Miete:
Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?


Tupakointi on tietysti pahasta, mutta ankarammin suhtaudun henkisiin himoihin: kateuteen, pitkävihaisuuteen, ylenkatseeseen, kavaluuteen, tekopyhyyteen, mielistelyyn ja ahneuteen.
Pahin on ylpeys. Sen tähden Saatanakin vaihtoi valkeutensa pimeyteen. Ylpeys on  riivaajien aikaansaannosta. (Filokaliasta)


OPPITUNTI

(Kaltiossa 2015:3)



Kävelen käytävällä kaukana häämöttävää juhlasalia kohti. Sieltä kuuluu harmoonin tasainen huohotus, se puhaltelee henkeä synnin raskaan taakan alla. Saarna on täynnä huutomerkkejä. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
      Avaan yhden käytävän lukemattomista ovista. Se on luokkahuone jossa istuu vajaat kolmekymmentä oppilasta, silmät ymmyrkäisinä. On meneillään matematiikan tunti. Taululla ellipsit ja suorakulmat käyvät loputonta sotaa kaavojen ja symbolien kanssa. On vaikea erottaa jakokulmaa näkökulmasta. Lukemattomat numerot keikkuvat ohuiden suorien päissä ja osa niistä vierii likaiselle lattialle. Musiikkiluokassa joku tavoittelee Beethovenin pianosonaattia saamatta sitä vangituksi.
      Äkkiä muistan, että algebran kirjani on ollut hukassa koko syylukukauden. Ulkoa opeteltujen kaavojen pakkopaidat, häpeän labyrintit. Opettajan pää kääntyy katsomaan tulokasta, samoin kääntyvät koko luokan kaulat minuun päin. Joku heistä saattaa vielä tunnistaa minut, vuosikymmenien takaa. On hämmentävää huomata, että  housut ja muutkin päällysvaatteet ovat unohtuneet työmaan vaatenaulakkoon. Kuulen supatusta ja outoa hyminää, tirskuntaa tässä tunneaallokossa.
      Missä minun ihastukseni istuikaan? Katse kiertää yli luokkahuoneen, ja nurkassa viimeisenä hän istuu. Kynttilä on pulpetilla ja hän laulaa Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Ja miten se nyt menikään. En muista. Sävel silti pulpahtaa esiin ja saa korvissa kauniin, nuoren tytön äänen.
      Jospa sinä tulisit tänne taululle näyttämään miten nämä yhdensuuntaiset suorat saadaan yhtymään tulevaisuudessa, opettaja houkuttelee. Se on mahdotonta, sillä minähän olen ellipsi joka kuvittelee, että jokin pyörii minun ympärilläni ilman päämäärää ja tuijottaa napaani. Sehän näyttää olevan paljas.
      En siis suostu, vaan tiedustelen miten täältä luokasta pääsee ulos. – Vasta kun kello soi, opettaja sanoo ja oppilaat taputtavat käsiään. Heistä tämä näyttää olevan hauskaa. Vaan minustapa ei, sillä en yhtään muista minkä ikäinen olen ja miksi olen täällä. Lähden kohti ulko-ovea ja yritän muistella kuka sanoi, että kaikki tietävät nykyään miten vaarallista on niellä kiviä.