eivät räpytelleet, oli vain tuijotusta. Nukke lähetti minun ajatuksiini telepaattisen viestin: et sinä täällä yksin ole, minäkin olen tässä. Ja sen kasvoille levisi hitaasti rietas hymy ja se lähti haipumaan kuin usva, jonka aamulla näin pihamaan yli levinneenä.

En siis ollut yksin. Etualalla näin liikuntaopettajan jakamassa esitelmänvuoroja, joten yritin piilotella jonkun selän takana. Minä yritän välttää esiintymisiä, varsinkaan ellei ole mitään sanottavaa. Näin Auliksen, joka seisoi katederin kulmalla paperi kourassaan ja alkoi tapansa mukaan ynistä asiaansa. Hän oli ollut lomamatkalla Thaimaassa.

Aulis seisoi huojuen toiseen jalkaansa varaten, vaihtoi välillä toiseen, ja hänen kasvoillaan oli tus-kainen ilme. Lopulta hän näytti kyllästyvän, pani paperin syrjään ja alkoi jatkaa esitelmää vapaasti lonkalta. Tuosta vaan, mikä minua ihmetytti eikä sopinut kuvaan mikä minulla hänestä oli. Aulis lähti jopa maleksimaan kuulijoita kohti ja etsityi omalle paikalleen ikkunaseinustalle. Etsi jotain pöytä-laatikostaan ja kääntyi katsojiin päin heittämään vettä salin lattialle. Uskomatonta, mutta näin vielä kuinka hän rauhallisesti napitti sepaluksensa ja jatkoi taas esitelmää. Sen juoneen oli nyt tullut mu-kaan ikään kuin huomaamatta sivujuoni, ja tarina alkoi muistuttaa Dostojevskin Karamazovin veljek-siä. Minun mielestäni tämä lisäys oli jokseenkin turha, kyllä matkakuvaus päti ilman poikkeamiakin. Huomasin kuinka hänen ympärillään istuneet skeptikot paheksuivat virtsalammikkoa, joka laajeni ja valui kohti heidän lankattuja kenkiään ja piikkikorkojaan. Hyi miten paheksuttavaa!

Sitten kun muut olivat jo lähteneet, tunsin heidän olemisensa utuisen jälkituoksun. Oli laulettu laulua Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Epäröin tovin, että oliko se noin vai muistinko väärin. Muistin  sen tytön jolla oli syvänvihreä pusero ja jonka hiukset punersivat neonvalossa. Kun häntä katselin salaa syrjästä, uneksin vanhaa metsää jonka läpi Goethe ratsasti kuun valossa kohti Sesenheimia. Hänkin oli ihastunut vihreäsilmäiseen naiseen ja heidät erotti minusta paitsi yli kaksi vuosisataa, myös se, että he olivat tutustuneet ja puhuneetkin keskenään salatuista asioista. Sitä yli-koheliasta ja vähän teennäistä kieltä jota ajan tavat vaativat heiltä.

Minä en ollut koskaan puhunut vaan piiloutunut aina muiden selkien taakse. Yritin vakuuttua nytkin siitä, ettei näillä muistikuvilla  kerta kaikkiaan ollut mitään tekemistä Auliksen rivon, skeptisen esitelmän kanssa. Minua hämmästytti kuitenkin se, etten ollut huomannut tätä vihreäpuseroista tyttöä kuulijoiden ja katsojien joukossa. Hän oli kuin toisesta ulottuvuudesta, enkä minä ollut siinä ulot-tuvuudessa mistään vastuussa. Siksi että se ei ollut totta, ja koska se tieteen valossa oli pakko kieltää.  Pitää vain hyväksyä kaikki se, minkä luulee näkevänsä ja kokevansa. Pitää muistaa, että ihminen syntyi paratiisiin ja teki siitä itselleen helvetin jossa totuus on illuusio ja illuusio on totuus.
(Kootut unet 2020)

A V A I N   U N E E N




  

DEMELZA

Aamulla, heti kun heräsin unesta, huomasin että hän alkoi haihtua kuin savu ilmaan. Yritin tarrata kiinni hänen kaapunsa liepeeseen, mutta mikään ei auttanut. Hän vain suli silmissä ja lähti etään-tymään. Lopulta en ollut aivan varma edes siitä oliko se hän.

