MIELETTÖMYYS on elämän väistämätön tila

Kuva: Absurdia (M.Y-R)

Yöllä kuului varastoalueen suunnalta outoa jyminää. Jotakin oli tekeillä, koska kuulin kuinka ovi suljettiin ja näin ikkunasta isän joka nousi autoon. Se oli vihreä armeijan kuorma-auto, ei meidän oma ooppelimme joka lojui vielä vajassa maalattavana. Puhelin oli soinut yöllä ja isä joutui lähtemään Seinäjoelle. Hänen vyössään roikkui sotilaspistooli ja kasvot näyttivät kireän huolestuneilta. Näin kertoi äiti aamulla, kun minä sekoittelin korppua aamukahviin. 

Kun sitten Manun kanssa päästiin lähempää katsomaan mikä oli pistoraiteella pitänyt sellaista kolinaa ja jyminää, näimme jonon pressuilla peitettyjä tavaravaunuja. Pressun alta pilkisti tykinpiippu ja piikkilanka- aidan luona näyttivät sotilaat kaivavan kuoppaa. Siitä tuli konekivääripesäke. Eikä se ollut ainoa, niitä ilmaantui sinne tänne aidan viertä. Ampumaradan luona metsikössä oli sotilaiden telttaleiri, jota me Manun kanssa hiivimme vakoilemaan illalla. Vartiomiehen savukkeenpää hehkui punaisena pimeydessä ja kaikkialla leijui hiljaisuus. Missä ne olivat, miksi ne olivat tänne tulleet?

Esikuntarakennuksen kyljessä oli joitakin perheasuntoja. Jossakin oli ikkuna vähän raollaan. Tiedettiin että talossa oli uusi hieno keksintö, ula-radio. Sen ääni kailotti Unkarin kansannousun selostusta, huutoa ja mekastusta. Tankkien möyrintää ja aseiden säksätystä. Tuntui että oltiin suurten tapahtumien ja muutosten keskellä. Pelon varjo levisi maanpiirin yli. Kun kansannousu oli ohi, katosivat pelon pilvet mutta niiden varjo jäi riippumaan arkipäivään ja mielen sopukoihin. Elettiin veitsenterällä ja aivan yksin.   

Meillä Manun kanssa oli pintapuolinen käsitys tapahtumista ja niiden syvemmistä syistä. Riitti se, mitä kuultiin radiosta ja aikuisten puheista. Niidenkin kanssa piti olla vähän varovainen. Jälkeen päin olen pohtinut tapahtumien todellista järjestystä tuolloin, kauan sitten. Keväällä oli ollut suurlakko ja rauhattomuudet. Kesän ja syksyn mittaan tihkuivat tiedot itä-Euroopan pyrkimyksistä irtautua Neuvostoliiton talutusnuorasta. Mutta mihin maailman tapahtumiin liittyvät nuo muistot sotilaista jotka tulivat kaivamaan juoksuhautoja asuntojen lähelle? Ehkä sotken tapahtumat ja muistikuvat toisiinsa, koska niitä oli niin paljon. 

Oudolta tuntuu puhua tai kirjoitella omista vanhemmistaan isänä ja äitinä. Se johtuu ikäerosta. He olivat iältään vain puolet siitä mitä minä olen nyt, mutta heidän kokemuspiirinsä oli moninkertainen minuun verrattuna. Sitä on pakko kunnioittaa ja antaa sille tilaa muistoissa. 

Elämässä  olen oppinut, että nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa. Kaikki se, mikä tänään kuohuttaa pintaa, on syntynyt jo kauan sitten. Ei ole tärkeää muistaa tai tietää milloin taisteluhautoja kaivettiin, vaan miksi. Siinä toivossa, etä ihmisten olisi joskus vapaampi ja kevyempi hengittää. Oli Camus silti oikeassa, kun sanoi että mielettömyys on ihmisen elämän väistämätön tila.  (2020)