maanantai 27. joulukuuta 2021


 ILTAHÄMY

Matkaani kuljen oikotietä rannalle

Kaislojen havinassa talven odotus


                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        kuva: Eeva (Akvarelli T.Yli-Rajala 1980-l. Årjäng)

Vuoteessa vaivuin nopeasti rem-uneen, joka on minun henkinen teatterini. Näin kuinka ohi kulkeva hahmo käänsi päätään ja katsoi minua kuin olisi tunnistanut vuosien takaa. – Mitä sinä täältä etsit, ääni kysyi minulta niin matalasti, että tuskin sitä erotin. Oliko se edes ääni? Se saattoi olla pelkkä ajatuskin, pohdin mielessäni ja tartuin ojennettuun käteen. 

– Tule, minä näytän sinulle, ääni sanoi taas, entistä rauhallisemmin. Hän näytti seinätapetin kukkasia. Ne olivat vaaleanpunaisia , vaikka muistin että ne olivat kauan sitten keltaisia. Melkein värittömiä. Nyt niistä leuhahti kevyt tuoksu. Tapetin kukat häilyivät kuin kevyessä tuulessa, ja minä kuulin veljen äänen. - Älä siitä tule läpi, et pääse takaisin.

Käsi puristi niin, että se tuntui jo kipeältä. – Ehkä veli ei halua nähdä sinua tuossa asussa, ääni arveli ja tunsin kuinka hän tarkasteli minun olemustani. Minä olen eksistenssi, sanoin äänelle ja puistelin itseni irti käden otteesta. En halua että minua johdatellaan ja painoste-taan. Haluan sanoa mielipiteeni vapaasti ja kirjoittaakin niistä. Minä näen kyllä nuo kukat ja tunnen niiden muinaisen tuoksunkin, mutta ihmisiä en näe. Ainoastaan robotteja jotka vastaavat uteliaisiin kysymyksiini. Siihenkin, että mikä minun kirjoituksissani on niin arkaluontoista, että siitä pitää varoittaa lukijaa jolla on terve päättelykyky. Mutta robotit piiloutuvat tekniseen pilveen eikä niiltä saa oikeita vastauksia. Minä haluan vain kirjoittaa, saan hilsettä jo pelkästään koneiden ja laitteiden näkemisestä. En usko, että niiden palvomi-nen on kehittävää, enkä usko että niiden maailma on ainoa mikä on odotettavissa. 

- Siksi minä sinua varoitin kulkemasta tämän seinätapetin läpi, veljen ääni kuiskasi. Kävi mielessä, että hän on taas lukenut niitä antiikin Catulluksia ja Ciceroita. Se oli hänen nä-kemyksensä kirjallisuudesta. Minä taas uskon siihen valoon, joka on kaikkien meidän ylä-puolella. Siihen joka on kaikkeus. Siihen valoon josta kaikkeus on lähtenyt ja jonka luokse se on jälleen palannut. Halkaise halko ja näet minut, valon siellä. Kohota kivi, niin sielläkin näet valon.

Niin minä tunsin ja ajattelin. Tiesin helpottuneena, että tämä kaikki onkin vain unta. Iltahämy oli jo hivuttautunut takapihan yli. Kun sinne tähysin, näin kuinka parvi vieraita ajatuksia ja kokemuksia lehahti ilmaan ja lähti liihottelemaan. Oli turhautunut olo, koska en millään voinut noita ajatuslepakoita kahmaista kiinni ja työntää vaikka puulaatikkoon, joka sojotti avoimena aivan vieressä. Kuulin siipien hitaan havinan tänne asti, liiterin kul-malle ja vedin peiton korville. Minä en teidän olemassaoloanne tunnusta, sanoin ääneen ja lähdin raskain askelin kohti ovea. Vaan siinä kävellessä tunsin, että parvi lepatti perässä ja teki agressiivisia syöksähdyksiä minua, ihan viatonta ihmistä  kohti. Mitä minä olen tehnyt, että te minua näin ahdistelette, kysyin ääneen lepakoilta jotka vain vaikenivat. Niiden vikinä loppui hetkellisesti, mutta siipien viuhke erottui vielä tien liikenteen lisäksi. 

Minä olen sanonut jotain, ajattelin tuskaisasti. Siitä tuo johtuu, eikä siihen ole muuta neuvoa kuin nukkuminen. Uneen on kuitenkin vaikea vaipua, jos nuo tanssivat vielä vuoteessakin pään ympärillä. Miksi minä yleensä heräsin? 

 Me olemme häilyväistä unta, vaikeaselkoisia näkyjä, ohi kiitävän linnun lennon kaltaisia. (Gregorios Teologi) 






maanantai 20. joulukuuta 2021

vaatimattomuus


VAATIMATTOMUUDESTA

Hän on riippumaton ehdokas.

Vastaehdokkaita on riiputettu.


                                                                            Hoo moilanen, riiputettu ehdokas.


Blogeissa minulla on tapana esitellä jokin kuva. Olen sen oppinut muilta, vaan enpä tiedä mikä sen tarkoitus on. Huomionko herättäminen?  Näyttää siltä, että  kuvat on jostakin muusta yhteydestä saatuja. Minä käytän lähes aina omia tuotoksiani ja kuvittelen että  ne ovat jonkinlaista taidetta. Tähän  omahyväiseen tulokseen ovat syypäitä ne lukuisat taiteen ystävät ja näytteille panijat, jotka minun taulujani ovat pyytäneet ja ostaneetkin. Itse olen hyvin vaatimaton ja syrjään vetäytyvä, en ollenkaan sellainen kukkopoika joka ponnahtaa kaula kenossa heti pystyyn kun puheenvuoroja jaetaan. Ja vaikka ei jaettaisikaan.  

Vähälahjaisempikin blogin lukija havaitsee heti tämän blogin kuvan nähdessään, että sen kirjoittaja on paitsi komea, myös vaatimaton. Kuvassa (n. 2-3 vuotta vanhassa) hän katsoo häveliäästi muualle, ettei kukaan luule että tuossa se nyt tuo itseään esiin. Ihmettelen kyllä sitä miksi minä en saisi näyttäytyä tällä tavoin, kun esille pyrkiminen näyttää olevan kaikkien yhteinen halu nykyisin. Kirjailija edestä ja kirjailija takaa. Tässä hän nyt istuu ja tässä makaa. Ja tässä hän astelee tärkeässä kokouksessa ja tässä hän esiintyy lukemassa omia runojaan. Eikä vain kirjailijat, vaan kaikki joilla luova henki ja kuvallinen tai sanallinen taide pursuilee  olemuksen ulkopuolelle. He ovat introvertteja, väärinymmärrettyjä eksistentialisteja. Kaikki he ovat myös lahjakkaita.  

Minä olen lahjaton ja kirjoitan nykyisin vain blogeja, jotka ovat saavuttaneet huomiota ihan ulkomailla asti. Niiden sisältö on arkaluontoista, ja minä olen ainoa ihminen Suomessa, jolle ei ole kerrottu mikä niissä sitä on. Nimittäin arkaluontoista, ja kuka siitä päättää ja lähettää ummikko englanninkieliselle bloggerifirmalle tuon merkittävän tiedon. Hän on vielä vaatimattomampi kuin minä, koska ei uskalla esitellä nimeään ja kertoa mikä piinaa, Olenko minä joskus jättänyt kumartamatta ohi kulkiessamme?

Luova kyky kärsi nuorempana siitä, että erehdyin lukemaan yliopistossa kirjallisuutta ja tein joskus töitä parille pienkustantajalle. Työympäristössä elin kymmenien  tuhansien romaanien ympäröimänä (huom. pitkä vokaali Aa). Tämä tosiasia sekoitti tietysti pään niin, että ryhdyin itsekin kirjailemaan.

Olen tutkinut viisaampien ohjeita siitä, miten hyvä blogi kirjoitetaan. En minä enää romaaneita osaa kirjoitella, siihen olen liikaa elämää kokenut. Olen kirjoitellut kokeilu mielessäni oudompaakin tekstiä, niin että muutama vähemmän kyvykäs lukija valitti minulle: en minä sitä jaksanut lukea, eihän sitä jaksanut lukea isä Erkkikään  vaikka oli humalassa. Kirjoittaisit niin että itsekin ymmärrät.

Että se yrityksestä kirjoittaa ohjeiden mukaan persoonallisesti ja välttää tavanomaista, puuduttavaa arkityyliä. En minä toki osaakaan muuta, sillä läheisetkin valittavat, että minä kuljen pää pilvissä ja toinen jalka vasemmalla, oikealta katsottuna.

Kaikille kaunaisille ja anonyymeille ilmiantajille suosittelen totalitaaristen mallimaiden esimerkkiä. Perustetaan Suomeenkin virasto, jonne kaikki kirjoitukset, elokuvat ja julkisuuteen tarkoitettu tieto lähetetään tarkastettavaksi ennen julkaisua. Siellä teillä on varma ja turvattu tulevaisuus.        (2021

Sensuuri. Sananvapaus

maanantai 13. joulukuuta 2021



DYSTOPIA                    KUVA;  Vaara (Akvarelli 2019 T.Yli-Rajala)


Miete:

Vapaus on vapautta valita kahleensa

(Viktor E. Frankl)

Aikoinaan nähtiin vaivaa, kun keksittiin vieraskielisille lainasanoille suomenkieleen vastineita. Sana kaunokirjallisuus on kohtuullisen kotimaista, avuksi ei tarvita latinaa, ruotsia tai saksaa. En muista milloin sana ”kauno” korvattiin sanalla kertoma, mutta niin nuo tosikot tekivät. Se vastaa paremmin heidän käsitystään kirjallisuudesta, jonka pääpaino on kertomisessa. Olipa aihe miten puiseva ja arkipäiväinen tahansa. 