Silloin kun hänet ensi kerran näin unessa, oli myöhä syksy ja ulkona satoi vettä. Se masensi mielen ja siksi ummistin silmät ja tavoitin unessa hänet uudelleen. Mutta se oli silloin, hyvin kauan sitten, ja nyt hän katosi taas ties kuinka monennen kerran. Sillloin päätin, että kirjoitan hänestä kirjan. Niinhän minä teinkin, ja se kirja lojui käsikirjoituksena pöytälaatikossa vuosikymmenet kunnes minä vihdoin  eilen poltin sen takassa. Katselin käpristeleviä kirjan lehtiä ja olin ihan kuulevinani niiden valituksen. Tottakai minä tiesin etteivät paperisivut voi valittaa, mutta tulin epävarmaksi heti kun näin hänen seisovan takan vieressä ja tuijottavan minua tyytymättömästi. 

Taaskin hän alkoi hitaasti haihtua, mutta tällä kertaa minä etsin häntä koko päivän. Aina kun luulin että jo tavoitin, hän hajosi hauraana otteesta ja häipyi pois. Autiossa huoneessa minä sitten näin hänet uudelleen tuijottamassa ikkunasta pihamaisemaa. Se näkyi kuun valaisemana ja kuin kuolleena, mutta äkkiä sen yli viiletti ketun varjo. Muistin siinä kuinka Aulis suhtautui minun lukuharrastuksiini. Hän näki pöydällä Kafkan novellin, jonka nimi on ”Muodonmuutos”.  Et kai sinä usko kaikkea sitä mitä tuo mies on ajankulukseen kirjoitellut. Minä luin tuon jutun kerran ja tulin heti tulokseen, että hän joko yrittää huijata tai on päästään vialla. Eihän virkamies voi heti herättyään huomata olevansa torakka.  

Ajatus on absurdi ja näin ollen se ei voi olla totta, hän minulle sanoi. Pikemmin se voisi olla kukka eikä torakka, minä puolesani mietin. Hänen hiuksensa olisivat punaruskeat terälehdet  ja silmänsä mykiö. Unessa ne näyttivät mustilta ja melkein minä niitä pelkäsin. Kun sitten heräsin, en tiennyt olevani torakka vaan aloin heti etsiä häntä. Eikä mikään ihme, että hän pakeni minun kosketustani. Silloin, kauan sitten kirjoitin sen unen paperille, koska pelkäsin sen unohtuvan, ja niin se säilyi vuosi-kymmenet pöytälaatikossa. Oli myöhä syksy ja vesisade muuttui rännäksi, ketun jäljet juoksivat siksakkia pihamaalla.

Nyt kun seisoin hetken hämmentyneenä saman ikkunan edessä kuun valossa, kuulin hänen naurunsa. Viimeiset paperit hiiltyivät takassa, käpertyivät muistoiksi jotka tästä lähin elivät vain minun mie-lessäni. Hänen nimensä oli Demelza, hän oli yksi niistä iiriläisistä Jotka muistivat vielä oman seutunsa. Se oli selvinnyt minulle unessa, joka päättyi aamulla turhautuneeseen etsimiseen. Muistelin nyt laaksoa josta hänet löysin ja ymmärsin, että kaikki tämä oli ollutkin unta ja hän oli kadonnut ikuisesti tuleen, joka kyti nyt takassa. Siihen aikaan minä olin vielä koulupoika enkä tiennyt mitään todellisesta rakkaudesta.  

Koko tämä elämä on lopulta vain etsimistä, ajattelin tuskaisena. Jos nyt oikein muistan, niin aina minä olen häntä etsinyt, koulupojan unta, ja aina hän on minua paennut. Rakkaudesta en tiedä vieläkään, mutta sen etsiminen on käynyt vähitellen tutuksi. Aamulla, heti kun herään alan etsiä Demelzaa, joka minua pakenee ja jonka naurua on pakko kuunnella päivät pitkät. Hänestä on tullut minulle pakkomielle, rakkaudesta.

Kuva Demelza on mukaelma tunnetusta

suomalaisen taiteilijan maalauksesta.

Taitelijan nimeä en nyt muista, mutta

mukaelma on minun (T.Yli-Rajala)