Katselen muistoissa sillan harmaita rautapalkkeja. Jykeviä olivat. Uskomatonta, että ne saattoivat murtua kuin oljenkorret, uskomatonta että silta voisi romahtaa polvilleen veteen. Juuri sellaiseen palkin pyöreään kiinnityspulttiin satutin otsani joskus ammoin sitten. Kävelin sitä päin, koska olin katsellut jokirantaan ja koska kaikilla oli kiire.
Hälytyssireeni soi pitkään ja ihmiset juoksentelivat rannalla eestaas, poimivat tavaroita mukaansa metsään. Vedestä kahlasivat naiset, juoksivat uimapukusillaan hietikon yli mäntyjen katveeseen piiloon. Taivaalta kantautui tasainen hyminä. Eniten se muistutti mehiläisparven hyminää silloin, kun se vielä pysyttelee piilossa silmältä, mutta uhkaa pelkällä olemassaolollaan. Sinne tänne taivaalle tuprahtaa tummia savurenkaita. Kuin suuren tupakkamiehen suusta ne sinne lennähtelevät, ja niiden jälkeen kuuluvat ensimmäiset jysähdykset, maa keinahtelee.
- Se on se iso iitee rinteellä, joku kuuluu sanovan. Saavat vihulaiset nyt kyytiä!
Muistan sen ison iiteen, Sen lähellä asui meidän tuttavaperhe, jossa käytiin kylässä aina kauppamatkan yhteydessä. Kaikki piti hakea kaukaa kauppalasta, ja sitä varten piti ylittää tuo silta. Tuijotan taivaalle. Makaan selälläni suuren männyn juurella ja tähyän sen runkoa pitkin oksien lomassa pilkottavaa sinistä taivasta. Koneet lentävät korkealla ja arvokkaasti, savurenkaat tavoittelevat niitä yhä lähempää. Näyttää kuin ne leikkisivat koneiden kanssa. Ja samaan aikaan männyn pihkaista runkoa juoksevat muurahaiset. Niillä on selkeä päämäärä, ne näyttävät itsevarmoilta ja välinpitämättömiltä. Vatsanpohjassa kourii nälkä. Näen kuinka koneet lähestyvät ja niistä alkaa tipahdella mustia täpliä . Jyminä kasvaa, kauppalasta nousee savupilviä ja tulenloimotusta. Haluaisin olla muurahainen, käpertyä pieneen kokoon kaarnalle ja sulkea mielestä mustien varjojen uhkan. Mutta Minä olen ihminen, ja pelko käpertelee vatsassa kerälle kiertyneenä ja kuvottavana.
Sillalta lähtee tie kipuamaan ylös vaaran rinnettä. Tänne on noussut uusia taloja, paikkoja on vaikea tunnistaa. Lieneekö tämä enää se sama tie edes? Se jonka varrella suuri iitee levitteli häveliäästi oksilla peitettyjä raajojaan kuin hämähäkki. Jalkoja särkee paljo kävely , mutta haluan kulkea hitaasti ja muistella rauhassa maisemaa. Aikaa on kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta marssilaulun sanat eivät ole unohtuneet. Sanat eivät merkinneet mitään, mutta sävel on jäänyt mieleen.
In der Heimat wohnt ein kleines Mägdelein, und das heisst Erika
Dieses Mädel ist mein treues Schäzelein, und mein Gluck, Erika
Kuinkahan moni heistä marssiessaan mietti, miksi oli tullut tänne Euroopan koilliseen erämaahan ja oliko siinä mitään laulamisen arvoista. Miksi oli jättänyt aarteensa Eerikan kotiin, pelkäämään noita samoja pahanilman lintuja. Näin on ollut kautta aikojen, minä ajattelen. Ne psykopaatit, jotka tämän kaiken saavat suuruudenhulluudessaan aikaan, makaavat rauhassa peiton alla ja nauttivat heille kannettua aamuteetä.
Lasten jalkoja väsyttää pitkä kävelymatka. Eivät he tiedä, että minä etsin täältä muistoja omasta lapsuudestani.
- Isä, onko käärmeellä häntä? Joku lapsista kysyy ajatuksissaan.
Asiaa pitää miettiä. – Ei sillä muuta olekaan, vastaan heille. Sotakin on käärme, jolla ei muuta ole kuin pitkä häntä, ja se on myös liian pitkä muisto, minä ajattelen. (1990)
Rovaniemi 1944 Ounasvaara. Kiiruna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti