NAINEN  KATSOI  MINUA

                    Nainen katsoi. Sekavärityö 1979 T.Y-R.

Miete: Kuolemallakin on elämäntehtävä

Käännyin katsomaan taloa, joka oli rakennettu rinteelle. Se erottui hahmona 

ikkunakuvassa. Sen edessä oli rautaportti ja sen ikkunat olivat himmeät ja 

sokeat. Kallion kuvetta pitkin kiemuroi polku hongikkoon, jossa oli kioski ja 

tienristeys. Polkua pitkin, alas kohti rautatieasemaa marssi jonossa sotilaita, 

aseet tanassa ja kyllästyneen näköisinä.

Televisio oli jäänyt auki, sen hiljainen ääni oli minut herättänyt. Säpsähdin

hereille. Joku nainen oli tullut aivan lähelle ja katsoi minua uteliaasti. Hän

näytti jotenkin tutulta vaikka oli aivan vieras. En ole varma halusinko edes

tuntea häntä, sillä naisen olemuksessa oli jotain arvaamatonta. Hän muistutti

ulkonäöltään edesmennyttä sisarta, jota en ollut koskaan nähnyt. Suljin sil-

mät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palelsi. Ääni kuiskasi minun nimeni

ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista silmiin joista puuttui empatia, 

myötätunto herännyttä kohtaan.

Katso noita, nainen sanoi ja hän tarkoitti sotilaita. - Sinä olet heidän muka-

naan, katso tarkoin niin näet. Ja minä katsoin, silmät ummessa ja vähän hä

tääntyneenä. Keitä me olemme, kysyin naiselta joka näytti tutulta vaikka oli

aivan vieras. Te olette sotilaita jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mis-

tä tulevat, hän sanoi ja alkoi muuttua usvaksi viereisellä tuolilla. 

Yritin pinnistellä muistia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras? Mutta ei hän

enää palannut, vaan hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun si-

vukuvansa. Ajattelin, ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisarenikaan,

jota vuodet olivat väistäneen ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden

kaarevaa rataa minun mieleeni ja näytti jotenkin tutulta vaikka oli aivan vie-

ras. En ole varma halusinko edes tuntea häntä, sillä naisen olemuksessa oli

jotain arvaamatonta.  Suljin silmät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palel-

si. Ääni kuiskasi minun nimeni ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista sil

miin joista puuttui empatia, myötätunto herännyttä kohtaan. Katso noita, nai-

nen sanoi taas ja  viittoi sotilaita. - Sinä olet heidän mukanaan, katso tark

kaan niin näet.

Ja minä katsoin taas, silmät ummessa ja vähän hätääntyneenä. Keitä me olemme,

kysyin toistamiseen naiselta joka näytti tutulta vaikka oli aivan vieras. Te

olette sotilaita jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mistä tulevat, hän

sanoi ja alkoi muuttua usvaksi viereisellä tuolilla. Yritin pinnistellä muis-

tia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras?  Mutta ei hän enää palannut, vaan 

hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun sivukuvansa. Ajattelin,

ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisareni, jota vuodet olivat väis-

täneet ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden kaarevaa rataa minun

muistiini. Suljin silmät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palelsi. . Ääni 

kuiskasi minun nimeni ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista silmiin jois-

ta puuttui empatia, myötätunto herännyttä kohtaan.

Katso noita, nainen sanoi uudestaan ja viittoi taas sotilaita. Sinä olet hei-

dän mukanaan, katso tarkoin niin näet.

Ja minä katsoin, silmät ummessa ja vähän hätääntyneenä. Keitä me olemme, ky-

syin naiselta joka näytti tutulta vaikka oli aivan vieras. Te olette sotilai-

ta jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mistä tulevat, hän sanoi ja alkoi

muuttua savuksi viereisellä tuolilla. Sotilaat ampuivat kadulla kulkevia ihmi

siä ja hoilasivat rivoja lauluja. 

Yritin pinnistellä muistia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras?  Mutta ei 

hän enää palannut, vaan hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun

sivukuvansa. Ajattelin, ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisareni,

jota vuodet olivat väistäneen ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden

kaarevaa rataa minun muistiini.

Katsoin kelloa ja huomasin että nyt oli jo aamu. Sotilaat olivat kadonneet 

ja nainen, joka katsoi minua, oli hävinnyt.

