perjantai 27. lokakuuta 2017

Miete:
Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?


Tupakointi on tietysti pahasta, mutta ankarammin suhtaudun henkisiin himoihin: kateuteen, pitkävihaisuuteen, ylenkatseeseen, kavaluuteen, tekopyhyyteen, mielistelyyn ja ahneuteen.
Pahin on ylpeys. Sen tähden Saatanakin vaihtoi valkeutensa pimeyteen. Ylpeys on  riivaajien aikaansaannosta. (Filokaliasta)


OPPITUNTI

(Kaltiossa 2015:3)



Kävelen käytävällä kaukana häämöttävää juhlasalia kohti. Sieltä kuuluu harmoonin tasainen huohotus, se puhaltelee henkeä synnin raskaan taakan alla. Saarna on täynnä huutomerkkejä. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
      Avaan yhden käytävän lukemattomista ovista. Se on luokkahuone jossa istuu vajaat kolmekymmentä oppilasta, silmät ymmyrkäisinä. On meneillään matematiikan tunti. Taululla ellipsit ja suorakulmat käyvät loputonta sotaa kaavojen ja symbolien kanssa. On vaikea erottaa jakokulmaa näkökulmasta. Lukemattomat numerot keikkuvat ohuiden suorien päissä ja osa niistä vierii likaiselle lattialle. Musiikkiluokassa joku tavoittelee Beethovenin pianosonaattia saamatta sitä vangituksi.
      Äkkiä muistan, että algebran kirjani on ollut hukassa koko syylukukauden. Ulkoa opeteltujen kaavojen pakkopaidat, häpeän labyrintit. Opettajan pää kääntyy katsomaan tulokasta, samoin kääntyvät koko luokan kaulat minuun päin. Joku heistä saattaa vielä tunnistaa minut, vuosikymmenien takaa. On hämmentävää huomata, että  housut ja muutkin päällysvaatteet ovat unohtuneet työmaan vaatenaulakkoon. Kuulen supatusta ja outoa hyminää, tirskuntaa tässä tunneaallokossa.
      Missä minun ihastukseni istuikaan? Katse kiertää yli luokkahuoneen, ja nurkassa viimeisenä hän istuu. Kynttilä on pulpetilla ja hän laulaa Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Ja miten se nyt menikään. En muista. Sävel silti pulpahtaa esiin ja saa korvissa kauniin, nuoren tytön äänen.
      Jospa sinä tulisit tänne taululle näyttämään miten nämä yhdensuuntaiset suorat saadaan yhtymään tulevaisuudessa, opettaja houkuttelee. Se on mahdotonta, sillä minähän olen ellipsi joka kuvittelee, että jokin pyörii minun ympärilläni ilman päämäärää ja tuijottaa napaani. Sehän näyttää olevan paljas.
      En siis suostu, vaan tiedustelen miten täältä luokasta pääsee ulos. – Vasta kun kello soi, opettaja sanoo ja oppilaat taputtavat käsiään. Heistä tämä näyttää olevan hauskaa. Vaan minustapa ei, sillä en yhtään muista minkä ikäinen olen ja miksi olen täällä. Lähden kohti ulko-ovea ja yritän muistella kuka sanoi, että kaikki tietävät nykyään miten vaarallista on niellä kiviä.



lauantai 21. lokakuuta 2017

Miete:
Peiliin on vaikea ihastua, se kun 
näyttää aina totuuden



HISTORIAN ROVIOT




Minua häiritsee ajatus, että romaania tai novellia pitäisi tulkita ja analysoida annettujen ohjeiden mukaan. Joku jossakin päättää, mikä on oikea tapa käsitellä tapahtumia, mikä on ainoa oikea tapa päättää tuo käsittely. Lukiessa on merkittävä muistiin mieleen juolahtavia asioita, intertekstuaalisia yhteyksiä ja mielleyhtymiä. Novelli on esiteltävä, tuotava esiin lähdetiedot ja aihe. On muistettava, että novellissa painottuvat eri asiat. Henkilöiden roolit, kerrontaratkaisut, kuvailu ja henkilöiden ajatusten vuorottelu. On hyvä pitää mielessä kirjallisuusanalyysin käsitteet, joiden avulla saa paljon irti kohteena olevasta tekstistä. On pyrittävä esseemäisyyteen, oman pohdinnan korostamiseen ja näkökulmien runsauteen.

