maanantai 28. helmikuuta 2022


AIKA  ALKOI


                                            Kuva: Usvaa lammella (akvarelli, T.Yli-Rajala 1996)
 

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Aika on ulottuvuus. Se syntyi kun valo ilmestyi. Maailma on se, mikä meitä ympäröi, jossa voi kulkea ja jota voi kosketella. Jos ei ole sokea, maailmassa voi myös nähdä ja kokea. Kokemiseen tarvitaan tunteita jotka eivät ole ainetta vaan värähtelyä. Mikä sitten värähtelee, jos ei aine, niin sitä ei kukaan ole vielä pystynyt todistamaan. Avaruudessa se värähtely taipuu kuin aika, joka ohittaa raskaan massan. Aineellisen maailman ulkopuolella on rinnakkainen unien maailma, joka ei ole fysikaalinen. Skeptikot ja ateistit, materialistit ja nikotinistit eivät tuota maailmaa tunnusta, he selittävät sen ilmiöitä ja näkyjä materialismin pohjalta. Kun maailmankaikkeudesta löydettiin niin sanottua pimeää ainetta ja pimeää energiaa, nekin nimettiin aineellisen maailman käsitteillä. Tuo nerokas väki siirtää syrjään ja piilottaa sellaiset ilmiöt, joita se ei ymmärrä. He sanovat ettei mitään yliluonnollista ole. En sellaiseen minäkään usko, vaan uskon siihen, että ihminen ei ole oppinut vielä tietämään ihan kaikkea. Eikä ehkä koskaan opikaan tietämään.

Unen morfisilla alueilla on muisti, eivätkä unet ole fysikaalisia. Ne ovat alituisessa muutoksen tilassa. Muutoksen suuntaa ihminen pitää joko hyvänä kehityksenä tai se voi hänen käsityksensä mukaan johtaa kohti tuhoa. Muisti voi paljastaa tapahtumia varhaisesta lapsuudesta ja se voi tuoda esiin myös tulevaisuutta. Puhutaan enneunista, vaan eipä ilmiötä osata eikä kyetä selittämään materialismin pohjalta. Näin epäselvän ja pelottavan asian moni piilottaa unohduksen maton alle ja kohauttaa olkapäitään. 

Lapsuus on aika joka eletään vanhempien kanssa paikassa, jota sanotaan kodiksi. Lap-
si on osa vanhemmistaan, asuivatpa he saman katon alla tai eivät. Vanhempi ei voi paeta vastuutaan, hän ei voi käyttäytyä kuin jänis vaaran uhatessa. Lapsi etsii turvaa vanhemmistaan, hän on osa heitä molem-pia. Mikään kulttuurin muutos ei tätä asiaa voi muuksi muuttaa. Suhdetta ei voi purkaa hallitus eikä ideo-logia, se on aksiooma ja parafraasi. Kun on ihmisestä kysymys, tämä ominaisuus ilmaistaan puhumalla, ilmeillä ja käytöksellä. Sen malli on syvällä ihmisen psyykessä, se on kuin parvi unia joilla on muisti ja jotka ovat alituisessa kehityksen tilassa. Kaikki elollinen on unien ympäröimää. Niihin taltioitu tieto ja kokemus ovat vuorovaikutuksessa yksilön tietoisuuden kanssa. Unet vaikuttavat kaikkialla näkyvän aineen maailmassa. Äiti tai isä, joka tappaa oman lapsensa ei ole kokonainen ihminen, sillä hän tappaa osan itsestään ja hänen mielensä uni on pimeä. 

Murrosikä pyrkii särkemään lapsen ja vanhemman yhteyttä. Se on luonnollinen kehitysvaihe kohti yksilön kokemaa tunnetta olemassaolosta. Jonain päivänä lapsi ahdistuu havainnosta, että hän onkin aivan yksin ja vastaa omista valinnoistaan. Että vanhemmatkin ovat ihmisiä, on pelottavaa ja hämmentää tunteita. Lapsi huomaa, että ne joihin hän on luottanut, ovat yhtä heikkoja kuin hän itsekin on. Se tuntuu katkeralta ja siksi on pakko ilmaista mielipahansa, tekee mieli särkeä ja vastustaa, näyttää oma voima.