Kuuntelin kerran luennoitsijaa, joka sanoi ivallisesti tyyli, ei sellaista ole. Kerrotaan siis mitä tapahtui ja miksi, ei sillä väliä miten kerrotaan. Sanoja vaan peräkanaa ja mausteeksi tolkuttoman rumia lainoja kielistä, jotka kuuluvat eri kielikuntaan ja ripottelevat suomeen kerakkeita ja hankalia kiemuroita. Eikö nyt herra paratkoon suomesta löydy vastine tuolle-kaan smoothielle, jota meille tuputetaan lupaa kysymättä. Kimara olisi vanha vastine, vaan eipä se kansainvälistyneelle porukalle kelpaa. Engelskaa sen olla pitää. Kohta pitää julki-sissa vessoissakin ähkiä vain englanniksi.

Minä olen sitä mieltä, että tyyli on olemassa ja se on sellainen, että se vaatii lukijaltakin jotain. Se vaatii ajattelemaan ja lukemaan, ja jos se on juoheva ja vetävä, se patistaa luke-maan tekstin toiseenkin kertaan. Rutikuiva arkiteksti sopii hänelle, joka on kuivettanut sielunsa. Hänelle käy kuin kuolleelle prokuraattorille Gogolin Kuolleissa sieluissa. Huomattiin että prokuraattori oli sieluton ruumis, mutta vainajalla oli ollut sielu vaikkei hän milloinkaan ollut sitä näyttänyt. Sellainen ihminen kieltää tunteen ja vaihtaa sen fiilikseen. Millainen olisi Seitsemän veljestä nykypäivän proosatekstinä? Tai tulitikkuja lainaamassa television opettamalla puhekielellä? Millaiset olisivat Kiven ja Leinon kasvot?

Fiilikseen on pakko sopeutua työssäkin, jossa kundit nykyään tekevät duunia. Sanasta tunne voidaan kehitellä parvi johdannaisia, jotka tuovat kieleen väriä ja hienon hienoja merkitys-eroja. Tunteilu voittaa fiilistelyn, kaunis ei-diftongi tekee sanasta kaunottaren. Meidät on tuupattu väkisin kielikylpyyn, joka on salakavala ja taitavasti piilotettu kaupallisen ylivallan huppuun. Aikoinaan puhuttiin isänmaasta, nyt puolustetaan taloutta. Tieteen opinnäytteet kyhätään englanniksi jota kaikkien on pakko osata, koska se on typerästä kirjoitusjärjestelmästään huolimatta vallannut latinan aseman. Jonain päivänä puolustus-voimissakin määrätään komentokieleksi englanti, koska valtaosa maahan muuttaneista ”suomalaisista”  taitaa sitä ja äidinkieltään parhaiten. Näin sujuu myös suomenkielisen vähemmistön  yhteistyö uusien aseveljien kanssa kitkatta.   

Maa, joka ajattelee enemmän mukavuuttaan kuin vapauttaan, tulee menettämään vapautensa. (Carl Becker)   Miten se nyt suomeksi olikaan? Tietä käyden tien on vanki, vapautta on vain umpihanki. (Aaro Hellaakoski)

Selvyydeksi vielä: myös ruotsi on kotimainen kieli ja arvostan sitä ja erityisen ihastuttavalta se kuulostaa suomenkielen aksentilla, etutavuja painottaen. Viittaan tekstissä sanalla kotimainen nimenomaan suomenkieleen.

Vapaus. Carl Becker. Aaro Hellaakoski. Gogol Kuolleet sielut.






maanantai 6. joulukuuta 2021

 R E P A

Vaietessaankin hän  tekee kielivirheitä 

(Stanislaw Jerzy Lec)


                                    

                                        Kuva:  Syysvaara  (T.Yli-Rajala 2017)                                    

Opettaja  laski aineen pöydälle ja loi neuvottoman katseen Repaan. – Voi voi! Mitä minä sinun kanssasi tekisin? Sanat leijuivat hiljaisuuteen. Repa oli kaksi vuotta muita vanhempi ja kahdesti luokalle jäänyt. Hän istui voipuneen näköisenä pulpetissaan ja hänen hartiansa  lysähtivät entistäkin alemmaksi. Opettaja luki katkelmia Repan aineesta ja sai muutamat mallioppilaat nauramaan. Minä tunsin myötätuntoa, vaikka hän oli joskus kiusannut minua. Näin hänen katseensa ja tunsin, että hän vaistosi empatian. Se kai hohti jotenkin, koska meidän katseemme hetkeksi kohtasivat.

Välitunnilla pojat vaihtoivat postimerkkejä. Niiden joukossa oli hienoja ulkomaalaisia, mistä lienevät niitä pojat saaneet. Ehkä merimiehiltä, jotka kadulla kulkiessaan heittelivät myös tyhjiä tupakka-askejaan. Niitäkin oli kiva kerätä ja nuuhkia niiden hienoja hopeisia suojapapereita. Repalla ei ollut postimerkkejä, jotka olisivat muille kelvanneet. Minä annoin hänelle omalta veljeltä saamani merkit enkä vaatinut mitään niiden tilalle. Siinä oli sekin Amerikan tädin kirjeestä irrotettu postimerkki, jota me olimme ihailleet. Se tuoksui minun mielestäni Ameriikalle.

Tuo Ameriikan täti ei ollut sukulainen, vaan ihan vieras nainen joka oli lähettänyt Suomen lapsille ameriikanpaketin. Siinä paketissa oli lasihelmiä, suklaata ja jotakin ruoansulatusta edistävää marmelaatia. Opettajat olivat avanneet niitä paketteja ja jakoivat niiden sisällön oppilaille. Hyvien perheiden lahjakkaat lapset saivat koko paketin, heikommat ja köyhem-mät sellaisen jaetun. Repan isä oli linnassa ja veljet jossakin, ties missä. Hän asui huivipäi-sen äitinsä kanssa erään talokorttelin sisäpihan asunnossa, joka oli vähän suurempi kuin meidän halkovaja. Lähdettiin Repan kanssa yhtä matkaa koulun loputtua kotiin. Hän halusi esitellä minulle kissansa, joka istui ikkunalaudalla pelargonien vieressä. Repan äiti oli hakemassa kaupasta jauhoja. Avasimme ameriikanpaketit ja ihmettelimme miksi minulle oli lähetetty enemmän kuin Repalle. Annoin helmet hänelle ja hän lainasi minulle kirjan, jonka nimi oli Hopeahaukka. 

Repa kuului pioneereihin ja minä olin vähän aikaa kolkkapoika. Minun urani partiossa päättyi siihen, että pelkäsin pimeää kokoushuonetta jonka nurkassa oli avotakka. Isommat varoittivat, että siellä kummitteli aina silloin tällöin. En halunnut olla niiden kanssa tekemisissä edes silloin tällöin ja jäin pois kokouksista. Myöhään syksyllä tuli eteen elämän muutos, joka vei minut kauas toiselle paikkakunnalle ja Repa jäi äitinsä kanssa siihen halkovajaan.

Vuosikymmenet kuluivat ja entiset kaverit unohtuivat. Heistä jotkut ehtivät jo kuolemaankin, kuka mihinkin tautiin tai sattumaan. Neljä vuosikymmentä sitten kesälomalla löysin vanhan lehtipinon jota aloin ajan kuluksi selailla. Osui silmiin kuvia hautajaisista. Joku jengipomo oli kuollut moottoripyöräkolarissa. Hänestä oli laadittu muistokirjoituskin ja se oli sävyltään myönteinen, melkein ylistävä. Tuo parikymppinen mies oli ollut hyvän luontoinen ja monien kaveri. Hän oli se Repa, jonka nyt taas muistin. Oppiko hän koskaan lukemaan ja kirjoittamaan opettajien vaatimalla tavalla, sitä en tiedä. Mutta menestynyt hän oli ihmissuhteissaan. Uutista lukiessa muistin ne hämmentyneet ja avuttomat silmät, kun opettaja puisteli päätään ja totesi koko muun luokan kuullen. Voi voi, mitä  minä sinun kanssasi tekisin? Opitko sinä koskaan edes lukemaan? (2021)

Pedagogiikka. Psykologia.

Olisin kiitollinen, jos minulle kerrottaisiin mikä tämän blogin sisällössä on arkaluontoista ja kuka siitä päättää. 














maanantai 29. marraskuuta 2021

ARKALUONTOISTA  ASIAA 



                             Kuva: Dejah Thoris, sotavaltiaan rouva. Akvarelli. T.Yli-Rajala 1980.


Palasin kotiin vasta aamulla. Lentomatka oli uuvuttavan pitkä ja rasittava. Arizonalainen ystäväni John Carter naureskeli jo ennen lähtöä, että johan on alkeelliset tavat matkustaa teillä suomalaisilla. Hän on monesti kuvaillut omia kotimatkojaan, mutta minä suhtaudun niihin epäluuloisesti. Miehellä on jonkinlainen paroni Munchausenin oireyhtymä, hän lii-oittelee ja valehtelee kaikesta. Pitkä on matka, mina sanoin. Mutta ei se haittaa, sillä minä yleensä nukun koko lennon ajan. Vasta kun kansainvälisesti kuuluisa Tampere Airsatama alkaa hahmottua taivaanrannalle, herään ja alan keräillä matkatavaroita. Niiden joukossa on Tars Tarkasin rouvalta saatu muna, joka on tarkoitus asettaa hautumaan Edgar R. Burr-oughsin kanalaan. 