Voiko tuon kaiken selvemmin sotkea.
Kun itse kirjoitat, aloita koko homma analyysilla ja päädy tulkitsemaan vasta lopuksi. Tulkinnan vuoro tulee vasta oman tekstisi lopulla. Pohdi mikä voisi olla tekstin teema eli sen aihetta syvällisempi perusajatus. Perustele aina tulkintasi referoimalla ja lainaamalla tarkasteltavaa tekstiä. Että voi voi sentään!

Visusti näitä kirjallisia ohjeita mielessä pyöritellen kirjoitin proosalastun, en novellia. Se oli lähtöisin elävästä elämästä. Mutta tärvelsinhän minä senkin. En pystynyt tarkoin kuvaamaan henkilöitä ja tapahtumien aikajanat heittivät häränpyllyä. Minulle näyttää olevan ylivoimaista ymmärtää miksi perjantai ei edellä torstaipäivää tai miksi edesmennyt ystävä kulkee unessa tapetin läpi. Enkä minä ymmärrä millainen katastaasi edeltää elämän loppua, johon se pyrkii kaaosmaisten pyörteiden harjalla ratsastaen. Näyttää siltä, että ohjeista huolimatta elämä ei noudata romaanille tai novellille säädettyä muotoa, eikä se edes yritä parantaa tapojaan. Realismin graniitinkovalla pohjalla ei ole sijaa impressionistiselle hetken kuvalle, se ei tunnusta näkemysta carpe diem.

Vanhan miehen kirves on tylsä. Sillä irtoaa vain proosalastuja, joita ei maksa vaivaa analysoida. Ne ovat hetken iskuja ilman syvällistä ohjelmaa. Ei niistä rakenteita löydä, eivätkä ne tähtää mihinkään niin kuin ei tähtää elämäkään.

On ihmisiä, jotka eivät usko helvettiin vaikka elävät siellä. Minäpä uskon, ja usein näen pirunkin saarnaamassa meille puhujankorokkeelta tai saarnastuolilta. Näin on ollut kautta aikojen, varsinkin siloin kun pappi tai joku poliittinen apostoli istui muun rahvaan joukossa katsomassa miten noitaa poltettiin roviolla. Katsojat voi tunnistaa januksen kasvoista, joissa toinen puolisko hymyilee ja toinen irvistää. He väittävät, että humanismia ei tarvita, sehän ei ole taloudellisesti tuottava elämän-asenne. Tärkeää on kaikki aineellinen ja tuottava, se mikä on käsin kosketeltavaa ja mitattavissa.

Kuka voi kosketella historian ainutkertaisia tapahtumia? Miten fiktio voi tuottaa, kirjallisuus, joka on pelkkää mielikuvitusta? Ehkä ne voi polttaa roviolla, leikkoa turhat paperit ja päästää ne lehahtamaan tuuleen. Puhdistavatko sodat humanismin ilmapiirin?
       Kun avaan ikkunan mielikuvitukselle, vinka osuu kasvoille ja rovioiden savu salpaa hengityksen.
 


lauantai 14. lokakuuta 2017

Miete:
Oli vain alkupamaus. Mutta
kuka sytytti nallin?



KUUN SINETIT
(Teuvo Saavalaisen muistolle)

Ei ole nurkkaa, jota yön helma
ei laahaisi
Jules Renard)



Näin minä tässä istun pöytälampun valossa ja puhallan paperin päältä tuhkaa. Joku kääntää ovenripaa ja astuu sisään.
– Huh kun täällä on paksu savu, Teuvo sanoo ja astelee aivan lähelle. Jää siihen toviksi seisomaan ja kysyy äkkiä: muistatko sinä vanhoja asioita? Minä olin aamupäivällä lääkärissä ja hän minulta niitä kyseli. Ja uudempiakin.
- Kyllä minä vanhat muistan, joskus tuntuu että liiankin hyvin. Moni on sitä ihmetellyt. Että saatan muistaa peltohiiren jonka tapoin sangon pohjalle vuosikymmeniä sitten. Se oli pudonnut sankoon eikä kyennyt kiipeämään muovireunaa pitkin ylös vapauteen. Minua vaivaa se vieläkin, koen tunnontuskia. Muistan kuka sanoi ja missä tilanteessa, että hän ei pidä sinipunaisesta väristä. Muistan tytön torjuvan ilmeen kun meidän katseemme kohtasivat. Ikinä ei puhuttu mitään, enkä minä enää häntä katsonut. Oikeastaan en edes nähnyt.
- Mutta muistatko mitä sinä tänään kirjoitit? Tuossa äsken, ennen kuin minä tulin.
- En minä mitään kirjoittanut. Luin Kuvien metsästäjän näkemystä hämähäkistä. Yön hiuksille nyrkkiin pureistuneesta pienestä mustasta ja karvaisesta kädestä, joka koko yön painaa sinettejään kuun nimissä.

Teuvo seisoo aatoksissaan hetken ja tuijottaa ikkunasta ulkorakennuksen katolla hääräilevää mustarastasta. Närhi tähyilee sitä haavan latvasta ja arvostelee. Ainako mustassa, kurja rastas?  Ja rastas kuuluu vastaavan: herra aliprefekti, minulla ei ole muuta päälle pantavaa.
- Minä lähetin kässärin kustantajalle monta kuukautta sitten, mutta mitään sieltä ei kuulu,Teuvo sanoo. - Puhelimessa on puhuttu, mutta ympäripyöreitä. Enkä minä enää erota mustarastasta närhestä, minulle ne kaikki ovat punatulkkuja.
- Tämä on hämmentävää aikaa, minä sanon hänelle painottaen erityisesti sitä, ettei minun sanomisillani ole mitään merkitystä. – Kyllä sinä sen tiedät.
- Jos ei olisi, niin en minä tässä vaivautuisi seisoskelemaan. Haluan kuulla näetkö ja kuuletko sinä samoja asioita kuin minä. Muistatko kun tultiin Tampereelta ja poikettiin matkan varrella siihen minun tuttuni taloon. Se tuli ovelle vastaan ja istui sitten pianon ääreen pimputtamaan. Mikä se sävel olikaan, sinähän sen heti tiesit.
 -Horst Wessel, ja äijähän oli kännissä kuin käkikello, minä muistelin. Niin että ihan sama vaikka olisi soitellut Beethoovenin hymniä ilolle.
- Joskus minusta tuntuu että olen kadonnut, Teuvo vielä jahkailee.
Kun hän lopulta lähtee, emme puhu enää mitään. Käännyn katsomaan paikkaa jossa hän hetki sitten vielä seisoi, ja näen siinä vain kengistä valuneita vesipisaroita. Elämä on sellaista, minä ajattelen viisaasti ja jatkan turhaa nyhertämistä. Ei tästä mitään tule sanon itselleni ja muistan kun valittelin tätä Teuvolle pari vuotta sitten.
– Vaikka minä miten yrittäisin, saan aikaan vain pienoisromaaneja, jos niitäkään. Teuvo neuvoi minua käyttämään pitkiä takavokaaleja, ne antavat tekstiin ryhtiä ja vähän pituuttakin.

Tuon kyselytapauksen jälkeen näin hänet vielä kerran etäältä. Hän ei käynyt enää puhumassa eikä kyselemässä, vaan kulki jonkun toisen perässä loputtoman pitkää tietä pitkin. Eikä hän enää muistanut minua. 

lauantai 7. lokakuuta 2017

Miete:
Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä


EN MINÄ SINUA TUNNE





En enää muista kuka löi vetoa matkasta, mutta arvioin sen sadaksi metriksi. Lähtö oli sovittu talon kulmalta suuren puun juurelle ja sieltä takaisin. Kävelin tuota matkaa nyt  edestakaisin jo yhdeksättä kertaa, kun joku porukasta huusi, että riittää jo,et sinä siitä enää pisteitä saa. Olin kävellyt hyvää vauhtia niin, että hiki pyrki pintaan. Muut olivat vetäytyneet kentän laitamille istuilemaan ja näyttivät jakelevan siellä jäätelötuutteja. – Tule tänne vaan, kyllä näitä riittää kaikille!

Minä jatkoin silti  vielä matkaa puun kohdalle ennen kuin päätin lopettaa. Tuntui uskomatomalta, että saatoin jaksaa noin hyvää vauhtia ja yhteensä lähes kilometrin verran. Liityin nyt muiden seuraan. Jäätelöpapereita ja muuta roskaa oli siroteltu maahan ja seurue oli valmistautumassa kuuntelemaan esitelmää. Joku naisista tarjosi minulle tuutin ja niinpä istahdin hänen viereensä. Syrjästä katsoen hän näyttikin tutulta, lyhyt vaalea tukka ja sinivihreät silmät. Toinenkin nainen siinä oli, ja yhdessä he nauroivat jollekin asialle jota en ehtinyt kuulemaan ja joka ei minua edes kiinnostanut. Kuuntelin puhetta, joka kuului koskettelevan demokratiaa. Outo aihe tällaiseen kokoukseen, minä ajattelin ja  sanoinkin vieressä istuvalle naiselle. Todellista demokratiaa on se, että saan tehdä mitä haluan ja olla yrittämättä hankkia typeriä pisteitä hokemalla jotain mantraa. Hän istui aivan liki, niin että tunsin kuinka hiukset kutittivat poskea. Huomasin esitelmää pitävän Manun kaulassa kirjavan solmion, jossa oli isokokoisia kukkia ja joka oli tiukasti kiinitetty paidan napituksen väliin  metallipinnalla. Nainen nojasi minuun niin, että alkoi jo nolottaa. Laskin käteni hänen lantiolleen ja yritin keksiä arkisia puheenaiheita.

Raotin nyt vähän silmiä ja panin merkille, että seinäkello herkesi äkkiä raksuttamasta ja alkoi kiivaasti soida mollisävelin.

Muu seurue oli nyt noussut seisomaan ja lähti kipuamaan portaita kohti kaivantoa. Kuuntelin kuinka joku opasti joukkoa kuvailemalla vapaussodan aikaisia tapahtumia. Nainen käänsi päänsä ja näin hänen kasvoillaan hämmentyneen ilmeen.  Vapaussota ? hän kuiskasi. Tunsin hänen äänessään kysymyksen. – Niin, vapaussota yhtälailla, koska vapaudestahan siinä molemmat osapuolet väittivät sotivansa, minä häntä valistin.

Porrastasanteella istui vanha mies haulikko käsissään. – Minä en pidä tästä, kuka on antanut luvan oikaista minun pihamaani kautta? Hän uteli ja näytti todella vihaiselta. – Emme me ole ulkomaalaisia, joku vastasi hänelle. Eikä Suomessa ole lupa ammuskella kulkijoita vaikka he oikaisevat tästä, mistä matka lyhenee ainakin kilometrillä. Ei nyt olla Amerikassa.  Muistin edestakaisin ravaamani kilometrin ja ajattelin, että koko touhu oli ollut aivan turhaa. Ohitimme vanhuksen joka ei enää puhunut mitään. Rakennusryhmän takaa aukesi laaja kenttä. Siellä oli joskus ollut kaivantoja, sitä täplittivät päivänkakkaroiden ja horsmien peittämät matalat kummut. Tänne on haudattu kymmeniä kaatuneita, matkanjohtaja kuului luennoivan. Heidät ammuttiin siihen ja kuoppa peitettiin ettei kukaan saisi jälkeen päin tietää mitä täällä tapahtui.

Nainen painautui yhä tiiviimmin kainalooni ja tunsin kuinka käsi alkoi jo puutua. Erosimme  muusta  joukosta  syrjään  ja lähdimme astelemaan polkua pitkin kohti metsäsaareketta. Hän kumartui ja poimi maasta sinne ripoteltuja ruostuneita hylsyjä, keräsi niitä huivillisen syliinsä. Istuimme hetkeksi turvalliseen pensaikkoon josta pyrähti parvi varpusia. Siinä istuessaan nyt rauhallisena  minun vierassäni huomasin, että hän näyttikin aivan vieraalta. – En minä sinua tunne, hän sanoi. Ja miksi yrität johdatella minua tänne, syvemmälle metsään jonne kukaan ei osaa meitä seurata?

Katsoin hänen profiiliaan sivulta ja muistelin.- Saatat olla oikeassa, myönsin hänelle ja nostin käteni pois hänen hartialtaan. En minä oikein itsekään tiedä mistä tämä johtuu ja mitä oikeastaan ajattelin.  Mutta nyt meidän pitäisi taas lähteä. - Mihin me olemme menossa, nainen kysyi ja vilkuili etäällä vielä näkyvän muun porukan perään. – En tiedä, minä vastasin. Mutta ei ainakan tuonne, sillä he ovat menossa aivan väärään suuntaan.

Niin me lähdimme etääntymään muusta seurueesta, ja mitä kauemmin matka kesti, sitä tutummaksi hän alkoi minulle käydä.