C.G.Jung: Unet ja niiden tulkinta. 

 

KIRJALLISUUS

Jokiranta. Öljy 1968 Juhani(Jussi) Jäälinoja

Päivän miete: Monesti viisaus käy 

etupäässä takaperin   ja huomaamatta                                                                                                                                                         

                                                                                                                                                   Tuli ehtoo ja tuli aamu, ja sitten tuli kertomakirjallisuus. Kauno- etu liitteestä luovuttiin, se oli vanhanaikainen ja sisälsi mielikuvan jostakin taiteellisesta. 

Kirjastoissakin erotettiin kertomakirjallisuus tietopuolisesta. Jokin punanenäisten demonien porukka pyrki siivoamaan kaiken tunneperäisen ja suosi yksinkertaista, takovaa tyyliä. Kirjoituskilpailuissa voittivat ne, jotka tietävät että hauki on kala. Murresanat ihastuttavat helsinkiläistyneitä kriitikoita, joiden mielestä murresanat ovat sanallisen kiljuannoksen käyttövoima. 

Luin juuri uutta proosaa jota ylistettiin kulttuurilehdessä. Sanomalehtien kriitikot ovat kadonneet sukupuuttoon, ja epäilen että lehtien talous ei kestä kirjoituspalk-kioiden maksamista. Tyhjänpäiväiset kritiikit vievät myös tilaa tärkeämmiltä uutisilta, vaikkapa jonkin julkean missin kokovartalokuvalta kun hän irvistää lehtikuvaajalle valkaistuilla tekohampaillaan. Tai  kuvalta urheilijasta, joka on kooltaan kaksi metria ja risat. 

Niin, minä siis luin kirjan ja kulautin sen päätteeksi lasin ihan raikasta vettä. Mieli teki kyllä väkevämpääkin, mutta kun lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Kirja kertoi seikkaperäisesti junamatkasta Euroopassa, satunnaisista tuttavuuksista ja keskusteluista joissa osallistujat pyrkivät korostamaan omaa merkittävää osaansa kulttuuritilaisuuksissa.

Mikä se tyyli oikein on, joku kysyi kirjallisuuden opettajalta. Ei sellaista olekaan, tämä vastasi. Minä sekaannuin asiaan ja kerroin mielipiteeni. Tyyli olet sinä itse, sinä joka näyt kirjainmerkkien rakosista. Pidä pintasi ja ole mikä olet, älä ota vastaan tyhjiä vaikutteita.

Olin siis lukenut ylistetyn romaanin, jonka kirjaimien välistä pilkotti yksi-vakaa kirjoittaja. Romaani oli kuin 1800-luvulla kirjoitettu postilla. Sanajärjestys, pisteet ja pilkut aina kohdillaan. Lauseista ei irronnut kuvailua, ei tuoksuja eikä värejä. Virkkeet olivat kuin suoriksi karsittuja männyn oksia ilman pihkaa ja perhosten koteloita. Jos jotain oli kirjoittajalta jäänyt, niin kustantajan tikat olivat ne nokkineet. Älä kirjoita noin, he sanovat. Kirjoita mieluummin näin.

Lopputuloksena on postilla jonka lukija ei koe herätystä. Hän nukahtaa ensimmäisten sivujen aikana ja uneksii Garcia Marquezin sadan vuoden yksinäisyydestä. Jostakin maagisemmasta. (2023)

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Jussi Jäälinoja.

ILLALLA TAIVAS HALKEILI

                                        Kuva:  Syyshalavia. Akavarelli T.Yli-Rajala 1989

Olin aikeissa lähteä kirjoittamaan uutta blogia. Harrastan lyhytproosaa, koska en enää pysty pitämään koossa pidempää tekstiä. En kai ole koskaan osannutkaan. Istuin tutulle paikalle ikkunan eteen. Oli jo ilta, taivas halkeili säröille ja kuulin äänen, joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan kappaleitakin keveästi minun jaloilleni joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa veden pintaa jossa pilvet uivat. 

Televisio oli jäänyt auki ja sen ääni häiritsi keskittymistä. Näin kuinka tankit vyöryi-vät rajan yli, ohjukset tuhosivat siltoja ja rakennuksia. Uutisissa joku uhosi, että  Ukrainaa ei enää ole.