Ongelmia alkoi tulla heti lentokentän aulassa, jossa minua kohti syöksyi moraalipoliisin partio. He ojensivat nähtäväksi leimatun paperin, jossa varoitettiin lukemasta itse kirjoittamaani blogia. En ole koskaan nähnytkään tuollaista tekstiä ja olen ihan viaton, vakuutin heille sormet vähän ristissä. Minä en yleensä uskalla ajatella kovin vapaasti ja vaikenen viisaasti jos minulta mielipidettä kysytään. No, me kysymme nyt, moraalipoliisi sanoi. Oletteko vai ette?  Kyllä minä tunnen olevani, olen aina silloin tällöin vahvasti jopa eksistentialisti, rauhoittelin poliisia jonka nenä alkoi vähitellen muuttua vihreästä punai-seksi. Tunnustatte siis olevanne jokin nisti, he minulta tivasivat. Ei toki, päinvastoin, minä puolustauduin. Minua ei tarvitse teititellä, saan siitä näppylöitä ja hikan. Istejä tunnen  kyllä muutaman, he nimittävät itseään aforisteiksi. Luulisin että ovat lähes viattomia. Voin kyllä ilmiantaa muutaman, jos se on välttämätöntä. Puolalainen Jerzy Lec, Saksalainen (ehkä) Karl Krause ja Donald Duck, amerikkalainen. Niin ja sitten vielä tämä venäläinen Daniil Harms. Ainakin pari heistä havaitsi terveyden kannalta turvallisemmaksi kirjoitella satun-naisiin paperilappuihin ja pöytäliinoihin, koska moraalipoliisi nuuski kaikkialla.

Moraalipoliisin miehet ja naiset, joita tästä lähin nimitän leikillisesti Gestapoksi, lähtivät pitämään salaista ja anonyymia palaveria. Heitä oli alkanut askarruttaa tuo Tarkasin suvun muna. Minäkin sain nyt tilaisuuden livahtaa lentokentän tietämistä ja etsiä jostakin yleisen käymälän. Minua rasitti kovin tieto siitä, etten ollut muistanut käydä hakemassa rokotus-passia R-kioskilta. Ja ilman englanninkielen todistusta on muutenkin vaikea selvitä käymä-län tullimuodollisuuksista. Ilman kieli- ja rokotustodistusta on Suomessa nykyisin mahdo-tonta tulla toimeen missään, saati sitten kirjamessuilla joihin olin aikeissa tuppautua. Kos-ka olen monipuoliseen ja –mieliseen ajatteluun taipuvainen, pohdin nyt mielessäni kahta ongelmaa yhtä aikaa. Mistä löydän sen Burroughsin kanalan jonne Tars Tarkasin muna pitäisi viedä olkikuvon päälle, ja toisekseen, että pitäisikö minunkin ryhtyä kirjailemaan pöytäliinoja. Se on kuitenkin vaikeaa, koska vaimo ei pitkän matkan jälkeen tahdo laskea minua ravintoloihin joissa tapaan herkästi huonoa seuraa. Senhän on lääkärikin minulta kieltänyt. 

Istuin siis julkisen käymälän pytylle ja mietiskelin, sillä siihen olen ihmisoikeuksien mukaan oikeutettu. Ryhdyin kirjoittamaan vähän epävarmasti, kun käsi vapisi ja silmissä vilahteli punavihreitä tonttuja.

Lieneekö tässä suurenmoisessa esseessä nyt jotakin arveluttavaa? Saanko tästäkin punaisen varoituslapun, päätin kirjailun. Jos tämän tarinan juoni ja kuvattu miljöö jäävät epäselviksi, suosittelen Edgar R. Burroughsin mars-kirjasarjan lukemista. Se on jyrkästi rasismin vstai-nen ja edustaa ylevää rauhanaatetta ilman miekkoja ja ratsuväkeä. Ja lisäsin vielä, että punaisia lappuja voitte käyttää muihin tarkoituksiin. En tarkemmin sano mihin. (2021)

Moraalipoliisi, entisen Valpon seuraaja.


maanantai 22. marraskuuta 2021


 LEIMATTU

Tietä käyden tien on vanki, Vapaa 

on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski)

( Kuva:  Hymyilevä sulhasmies 1988, Esko Heikkilä)                                  )

Avaan uteliaana viimeisimmän blogini, koska haluan nähdä miten se on vastaanotettu. Vaihdan aihetta kerran viikossa ettei sama juttu pääse homehtumaan. Kyllä aihe on huomattu, koska minua varoitetaan oman blogini lukemisesta oikein punaisella tekstillä: Varoitus arkaluontoisesta sisällöstä. Ja sitten vielä kaksi vaihtoehtoa: Ymmärrän ja  haluan jatkaa, ja En halua jatkaa. Luen blogin taas kerran ja ihmettelen. Mikä noissa viisi vuotiaan lapsen muistoissa on niin arveluttavaa, että siitä pitää oikein varoittaa lukijoita? Se kertoo sodasta lapsen silmin. Nykyään lehdet ja televisio ovat täynnä pelottavia ja raakoja sotakuvauksia, mutta niistä ei yleisradiota eikä lehtiä arvostella eikä lukijoille suositellä käytösohjeita. Joku sanoi minulle kerran, että älä puhu saksaa, minä vihaan sitä kieltä! Oliko kysymys nyt samanlaisesta vapaamielisyydestä, kun minä kirjoitin tuon vanhan ja kaikille varmaan tutun marssilaulun, Eerikan sanat saksaksi. Nehän ovat kyllä kaikkien nähtävissä youtubissa. 

Kuka tai mikä tiimi on demokratiassa niin ylhäällä ja erityisessä asemassa, että saa määrätä ja johdatella ihmisten puheita, mielipiteitä ja kirjoituksia? Periaatehan on, että jos rikkoo lakia, niin siitä seuraa rangaistus. Ei niin, että rangaistaan kieltämällä etukäteen mitä saa lukea, puhua tai kirjoittaa. Totalitääristä yhteiskuntaa alkaa muistuttaa sekin, että tuomarit ja ilmiantajat ovat nimettömiä. Kirjoittajan otsaan liimataan tuo varoitus, josta puuttuu asiasta päättävän allekirjoitus. Ainakin minä koen moisen varoituksen kunnianlouk-kauksena johon on mahdollista saada oikeusturvaa. Ei ole yhdentekevää millaista kuvaa minusta levitetään lukijoiden keskuuteen eikä se, miten se kirjoittajaan vaikuttaa. Jos teks-tiä arvostellaan, pitäisi sentään kyetä tarkasti osoittamaan mikä siinä on vaarallista tai arkaluontoista ja miksi. 

Kun noita varoituslappuja alkoi ilmaantua jo aiemminkin, jätin asian sikseen. Katosivathan ne kun aikansa kiusasivat. Nyt ne alkavat ärsyttää ja masentaa. Aina silloin tällöin ne val- vottavat öisin ja kun mieli askartelee moisen ongelman parissa, niin kyllä siinä luovuuskin katoaa. Kritiikeistä päätellen minulla sellaistakin vielä on, vaikka olen 84 enkä kirjoita pitkiä novelleja ja romaaneja, jotka on valettu etukäteen muotoiltuun muottiin. Olet lahja-kas ja poikkeuksellisen omaperäinen. Tekstisi ovat vahvoja, persoonallisia ja taidok-kaita. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettu ja harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Näitä kritiikkejä on pitkien vuosikymmenien kuluessa kertynyt ryväs, mutta siinä kaikki. Kustantajat ottavat vastaan käsikirjoituksia, joiden arvelevat olevan taloudellisesti tuottavia. Minä kirjoittelen nykyään lyhytproosaa jonka olen nimennyt lastuiksi, enkä juokse rahan ja huomion perässä.  Blogien kuvituksessa käytän useimmiten omia töitäni. 

 Kirjallisten kuplien turvassa on tietysti helpompi kirjoitella, vaikka siinä joutuu tiedosta-mattaan hyväksymään ulkopuolisen sensuurin: Kirjoita näin, niin voit onnistua! Luulin että Kirjailijaliiton jäsenenä saan siltä tukea, mutta ilmeisesti turhaan. Jostain syystä minä inhoan kieltämistä ja holhoamista. En voi hyväksyä nimetöntä syytöstä jota ei vaivauduta tarkemmin määrittelemään. Ja ihmettelen minä sellaisia lukijoita, jotka tuota varoittavaa neuvoa noudattavat. Olen tullut siihen käsitykseen, että leimalaput herättävätkin uteliai-suutta ja lisäävät lukuhaluja. Minun rintaani on painettu ilkeämielinen leima joka muistuttaa natsisaksan lakia. Keltainen tähti on nyky Suomessa punainen, hurskas toivomus. Varo lukemasta tätä blogia, siitä ei (ehkä) hyvä seuraa. 

Sananvapaus. Kunnianloukkaus. 
Blogi 27.10.2021 Onko käärmeellä häntä, ym. 

keskiviikko 17. marraskuuta 2021


MURHEESI  SUISTA




Kuva: Soi riemuvirsi, kukkii jo  maa

 

Annamaria oli saanut flunssan, jota sanottiin siihen aikaan 1920-luvulla Espanjantaudiksi. Ihmisiä tautiin kuoli paljon kaikkialla maailmassa. Syynä pidettiin sodan jälkeistä köyhyyttä ja ravinnon puutetta. Kun muut lopettivat sotimisen, alkoi Suomessa sisällissota, eikä omavaraisuudesta ollut tietoakaan. Oltiin ulkomailta tuotavan viljan varassa. Annamaria oli seitsemän lapsen äiti pienestä töllistä Viipurin maalaiskunnasta ja sairastuessaan vasta 49 vuotias. Keväi-senä päivänä hän makasi sairaalan vuoteella ja muisteli nuoruutta, ikkuna oli raollaan ja vilpoinen ilma oli helpompi hengittää. 

Murheesi suista, ilmasta puista 

soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa

Hän muisti kuinka he kulkivat metsäpolkua pitkin ja joku heistä alkoi laulaa tuota vanhaa kevätlaulua. Annamaria kuunteli hetken ja yhtyi lauluun. Kas virta vielä tanssiipi tiellä, päin merta mennen noin vaahtoaa. Nyt sydän raukka riemusta lyö, jäi kauas taakse talvemme yö!

Matkaa koululta kotiin oli kolme kilometriä, synkeää metsätaivalta. Monesti iltapimeällä pelotti niin, että piti vilkuilla taakse ja sivuille pensaiden salaisiin lokeroihin. Muut kulkivat edellä, isommat tytöt rupattelivat ja nauroivat omiaan. Joku kuiskasi Annamarian korvaan selvällä äänellä älä pelkää. Vaan nyt häntä alkoi pelottaa entistä enemmän, sillä kukaan edellä käyvistä ei tunnustanut kuiskineensa  Annamarian korvaan. Ja miten olisi voinutkaan, koska hän kulki jonon viimeisenä ja olisi huomannut jos joku yritti salaa häntä pelotella. 

Hän muisti myös kevättalven päivän, jolloin kotimökin pihaan saapui joukko  meluavia valkokaartilaisia ja jääkäreitä. Annamarian mies astui portaille kysymään mitä tulokkaat halusivat. He halusivat hänet seinää vasten ammuttavaksi. Onneksi paikalle juoksi hovin pehtori, joka puhui hänet vapaaksi. Älkää ampuko ainoaa työmiestä, hän ei ole osallistunut mihinkään mistä voitaisiin syyttää. Annamaria tiesi, että tuo oli totta. Hänen miehensä hoiti hovin hevosia, puhui niille ja seurusteli tallin vanhojen kummitusten kanssa. Ei siinä jäänyt aikaa politiikalle ja  vallankumouksille.

Seitsemän tyttöä Annamaria oli miehensä kanssa kasvattanut, tai oikeastaan he olivat onnistuneet pitämään perheen elossa ruokapalkalla, jota saivat Antti-isän työn korvauksena. Häntä sanottiin muonamieheksi. Lapsilla ei aina riittänyt kenkiä koulumatkoille, vaan niitä piti käyttää vuorotellen. Hän itse kävi tekemässä jotain askareita siinä hovin rakennuksessa, jonka pihalla hän näki hahmon kulkemassa talon seinän läpi. Hän oli perinyt vanhat uskomukset ja parantavat loitsut omilta vanhemmiltaan ja tiesi, että musta korppi pihapuussa tiesi kuolemaa. Ja senkin tiesi, että tummaa huivia ei koskaan saanut kietoa silmille. 

Joku kävi sulkemassa ikkunan. Hän tunsi kuinka kuume taas nousi ja vapisutti koko kehoa, vaikka hän makasi peiton alla. Nuo lyhyet hetket menneessä palauttivat taas mieleen kevätlaulun. Muistoissa mulla, myös ehkä sulla, lie musta häivä, kaikk´unholaan! Oliko tuo musta häivä josta laulu kertoi, se korppi ikkunan viereisen puun oksalla?

Hän sulki silmänsä ja muisti myös laulun lopun.

Loukkoon jo huolet, pois varjopuolet,

aurinko armas luo loistoaan!

Nuoruutta soipi viidat ja haat,

nuoruutta niistä itsekin saat. 

Siis riemumiellä laula sä siellä,

nuoruus on suurin lahjoista maan!


Isoäitini Annamaria kuoli keväällä 1927. Hänen hautansa paikka on hoitamattomana jossakin Viipurin maaseurakunnan entisellä hautausmaalla.

Juustilan hovi (kartano)

Vanhassa Suomessa eli Karjalassa

kartanoa sanottiin hoviksi.


keskiviikko 10. marraskuuta 2021

                                                                                                  I I

I  M B O L G I N   A I K A  A N       


Kuva: Connemoren Aisling
(Juho Yli-Rajala 2018)

Jos elämä kertoo meille tarinan,
onko sillä jokin tarkoitus?


 Odotin uutisia hartaasti kymmenisen minuuttia olohuoneen nojatuolissa. Radio oli keittiössä, josta kuului ankara kissan nauku. Kuka siellä kehtaa rääkätä kollikissaa tuolla siivolla, kysyin hellapoliisilta. Se on narttu, tämä vastasi. Tuo naukuminen on hinta, mikä täytyy maksaa uutisista. Vilkaisin ympärilleni ja hätkähdin. Kuuliko joku tuon arvion vaikka avoimesta ikkunasta, elettiinhän vielä lämmintä syksyä. Tiedän, että joku todella istuu jossakin ja lähettelee arvioita ihmisten loukkaavasta kielenkäytöstä ulkomaa-laiselle firmalle, jossa ei suomea osata. Tuo anonyymi joku on päättänyt näin rangaista puhujaa tai kirjoittajaa, joka loukkaa hänen käsitystään siitä mikä on soveliasta. Ei kissojakaan saa pilkata. Jotenkin tulee mieleen totalitaaristen valtioiden ilmiantojärjestelmä.

Minä kuuntelen mieluummin Cecilia Bartolia ja ah, niin ihanaa barokkimusaa. Kyllähän Kiri Te Kanavankin maorilaulut ovat herkkua tuon joka päiväisen hevirokin ja raakkumisen sijaan. Ihminen on sellainen, että hän viihtyy parhaiten utopiassa. On mukava piehta-roida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot pii-loon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pin-taan on ommeltu varoitus: älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko. Helpot muistot ovat kauniita, ne palauttavat mieleen tuttuja ääniä ja ne saavat mielen otolliseksi ottamaan vastaan samanlaista tietoa. On kevyt olo kuin Imbolgin aikaan pyhän Brigidin päivänä Kylemoressa. Ihastelen iirinkieltä, kun Moja ja Aisling laulavat Connemaran merestä. Olen kuullut sanottavan, että iireillä ja suoma-laisilla on jotakin yhteistä. Ainakin meillä on surumielisiä kansan-lauluja vaikka muille jakaa. Mutta eihän se käy laatuun, anglosaksista raakkumistahan musiikin olla pitää. Eikä meillä ole mitään omape-räistä, sillä mollisävellajikin on kirjattu venäläisille. Ja sikäläisen käsityksen mukaan Kalevalakin on venäläinen, koska karjalaiset ovat venäläisiä. Mitä nyt Lönnrothkin siellä kävi vain vakoilemassa.

Omat mielipiteet, omat muistot ja tuntemukset täytyy haudata kent-tälapiolla kaivettuun liberaaliin kuoppaan. Vanhaa kieltä on mahdo-tonta käyttää, se täytyy korvata vierailla lainasanoilla jotka ovat kuin hiekkaa ugrikielen moottorissa. Tajunnan virta vie meidät kohti kuilua, jonka pohjalla odottaa fingelska, uusi kyökkikieli EU:n museon komeroissa. Ja sensorit.

Cecilia Bartoli. Barokkimusiikki. Kiri Te Kanava. Kylemore Irlanti.

 























 






















keskiviikko 3. marraskuuta 2021

 AH MA NAURAN 

(Bianca Castafiore)

                                               
                                                  Kuva: Ruska (Kerttu 2019)

Puhutaan että nykyaika on vapauttanut ihmiset uskontojen ja ideologioiden orjuudesta. Eihän se ole totta. Suuri osa ihmis-kunnasta elää entisillään, mutta länsimaiden ”valistunut” väki kulkee nykyään liekanaru kaulassa. Sen liean toisessa päässä on liike-elämän kaupallinen ohjaaja, joka vetää lemmikkejään asiakkaita haluamaansa suuntaan. Ne kun vapaina pyrkivät juoksemaan siksakia ja ottamaan vainun väärästä suunnasta. Älkää tosikot hermostuko, tämä on allegoriaa eli vertauskuvaa, ei realismia. 

On paljon verkkoja joihin kalat uivat. Hämäyksen vuoksi niitä vaihdetaan ajasta ja paikasta toiseen, mutta päämäärä on aina sama. Osta meiltä ja osta meidän tuotteitamme vaikka et niitä tarvitsekaan. Siksi osta, että se on trendikästä ja ostoksilla voit osoittaa, että kuulut muita parempaan yhteiskuntaluokkaan. Koska sinulla on varaa hintaviinkin tavaroihin, ja ellei ole, niin sinulla on luottoa pankissa, jonka johtokunnissa nuo liekanarujen haltijat istuvat.

Nyt joku tietysti ajattelee että tuohan blogin kyhääjä on ilmiselvä kommari kun tuollaisia suustaan ulostaa. Ei sekään pidä kutiaan, sillä kysymyksessä on ihan hapan konservatiivi, jolla on sama ongelma kuin vitsien mukaan Väyrysellä. Tämähän kysyi muistaakseni lääkäriltä, että voiko vitutukseen kuolla. Anteeksi Paavo, ei millään pahalla. Päinvastoin, olen sitä mieltä että politiikan rankkitynnyriin on hyvä ripotella joskus vähän vaikka hiivaa. Olet ihan jees. 

