torstai 31. joulukuuta 2020


 PUULINTU



                    Kuva: Mennyttä naista (Kerttu 2020)


Joku porukasta oli tilannut taksin. Se tuli muutaman minuutin kuluttua ja kaikki pyrkivät autoon yhtä aikaa. Katsoin syrjästä heidän ryntäilyään ja näin kuinka Patu kaivoi taskustaan ylimielisenä savukkeen, raapaisi tikun ja tunkeutui muiden mukaan. Nämä välttelivät palavaa savukkeen päätä ja niin hän selvisi ensimmäisten joukossa takapenkille ja sai syliinsä istumaan kaunottaren, Irinan. Tämä oli se tumma tyttö Ukrainasta, joka lausui ällät huvittavan liudentuneina, niin että teki mieli halata. Kaikki muut olivat hämäläisiä, ja heistä kaunein oli hiljainen Ritva. Ainakin minun mielestäni. Viimeisen vuoden kuluessa hänestä oli kasvanut jo melkein nainen, sen näki puseron rintamuksesta. Siihen oli hakaneulalla kiinnitetty pieni puulintu, jonka en koskaan nähnyt lentävän vaikka se ääntä piti. Pientä tirskutusta aina kun minä hänen takanaan jonossa seisoin ja halusin lähennellä. Kerran Ritva käänsi kasvonsa ja ohimennen huomasi minut, näytti vähän epäluuloiselta. Minä kuiskasin, että kuuliko hän sen tirskutuksen. Sehän yritti laulaa meille, mutta ei hän vastannut eikä enää edes katsonut minuun, kun astuttiin yhtä aikaa sisään.  

Autoon oli sulloutunut nyt niin paljon porukkaa, että minun oli pakko jäädä kadulle seisomaan neuvottomana, kun se porhalsi vauhtiin kohti teatteria. Vei  sinne Ritvan mennessään, ja Irinankin josta tunsin mustankipeyttä vaikka en häntä rakastanutkaan. Se kipeys johtui Patusta. Tämä näytti niin itseensä tyytyväiseltä, että minua kuvotti. Ihmettelin mitä tytöt tuossa laihassa ruipelossa näkivät. Enkä usko, että Irina mitään näkikään, eikä Ritva sen puoleen, hän oli aina enimmäkseen hiljaa eikä edes vastannut jos häneltä jotain kysyi. Vaikka vastausta kysymykseen kokeissa, kun opettaja hetkeksi selkänsä käänsi ja piirsi taululle kaksi suoraa jotka oli tuomittu ikuisesti toisiansa välttelemään. Se oli kuulemma avaruuden laki opettaja väitti, mutta minä en sitä koskaan uskonut. Olin varma, että jossakin ne suorat taipuisivat ja alkaisivat lähen-nellä toisiaan. Ehkä ne lepertelisivät rakkauden sanoja siellä pimeydessä ja kolkossa kylmyydessä, jolle opettaja oli antanut nimen Absoluuttinen. Sitä sanoessaan hän oli merkitsevästi vilkaissut minua.  

Kun auto oli jo kadonnut kulman taa, lähdin hiljakseen kävelemään tietämättä minne. Tai oikeastaan tiesinkin, alitajunnassa. Puistonpenkki, jolla tapasin joskus kuluttaa aikaa kavereiden kanssa. Enimmäkseen minä kuuntelin heidän keksimiään tarinoita tanssireissuilta. Kyllä minä tiesin, että vähintään puolet tarinasta oli liioittelua ja leuhkimista. Ei heistä kukaan ollut tyttöjen kanssa maannut, paitsi tietysti nurmikentällä auringossa kun valvova opettaja kulki ohi ja silmäisi paheksuvasti. Minusta ei kukaan tiennyt eikä heillä ollut keinoja ottaa asioista selvää, sillä minä olin introvertti. En puhunut enkä pukahtanut niistä asioista, sillä enhän minä uskaltanut niitä edes katsoa. Epäilin että he pitivät minua jälkeen jääneenä ja nauroivat salaa takanapäin, vaikka edessäpäin näyttelivät empatiaa ja myötämieltä. Heidän mieleensä olivat Patun kaltaiset sankarit, sellaiset jotka valittiin aina ensimmäiseksi joukkueisiin urheilutunneilla. 

Kaivoin laukusta Pirandellon kirjan Mennyttä miestä ja jatkoin kesken jäänyttä lukemista kohdasta, jossa pää-henkilö Matia palaa kuolleista ja kuulee, että hänen vaimonsa on mennyt uuteen avioon. ”En tiennyt olinko tuskissani vai raivoissani” luin epäuskoisena. Ei raivo voi kuulua rakkauden sanastoon, vain tuska siihen voi kuulua. En osannut kuvitella millaista se on. En ollut koskaan sitä tuntenut, elin vain mielikuvissa ja toivossa. Jonain päivänä hän katsoo minua ja vastaa siihen mitä minä häneltä kysyn. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa, ja niin edelleen. Onko sydämesi levoton, kun luonain se on?

