sunnuntai 30. lokakuuta 2022



OI  KUUSIPUU

Praktinen syllogismi.



                                                     Kuva: Taloja rinteellä. Öljy 1973 T.Y-R.


Lauloin vanhaa laulua oi kuusipuu, oi kuusipuu. Lapssuudesta asti osasin sen myös saksalaisilla sanoilla. Taisi olla muisto kouluajoilta jolloin pulpetin päälle pantiin palava kynttilä ja saksan tunnilla laulettiin O Tanenbaum, o Tannnenbaum, wie treue sind deine blätter Älä laula tuota laula, mä vihaan saksankieltä ja saksalaisia tuttava sanoi. Hän oli kehitellyt aiheesta praktisen syllogismin. Kaikki saksalaiset olivat ja ovat natseja.

Kysyin häneltä joskus aikuisena, vihasiko hän myös Bachin stirb in mir, Welt und alle deine Liebe. Kysyin siksi, että tunsin hänen musiikkimakunsa. Se viihtyi paremmin räpin tunnelmissa. Minä tuomitsin hänet mielessäni juuri siihen ihmisryhmään, joka ennak-koluulojensa ja halpamaisuutensa takia jakoi maailman niihin, jotka menestyvät ja niihin jotka joutavat kuolemaan.

Lapsena minä en osannut epäillä, että joku on perin juurin paha. Luotin ihmisten ulkonaiseen olemukseen. Joku hymyili ja nauroi, toinen oli vakava ja vaitelias, katseessa kylmää tarkkailua. Neljä vuotiaana eksyin isompien poikien joukosta. Porukka oli salaa kaivamassa saksalaisten kasarmin roskalaatikkoa, josta löytyi yhtä ja toista käyttökelpoista. Homeisia limppuja, ruokatähteitä ja tyhjiä panoslaatikoita. Tuollaista pientä pahvirasiaa minä pyörittelin käsissäni kun äkkiä huomasi olevani roskalaatikolla yksin. Pojat olivat kadonneet, ja edessä seisoi vartiomies.

Hän vei minut käsikynkkää suureen rakennukseen, jossa oli leipomo ja ruokasali. Siellä oli hilpeä tunnelma, ja minä huomasin olevani huomion keskipiste. Yksi ja toinen kaappasi minut syliinsä ja vaihtoi nenää. Mekastus ja nauru loppuivat vasta sitten, kun saliin patsasteli tiukka upseeri. Tämä kiersi ja kaarsi , antoi sitten käskyn viedä minut takaisin kylätielle. Näin päättelin vasta aikuisena, sillä enhän heidän mongerruksestaan mitään tolkkua saanut. Niinpä minua saatettiin soratielle joka johti takaisin kotiin. Taskuissa oli pahoilta natseilta saatuja suklaalevyjä ja hämmentävä muisto ilkeistä sotilaista, jotka nauroivat, lauloivat ja ilakoivat. Sieltä minulle jäi korviin tutuksi käynyt marssilaulu hai dii hai duu. Aikuisena luin jostain,että sitä natsit lauloivat valloittaessaan Eurooppaa joskus 1941. Kotona minua oli etsitty kaikkialta ja velipoika oli saanut madonluvut osakseen, kun oli jättänyt minut sakujen roskalaatikolle.

Hän muisteli aikuisena, että minä olin marssinut kohtia kohti ja laulanut innokkaasti tuota haidiimarssia. Ei asiasta enempää puhuttu. Äiti vain varoitteli, ettei niiden vieraiden sotilaiden kanssa saanut liikaa seurustella. Ne olivat arvaamattomia, eikä koskaan voinut tietää mitä ne juonivat ja saivat päähänsä.

Elämän pituinen epäluulo natseja kohtaan oli minussa nyt herännyt, mutta koskaan en ole sotkenut natseja ja ihmisiä keskenään. Opin erottamaan hymyn ja naurun aseen laukaisusta. Joku aliupseeri kävi meillä aikansa kuluksi puita pienimässä ja näytti valokuvia perheestään jossain EteläSaksassa. Kun liittoutuneet myöhemmin pommittivat Saksan kaupunkeja, tuo mies istui meidän liiterin kulmalla ja itki. Tieto sodan käänteistä oli kiemurrellut kauas koilliseen Eurooppaan asti, ja hän sai komennuksen Italiaan. (2022)

Praktinen syllogismi


sunnuntai 23. lokakuuta 2022



INTUITIO



                                                  Ampumaradalla. Öljy 1994, T.Yli-Rajala.