Vaan kyllä minua tuo liekanarussa juokseva juppien ja vähälahjaisten lauma jurppii. He tapetoivat asuntonsa seinät valkoisiksi ja ostavat uusia valkoisia kalusteita, koska se on trendikästä. He pukeutuvat kulloistenkin muotioikkujen mukaan ja istuvat kahviloissa ja kapakoissa joilla on mahdollisimman typerä vieraskielinen nimi. He lipittävät viinejä, vaikka kylmää kevytmaitoakin on saatavilla. Lapsilleenkin he ostavat vain merkkivaatteita ja opettavat heidät tavoilleen. Merkkien palvonta on oire aivojen rappeutumisesta.

Olisipa jossain huumorintajuinen ravintolan omistaja joka antaisi kapakalleen nimeksi vaikka Hevonkuusi. Se piristäisi puhelintie-dusteluja, kun joron teillä oleva mies vastaisi vaimon kysymykseen: missä sinä taas luohaat? 

Tuo samainen porukka tyhjentää viisaan isoisänsä kirjahyllyn ja kantaa sen paperikeräykseen. Hyllyyn asetellaan kippoja ja kappoja, ehkä urheilupalkintoja. Seinille ripustetaan vanhoja perhekuvia tai kaupasta ostettuja värikkäitä brosyyreja. Enää ei kelpuuteta tauluksi edes sitä entisaikojen suosikkia, joka oli venevalkama lammen rannalla. Tai tappelevat metsot. Tai mummon kutoma ryijy.

Voi voi, kyllä boomereilla on paljon valittamisen aiheita. Minä en kuulu edes niihin, koska synnyin jo ennen boomerien kultakautta. Vaan turha niistä vaivoista on puhua. Täytyy ottaa mallia .eteläiseltä Pohjanmaalta, jossa isäntä sanoi sairaalle akallensa notta älä sinä turhia rutaja! Ei krannin muorikaa ruraannu vaik oli kroppa kipiä. 

Ps.: Vanhan Ilmajoen seurakunnan alueella ei sanottu mä tai sä, vaan minä ja sinä. Taivutus oli minoon tai moon, sinoot tai soot jne. Mäkätys on levinnyt Pohjanmaalle Satakunnasta ja Hämeestä.

Merkkivaatteet. Murteet.


keskiviikko 27. lokakuuta 2021



ONKO  KÄÄRMEELLÄ  HÄNTÄ



                                                              Miete: Ajatuksia ei voi sensuroida.
                                                                             Ne on pakko unohtaa.
 

Katselen muistoissa sillan harmaita rautapalkkeja. Jykeviä olivat. Uskomatonta, että ne saattoivat murtua kuin oljenkorret, uskomatonta että silta voisi romahtaa polvilleen veteen. Juuri sellaiseen palkin pyöreään kiinnityspulttiin satutin otsani joskus ammoin sitten. Kävelin sitä päin, koska olin katsellut jokirantaan ja koska kaikilla oli kiire.

Hälytyssireeni soi pitkään ja ihmiset juoksentelivat rannalla eestaas, poimivat tavaroita mukaansa metsään. Vedestä kahlasivat naiset, juoksivat uimapukusillaan hietikon yli mäntyjen katveeseen piiloon. Taivaalta kantautui tasainen hyminä. Eniten se muistutti mehiläisparven hyminää silloin, kun se vielä pysyttelee piilossa silmältä, mutta uhkaa pelkällä olemassaolollaan. Sinne tänne taivaalle tuprahtaa tummia savurenkaita. Kuin suuren tupakkamiehen suusta ne sinne lennähtelevät, ja niiden jälkeen kuuluvat ensimmäiset jysähdykset, maa keinahtelee.

- Se  on se iso iitee rinteellä, joku kuuluu sanovan. Saavat vihulaiset nyt kyytiä!

Muistan sen ison iiteen, Sen lähellä asui meidän tuttavaperhe, jossa käytiin kylässä aina kauppamatkan yhteydessä. Kaikki piti hakea kaukaa kauppalasta, ja sitä varten piti ylittää tuo silta. Tuijotan taivaalle. Makaan selälläni suuren männyn juurella ja tähyän sen runkoa pitkin oksien lomassa pilkottavaa sinistä taivasta.  Koneet lentävät korkealla ja arvokkaasti, savurenkaat tavoittelevat niitä yhä lähempää. Näyttää kuin ne leikkisivat koneiden kanssa. Ja samaan aikaan männyn pihkaista runkoa juoksevat muurahaiset. Niillä on selkeä päämäärä, ne näyttävät itsevarmoilta ja välinpitämättömiltä. Vatsanpohjassa kourii nälkä. Näen kuinka koneet lähestyvät ja niistä alkaa tipahdella mustia täpliä . Jyminä kasvaa, kauppalasta nousee savupilviä ja  tulenloimotusta. Haluaisin olla muurahainen, käpertyä pieneen kokoon kaarnalle ja sulkea mielestä mustien varjojen uhkan. Mutta Minä olen ihminen, ja pelko käpertelee vatsassa kerälle kiertyneenä ja kuvottavana. 

Sillalta lähtee tie kipuamaan ylös vaaran rinnettä. Tänne on noussut uusia taloja, paikkoja on vaikea tunnistaa. Lieneekö tämä enää se sama tie edes? Se jonka varrella suuri  iitee levitteli häveliäästi oksilla peitettyjä raajojaan kuin hämähäkki. Jalkoja särkee paljo kävely , mutta haluan kulkea hitaasti ja muistella rauhassa maisemaa. Aikaa on kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta marssilaulun sanat eivät ole unohtuneet. Sanat eivät merkinneet mitään, mutta sävel on jäänyt mieleen.

In der Heimat wohnt ein kleines Mägdelein, und das heisst Erika

Dieses Mädel ist mein treues Schäzelein, und mein Gluck, Erika

 Kuinkahan moni heistä marssiessaan mietti, miksi oli tullut tänne Euroopan koilliseen erämaahan ja oliko siinä mitään laulamisen arvoista. Miksi oli jättänyt aarteensa Eerikan kotiin, pelkäämään noita samoja pahanilman lintuja. Näin on ollut kautta aikojen, minä ajattelen. Ne psykopaatit, jotka tämän kaiken saavat suuruudenhulluudessaan aikaan, makaavat rauhassa peiton alla ja nauttivat heille kannettua aamuteetä. 

Lasten jalkoja väsyttää pitkä kävelymatka. Eivät  he tiedä, että minä etsin täältä muistoja omasta lapsuudestani. 

- Isä, onko käärmeellä häntä? Joku lapsista kysyy ajatuksissaan. 

Asiaa pitää miettiä. – Ei sillä muuta olekaan, vastaan heille. Sotakin on käärme, jolla ei muuta ole kuin pitkä häntä, ja se on myös liian pitkä muisto, minä ajattelen.  (1990)

Rovaniemi 1944  Ounasvaara. Kiiruna


keskiviikko 20. lokakuuta 2021


                                                                      

KIIRE  KYÖPELIIN        Sammaleisen hevoinen (Kuva: Mestaritonttu
                                                                                            noin 1919 tuohikuussa)

Miete:

Miksi ihmiset pelkäävät 
muistella nuoruuttaan?

Silloin muinoin, kun muksut olivat pieniä meillä käytiin joka ilta äänekäs keskustelu siitä mitä kirjaa olisi tänä iltana paras lukea. Tarjolla oli monenlaista. Isä Onni kertoo ja Mestaritontun tarinat. Inkkarikirjat jätettiin väliin, jos kuulijoissa oli tyttöjä. He eivät jostain syystä syttyneet päänahkojen skalppaukseen eikä toteemipaaluissa kiduttamiseen. Jos minä noita hirvityksiä pojille luin, niin aina arvostelin heille niitä asenteita, joissa intiaanit kuvattiin roistoiksi. Onneksi niistä tavoista on jo päästy nykyisin eroon ja punanahkojen kieltäkin sopii ihan kuulostella elokuvissa. Sehän on eksoottista ja varmasti yhtä  hyvää ja arvokasta kuin englanti, jota alkuasukkaiden lapset opetettiin väkisin puhumaan reservaateissa. 

Vaan palataanpa niihin iltapuuhiin. Niissäpä tytöt ja pojat keskittyivät vielä noihin aikoihin kuuntelemaan, kun mestaritonttu päätti lähteä yöjuoksulle. Äijä oli tympääntynyt portinvartijan tehtäviin ja tutustui nyt pakomatkallaan noita Sammaleiseen, joka lentää räpiköi tontun ohi kohti kotisaartaan. Mestaritonttu teki kontrahdin noidan kanssa ja sai luvan asua tämän saarella jos käyttäytyi siivosti. Ison kivilohkareen päälle hän rakensi majansa ja ripusti kattoon valaisimeksi hohtavan helmen. Tarina kehittyi niin, että noita kavereineen istui iltaa Sammaleisen mökissä ja siellä he keskustelivat mestaritontun majakiveen lukitusta prinsessasta, joka kutoi siellä kiven sisällä  häähuntuaan. Fröökynän oli määrä päätyä pääpeikon morsiameksi.

Omat lapseni kuuntelivat tarkkoina jutun siirtymistä jännittäviin loppuvaiheisiin, joista en tässä kerro. Somersalon satukirja löytyy vielä nykyäänkin kirjastoista, joten rientäkää lukemaan. Sen voin mainita, että loppunäytökseen osallistui prinssi Yönsilmä, joka pelasti neidon joutsenen kyydissä takaisin kotiin. Mestaritontun seikkailut olivat suosiossa omien lasten arvoasteikossa, ehkäpä siksi, että itsekin olin siihen ihastunut 8-9 vuotiaana. Kun nyt, paljon myöhemmin aloin tavata kirjaa lasten lapsille, he eivät  jaksaneet siihen keskittyä. Heillä oli tärkeämpää tekemistä ja nenä kiinni matkapuhelimessa. Jotenkin alkaa kiukuttaa, kun he eivät kuuntele edes perusteluja siihen, miksi lukeminen ja kuunteleminen ovat tärkeitä. Siksi että sanavarasto kasvaa ja puheen sisältämät sävyt ja vivahteet on helpompi ymmärtää.

 2000-luvun alkuvuosina on mobiililaitteiden käyttö lisääntynyt räjähdysmäisesti. Nuo sielunvihollisen härpäkkeet vievät kaiken ajan ja huomion, niitä palvotaan kuin totalitaarisen maan sankareita. Luullaan, että läppärit, television murhia ja sotia kuvaavat ohjelmat ovat kehittäviä. Luullaan että vekottimien räplääminen on kehittävää. Nykyiseen maailman menoon sopiikin hyvin noitien loitsulaulu: tuuva taata tuuva too, peikot hirnuu, hohhoh hoo. Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meill on mennä. (2021)

Aili Somersalo. Kuunteleminen .loitsut










keskiviikko 13. lokakuuta 2021

                   ¨
Kuva: Yön repaleet (Akvarelli 2021 T. Yli-Rajala)

YÖN  REPALEITA

Miete:
Joka aamu kun yö palaa takaisin,   
siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu.
(Jules Renard: Yölepakko)

Romeo, Julia ja pimeys. Jotain tuon ahdistavan maailman tunnelmasta leijuu tämän päivän yhteis-kunnassa. On tarkoin harkittava mitä puhuu, ettei suututa niitä jotka ovat oikeassa. Heitä on kaikkialla, tuomareissa ja toimeenpanovallassa. Heitä istuu johtokunnissa ja suunnitteluryhmissä, jopa kirkon viroissa. He ovat tieteellisesti orientoituneita, objektiivisesti ajattelevia, puolueiden suosimia virka-miehiä tai pitäisikö sanoa varmuuden vuoksi virkanaisia ja luottamushenkilöitä. . Useimmat näistä puolueettomista ja mielestään vapaamielisistä ihmisistä ovat  puolueet asettaneet ehdolle.

On lain vastaista verrata ihmisten ja eläinten käyttäytymistä parisuhteessa, kaikkihan ovat tasa-arvoisia. On varottava käyttämästä suomenkieleen vakiintuneita lainasanoja, joihin vieraat ovat tartuttaneet kielteisiä mielikuviaan. Rahvas on aina ollut autuaan viaton. Jopa sekin nimitys jota on käytetty väkisin maahan tunkeutuvista vihulaisista, on alun perin ollut neutraali ja sillä on ollut asiallinen merkitys. Muodilla ja pukeutumisella esitellään omaa maailman katsomusta, jonka mukaan värejäkin suositaan. Parta on pitkä, parta on lyhyt. Pitkät hiukset takussa ja  poninhäntä. Tai kalju pää, irokeesin harjas ja korvarengas.   

Vapaan mielen nimissä yhteiskunta on kehittymässä kohti suljettua pakkovaltiota. Sellaista, jossa naapurit pitävät silmällä toisiaan ja ilmoittavat vääristä sanoista ja asenteista. Juorujen perusteella voidaan haastaa oikeuteen ja leimata kielteisesti koko loppuiäksi kansalainen, joka käytti väärää sanaa jonkun besserwisserin kuullen. Sanoja voidaan tulkita eri näkökulmista. Yksi niistä näkökulmista on kihisevän kiukkuinen, kateellinen, ahdasmielinen ja kaunainen asenne, joka on se ainoa oikea. Kaupal-lisenkin television vapautta pyritään suitsemaan tietyn mielipidesuunnan mukaiskeksi. Ohjelma-aikaa ei saisi myydä poliittisen suuntauksen tuottamalle ohjelmalle, vaikka  sellaista ohjelmaa jonka taus-talla ei ole jokin ideologia, ei edes ole olemassa. Kaiken toiminnan takana piilee jokin maailman kat-somus, joka Karl Krausin mukaan on hyvä hevonen, mutta silti pitää nähdä ero ratsastajan ja hevos-huijarin välillä. Aatteet piilotetaan taitavasti ohjelmien kaaokseen ja tajunnanvirtaa ohjataan niiden ehdoilla. Silti kaikilla on oikeus ostaa ohjelma-aikaa, eikä tätä oikeutta saa kukaan kieltää. Katsojat ja kuuntelijat  saavat sitä mitä tilaavat  tai sitä mitä eivät halua kuulla tai nähdä. Eivätkä he saa ajatella itsenäisesti. 

Jos ei omasta maasta saada tukea väärien puheiden ja kuvien tuomiolle, sitä haetaan ulkomailta. Eikä pelkkä pahantahtoinen panettelu riita. Sellaista tukea ovat suomalaisetkin tottuneet hakemaan ja saamaan jo vuosikymmenien ajan. Helppo tästä on jatkaa, vaikka nenä on nyt käännetty idästä lounaaseen. (2021)

 
                               Jan Otcenacek. Jules Renard. Ajatuksen vapaus.
 

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

S U L J E T T U  I K K U N A




 Kuva: Kevät, akvarelli T.Yli-Rajala 1974      

Miete: Oksien välissä olivat kaikki vuodet,   jotka meitä erottivat                                                                   

                                                                


 Näin unta matkasta nuoruuteen. Tämän matkan sijaan olisi pitänyt ottaa lomaa ja varautua muutoksiin joita lehden horoskooppi aina lupaa. Mitä se lupasi viisi vuosikymmentä sitten? Olin viettänyt alkukesän  Helsingissä ja sen liepeillä. Raahasin matkoilla tenorisaksofonia ja runokirjoja, Fowlesin Jumalten naamiot romaania, Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Ne olivat tehneet vaikutuksen. Olin uusromantiikan ja maagisen realismin maailmoihin eksynyt, ihastelin Aila Meriluodon runoja. Yläkerran avoimen ikkunan takana kukki omenapuu jonka tuoksu lumosi minut niin, etten tiennyt näinkö unta, vai olinko vasta heräämässä ikuisuuteen yhdeksäntoistiaana, liian jo vanhana. 

Herääminen kesti vuosikymmeniä, oli hidas ja sillä oli arkiset kasvot. Opin tietämään, että Jumalten naamiot ovat totta ja että ne estävät meitä näkemästä arjen. Minulle kävi niin kuin Galsworthyn kuvaaman tarinan päähenkilölle. Lähdin nuoruudesta kauas pois ja unohdin kevään, kauan sitten. Omenapuu oli sahattu juuresta poikki ja näytti kuin koko talo ympäristöineen olisi unta, omenapuu ja sen kukkien tuoksu. Saksofonilla opin soittamaan vain nostalgiaa. Earl Bosticin soittaman Memories of you ja Goodmanin Iknow why. Vai Millerinkö se oli?  

Kun sitten jo vanhana löysin hänet, oli nimi jo vaihtunut ja ikkuna suljettu kauan sitten. Talo vaihtanut paikkaa. Rautaportti jonka takaa hän oli lähtenyt astele-maan minua kohti, oli ruostunut ja pensasaita rehevöitynyt hoitamattoma-na. Törmäsin häneen kaupungin kadulla nyt, hyvin kauan myöhemmin. Hän ei tuntenut minua, vasta vähitellen jotakin palautui mieleen. Kun kerroin hänelle yksityiskohtia menneisyydestä, hän hämmästeli että minulla on norsun muisti. Ja niin minä ymmärsin, että hän ei muistanut mitään ja oli vähän hämmen-tynyt. Hän teki työtä jollekin suurelle firmalle ja valitti uupumusta. Lapsia oli kaksi, mo-lemmat jo kotoa lähteneet. Mies oli kuollut kaksi vuotta sitten. Vielä kun hän pari vuotta jaksaisi, niin pääsisi eläkkeelle. Kevään muistaminen ja omenapuu saivat hänen kasvoilleen välinpitämättömän, vähän säikähtäneen ilmeen. Kun puhuttiin ajan kulumisesta, hän ilmoitti seuraavansa kauniita ja rohkeita. 

Jatkoin matkaa eri suuntaan ja mietin miltä tuntuu kun kukaan ei muista mennyttä eikä edes tätä hetkeä, joka on tässä ja nyt. Olen haudannut kaikki muistot ja vietän aikaa niin kuin muutkin, mutta en halua unohtaa sitä minkä olen haudannut. On itsekeskeistä luulla että joku toinen muistaa samat asiat ja tapahtumat, vaikka elämä on erottanut meidät.

Jäljelle jää vain yksi kysymys. Kenen unta minä olen?  

John Fowles. John Galsworthy. Kehitysromaanit. Totuus ja illuusio.


keskiviikko 29. syyskuuta 2021



HAYDININ SERENADI

Sydämen kivistä kimpoavat luodit 

Amorin sydämeen


Kuva: Suvi (akvarelli 2018 T.Yli-Rajala) 

Hietakäytävä puiston halki näytti päätyvän  kivitalon seinään. Arvelin että matkaa sinne oli pari sataa metriä. Rakennuksen edessä soljui katkeamattomana virtana autoja, yksittäin ja jonossa. Niiden vilahtelussa oli säännönmukaisuutta, Brubeckin jazzin rytmiä. Ne näyttäytyivät sekunniksi harmaata taustaa vasten ja katosivat puiston puiden runkojen taa. 

