Näin unta matkasta nuoruuteen. Tämän matkan sijaan olisi pitänyt ottaa lomaa ja varautua muutoksiin joita lehden horoskooppi aina lupaa. Mitä se lupasi viisi vuosikymmentä sitten? Olin viettänyt alkukesän Helsingissä ja sen liepeillä. Raahasin matkoilla tenorisaksofonia ja runokirjoja, Fowlesin Jumalten naamiot romaania, Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Ne olivat tehneet vaikutuksen. Olin uusromantiikan ja maagisen realismin maailmoihin eksynyt, ihastelin Aila Meriluodon runoja. Yläkerran avoimen ikkunan takana kukki omenapuu jonka tuoksu lumosi minut niin, etten tiennyt näinkö unta, vai olinko vasta heräämässä ikuisuuteen yhdeksäntoistiaana, liian jo vanhana.
Herääminen kesti vuosikymmeniä, oli hidas ja sillä oli arkiset kasvot. Opin tietämään, että Jumalten naamiot ovat totta ja että ne estävät meitä näkemästä arjen. Minulle kävi niin kuin Galsworthyn kuvaaman tarinan päähenkilölle. Lähdin nuoruudesta kauas pois ja unohdin kevään, kauan sitten. Omenapuu oli sahattu juuresta poikki ja näytti kuin koko talo ympäristöineen olisi unta, omenapuu ja sen kukkien tuoksu. Saksofonilla opin soittamaan vain nostalgiaa. Earl Bosticin soittaman Memories of you ja Goodmanin Iknow why. Vai Millerinkö se oli?
Kun sitten jo vanhana löysin hänet, oli nimi jo vaihtunut ja ikkuna suljettu kauan sitten. Talo vaihtanut paikkaa. Rautaportti jonka takaa hän oli lähtenyt astele-maan minua kohti, oli ruostunut ja pensasaita rehevöitynyt hoitamattoma-na. Törmäsin häneen kaupungin kadulla nyt, hyvin kauan myöhemmin. Hän ei tuntenut minua, vasta vähitellen jotakin palautui mieleen. Kun kerroin hänelle yksityiskohtia menneisyydestä, hän hämmästeli että minulla on norsun muisti. Ja niin minä ymmärsin, että hän ei muistanut mitään ja oli vähän hämmen-tynyt. Hän teki työtä jollekin suurelle firmalle ja valitti uupumusta. Lapsia oli kaksi, mo-lemmat jo kotoa lähteneet. Mies oli kuollut kaksi vuotta sitten. Vielä kun hän pari vuotta jaksaisi, niin pääsisi eläkkeelle. Kevään muistaminen ja omenapuu saivat hänen kasvoilleen välinpitämättömän, vähän säikähtäneen ilmeen. Kun puhuttiin ajan kulumisesta, hän ilmoitti seuraavansa kauniita ja rohkeita.
Jatkoin matkaa eri suuntaan ja mietin miltä tuntuu kun kukaan ei muista mennyttä eikä edes tätä hetkeä, joka on tässä ja nyt. Olen haudannut kaikki muistot ja vietän aikaa niin kuin muutkin, mutta en halua unohtaa sitä minkä olen haudannut. On itsekeskeistä luulla että joku toinen muistaa samat asiat ja tapahtumat, vaikka elämä on erottanut meidät.
Jäljelle jää vain yksi kysymys. Kenen unta minä olen?
John Fowles. John Galsworthy. Kehitysromaanit. Totuus ja illuusio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti