torstai 25. maaliskuuta 2021


 VAAPULA VISSUN


                            

                                                        Kuva: Aasi ja sen poikanen (Kerttu, 6 v.)


Hissun kissun, vaapula vissun viisaat sukset, 

lammetloo 

Akka putos avantoon eikä päässyt pois


Mitä minuun tulee, olen kuin säikky lintu. Pyristelen ja pysähdyn äkkiä tuijottamaan: mikä tuokin on?  Jos sitä nokkaisen, saan oitis koko liberaalin naakkaparven kimppuuni. Se on kuin torvisoitto-kunta joka on hukannut nuottinsa. Paree on siis pysytellä hiljaa ja etähällä. Perustelin omaa kantaani vaimolle, joka ei millään halunnut uskoa, että olen ehdottomasti aina oikeassa.

Mitä tahansa joku voi väittää, niin minä en usko heti ja noin vain. Minulla on oma näkemys asiasta, ja suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin valmiiksi pureskeltuihin mielipiteisiin. Enemmän kuin ulkonäkö tai toiminta minua kiinnostaa olemus. Tiedän myös, että mitä pienempiin mittayksiköihin siirrytään, sitä oudommaksi maailma muuttuu. Mikä siis minä olen hyväksymään väitteet, että jokin on totta, vaikka oikeasti en tunne edes itseäni. On ihmisiä joiden mielestä tunteet ovat vain kemiallinen ilmiö ja tunnelmat viihtyvät vain aivoissa ja ovat harhaa, pelkkää kuvitelmaa. Ja mikä pahinta, on ihmisiä jotka eivät tunne muuta kuin fiiliksiä. He ovat niitä, jotka vaikeuksien tullen ostavat veneen ja soutavat Ruotsiin tai muualle ulkomaille.

Vaimo näytti epäilevältä, joten minä jatkoin uhallakin näin ikään: vaan sitä ei käy kieltäminen, että kuvitelmat ovat juuri tässä ja nyt. Epäilijä koostuu itse niin pienistä aineen osasista, ettei hän näe eikä tunne maailmaa oman olemuksensa ulkopuolelta. Hänen osansa on kokea eksistentiaalinen sense datum, hetken aistisisältö. Lopun tietoisuus lohduttoman pienessä yksinäisyydessä. Äkkiä, tässä ja nyt. Sillä äkkiä on ilta.

Olimme viipyneet tässä kiinnostavassa aiheessa jo tovin. Minä keskustelin ja hän kuunteli. Hän yritti vähän ynistä jotain puheen lomaan, mutta kävin heti hyökkäykseen ja estin tehokkaasti häntä ilmaisemasta mielipidettään. Huomasin että hän näytti vähän neuvottomalta. Että ihminen voi pienestä arjen tapahtumasta pitää käsittämättömän esitelmän, hän nupaji. Yrittäisit edes joskus pysyä maan pinnalla ja keskittyä aiheeseen.

Ja mikähän se sitten oli, se aihe? Minä kysyin. 

- Minä vaan luin uutisen vanhasta akasta joka käveli järven jäällä eikä piitannut varoituksista. Kevätjää on haurasta.

Taaskin hän yllätti minut mitättömällä sivuseikalla. Mitä tekemistä sillä akalla on eksistentialismin kanssa, minä kysyin vaimolta jota alkoi jo hikka häiritä.  

Sillä on se merkitys, että se kumoaa kaikki sinun puheesi. Se akka pääsi pinteestä ja voi nykyisin jo hyvin. 

torstai 18. maaliskuuta 2021


 



ROSKALAATIKOLLA 



Ruusut roskiksessa  (T.Y-R. 2018)  


Roskalaatikolle oli joku kantanut sylyksittäin kirjoja. Kohtasin tuon terroristin itseteosta, kaatamassa säkillistä kirjoja paperikeräyk-seen. Kannet oli revitty ja pantu pahvikeruuseen, ihan oikein. Muoviset päälliset oli revitty muovikeräykseen.

Tarkkailin hetken aikaa toimia jollakin tekosyyllä. Silmissä vilahtelivat monet Klassikot, Moraviat ja Sartre, Pirandello ja Camus. Paljon muitakin, ei siinä voinut muuta kuin seurata sivusta äimänkäkenä. Mieleen nousivat natsien kirjaroviot. Tässä tuhottiin jonkun humanistin maailmankuvaa.