Kuusiaidassa piharakennuksen luona kihisi varpusparvi. Isä silmäisi sitä, ja hetken minusta tuntui, että hän nostaa kätensä ja laukaise aseen. Isä pani parabellumin höyläämättömästä laudas-ta kyhätylle tasolle. Aseen osat kiilsivät rasvasta ja trasselituk-
kojen lemu pisti nenään. Minä inhosin molempia, aserasvaa ja trasselia. Matkan päässä meistä seisoivat pahvitaulut. Ne olivat ihmishahmoja joiden päät ja vartalot olivat reikien täplittämät.
Näyttivät ihan siltä kuin olisivat valmiit esittämään heprealaisten vankien kuoroa Verdin opperassa Nabucco. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen, minä mutisin. Teki mieli mennä takaisin kotiin, omaan vinttikamariin ja avata Heiskasen Tähtitieteen ensimmäinen osa. Sen mukaan pakonopeus on yli kymmenen kilometriä sekunnissa. Se tuntui saavuttamattomalta utopialta. 

Isä tarkasteli pahvitauluja. Sinä ammuit hyvin, hän sanoi. Tässä urheilussa vaaditaan mielen tasapainoa ja nopeutta. Minä tiesin, että hänellä oli niitä molempia. Jos jossain riideltiin, hänet valittiin erotuomariksi, koska luotettiin hänen oikeuden-mukaisuuteensa. Isän kasvot olivat täynnä ruudin polttamia vihreitä arpia. Kranaatin siruja hänestä oli leikottu vielä viisitoista vuotta sodan jälkeen. Mietin miltä tuntui kun luoti lävisti asekäden olkapään. Minun setäni kertoi, että se tuntui kuin hevonen olisi potkaissut ja taju katosi kankaalle. 

Kaikki nuo kokemukset olivat vieneet isän sairaalaan ja sitten taas takaisin rintamalle. Mutta vasta Kannaksella hän oli saanut sen luodin olkaansa ja selvisi siitäkin nipin napin hengissä. Minä katsoin nyt pahviukkojen reikäisiä hahmoja, jotka käänsivät kylkensä meihin päin. Isä otti liimapaperirullan ja leikkoi siitä paikkalappuja haavoille. Pahvimiehet eivät valittaneet, ne olivat jähmettyneet odotukseen. Taivaalta alkoi hiljakseen tihkua pisaroita ja me kokosimme pistoolit ja panoslaatikot kanto-laukkuun. Ikävöin oman kamarini mustaa yön ikkunaa, jonka ruutujen läpi erottuivat koivujen valkoiset rungot. 

Varpusparvi hätkähti äkisti lentoon ja sen tirskutus korvissa palasimme autolle, joka odotti soratiellä, piharakennuksen takana. Isä oli vaitonainen niin kuin aina. Hänen ajatuksiaan oli vaikea avata, ne olivat tiukalla kerällä kuin lankarulla. Ihmette-
lin joskus oliko hänellä omatunto. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, minä kertasin ajatusta. Se voi johtaa odotettuun lopputulokseen, mutta syy on kyllä syytä tuntea. Se piilottelee milloin missäkin pahvimiesten selkien takana, ja niiden ampuminen tuottaa epämääräistä
tyydytystä. Ne ovat vihollisia jotka eivät tunne mitään eivätkä muista huomista.
(2022 /X)
 
Kuvioammunta.  Verdi: Nabucco.







perjantai 14. lokakuuta 2022


 

OIKEAMIELISYYS


                                            Kuva: Vilu viittainen, kypär kylmä. Akryyli 2007 T.Yli-Rajala.

Kunis ratsastaa Pyhä Martti

sinis siunattu Ranska on

sinis viattomalla on suoja, pää konnien turvaton

Yön tähtien tuikkeessa kiitää, uros jäisellä orhillaan

viluviittainen, kypär kylmä, kaks knaappia seurassaan

Hän joka tuntee Suomen historiaa, tietää että tähän Eino Leinon kansallismieliseen runoon on sensuurilta piilotettu sanoma. Hepreaa nykynuorisolle, joka ei tunne sanaa sortovuodet.