Minun sydämeni tässä levoton oli. Odotin penkillä autoa takaisin lähes neljä tuntia ennen kuin sen tuttu hahmo ilmaantui kadun päähän. Vähän minua nolotti, sillä äkkiä tuli mieleen, että olisi keksittävä syy. Miksi en ollut häipynyt siitä jo kotiin kun kerran en mukaan mahtunut? Tulokkaat jalkautuivat kadulle ja heti näin, että Patun käsi viipyi minun Ritvani olkapäällä. 

Joskus myöhemmin kuuntelin miten hän taas kerran kuvaili kokemuksiaan. Ansarikukka, Patu sylkäisi ylimielisesti. Ansarikukka se on, mutta sain minä sen lopulta kumoon. 

Minä kuuntelin enkä sanonut mitään, koska olen luonteeltani introvertti. 


perjantai 25. joulukuuta 2020



 MIELETTÖMYYS on elämän väistämätön tila


Kuva: Absurdia (M.Y-R)

Yöllä kuului varastoalueen suunnalta outoa jyminää. Jotakin oli tekeillä, koska kuulin kuinka ovi suljettiin ja näin ikkunasta isän joka nousi autoon. Se oli vihreä armeijan kuorma-auto, ei meidän oma ooppelimme joka lojui vielä vajassa maalattavana. Puhelin oli soinut yöllä ja isä joutui lähtemään Seinäjoelle. Hänen vyössään roikkui sotilaspistooli ja kasvot näyttivät kireän huolestuneilta. Näin kertoi äiti aamulla, kun minä sekoittelin korppua aamukahviin. 

Kun sitten Manun kanssa päästiin lähempää katsomaan mikä oli pistoraiteella pitänyt sellaista kolinaa ja jyminää, näimme jonon pressuilla peitettyjä tavaravaunuja. Pressun alta pilkisti tykinpiippu ja piikkilanka- aidan luona näyttivät sotilaat kaivavan kuoppaa. Siitä tuli konekivääripesäke. Eikä se ollut ainoa, niitä ilmaantui sinne tänne aidan viertä. Ampumaradan luona metsikössä oli sotilaiden telttaleiri, jota me Manun kanssa hiivimme vakoilemaan illalla. Vartiomiehen savukkeenpää hehkui punaisena pimeydessä ja kaikkialla leijui hiljaisuus. Missä ne olivat, miksi ne olivat tänne tulleet?

Esikuntarakennuksen kyljessä oli joitakin perheasuntoja. Jossakin oli ikkuna vähän raollaan. Tiedettiin että talossa oli uusi hieno keksintö, ula-radio. Sen ääni kailotti Unkarin kansannousun selostusta, huutoa ja mekastusta. Tankkien möyrintää ja aseiden säksätystä. Tuntui että oltiin suurten tapahtumien ja muutosten keskellä. Pelon varjo levisi maanpiirin yli. Kun kansannousu oli ohi, katosivat pelon pilvet mutta niiden varjo jäi riippumaan arkipäivään ja mielen sopukoihin. Elettiin veitsenterällä ja aivan yksin.   

Meillä Manun kanssa oli pintapuolinen käsitys tapahtumista ja niiden syvemmistä syistä. Riitti se, mitä kuultiin radiosta ja aikuisten puheista. Niidenkin kanssa piti olla vähän varovainen. Jälkeen päin olen pohtinut tapahtumien todellista järjestystä tuolloin, kauan sitten. Keväällä oli ollut suurlakko ja rauhattomuudet. Kesän ja syksyn mittaan tihkuivat tiedot itä-Euroopan pyrkimyksistä irtautua Neuvostoliiton talutusnuorasta. Mutta mihin maailman tapahtumiin liittyvät nuo muistot sotilaista jotka tulivat kaivamaan juoksuhautoja asuntojen lähelle? Ehkä sotken tapahtumat ja muistikuvat toisiinsa, koska niitä oli niin paljon. 

Oudolta tuntuu puhua tai kirjoitella omista vanhemmistaan isänä ja äitinä. Se johtuu ikäerosta. He olivat iältään vain puolet siitä mitä minä olen nyt, mutta heidän kokemuspiirinsä oli moninkertainen minuun verrattuna. Sitä on pakko kunnioittaa ja antaa sille tilaa muistoissa. 