Samaa tihutyötä ovat tehneet kaikki valloittajat ja ne, joiden mielestä vain yksi totuus hallitsee maailmaa. Se on heidän totuutensa, joka heittää  ruusut roskiin. Nykyään valloittaja on teknokratia ja skeptismi. Ne ovat syöpä joka tunkee juurensa ihmisten aivoihin ja opettaa, että ainoastaan niillä on hallussaan totuus. Elämässä minä olen oppinut sen, että totuuksia on yhtä paljon kuin ihmisiä.  

Tuli siivouspäivä, kirjojen tuhoaja sanoi. Ei näitä   nykyään kukaan lue, pölyä vaan keräävät. Me luovutaan koko kirjahyllystä. Eikä olla ainoita, kuuleman mukaan. Moni tuttava on päätynyt samaan ratkaisuun. Paperille painettuja kirjoja on turha säilytellä ahtaissa tiloissa. Kaikki on nähtävissä netistä. Me kannetaan taulutkin kaatopaikalle jos ei kirpputori niitä huoli. En oikein löytänyt sopivaa sanottavaa, koska mies vaikutti ilmiselvästi ääliöltä.

Varmaan he luopuvat myös arvotauluista, jos sellaisia heillä sattuisi olemaan sivistyneempien vanhempien perintönä. Eihän sellaista  informalistista maisemakuvaa kukaan ymmärrä. Viivoja ja maalisotkua sikin sokin, ei niissä ole päätä eikä häntää. Taidetta muka. Kirjallisuudessakin on informalismia ja impressionismia. Lukija joka ymmärtää vain puhelinluettelon tekstiä, ei ymmärrä Kafkaa tai Nerudaa.

 Luulin että olin mutissut itsekseni, mutta hänpä niitä mielipiteitä minulle siinä jakoi. – Meillä on mummon perintönä taulu joka esittää venevalkamaa järven rannalla. Sen minä ymmärrän ja sitä me mieluummin katsellaan.

Hyvä perintö mummolta jäikin. Jotain ikiaikaista, sitä sanotaan kulttuuriksi. Ei aihe eikä tekotapa, ei tarve esitellä jotain että muut näkevät kuinka sivistyneitä tässä ollaan. Ei kuvan hinta, sillä  sivistys ja kulttuuriperintö ovat vain ostajan mielessä.Tunteilla ei ole hintaa.

Mihin nuo vandaalit tilaa tarvitsevat? Uusia teknisiä leluja varten. Painotaloissa monistetaan brosyyrejä joita he kehystävät seinilleen.Omia kuviaan suurennettuina.  Taiteilijat ja kirjailijat joutavat kuolemaan, ei heitä kukaan enää tarvitse. Älypuhelin, tabletti tai jokin mukava tekninen leikkikalu on aina hyvä omistaa, mutta kirjat ja maalaukset ovat ihmiselle yhtä tärkeitä kuin kalalle polkupyörä.  (2020)


torstai 11. maaliskuuta 2021





R O I H U


Sade  riettaasti kattoja vihmoo,  koivuja kaulailee
ja korviin kuiskii  (2020)
                                                                            Kuva: Roihu (K.Y-R. 2021)



Mitä eroa on ihastumisella ja rakkaudella? Molemmat ovat enemmänkin häiriötekijöitä. Ihastuminen vain on akuutti ja raju, mutta tosi rakkaus on krooninen ja kivulias kuin peräpukama. Molempia on syytä välttää korkeassa iässä ja keskittyä tähtitie-teeseen. Rakkaus on voima, joka elämän singulariteetissa kasvaa niin, ettei sitä voi enää tunnistaa ja erottaa vihasta. 

On lohdullista tietää, että minä tulevaisuudessakin elän vielä sateen ropinassa, vanhoissa valokuvissa, entisaikojen tuulissa ja kellas-tuneissa papereissa. Etääntyvissä muistikuvissakin minä elän, mutta yhä harvemmin ajatuksissa. Silti minä kierrän yhä aurinkoa ja linnunrataakin, jonka keskellä on kuoleman singulariteetti. 

Minä elän heissä jotka vielä muistavat. Elämä on liekki, kun se sammuu, nousee savu joka haihtuu ilmavirtaan ja katoaa. Niin katoavat ajatukset ja tunteet, muistot ja suunnitelmat, tietoisuus itsestä ja olemassaolosta. Läheisissä ja tuttavissa elää vielä ohut muisto, mutta aikojen saatossa nekin muistot häviävät. Miten kauan kestävät kuvat ja kirjoitukset . Eivät nekään ikuisia ole. Miten kauas nousee tuohuksen ohut savu, hätäinen rukous yksinäisyydestä? 