Istuin penkillä jota ympäröivät  kehänä puiden harsolatvat. Tähän vuodenaikaan ne olivat harvenneet jo verkostoksi, joka punersi silmissä. Kirkontornikin erottui oksien lomasta. Sen kellon helähdys jäi riippumaan ilmaan ja näin kuinka hätääntynyt naakkaparvi  lehahti kiertämään tornia, Nainen jota olin tässä odotellut, ilmaantui talon kulman takaa ja lähti astelemaan minua kohti. Katsoin häntä salaa ja pyörittelin katkaistua krysanteemin oksaa sormissa. Kun nainen ehti kohdalle, piilotin kukan selkäni taakse. Hän heitti minuun ohimenevän, oudoksuvan silmäisyn. Aivan tuntui kuin hän olisi aavistuksen verran lisännyt vauhtia. Niin oli käynyt joskus ennenkin, sillä hän kulki säännöllisesti neljän jälkeen puiston läpi ja katosi näkymättömiin. Aina kun piti nousta ja sanoa hänelle jotakin, eivät jäsenet enää toimineet ja teki mieli heittää kukka maahan ja polkea se.

Mutta nyt minä seurasin häntä katseella pidempään ja näin, että hän kääntyi kadun päässä olevaan kahvilaan. Se oli vanha, koristeellinen puutalo 1800-luvulta. Sen rapistunut seinä vilkkui puunrunkojen lomassa. Nainen nousi portaat ja hävisi oven taakse. Kylmä ovilasi välkähti iltapäivän valossa. Nousin penkiltä ja lähdin kahvilaa kohti. Sen oven takaa aukesi hämärä sali jossa pyöreillä rottinkituoleilla istuskeli asiakkaita juttelemassa ja kallistelemassa lasejaan. Hän istui nurkkapöydässä. Näin soikeat kasvot jonkun miehen leveän selän takaa ja ne hymyilivät. Sanat hävisivät puhuttujen ja naurettujen asioiden paljouteen.

Jäin istumaan yhteen pöytään ja tilasin gingeralen. Krysanteemin panin pöytämaljakkoon muiden kukkien joukkoon. Kahvilan ikkunasta tulvi valoa joka satoi lasilta lattialle ja rajasi sen pintaan keltaisia, abstrakteja kuvioita. Kaiuttimista ei kuulunut tällä kertaa sitä tavanomaista paukutusta ja hakkaamista, vaan aivan hiljaa Haydinin serenadi. 

Kaikki tämä tapahtui kuusi vuosikymmentä sitten. Istuin nyt samalla puistopenkillä kuin silloin, ja mietin mikä on todellisuus ja mikä on kuvitelmaa. Toden kuvaaminen on turhauttavaa, koska se on aina mielikuva, jonka toden kuvaaja on itse luonut. Oliko tuo hämärä muistikuva siis vain unta, olinko hetkeksi nukahtanut? Avasin silmät ja näin saman kukan taas, nyt kuusikymmentä vuotta sitten. Kahvilan ovilasi välkähti syysvalossa ja näin vanhan naisen, joka lähti laskeutumaan portaita ja suuntasi hitaan kulkunsa minua kohti.   (2021)

Totuuden kuvaaminen. Todellisuus. 





keskiviikko 15. syyskuuta 2021


 HIETAPOLKUA 



                     poesie pour la fleur.

Miete: Fraasit ovat niitä varten
jotka eivät voi tai eivät osaa ajatella

Kettu juoksi pihalla siksakia ja katosi äkkiä siperianhernepensaan taa. Muistelin miten Mirja kirjoitti suu mutrullaan runonsa säkeitä. Hän oli voittanut jonkin kilpailun ja elätteli toiveita tulevaisuudesta. Minä olin pirullisella tuulella ja halusin ärsyttää Mirjaa, joka julisti olevansa vapaamielinen. Eikä hän arvostanut klassikoita, hänen mielestään niiden lukeminen  oli tympeä velvollisuus josta pitäisi luopua. Tiedätkö mitä mieltä Baudelaire oli äänestämisestä ja ihmis-oikeuksista, minä häneltä kysyin. Ei ole muuta järkevää ja vakaata hallitus-muotoa kuin aristokratia, sanoi Beaudelaire. Demokratiaan perustuva monarkia tai tasavalta ovat kumpikin yhtä absurdeja ja heikkoja. 

Mirja pyyhkäisi hiukset silmiltään ja katsoi minua viivytellen. Miksi sinä kiusaat minua puolitoista vuosisataa vanhoilla kirjoituksilla. Hehän ovat kuolleet. Hän sai minut miettimään. Unissa haahuilevat usein entiset ihmissuhteet, niin kuin hänkin nyt. Monesti ne ovat naisia, joihin olen tuntenut hienoista vetoa olematta silti heidän kanssaan läheisemmissä suhteissa. Unissa nuo suhteet katkeavat usein kesken, jopa silloinkin kun yritän heitä lähennellä, tai he minua. Moraalin portti on tiukasti suljettu. Minun rakkaani ilmestyy aina paikalle. Noista unen suhteista puuttuu elämisen maku, silloinkin kun ne äkkiä ovat totta.

Myöhemmin iltapäivällä kuljimme hietapolkua seuraten vanhaa rakennusta kohti. Sen ikkunassa häivähti jokin hahmo, ja minä arvelin että olin tullut liian aikaisin. Näin myös vihreän rautaportin, joka oli vielä vähän raollaan, ja näytti kuin se olisi irvistänyt minulle. Sinä juoksit kiviportaat alas ja tulit tähän portille vastaan aina, muistutin häntä. Juoksinko minä? Mirja kysyi ja näytti hämmästyneeltä. Kyllä sinä juoksit ja sinulla oli punainen villapusero yllä ja näytit aina viluiselta.
-Minä en sellaisia muista, hän kohautti olkapäitään. Lintu lehahti lentoon hänen päänsä kohdalla, ja minä näin rautaportin sulkeutumassa. 
Aika on peili jonka läpi on kuljettava. Uni on tragedian katastaasia, ei pelkkä loppunäytös, mietiskelin ja katsoin noita tuttuja kasvoja. Ne riippuivat jossakin kaukana, enkä minä tunnistanut unen lankoja jotka häntä kannattivat. Unen sisäinen jännite on mielessä, sille on turha etsiä järkevää loppua. Se haipuu ja siirtyy uuteen tapahtumaan, sellaiseen jota ei koskaan ollut. Usein se loppuu äkkiä haikeaan tunnelmaan,  loppuu miten ja milloin vain enkä minä ole valmis avaamaan porttia ahdistavaan arkipäivään.  Tiedän, että hänellä on ajatuksia joita pelkää. Että meitä ei ole. Joko hän on tai minua ei ole. 

Kumpi meistä siis on? Näinhän minä uutisen eilisessä lehdessä. Hän esiintyi jossakin tilaisuudessa runojaan lukemassa. Seinäkello löi tuntematonta säveltä, tunnistin Chopinin etydin, mutta en ollut varma. Hänen silmänsä olivat vaalean ruskeat, niissä oli vihreitä pilkkuja. Käsi oli ojennettu minun rintani yli, ja melkein keltaiset hiukset levisivät päiväpeitolle. Pöydällä lojui paperi jolle oli kirjoitettu iskelmän sanat. Mirja oli vasta täyttänyt seitsemäntoista.  Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa. Mutta se oli väärin, sillä hänestä  itsestään oli vaikea saada irti sanoja. Vaikka hän puhui joskus paljon pakollisista aiheista, tuntui kuin muusta ei saisi puhua. Hänellä oli ajatuksia, joita pelkäsi, ja siksi käänsi päänsä katsomatta silmiin. Ja hän luki runojaan jossakin tilaisuudessa, johon minua ei kukaan ollut kutsunut. Joskus nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Mitä sinä aiot tulevaisuudessa tehdä, Mirja kysyi. 
- Minun  pitää ottaa tämä elämä periaatteella carpe diem, vastasin hänelle. – No mitä se nyt sitten tarkottaa, hän uteli taas. 
– Sitä se tarkoittaa, että vastaisuudessa kirjoitan minkä kirjoitan ja loput jätän kirjoittamatta. Tartun vain lepattavaan hetkeen, se on minun runoni

.Katastaasi. Unet. Baudelaire.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021




Fysikaalisia ajatuksia

Ajatuksia ei voi sensuroida. 

Ne pitää unohtaa


Kuva:  (Kuukkurukka, Pastelli 1994 T.Y-R.) 


Puhuvat älypuhelimista, ajattelevista ja tuntevista mekaanisista laitteista. Se on tulevaisuutta, he sanovat. Kun ihminen suunnittelee ja rakentaa koneen, hän siirtää sille omat ideansa ja taitonsa. Tulokselle antaa merkityksen laitteen käyttäjä. On siis syytä muistaa, että koneilla ja teknisillä laitteilla on yksi yhteinen piirre. Ne eivät synny sattumalta, ilman tarkoitusta. Niillä ei ole omaa tahtoa.

Jos joku neropatti etsii ajatusten alkuperää aivoista, hän huomaa olevansa mahdottoman tehtävän edessä. Tutkijat ilmoittautuvat useimmiten pönäkästi agnostikoiksi, ateisteiksi ja materialisteiksi. Hyvä niin, mutta sehän ei maailmaa miksikään muuta mitä he tuntevat olevansa. He tutkivat aivoja fysikalistisin menetelmin ja yrittävät ratkaista ongelman siitä, miten aivot kuplivat tunteita ja ajatuksia, miten ne hahmottavat päämääriä. He etsivät kemiallisten ja sähköisten ilmiöiden tuloksia. Tuollainen menetelmä antaa  tulokseksi kehä-päätelmän. Se paljastaa meille tekijän, vaikuttajan joka saa aikaan tapahtumaketjun, joka tuottaa taas oman tuottajansa. Se on ihmisen käsitys totuudesta, eikä sitä pysty mikään horjuttamaan, koska hän on ikuinen skeptikko. Pimeästä energiasta ja aineesta puhuvat skeptikot näkevät vain vaikuttajan, jonka voi nähdä ja jota voi kosketella. He ovat sokeita ja kuuroja.  

Ilmiöt ja aivojen toiminnot voivat kietoutua toisiinsa, ne korreloituvat, mutta syyn ja seurauksen järjestyksestä ne eivät piittaa. Fyysinen ympäristö vaatii fyysisiä vastauksia. Ihmisen psyyke vaikuttaa siihen, miten hän toimii ja miten asiat kokee. Unessa tuo arkinen ja totuttu ympäristö vaihtuu epävakaaksi, mutta ei sitä kukaan voi tuomita myös epätodeksi. Unen totuuksia ei voi paeta työntämällä päänsä niin sanottujen tosiasioiden pensaaseen kuin jänis. 

Sielutieteessä syntyi vähitellen käyttäytymistä käsittelevä suunta, behaviorismi. Aineeton henki ei ole kognitiivisen psykologian tutkimuskohteena ihan ensimmäinen. Miten voisi ollakaan? Äly ja tietoisuus olemassaolosta ei piilottele ihmisen johonkin tarkoitukseen suunnittelemassa ja rakentamassa laitteessa. Ne eivät synny biologisen elimen, aivojen toiminnan tuloksena. Tietoisuus on verrattavissa energiaan, joka on kaikkialla ja jonka voi helpommin ymmärtää eräänlaisena informaatiokenttänä. Idän mystikot määrittelivät tuon informaatiokentän, Jumalan kaikkivaltiuden: Hän joka on.

Se on totuus jota ei näe kaukoputkella eikä mikroskoopilla. Se on yksi ainoa ja kaikki yhteensä.

Behaviorismi. Kognitiivinen psykologia. Pimeä aine.


keskiviikko 1. syyskuuta 2021



 
Syyskuu , akvarelli 2019 T.Yli-Rajala

Metsäpolku

On syksy taikka talvi lie,

niin aatos aina sinne vie


Näin unta kaukaa nuoruudesta. Ihmettelin miten todellista kaikki oli ja sitäkin ihmettelin, mikä oli meidät  erottanut aikoinaan. Mehän ei kumpikaan oltu niitä ihmisiä, jotka kyllästyvät ja sanovat, ettei se muka toiminut. Ikään kuin oltaisiin koneita, jotka odottavat että joku panee ne käyntiin. Itse nuo ihmiset eivät osaa, vaan odottavat ulkopuolista apua. Jos sitä saavat, se osoittautuu pintapuoliseksi sanapuuroksi, jolla on yhtä paljon hämmentäjiä kuin on ohikulkijoitakin. Tuollaiseen vaiheeseen elämässä joutuneet ihmiset juuttuvat paikoilleen kuin hoomoilaset, eivätkä osaa hievahtaa auttaakseen itseään ja sitä toista.  

Vaan suhde toiseen on tärkein asia, sen rinnalla oma itse saa luvan jäädä vähän syrjään. Avioliitto on mysteerio, sakramentti. 

Ihmettelin siis mitä jäi tekemättä. Enkö minä osannut puhua, tai eikö hän osannut. Minä tässä nyt tarvoin meille tuttua polkua ja yritin muistella syitä. Puut pitkillä sormillaan haroivat toisiaan. Ne olivat epätietoisia siitä ketkä ovat paikalla. Minä vain yksin kuljin metsätietä pitkin kohti entistä seutua, jossa me olimme nuorina paljon käyneet. Hänen muistonsa käveli rinnallani. On syksy taikka talvi lie, niin aatos aina sinne vie, kun kahden sun kanssas kuljimme kerran. En muistanut sanoja enää, mutta se oli totta. 

Aamu oli nopea ja yö lensi piiloon. Ajattelin, että paljon meille tarjotaan sanoja joiden takaa paljastuu silkkaa, joutavanpäiväistä tyhjää. Jos Einstein on sanonut jotain maailmankaikkeutta hallitsevasta voimasta, ei se muuta mitään, koska se vain on, ilman sanoja. Se kaikkeus, tuntematon rakkaus, joka on on ja ei ei. Pohdin siinä myös metanolian vaatimusta. Pitäisikö minun muuttua joksikin kuin Kafkan virkamies, joka heräsi aamusella torakkana. Tästä aiheesta mekin juttelimme. Hän luki paljon ja muisti asioita jotka minä olin ajat sitten jo unohtanut. Siel lämpimät tuulet soi, sä onnen toit, muistelin siinä kävellessä, ja metsän linnut lauloi. Sun katseesi silloin syvän hehkun se sai, ja miten se nyt menikään. Ehkä hänkin heräsi unesta ja huomasi että minä olen vain syöpäläinen joka ei osaa puhua oikeista asioista oikealla tavalla. 

Lähestyin sitä polun mutkaa josta se kääntyi kohti valtatietä. Kaukaa näin, että joku tuli minua vastaan hitaasti. Tuo joku näytti pelottavan tutulta, koska hahmolla oli  samat vaatteet kuin muistikuvalla ja etäältä jo näin, että vastaantulija hymyili minulle. (2021)

Metanolia. Kafka. Einstein. Sakramentti.






keskiviikko 25. elokuuta 2021

                

        

                        
                    

              SKITSO
  •              Kuva: Amadeo Modigliani

Kauko horjui ovesta sisään, istui natisevalle tuolille ja kaivoi taskumatin povitaskusta.  Sinä et varmaan tätä ota, hän sanoi minulle ja ryyppäsi pullonsuusta. Taulut hän oli jättänyt ulos ovipieleen seinää vasten nojaamaan. Öljy- ja akryytitöitä hän sanoi. Ostaisit multa vaikka pari. Kun minä  noita maalasin niin näin sielunvihollisen. Se oli piru, mulle vanha tuttu. Se ilmestyy aina äkkiä ja etukäteen varoittamatta ja usein sillä on ihmisen ulkonäkö, joskus se on mallinukke jolla on hevosen pää. Se neuvoo ja antaa ohjeita, joita minä en halua noudattaa. Ainakaan aina, joskus vain. Sen ääni kuuluu usealta taholta, en aina saa selvää mistä. Se on matalaa ja vaativaa, kiivasta mutta usein myös kuiskutusta. Se on epäluuloinen ja katsoo kohti kuin syrjäsilmällä. Usein sillä on arveluttavia ehdotuksia. Niin kuin että lyö, käy käsiksi ja kurista. Äläkä usko mitä sinulle kerrotaan se sanoo, epäile ja naura pilkallisesti. Ei sinua helposti nenästä vedetä, älä silti näytä sitä ilmeillä tai puhu mitä hyvänsä. Ole tarkka ja varovainen, se kähisee. 

Puhuessaan Kauko katsoo minua pälyillen. Häntä  ärsyttää, että minä en puhu mitään. Että minä en näe enkä kuule sellaista, mistä on pakko kertoa. Sitten hän jatkaa selontekoaan hulluuden ytimestä. Se kuiskaa, että ystävät ovat minut hylänneet, he ovat nyt kaukana poissa. Että minä en muuta voi kuin painaa pääni ja seisoa liikkumatta kuin Ezra Pound. Tiedäthän tapauksen kun olet perehtynyt  kirjallisuuden historiaan. Hänen runokirjansa jäi pöydälleni ja siellä se nyt selailee ilmavirrassa paperisia lehtiään. Kuulin kyllä kahinan, mutta en saanut sanoista selvää. Ezra lähti vasta aamulla pois kun  minun piti väkisin herätä.

Ne taulut, minä sanoin, koska halusin vaihtaa aihetta. Mikset tuonut niitä sisään että näkisin ne? Ehkä minä voisin niistä jonkin ostaa jos annat vielä niin halvalla kuin viimeksi. Etsin kolikoita ja kahden kympin seteleitä pöytälaatikosta. 

Hän nousi ja haki taulut ulkoa, asetteli ne  tapetoitua seinää vasten niin etten voinut nähdä mitä ne esittivät Minä käännyin katsomaan, mutta turhaan. Ei ole tärkeää mitä tai miksi, Kauko sanoi. Tärkeää on miten. 

Jäin pohtimaan mitä hän taas tuollakin tarkoitti. Puhuiko hän nyt maalausten tai kirjoitusten tyylistä? Sehän on minullekin vanha aihe. Kun oikean tyylin löydän, Kuun valossa se hohtaa ja päivällä katoaa, enkä minä löydä enää ajatusta. Mutta  hiljai-suus, sehän on täynnä ajatuksia. Ainakin meillä tuomituilla, jotka seisomme selkä seinää  vasten.

Niin minä nyt ajattelin ja käänsin yhden taulun katsottavaksi. (2021)


Skitsofrenia. Ezra Pound. Amadeo Modigliani.