lauantai 27. lokakuuta 2018





KUVIOAMMUNTAA


Miete:
Monen runon loppuriiminä
on laukaus







Katse siirtyy yli kehäkukkapenkin, seinänvierustaa pitkin vesikorvolle asti. Tuossahan on paikka, jossa seisoin monet kerrat seestyvässä murrosiässä ja katselin tähtitaivasta. Otavaa, Pientäkarhua ja Venuksen sirppiä. Sen saattoi kevätiltana nähdä sirppinä niin kuin kuun, jos vain ymmärsi oikeana iltana suunnata kaukoputken sitä kohti. Mutta nyt se oli  suunnattu kohti pahvisia ihmishahmoja, joita minä liikuttelin vetämällä kahdesta kahvasta
kymmenen sekunnin välein. Ihmisen kuvat käänsiivät pahvikasvot kohti ampujaa ja sitten taas häneltä kylkimyyryä piiloon, sivuttain. Säännöllisin väliajoin isän käsi nousi, ja hän ampui jokaista pahvihahmoa sydämeen.

Vihasiko hän noita pahvihahmoja, minä mietin. Kranaatin sirpaleiden jättämät arvet vihersivät hänen poskillaan ja ohimoissa, jalkaansa hän vähän nilkutti. Puolet hampaista oli jäänyt Suomussalmen ja Kuhmon korpiin. Sairaalassa hän oli maannut monta kuukautta puoliksi halvautuneena. Säilytän vieläkin muistona hänestä kaivettua isoa kranaatin sirpaletta. Kun sota myöhemmin taas jatkui, lävisti luoti vasemman olkapään Ihantalassa. Pahviset viholliset eivät näistä tapahtumista tienneet mitään, ne vain antautuivat ammuttaviksi koska minä käänsin ne rintamaan. Ehkä isää helpotti huomata, että minä halusin auttaa asiassa, jota en itse oikein ymmärtänyt.

Monesti teki mieli kysyä häneltä, että miltä se tuntui. Olivatko nuo kuvitteelliset ihmiset, pahvihahmot syyllisiä siihen, että nuoruus jäi Karjalan korpiin. Kysyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska hän ei koskaan puhunut noista muistoistaan. Seisoi vain hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat salaisia. Kun minä vedin vivuista, kääntyivät taulut pelokkaina kasvotuksin vainoojansa kanssa, ja isä ampui jokaisen hahmon sydämeen itkevän reijän.

Kun katson häntä nyt silmiin, näen vain pinnan. Jos yritän nähdä syvemmälle, näen vain pohjakivet ja kaiken sen mikä hukkui.   


lauantai 20. lokakuuta 2018

WINCHESTER

Miete:
Anna hänelle se
minkä itse haluat saada






Se oli piilotettu lasivitriiniin, mutta näytti silti tutulta. Piippu oli vähän kulmikas ja liipaisimen kyljessä oli pieni lovi. Joku oli sen hionut 150 vuotta sitten, ja juuri sen
takia minä tunnistin tuon aseen. Olin monet kerrat tutkinut sitä tarkoin ja kuvitellut
kaikenlaista. Kivääri oli Winchester, 1870 –luvun mallia. Nyt se oli museossa.

- Onkohan sillä ammuttu inkkareita, poika kysyi. – Kun siinä on noita lovia.

Katsoin pojan viisaamaa kiväärin tukkia, johon oli veistetty riviin pieniä lovia.  – Voi
olla, minä hänelle sanoin, mutta muistelin jo mielessäni menneitä. Olin saman ikäi-
nen kuin oma poikani nyt, kun näin tuon aseen ensi kerran. Naapurissa asunut vanha mies oli kuollut ja hänen asuntonsa oli tyhjä. Minä tutkin uteliaana vanhukselta jäänyttä liiteriä, josta kaikki tavarat oli jo viety pois. Hämärässä nurkassa, kattopalkkia tukevan kakkosnelosen taakse jääneessä lovessa oli tuo kivääri, jonka minä sieltä otin ja kannoin salaa omaan piilopaikkaani. Se oli laudoista suoraan maan päälle kyhätty maja. Siinä oli ovi joka oli suljettu munalukolla, mutta vajaan pääsi sisään nostamalla mökin reunalautoja, jolloin siihen syntyi sopiva aukko. Velipoika oli hyvin selvillä tästä suunnitteluvirheestä ja käytti sitä joskus hyväkseen. Kun winchester muutaman viikon jälkeen katosi salaperäisesti majan nurkasta, epäilin häntä. Veli kielsi tietäneensä aseesta mitään; etkö sinä luota minuun? En minä sinulta mitään varastaisi.