Metsäpaloa on vaikea sammuttaa. Se kytee kauan ja se muistuttaa itsestään vielä vuosien kuluttua. Mitä on pieni liekki roihun rinnalla?
Muistojen katoaminen on kuin uni. Putoamisen esteet, muuttumisen lähtökohta, joka meissä on keskeisin. Tila jossa tasot ylös ja alas noustessaan liikkuvat kaikkiin suuntiin alinomaa, eivätkä suorien leikkauspisteet pysy ikuisesti kohdillaan. Jäljelle jää vain karrelle palanut maan kamara, jota sanotaan sieluksi. 

Tänä aamuna kun heräsin, luin lehdestä uutisen ystävän itsemur-hasta. Siinä oli kuulemma kysymys rakkaudesta jota ei osattu antaa eikä jakaa. (2021)

torstai 4. maaliskuuta 2021


                                                Kuva: Yksinäisyys


 MUISTI


Niin, typerää on liikaa laverrella

On paras vaieta ja haukotella

(Wilhelm Busch)

Työmatkalta palattua annoin Roosalle raportin, koska matka oli  vaatinut yllättävän paljon enemmän aikaa kuin olin alun perin kaavaillut. Tieteelliseen työhön tottuneena en halunnut kertoa juuri mitään, viittasin vain epämääräisesti mustien aukkojen singulari-teetteihin, mikä sai hänet räpyttelemään kiivaasti silmiään. Ojensin huolellisesti laatimani narratiivin matkasta, jossa kerroin lähes yksityiskohtaisesti tapahtumat siinä järjestyksessä missä ne muistin. Tosin minua on iän myötä alkanut vaivata huonomuistisuus, mikä herättää parisuhteissani usein väärinymmärrystä. 

Mitä muistiin yleensä tulee, se aiheuttaa joskus hämmentäviä tilan-teita. Saatan kävellä määrätietoisesti kohti vaatekomeron ovea, vaikka asiaa olisi vessaan. Erehdystä on vaikea selitellä jälkeenpäin loogisin perustein, siitä syystä ratkaisen tilanteen kertomalla anekdootin. Veera kyllä tietää, että minulla on taipumusta tieteelliseen kielenkäyttöön. En kaskuile enkä tarinoi, vaan avaan hänen silmiensä arvioitaviksi kiehtovia narratiiveja ja anekdootteja. Erään kerran hän, kuultuaan selonteon ostosmatkasta suureen markettiin, kieltäytyi uskomasta että olin sieltä eksynyt maatalousnäyttelyyn. Siellä aika vierähti seuraavaan iltapäivään ja minun oli pakko hankkia uudet silmälasit.

Jo seuraavana aamuna, ennen töihin lähtöä havaitsin että kyseiset silmälasit olivat yön aikana kadonneet. Pukeuduin pikkutakkiini joka muuten on punaista samettia, halkiohännällä 1950-luvun muodin mukaan. Etsin solmion, koska en käytä kravattia enkä kissanrusettia. Kravatti on luotaantyöntävän ulkomaalainen sana. Avasin jo ulko-oven, kun vaimo kysyi mihin minä menen ilman kenkiä, ja enkö ole huomannut että vasemman jalan sukassa on reikä. Otin kaukolasit silmiltä ja vaihdoin ne lähilaseihin. Maailma kirkastui heti silmin nähtäväksi. Vielä vaimo kehotti vaihtamaan oikean jalan kangän vasempaan ja päinvastoin, mitä minä en kylläkään ymmärrä. Naiset ovat outoja, niin se vaan on. Mietin että mistä ne silmälasitkin äkkiä löytyivät.

Olin varmaan etuajassa, koska työpaikalla herätin huomiota ja minut ohjattiin takaisin ulko-ovelle. Outoa käytöstä, minä pohdiskelin ja istahdin hetkeksi rapuille syömään Roosan eilen tekemiä eväsleipiä. Ne oli tarkoitettu leikkipuistoon, jossa tapaan päivisin viettää jouto-aikaa. Veera tietää, että sipulimakkara leivän päällä on minulle mieleen. Lepotauolta minut herätti konstaapeli, jonka toimesta minut vietiin vastoin tahtoa takaisin kotiin. Roosa piti minulle luennon eläkeiän myönteisista ja kielteisistä kokemuksista, tähdentäen foolihappopillereiden merkitystä tässä iässä. Mitä minä kyllä vähän ihmettelen. 

Ja sitten ne silmälasit. Ne löytyivät eteisen lattialta. Joku oli tallonut niiden päälle. Varmuuden vuoksi panin ne muovipussiin ja sijoi-tin  yöksi pakastimeen.