Oma murrosikäni palaa mieleen. Nyt vanhana aprikoin  monesti, miten ihmeessä siitä selvisi täysijärkisenä. Mieli oli täynnä epäluuloa, itsetunto oli kuin vetelällä nevalla olisi astellut. Oli pelkoa, että nolaan itseni, että minulle virnuillaan takanapäin. Tyttöjen mielestä olin lapsellinen vätys enkä kelvannut seuraan. Kehitykseltään he olivatkin pari vuotta murrosikäisen pojan edellä, mutta sitähän me emme tienneet. Camus oli oikeassa sanoessaan, että kun irrationaalinen ja nostalgia kohtaavat, syntyy absurdi. Kaaos, josta on pakko luovia kohti selkeää aikuisuutta.

Moni on tuon aikuisuuden  löytänyt päätymällä epäonnistumisiin ja rikoksiin. Tai saavuttamalla päämääränsä, vaikutusvallan ja menestyksen. On myös niin, että nykypäivän ihminen pelkää yksinäi-syyttä ja rauhaa, eikä osaa arvostaa vaatimatonta elämäntapaa. Kaiken pitää olla super tai extraa, myös niiden ihmisten joiden kanssa ja seurassa eletään. Maalatut ja meikatut, joutavanpäiväisiä muotioikkuja harrastavat kehonrakentajat ovat suosituimpia kaikessa. Niin myös erotilastoissa. Laumasieluisuus ja muoti vedättävät meitä ja syöttävät meille harhaa, jonka mukaan ihmisten välisillä suhteilla ei ole merkitystä. Tärkeintä on kaikki se, mikä on oma itse ja minun 

Zhivago haikaili olemassaolon tärkeyttä runon sanoin:

Vaan keitä liemme, mistä
kun kaiken kaikkiaan , jää tyhjää puhumista
jälkeemmemaailmaan

maanantai 21. helmikuuta 2022

 KÄÄNTÖKAULUS


Kuva: Taloja rinteellä, 1974 


Vaietessaankin hän tekee  kielivirheitä. (Stanislaw Jerzy Lec)


Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta totesi jo Hercule Poirot aikoinaan. Oire voi olla sekin, että jostain syystä muutetaan ulkomaille ja unohdetaan oma äidinkieli. Perusteluna on, ettei sitä ulkomailla tarvita ja sitä kuulee niin vähän, että lapsetkin unohtavat sen. Historiassa on sellaisiakin ajanjaksoja, jolloin oma kieli oli hävettävä  rasitus, sen käyttö jopa rangaistava teko. Lapsia lyötiin karttakepillä kynsille äidinkielen puhumisesta tai heidät voitiin sijoittaa lastenkotiin, jossa sai puhua vain valtakieltä. 

Nykypäivän maailmassa menetelmä on sama, mutta rangaistuksia on vaikeampi huomata. Pakko käyttää itselle vierasta kieltä on piilotettu yhteiskunnan rakenteisiin. Työvoiman tarve madaltaa rajat, vieraista kulttuureista saapuvien ihmisten keskinäinen kommunikointi pakottaa etsimään yhteistä kieltä, jota jokainen ymmärtää. Typerimmät enemmistökielen puhujista haukkuvat vähemmistön kieltä ja kulttuuria, koska ne heidän mielestään  puhuvat koirien kieltä.  Pienet kielialueet näivettyvät ja niiden puhujista tulee toisen luokan kansalaisia. He jäävät vähemmistöksi omassa vanhassa maassaan. Kauppa ja tekniikka toimivat kieli-imperialistien ehdoilla, kansallisille kielille jää kyökkikielen osa. Onneksi ne silti kykenevät puolustamaan ja kehittämään yleisinhimillisiä, humanistisia arvoja. Siihen tarvitaan kansallisesti ”herännyt” sivistyneistö, joka ei ole valmis myymään sieluaan saadakseen valtaa ja taloudellisia etuja.  Kansainvälistäjät pyrkivät tekemään kaikista saman laisia Heidän on vaikea ymmärtää, että aito kansainvälisyys on sitä, että omaleimaisuutta arvostetaan, omaa kieltä kehitetään, oma historia tunnetaan ja niille annetaan arvoa. Kansainvälisyys on sitäkin, että arvostetaan muiden perinteitä ja tullaan hyvin toimeen naapurikansojen kanssa. Minulla on kansasta Snellmanin ja Hegelin käsitys (Geist). Se on ihmisjoukko, jolla on sama identiteetti, enemmän keskinäistä yhteen sitovaa koheesiota kuin muilla ympäristön kansoilla. Se ei ole muita parempi tai huonompi, se vain on selkeästi omanlaisensa. Ja sillä on siihen oikeus. Oikea kansainvälisyys takaa oikeudet myös pienille vähemmistöille suurten keskellä.