Elämässä  olen oppinut, että nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa. Kaikki se, mikä tänään kuohuttaa pintaa, on syntynyt jo kauan sitten. Ei ole tärkeää muistaa tai tietää milloin taisteluhautoja kaivettiin, vaan miksi. Siinä toivossa, etä ihmisten olisi joskus vapaampi ja kevyempi hengittää. Oli Camus silti oikeassa, kun sanoi että mielettömyys on ihmisen elämän väistämätön tila.  (2020)


sunnuntai 13. joulukuuta 2020


 KATSOKAA  VETEEN









Istun päivän hiljaista hetkeä. Niitähän näin eläkkeellä riittää.Avaan vanhan kirjan ja selaan siitä vuosia sitten lyijykynällä alle  viivatun kohdan. Ja oltuaan hetken vaiti, hän kaatoi vettä astiaan ja sanoi heille: katsokaa veteen! 


Vesi oli sameaa, siinä ei voinut nähdä mitään. Hetken kuluttua hän sanoi toistamiseen: katsokaa nyt. Vesi on kirkastunut. 

Ja katsoessaan veteen he näkivät siitä kasvonsa kuin kuvastimesta. Ja hän sanoi heille: niin on myös ihmisen laita. Yksinäisyydenhiljaisuudessa näkee 
omat puutteensa. Hyvä on vaieta oikealla ajalla, sillä vaikeneminen on viisaiden ajatusten äiti.

Panen kirjan syrjään ja jään muistelemaan kuinka joskus nuorena opettajana
jouduin pitämään  aamunavausta koululla. Olin lukenut tuota vanhaa Bysantin hagiografisesta kirjallisuudesta lainattua katkelmaa ja olin tyytyväinen itseeni. Keskusradiolta luokkaan palattua oppilaat istuivat hämillisinä, harvinaisen hiljaisina. He olivat tottuneet toisenlaisiin ohjeisiin, sellaisiin joissa varoiteltiin synneistä. Musiikki jota heille soitin, oli keskiaikaista. Veisuja Valamon luostarista. 

Nyt jälkeenpäin arvelen tietäväni mikä heitä oudoksutti. Yksinäisyyden hiljaisuus tuntuu nykypäivän ihmisestä käsittämättömältä. Äänettömyyttä ja yksinoloa pelätään. Radion, television, puhelimien taustahäly luo meihin salakavalan turvallisuuden kuvitelman. Missä on ääntä, siellä on elämää. Har-
rastukset, kokoukset ja elämisen arki panevat meihin vauhtia niin, että illalla kun päivä päättyy, on helppo uuvahtaa uneen väsyneenä, mitään ajattelematta. Ja aamulla radio auki heti kun silmät rävähtävät näkemään saman eilisen, taas tänään.   





torstai 10. joulukuuta 2020


 ENNAKKOLUULOT

Näköä haittaa, jos

työntää päänsä pussiin




Kuva: Abstrakti 3  (T.Yli-Rajala 2017)

Ennakkoluulot kietovat ihmisiä maailmaan, joka on kuin hämähäkin seitti. Niistä ei pääse eroon, niiden virittelijä kököttää ensin tyytyväisenä jossakin ulkopuolisessa maailmassa, mutta työntyy vähitellen salakavalasti ihmismieleen. Ennakkoluulot ovat usein yhteydessä itsetuntoon ja egoon, ne saavat kuvittelemaan paremmuutta muihin nähden. Stereotypiat liitetään ihmisiin ja ammatteihin, heimoihin ja ihon väriin. Kieleen ja maailmankatsomukseen, uskontoon ja muotiin. Kohteita on lukemattomia.

Millainen on savolainen? Ovela ja liukaskielinen piällysmies. Pohjalainen on pöydälle hyppäävä ja tuppiroskaa eli puukkoa huitova suuruudenhullu juoppo. Romani on vaan mustalainen, ei sen kummempaa. Hänellä on oudot tavat ja hän on epärehellinen näpistelijä. Afrikkalainen on yleensä jonkin sortin murjaani ja hän asuu vielä risumajassa. Naiset ovat tyhmempiä kuin miehet, heillä on pienemmät aivot. Kirjastonhoitaja on yleensä nutturapäinen vanhapiika, jolla on tiukka katse ja varoittava sormi pystyssä. Hän vaatii hiljaisuutta. Jenkki jauhaa aina purkkaa ja on ylimielinen.  Ryssä on aina ryssä vaikka sen voissa paistaisi. Ja se vielä haisee.

Vakuutan sensorin tehtäviä hoitaville tiimeille, että eivät nämä minun mielipiteitäni ole, älkää vaan luulko. Ne edustavat sellaista mielipiteiden ja ajatusten vapautta, jota ilman on paras ja terveellistä elää. Niistä lähtevät alkuun riidat ja sodat, terroriteot, kiellot ja kansanmurhat. Kiihkoinen nationalismi ja yhtälailla myös niin sanotun kansainvälisyyden ihannointi. Idean joka pyrkii yhdistämään ja samankaltaistamaan kaikki, idean joka kieltää omaleimaisuuden ja siitä kasvavan terveen ylpeyden. Imperiumin kannattaja haluaa, että kaikki käyttävät hänen kieltään, sillä muut puhuvat vain koirien kieltä. Hän haluaa, että kaikki ajattelevat samalla tavalla kuin hän. Hän on niin vapaamielinen, ettei anna muille suunvuoroa palavereissa. 

Luulojen varassa elävä kieltää muut kielet ja haluaa rangaista niiden käyttäjiä. Se on kulttuuri-imperialismia. Näin on aina käynyt ja näin näyttää vieläkin käyvän. Aseitakaan ei  tarvita jos ennakkoluulot on saatu istutettua tarpeeksi syvälle. Lopulta kuitenkin huomataan, että omat koirat purevat kipeimmin. (2020)








torstai 3. joulukuuta 2020

 


PIIPITYS ON KANSAMME KIELI. 


Kuuletteko änkytyksen? Se on kerakkeiden 

kuoro kun ääntiöt on likvidoitu.  (Stanislaw Jerzy Lec) 

                


                                  Kuva: Amadeo Modigliani 


Suomalaiset ovat nöyrää ja oppivaista kansaa. Kansalliseen herää-miseen he tarvitsivat ruotsinkielistä sivistyneistöä avuksi, muuten rahvas olisi maannut kartanolla kuin entinen laiska renki ja tyytynyt vieraskieliseen komenteluun. Oltiin vieläpä kahden vaiheilla siitä, kumpi herrakielistä oli parempi. Venäjä vai ruotsi. Lopulta viisaat keksivät kehittää kirjakielen, jota nykyään pilkataan turhana ja kei-notekoisena. Ei tässä hienostelua kaivata, kyllä tällaista kansakuntaa kyetään johtamaan median opettamalla nykivällä hämäläisslangil-lakin, jota nimitetään yleiskieleksi.  Ja onhan herrarodulla taas uusi komentokieli englanti, jolla asiat hoituvat sutjakkaasti. Sillä tutkitaan ja sillä hallitaan niin kuin ennen muinoin latinalla. 

Muuten asiat hoituvat, mutta joissakin arkipäivän toimissa on vielä kitkaa. Kaikki eivät osaa tai eivät halua tilata ravintolassa päivällistä englanniksi. He jopa närkästyvät siitä, että heidät viisataan niin hienosta paikasta ulos. Ei herätä ihmettelemään sitäkään, että ravin-tolan tai junan vessaan tarvitaan englanninkielinen pääsylippu ja ähkiminen tulee toimittaa englanniksi. Kun vieraskielisen median merkitys kasvaa, se muuttuu koko ajattelun alustaksi ja alkaa vaikuttaa ihmisen mieleen. Syntyy syrjäytymisen kierre joka johtaa median lukutaidon puutteeseen tai heikkoon tasoon. Kukapa osaisi sujuvasti lukea ja ymmärtää käyttöohjeita, jotka on kirjoitettu fingelskaksi.

Turha tässä on alkaa puhua tasa-arvosta, rasismista ja syrjinnästä, kaiken hyväksyvästä vapaamielisyydestä. Oman kielen puhuminen ja sillä tilaaminen on joidenkin mielestä kerta kaikkiaan sivistymätöntä käytöstä. Eikä mielensäpahoittajan karvahattu sovi kansainväliseen ympäristöön, muoti vaatii näinä päivinä Kim- kampausta, jossa kuulon parantamiseksi karvat leikataan korvallisilta. 

Mutta, myös valtaistuimilla painuvat housut ryppyyn. Eihän vika vieraassa kielessä ole vaan niissä jotka sitä suosivat ja vaativat. He ovat teknokratian ja kaupan apostoleita, jotka levittävät meille kansainvälisyyden ilosanomaa. Ja heidän ymmärryksensä mukaan englanti on sitä kansainvälisyyttä, oma kieli ja kulttuuri, kansallinen itsetunto on fasismia. Totuutta peitellään syllogismeilla. Siitäpä syystä ihmiset hyväksyvät nöyrästi ylimielisen kohtelun eivätkä älyä edes ihmetellä sen kaltaista rasismia. Kansallinen itsetunto on painettu niin maan rakoon, että sitä voi verrata pussillineen pilaan-tunutta hernekeittoa. Joka sitä nauttii, tunnistetaan hajusta jo kaukaa matkojen takaa. 

Mutta niinhän on sanottu, että meidän jälkeemme vedenpaisumus.

(2019)