Oikeamielisyys piilottelee aina voittajan selän takana. Historia on liturgia, papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan. Monet runoilijat ja kirjailijat ovat omaksuneet nuotin, joka on sävelletty jossakin puoluetoimistossa tai sotakabinetissa. Kenraalit ovat parhaita kapellimestareita. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin tahtipuikko pysyy suorana. Luin taannoin Gogolin pienoisromaanin Kuolleet sielut. Se oli minulle nostalgiaa nuoruudesta, jolloin tutkin kirjaa ensimmäisen kerran, ja nauroinkin sille ensi kerran. Nyt hauskaa tarinaa ryyditti 1800-luvun käännös, jonka suomi vilisi kutkuttavan hauskoja sanoja ja ilmaisuja. ”Huomattiin, että prokuraattori oli jo sieluton ruumis. Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut sielu, vaikkei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt”.

Gogol oli syntyjään ukrainalainen. Keisarillisen Venäjän armeijaa hän kuvasi niin, ettei sitä nykypäivän lukija voi tulkita enempää ihailuksi kuin pilkaksikaan. Gogolia mukaillen suomalaisetkin voisivat kuvata voitokasta puna-armeijaa, kun vain kehtaisivat. Mutta kun me olemme niin ujoja! Kaulat suorina ja päät ylväästi pstyssä pina-armeija marssi paraatissa vapauttamaan Viipurin, mutta saappankärki peitti näkyvyyden

Joitakin vuosia sitten näin televisiossa katuhaastattelun.Suomalainen tv-toimittaja kysyi, että mitä mieltä keski-ikäinen nainen oli Viipurista. Pitäisikö se palauttaa Suomelle? Nainen närkästyi. Ei tietenkään, mehän olemme rakentaneet sen kokonaan uudelleen sen jälkeen, kun suomalaiset olivat kaupungin tuhonneet.

Ihan totta! Väärästä valinnasta, Hitler tai Stalin, meidät tuomittiin menettämään eurooppalaisen pienen valtion kokoiset alueet ja maksamaan valtavat sotakorvaukset. Kansallista humalaa seuraa aina kansainvälinen krapula, niin se vaan on. Sitä huma-laa ovat kansainvälisyyden apostolit yrittäneet kitkeä maailmasta, mutta huonolla menestyksellä. Kansallinen humala muhii ja kuplii aina kaikkialla, ja vapaana, irral-leen laskettuna se tunkee juurensa sinne, missä vallitsee heikoin itsetunto. Suomeenkin, hyvät herrat ! On olemassa myös kansoja, joiden keskuudessa kiihkonationalismi on krooninen oireyhtymä.

Runo: Eino Leinoa mukaellen. En tiedä miksi hän pääti terminatiivin s-lopulla.



sunnuntai 9. lokakuuta 2022




SANOISTA

Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle
pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen päivän
Kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahalla
hevot heiniä hamusi.
Tässä nyt syntini sovitan Mie vaan velttona makoan
kuumehessa kuorsaelen, viikon  jo maannunna veltto, epäkelpo
runoa rustaan vinksin vonksin.





                                             Valoja seinällä. Akvarelli, T.Yli-Raajala 2022
 

Sanoilla on maku ja tuoksu. Voivat ne haistakin. Sanoilla on myös väri. Suomenkieli on
kuin sateenkaari, siinä on värejä ja niiden yhdistelmiä pilvin pimein.  Arkinen puhe-kieli on vieraan imperialismin vallassa. Ihmisille on opetettu käsitys, että tämä on kehi-tystä, minkä sille voi. Suomi väistyy, koska ihmiset haluavat puhua englantia.

Suomen sanat ovat sellaisia, että niitä pitää lukea hitaasti. Tutkia ja imeskellä. Sanat ovat pitkiä ja niitä pitää  lukea vielä uudestaan. Ei siksi, että lukijat ovat vähä-älyisiä, vaan siksi, että he haluavat ajatella. Se käy luontevimmin omalla äidinkielellä. Jollei sanoja tunne, ne voivat johdatella harhaan. Siksi, että ne kätkevät taakseen salaisia tietoja ja taitoja, joita vain kieltä taitava ymmärtää. Ei virke ole pötkö sanoja, vaan se on irrallisista osista, sanoista koostuva ketju joka kosketuksesta helisee ja kilisee. Vieraat lainat ovat kiviä suomenkielen hienossa moottorissa. Tunteet syrjäyttävät fiiliksiä, eikä agentteja tarvita, koska passiivi ei niitä kaipaa. Assistantit ja replyyttärit joutavat kielitoimistoon joka hyväksyy kaiken sillä perusteella, että se on kehitystä. Antaa ihmisten sanoa ja kirjoittaa mitä vain, kun he niin haluavat. 

Vaan miksi pitää asia sanoa kiemuraisesti ja käyttää turhaa apusanaa, agenttia sotkemaan passiivia? Terroristi ammuttiin teloituskomennuskunnan toimesta. Ly-
hyemminkin sen voi sanoa. Teloiuskomennuskunta ampui terroristin. Ja vielä toinen
älyttömyys: tilanne terroristin osalta oli nyt kohtalokas. Tilanne terroristille oli siis koh
talokas, ei siinä osaltoja tarvita. 

Vanha suomi käytti paljon diftongeja. Ne olivat kuin kaikissa väreissä lepattavia ko-
libreja jotka häärivät jokaisen sanakukan liepeillä. Jos on tarkkana, voi hyvinkin
aistia niiden ilmaan leuhtoman huumaavan tuoksun. Nykykieli karsii niitä sukupuut-toon ja tarjoaa diftongien tilalle puuduttavan pitkia länsimurteidenvokaaleita, jotka kurisevat kurkussa ja kääntävät kielen solmuun.

Että silleeen. Vaan nytpä on pakko kulauttaa teelusikallinen konjakkia, jota on minulle kannettu vaimokullan toimesta. 
2022

Runo: Eino Leinoa vähän mukaellen.





sunnuntai 2. lokakuuta 2022




 




                                                    TOINEN UNI
                                                           De natura hominis


                                    Kuva: Jotaki kukkia, akvarelli n. 1990 T. Yli-Rajala



Viima lonksutti ikkunan karmia, sade ropisi peltikourulla. Muuten oli hiljaista. Nousin sulkemaan lasin ettei vesi kerry lattialle. Par-ketti alkaa helposti kastuneena kupruilla. Lattialle, tuolin viereen oli pudonnut valokuva, joka näytti liikkuvan poispäin. yhä etääm-mäs. Nousin tuolilta uudelleen ja poimin kuvan sormien väliin. Vaikka sitä kuinka vääntelin, se oli valkoinen molemmin puolin. Muistin nyt äidin, joka lupasi että jos se on mahdollista, hän tulee kuolemansa jälkeen kertomaan millaista elämä on.

- Mikä elämä, minä kysyin. 
- Se minkä sinä olet jo unohtanut, hän vastasi ja näytti kalpealta.

Kun nyt, näitä muistellessa katsoin kuvaa uudelleen, näin siinä hämärästi puiston jossa silloin kuljimme. Koivujen lehdet kuul-sivat syksyn keltaa ja hietakäytävän varrella kasvoi ruskettuneita pietaryrttejä. Lintujen viserrystä en ollut enää vuosikausiin kuul-lut, ne äänet kuuluivat kevääseen josta oli vierähtänyt aikaa jo liian kauan.  

- Sinä luulet nukkuvasi, äiti sanoi. mutta minä haluan, että tiedät mitä se ei ole. Uni ei ole järjetön häiriötila, vaan se on osoitus henkisyydestä ja sielun kuolemattomuudesta. Nemesios kirjoitti teoksessaan De natura hominis, että sielu ja ruumis ovat ykseys, joka ei kuitenkaan ole yhdistynyt lopullisesti. Unessa voi sielu erkaantua ruumiista ja toimia toisessa ulottuvuudessa. Georgios Nyssalainen sanoi, että meidän elämämme, aineellinen ja muu-toksen alainen, on aina liikkeessä ja pyrkii eteenpäin. Olemisen voima on siinä, ettei elämä koskaan lepää liikkeessään.

- Mitä sinä selität, kysyin äidiltä. - Kuka on tämä Nemesios ja kuka on Georgios? Ovatko he jotain vainajia? Äiti ei vastannut mitään, mutta näin että  hän hymyili ja käänsi päänsä niin etten voinut enää nähdä hänen silmiään. 

Kun hän tällaisia minulle luennoi,  ajattelin että äiti on tuonpuo-leisessa alkanut sekoilla. Mitä ihmeen oppia hän oli käynyt kuun-telemassa ja mihin hän pyrki. Hän luki minun ajatukseni, ja arva-si että minä olen hämmentynyt. Sadepisarat ryöppysivät nyt voimalla ikkunan peltiin ja kuulin kuinka kamarin seinäkello löi kolme kertaa.

- Minä tulin koska lupasin, äiti sanoi ja näytti taas hienokseltaan hymyilevän. Hän katsoi minua kiinteästi silmiin ja sanoi: kun sinä
luulet olevasi unessa, oletkin hereillä. Todellisuus vapauttaa, mutta se on ensin löydettävä. (2022)

Unien tulkinta