Hegell. Snellman.





maanantai 14. helmikuuta 2022

 


MUSIIKKIA HULLUILLE




                                            Kuva:  Koti. Akvarelli 1980 JaakkoY-R.

Pitkällistä työtä on vain se, johon ei tohdi ryhtyä. 

Siitä tulee painajainen. (Baudelaire)


Tänä aamuna Jevdokim Osipovits istuu minun nojatuolissani ja tupakoi.  Hän pohtii miten löytäisi kirjoituksen keränpään. Se pyörii sylistä lattialle ja vierähtää sohvan alle. Minä lopetin tuon tavan, siis tupakoinnin jo kolme vuotta sitten. Olisiko pitänyt jatkaa? 

Ajattelen näin. Elämän työpöydällä näen alkutekijöihinsä hajoitetun kellon. Minä olen se kellon osa, joka on jäänyt yli kun kelloa koottiin. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä tarkoitus minulla siinä on. Ihmettelen miten läheisetkin ihmiset suhtautuvat minun kirjoituksiini. He saattavat sivuta niitä ohimennen ja vähän vaivautuneesti. Luulisi että edes hienotunteisuuden tähden voisi joku joskus livauttaa pienen valkoisen valheen. Kyllä minä sen luin, ihan hyvä se oli. Vaikka tosiasia on, ettei hän ymmärtänyt mitä luki, katse vain hyppi riviltä toiselle. Hän vetoaa siihen, että on muka hajamie-linen. Että on niin paljon muuta ajateltavaa, ilmastonmuutos ja inflaatio. Refluksitauti.

Minä puolestani tunnistan sen valheen, mutta  hyvä tarkoitus lohduttaa mieltä. Arvelen ettei hän jaksanut lukea mitä minä kirjoitin, tai hän ei jaksanut sitä ajatella. Mutta tiedän myös, että vaiteliaisuus on arvosteluista masentavin. Se on tappanut monet taiteilijat, sävel-täjät ja kirjailijat. He kaikki ovat ylimääräisiä osia rakennelmassa, jolle rahan perässä juoksijat ovat antaneet nimen kulttuuri. 

 Moni lukee tarinoita joissa on selkeä alku ja selkeä loppu. Kuvitellut henkilöt ovat sellaisia, jotka voi tunnistaa oikeassa elämässä. Minun tarinoissani on epäselvä alku, eikä niistä löydä kelvollista loppua-kaan. Jos kirjoittaa epämääräisen kertomuksen, jonka päähenkilö ei tiedä mihin on menossa ja miksi, niin voiko sen lopettaa  niin kuin sinä teit romaanissa Sonaatti neljälle viululle? Kysyin tätä Jevdo-kimiltä, joka on vähän vaivaantuneen oloinen. Hän tuijottaa taas hetken kellotaulua seinällä ja näkee, kuinka naisen hahmo katoaa numeroiden lomaan.  Minuuttiviisari osoittaa nyt  seitsemää, mutta hän ei ymmärrä aamuako vai iltaa. Jevgeni polttelee rauhallisesti savukettaan ja minä huomaan, että käytävän ovi on suljettu ja että oikeastaan hän on aivan minun näköiseni. Eikä kukaan soita enää pianoa. Muistelen Nietchen väittämää, että ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. 

Vaan eihän täällä tanssijoita näy, ainoastaan, että nyt Jevgeni kääntää päänsä ja etsii vakavaa katsekontaktia. Minua sellainen pelottaa, koska se enteilee aina jotakin kysymystä. Miksi sinä jätit kesken sen proosalastun  jossa parabellum lojui pöydällä, ja isä kuunteli Chopinin etydiä, sitä joka tunnetaan nimellä Tristesse?  

Koska minä olen nähnyt, että moni asia on keskeneräinen, enkä sen tähden ole halunnut jatkaa, vastasin Jevdokimille, joka ei varmaan-kaan uskonut minua. Hän karistelee tupakan tuhkat lattialle, mikä meiltä molemmilta on kielletty. Sekä minulta että myös itseltäni, tältä Jevdokim  Osipovitsilta.

Yli-Rajala: Sonaatti neljälle viululle/.../ 





maanantai 7. helmikuuta 2022

https://draft.blogger.com/?hl=fi&tab=jj






PUU NOUSEE MAASTA

Kun katson tarkkaan, tuntuu kuin vuotaisi silmästä näkö. Jää vain se, mitä ei ole lupa tuijottaa, eikä sitä tarvitse tuntea ollakseen tietämättä. 





Kuva: Syyspuita (Akvarelli T.Yli-Rajala 2000)



Parisuhde on vanha. Sitä arvostettiin jo ennen antiiikin aikoja. Tämä näkyy vanhoista hautalöydöistä. Tiedämme, että pyramideja raken-taneen mestarin haudassa makaa myös hänen puolisonsa Merit. Kirjoituksista näkyy usein vainajien läheinen suhde. Sellainen erottuu myös myöhempien aikojen hautalöydöistä aina nykypäiviin asti. Muotiin tullut parisuhteen merkityksen aliarvioiminen on määrätietoista johdattelua, jonka päämäärä on särkeä ydinperheen käsite. Tuoda sen tilalle kulttuuri, jonka mallit löytyvät koiratarhoista ja kanaloista. Sellaista on terveessä yhteiskunnassa pidetty aina rappion merkkinä. On olemassa yhteiskuntia, joissa sukupuolten välistä tasa-arvoa ei tunneta. Niissä ”perheet” ovat yhteisöjä, joissa yksi hallitsee kaikkia muita. Niissä mies ja tämän pojat tai veljet hallitsevat, niissä peitetään yksilö kaapuun. On myös yhteiskuntia joissa lapset otetaan vanhemmiltaan ja viedään valtion tai jonkin ahdasmielisen laitoksen koulutettaviksi. Heistä tehdään aatteen sotilaita.

Ydinperhe on yhteiskuntaa ylläpitävä voima. Se on haavoittuva ja ulkoisille paineille altis. Itekkyys on sen sisäinen syöpä, joka naker-taa perhettä sisältäpäin. Nykyään korostetaan yhä enemmän itseä. Tuota epäjumalaa kuvataan vähän väliä eri tilanteissa, otetaan selfieitä milloin missäkin. Katsokaa hyvät kaverit, tässä minä olen siellä ja tässä taas täällä. Kaikki nämä someviestit kruunaa vielä huono kirjoitustaito ja ilmeisesti myös huono luetun ymmärrys. Mutta minä se vaan olen kaiken keskipiste. Jokainen kunnon ihminen on minusta ja minun tekemisistäni kiinnostunut. He haluavat ehdot-tomasti nähdä minut jonkin ulkomaisen kaupungin lentokentällä ja lähettävät tästä näystä kymmeniä tykkäyksiä. (Hermostuttavan typerä sana muuten, tämä tykkäys).

Nämä omaan egoonsa rakastuneet etsivät sielunkumppaneita sähköisten viestimien välityksellä. He haluavat tutustua itsensä kaltaisiin ihmisiin ja moni siinä onnistuukin. He voivat niin ihas-tua itsensä kaltaisiin, että päättävät perustaa perheen jossa molemmat ovat täysin vapaita. Ei mitään sidoksia, ja samaan perheyhteisöön voidaan vapaamieliesti ottaa mukaan muitakin. Lasten kasvatuksesta selvitään yhdessä, jokainen lapsista saa yhtä vähän vanhempien rakkautta. He elävät vieraiden keskellä ja niiden ehdoilla. Ei ole tärkeää tietää kuka on lapsen biologinen isä, äitihän on kuitenkin tunnistettavissa.

Myös ulkopuolinen maailma voi särkeä ydinperheen, johon ilmaantuu edellisen kaltaisia ongelmia. Ongelmien alkujuuret löytyvät itsekkyydestä. Ihmiset on kasvatettu elämään ilman kykyä empatiaan, tunteiden ilmaisua hävetään. Oma itse on niin keskeinen, ettei se tunnista  anteeksiantoa eikä myönnä vääriä tekojaan. Se tuntee vain omistamisen. Parisuhde on vanha ja siitä on lähtenyt versomaan rakkauden idea. Ei sellaisen rakkauden mikä näkee kaiken seksuaalisen tyydytyksen kautta ja on äärimmäisen itsekästä. Kauneinta mitä rakkaudesta on sanottu voidaan lukea 1. Korinttolaiskirjeen luvusta 13, jakeet 4-7. 

Puu nousee maasta ja sen ohi kuljetaan, se sahataan poikki sattumalta, eikä sitä kukaan enää muista. 

Ydinperhe. Sosiaalinen koheesio.