Hän näytti vakuuttavalta, melkein viattomalta. – Jospa se oli se vainaja itse joka haki
omansa pois. Pate on nähny sen haamuilevan siellä liiterin kulmilla, oli kuulemma
ovet aukeillu itsestään ja outoja ääniäki se oli kuullu.

Laskin kiväärin tukkiin veistetyt lovet. Muistin jo kaukaa menneisyydestä, että niitä
oli kuusi, pahan luku. Sain nyt lopullisen varmuuden siitä, että veli oli pettänyt luot-
tamuksen. Ei vanha ase mitään merkinnyt, mutta tunsin haikeaa ikävää siitä, että
meidän välillä oli vuosikymmeniä hiertänyt tuo pedon luvun juuri. Se mikä kasvattaa lapsen mielestä aikuisen pettymyksen ja epätäydellisyyden. Jostain syystä hän oli
piilotellut sitä koko elämänsä ajan. Pedon luku oli saanut kolminkertaisen muotonsa
666, siitä oli tullut ihmisen luku. Nyt totuus oli jo myöhässä eikä sillä ollut enää mer-
kitystä, sillä veljeä ei enää ollut.





lauantai 13. lokakuuta 2018

PIMEINÄ AIKOINA

Miksi pimeinä aikoina kirjoitetaan 
näkymättömällä musteella?
(Neruda) 




Katselinpa taannoin sotilasparaatia. Siinä sitä marssittiin päät kekallaan ja
nenä pystyssä vihollista kohti ja laulettiin agressiivista tappomarssia. Sotilaiden vöihin oli kirjoitettu Gott mit uns, ja vastapuoli oli samasta läsnäolosta yhtä vakuuttunut. Kenttäpappi oli toiminut asiassa välittäjänä. Hänen edeltäjänsä olivat jo vuosien ajan tehneet tuota laupeudentyötä, luvanneet turvaa ja suojelusta nuorille miehille, jotka oli pakotettu marssille puolustamaan valtiaittensa omaisuutta ja etuja. Heille hoettiin sanoja koti, uskonto ja isänmaa, mutta tärkeimmästä asiasta, vallan ja rahan puolesta taistelemisesta oltiin hiljaa. Hyvin usein oli kysymys herrojen sukuriidoista ja naimakaupoista. Koti oli jäänyt oman onnensa varaan, uskontoon oli opetettu suhtautumaan epäluuloisesti. Iisänmaa rajoittui muutamaan aariin tai hehtaariin soista  joutomaata.

Tämä on tietysti pelkistetty ja yksipuolinen kuva asiasta, joka on paljon moni-
syisempi. Euroopassa kristillisellä moraalilla on vahva pohja. Se opettaa, että
kohtele muita ihmisiä niin kuin toivot heidän kohtelevan itseäsi. Älä tapa äläkä
tee huorin. Jos joku lyö sinua, käännä toinenkin poskesi lyötäväksi.

Tietysti kohtelen toista hyvin, jos hän kohtelee minua samoin. Paheksun murhia ja tappamista, mutta katselen mielelläni niitä esittäviä filmejä ja television
uutisia. On niin rauhoittavaa kun tietää asuvansa maassa, jossa terroria ja ro-
tusortoa ei hyväksytä. Asun mielelläni seudulla, josta ääriainekset on likvidoitu
tai ajettu takaisin sinne mistä tulivat. Mitä siihen huorimiseen tulee, niin sehän
on vain tätä nykyaikaa. Täytyy olla mieleltään liberaali ja hyväksyä pienet lipeämiset kaidalta tieltä. Sateenkaaren alla on niin auvoisaa taivaltaa yhdessä ja erikseen mihin mieli milloinkin halajaa.

Mutta elämä on lyhyt ja korjausliikkeille jää liian vähän aikaa. Näin sanoo Lut-
herus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, us-
que ad annum 40.  Eli neljäänkymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hä-
nelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämän-
sä jo ohitse. (Kallas:Reigin pappi)




lauantai 6. lokakuuta 2018

ISISIN KIRVEKSISTÄ


Asia on kuin säkki, joka ei 
pysy tyhjänä pystyssä
(Luigi Pirandello)


Minua hermostutti ihan henkilölohtaisesti tuo Isis. Radiossa ja televisiossa oli jo
vuosikaudet kiusattu kuulijoita sössötyksellä, ja sitten keksittiin se Isis. Aivan sii-
nä vatsaa vääntää kun kuulee toimittajan ääntävän hienostuneesti lauseen vesihiisi
sihisi Iisisin hississä. Minua tämä (ilmeisesti ruotsinkielisten) toimittajien alullepane-
ma suomenkielen kehittäminen riepoi kovin. Soitin kielitoimistoon ja kysyin että
miksi? Sieltä joku nuorelta kuulostava tytön ääni valisti minua, että ulkomaalaisten
on vaikea ymmärtää suomalaista ks-taivutusta. No minä siihen, että eivätkö ne uu-
tiset ole kohdistettukin viidelle ja puolelle miljoonalle suomea puhuvalle kuunteli-
jalle sekä niille sadoille tuhansille jotka ovat täältä paenneet median suosimaa luku-
ja kirjoitustaidottomuutta. Miksi meidän omaa kieltä pitäisi muokata muiden ehdoilla?
Uusi sääntö kuulemma koskeekin vain vierasperäisiä sanoja ja nimiä, suomalainen
rahvas pitäköön jäniksensä ja panoksensa, hän minua valisti.

Vaikka siis kielikorva kehoittaisi taivuttamaan että Iiriksen ja Iineksen, niin älä usko.
Oikea taivutus on nykyään Irisin ja Inesin, sekä vielä Iisisinkin. Pitkän vokaalinkin
voi hyvällä omalla tunnolla lyhentää, sillä pitkä äänne kuulostaa niin kovin maatiai-
selta. Sama koskee myös nimen lopussa keikkuvaa hauskaa vokaalia, iitä tai aata.
ne kun ovat niin suomenkielelle ominaisia. Hotel on meillä hotelli ja Paris on Parii-
si.

Sitäkin mieltä kyllä olen, että lauseenjäsennys pitäisi saada takaisin opetusohjelmaan.
Kunnon oppilaan tulee tietää mikä on terminatiivi ja mikä on prolatiivi, potentiaalista
puhumattakaan. Suomenkielen sanat ovat joskus pitkiä, ei siis olisi pahitteeksi har-
joitella niiden parissa sijamuotoja. Mitä kaikkea sisältääkään yksi ainoa sattuva sana:
olemattomuudellansakaan. Joku ulkomaalainen tarvitsee asian ilmaistakseen koko-
naisen lauseen. Ja jos nyt uutta taivutusta halutaan suosia, on syytä erottaa alkupe-
räiset suomalaiset sanat vieraista lainoista. Kun on kysymys käännöskirjasta, puhu-
taan sen painosesta. Jos teos on suomenkielinen ja tekijäkin täkäläinen alkuasukas, puhumme painoksesta. Olkaa toki tarkkoja myös nimen Jeesus kanssa. Meillä voidaan puhua Jeesuksesta (huom. Pitkä vokaali), mutta ulkomailla Jesusista. Ja metsään mennessä nappaat mukaan tietysti kirveksen, mutta jos mukana on joku turisti, puhut hänelle kohteliaasti kirvesistä. Sehän on liettualainen lainasana.

Vaan loppujen lopuksi, ymmärsinköhän minä nyt oikein tämän Suomalaisuuden Liiton uuden taivutusohjeen?





Kuva: narratiivin kirjoittaja Matomäen
Yliopiston promootiossa kesällä 2018.