Oikeastaan se ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuunteli, se oli Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo, ajattelin katke-roituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmei-sia sormiaan kohti olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia, mutta en onnis-tunut. Ne värisivät himmeässä iltakajossa, hitaasti huojahtelevat kyntensä syksyn punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Kuvaruudussa juoksivat lapset ja vanhat raunioiden onkaloihin. Siellä luotiin suurta ja mahtavaa Venäjää.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt mielen kokoelmaan neulalla lävistetty, Maria aseen  edessä jossa-kin Karjalassa. Kun nyt hetken muistia pinnistelin, palautuivat mieleen kouluaikai-kaisen ihastuksen lapselliset kasvot.

Minä elän sateen ropinassa, vanhoissa valokuvissa, tuulessa ja entisaikojen papereis-sa. Etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa. Mutta minä elän vielä.  Siinä nyt istuin yksin työhuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimen-reikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Kaksi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskal-tamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä ja kyllästynyt hokemaan kansainvälisyydestä, joka arkipäivässä osoittautui sekasorroksi ja anarkiaksi. Vieraat kurkunkatkojat juoksivat vapaasti terrorisoi-massa ihmisiä, jotka olivat heille avuttomia kohteita. Ja kaikki tämä psykopaattien suuruudenhulluuden takia. 

Suljin television. Olin sieltä  etsinyt tietoa, mutta löytänyt yksinäisyyden. Mitä siis nyt kirjoittaisin?           

Ukraina. Schubert 8. sinfonia, h molli. Lyhytproosa

 

KAUPASSA

Sarkastinen miete: Hallinnossa parhaat asiantuntijat ovat luottamushenkilöitä

Junanvaihtoa Turkuun piti joskus odtotella Tampereella kauan. Oli hyvää aikaa lähteä kävelemään Hämeenkadulle. Siihen aikaan sain vaikutelman, että Tampereella ei muuta olekaan kuin tuo pääkatu. Turku raitiovaunuineen oli suurkaupunki, liikenne kaduilla oli vilkas. Ihan uteliaisuutta poikkesin joskus Tampereen aseman kulmilla olevaan työmaaruokalaan. Siellä luettiin Vapaata sanaa ja Tiedonantajaa. Minä söin herne-keittoa.

Hämeenkadun näyteikkunat tarjosivat siihen aikaan kiehtovia näkyjä. Tavarat oli aseteltu taiten niin, että niitä teki mieli mennä katsomaan lähempää. Varsinkin ujoja mallinukkeja jotka esittelivät minihameita ja säihkysääriään. Kerrassaan halattavan näköisiä, mutta hyvin yksitotisia. Joskus kuulin, kun ne supattivat ahdistuneina tulevaisuudesta. Minä näin pahaa unta, yksi kuului sanovan. Meidät viedään kaatopaikoille ja varastoihin, eikä meitä enää kukaan tule katselemaan. 

Tulevaisuus on tässä ja nyt. Carpe diem, ja lähde ostoksille. Ei keskustasta enää näyteikkunoita löydy, sinun pitää ajaman parin, kolmenkymmen kilometrin päähän metsään. Sinne on rakennettu lentokentän laajuinen parkkipaikka ja tolkuttoman suuri hehtaarihalli. Siellä on tavaraa kaikille ja kaiken lais-ta. Sijoitettu niin, että jokapäiväisimmät ostokohteet on piilotettu mahdollisimman kauas ja niiden luokse päästäkseen on kuljettava tarjolla olevien heräteostosten ohi. Jos etsit jotain, ei henkilökuntaa ole paikalla tai he juoksevat piiloon hyllyrivien taakse. Hinnat on kirjoitettu kärpäsen jätöksen kokoisilla kirjaimilla lappuihin, joko korkealle tai lattian rajaan. Asiakas tarvitsee lukutoimitusta varten kiikarin ja luupin, hänen on pakko nousta porrasjakkaralle tai ryömiä nelin kontin  likaisella lattialla luupin läpi tähyillen. Talvisin ei lattialle saa astua kengillä, joiden pohjissa on liukuesteet. Kaupan pyhä lattiamuo-vi turmeltuu. Pitää nöyrtyä joko lähtemään pois tai liikkumaan sukkasillaan. Nykypäivien kansantauti ei ole tuberkuloosi vaan se on pakkomielle, joka panee ostamaan kaiken mikä kaupan mainoksista silmiin osuu, tarvitset sitä tai et.

Joku voi sanoa, että näin meitä kohdellaan. Minä, kerettiläinen sanon, että itse me olemme valinneet sen miten meitä kohdel-laan. Valinneet päättäjiksi ihmisiä, joille tärkeintä on, että talous toimii tehokkaasti. He puhuvat loputtomasta talouden kasvusta, eivätkä kykene näkemään hetkeä jolloin luonnonvarat ehtyvät ja kasvu pysähtyy. Eletään kuin siat pelossa, ei jakseta ajatella, tai uhotaan niin kuin Ranskan hyvinvoiva eliitti ennen vallanku-mousta: meidän jälkeemme vedenpaisumus.  (2023)

Hakusana: siat

                    

 EIDEETTISET KUVAT

                                            Kuva: Hiljaisuus muka, ja täynnä ajatuksia Akvarelli 2019 T.Y-R. 

Miete: Jos ei osata, ei lueta. Jos ei lueta, ei osata.

Kun suljen silmät, näen usein olemattomia kuvia. En tarkoita hallusinaatioita, vaan puhun nyt eideettisistä kuvista, jotka selityksen mukaan ovat tekemisissä aineellisen todellisuuden kanssa. Eivät  ne ole mielikuvia eivätkä unta. Olen ajatellut, että ne ovat unen esiaste, joka johtaa syvempään uneen.

Aihe on niin jokapäiväinen, että päätin vilkaista mitä siitä viisaat kertovat. Tulkinnat pyrkivät aina kohti materialistista selitystä. Jollakin ilveellä ilmiöt saavat aina aineellisen selityksen.  Maail-mankaikkeutta tutkivat tiedemiehet ovat löytäneet myös  avaruu-desta ennen tuntemattoman, näkymättömän  aineen, jota ei voida tutkia muuten kuin sen vaikutuksen kautta. Koska muuta selitystä ei ole, tämäkin tuntematon on nimetty aineeksi. Ja kappas vain, on olemassa myös tuntematonta energiaa. Näkymätöntä ja tuntema-tonta, mutta ei kuulu uskonnon tai uskomusten piiriin.

Eideettiset kuvat pysyvät yleensä paikallaan, eivät liiku. Minun luomieni alla ne liikkuvat, kääntyilevät ja joskus puhuvatkin. Kuulen yksittäisiä sanoja, mutta selvää sanomaa noilta kuvilta en saa. Ei se paranoidista skitsofreniaa silti ole. Jos kerron, että olen nähnyt ta-pahtumia enteinä, niin minulle suositellaan mielenterveystoimiston asiakkuutta. Näitä kokemuksia on paljon.  Olen nähnyt elävän ihmisen kuolleet kasvot viikkoa ennen kuin hän yllättäen kuoli. Olen lukenut paperilla esitetyn asian useita päiviä ennen kuin kirje saapui postista.  Sanasta sanaan.

En minä noita eideettisiä kuvia ole koskaan pelännyt, ihmetellyt vain. Olen elänyt siinä luulossa että kysymys on aivan yleisestä ilmiöstä, kaikkihan noita kokevat. Vaan jos otan asian joskus esille, aihe työnnetään äkkiä maton alle piiloon kuin likatahra. Eihän sellaista ole mitä ei voi kosketella.  Minä olen tullut siihen käsitykseen, että kaikki on todella aineellista, kotoisin ihmisen aivoista. Ilmiöitä on maailman avaruus täynnä. eikä niitä kaikkia tulla koskaan selittämään. Ja sekin on todennäköistä, että tietoa meille tulee kaukaa aivojen ulkopuolelta, olemassaolon syvyyksistä. Siinä tiedossa on järki ja siinä on tunne. Se on alfa ja omega, pitää vain tunnustaa se ja hyväksyä. Ihminen on kuva, eikä kaiken keskipiste.  

Tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet sen huminan, vaan et tiedä mistä se tulee ja minne menee. Niin on jokaisen laita, joka hengestä on syntynyt.

Eideettiset kuvat. Enneunet.