perjantai 28. joulukuuta 2018



YÖSADE PIISKASI IKKUNAA




Paitsi esineet, myös liikkeet
ja toiminnot ovat leijuvia.
(Daniil Harms)



Yösade piiskasi tovin raivokkaasti ullakkohuoneemme ikkunaa. Veeran läheisyys sai minut kiihtymään, mutta ulkoa kuulunut pöllön huhuilu tärvelsi nyt orastavan rakastelun. Mistä jenkkilästä tuokin ilmaisu lienee kotoisin, ajattelin kiukustuneena. Rakastelu!  Voiko typerämpää ja pintapuolisempaa nimitystä keksiä vanhalle kulttuuriperinteelle, joka vielä toteutetaan aina samalla tavoin. Minä olin hänen laihojen reisiensä puristuksessa ja erotin hänen rintansa himmeästi kasvojen alapuolella. Veera oli kiepsahtanut selälleen ja raapi epätoivoisesti minua niskasta.

Joku kuului tulevan. Ovi työntyi hitaasti auki ja valokolmioon ilmaantui vanhan naisen pää. Pyyheliina huojui ja kieppui tämän luisissa sormissa, ja reumaattinen ääni kähisi: sun pitääs olla jo kiirus, Veera. Ja Veera kierähti tottuneesti syrjään, veti peiton korville niin että äkkiä olikin sysipimeää.

Koska tämä kaikki näytti sittenkin olevan vain unta, päätin turhautuneena lähteä ulos puistoon kävelemään. Leuto sää oli sulattanut ohuen lumipeiton ja hietakäytävät olivat käveltävissä. Minua vastaan haahuili hahmo jonka tunnistin kaupunginorkesterin konserttimestariksi. Tai mikä kapellimestari hän nyt olikaan. Minun kohdalleni ehätettyään hän pysähtyi, nosti hienostunesti hattua ja kumarsi.

- Sallikaa minun kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua, mies tiedusteli.
- Minä olen Veeran aviomies, vastasin hänelle mutta vältin kumartelua.

Korostin erityisesti sanaa aviomies, vaikka en asiasta aivan varma vielä tuolloin ollut. Minusta liika on aina liikaa, varsinkin jos tuntee itsensä aisankannattajaksi. Lohdullista oli kyllä havaita, että ei tämä mies mikään adonis ollut. Luihu naama ja pullahtava aataminomena. Pituuttakaan ei ollut kuin puolitoista metriä, arvelin tyytyväisenä.

- Tulin ilmoittamaan Teille herra hyvä, että olette nyt laillisen syytteen alainen siihen asti kunnes juttu on ratkaistu oikeudessa. Viittaukseni Veeraan oli saanut hänet epävarmaksi, mutta siitä huolimatta mies nosti toistamiseen hattua ja jatkoi mutisten matkaansa.

Tämä oli niitä Daniil Juvatsovin tyyppejä, tai ainakin hän on pahasti meidän asioihimme sotkeutunut, minä aprikoin. Mitäpä Veeran ja minun seurustelu jollekin oikeudelle kuuluu, mehän olemme saman värisiä ja eri sukupuoltakin. Daniilin tapaan mietin, että kun näen jonkun tulevan vastaan,
tekee mieli vetäistä häntä nyrkillä naamaan. Ihmisen naamaa on hänen mielestään niin ihanaa hakata. Itse en ollut siitä varma, mutta päätin heti ensitilassa kokeilla.



perjantai 21. joulukuuta 2018








LAMPUN VALOSSA



Ihminen, rakasta sinä vain
tässä unen unen unessa
Tänään eilinen on ennen vanhaan,
huomenna tänään on
muinaisuutta
(Kanginsju)


Sytytän nyt yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen ja mielessä pyörivät
arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Läheiset ja etäisemmät. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään. Kun terästän katsetta, erotan sinisiä pieniä kukkia jotka satavat sen läpi.

Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Annan
katseen kiertää huoneessa. Huomaan että peili on samalla paikalla kuin am-
moin sitten. Liekö unohtunut siihen vai jätetty tarpeettomana? Sen puisissa,
maalia hilseilevissä kehyksissä on vielä jotain tuttua. Muistan kuinka kahdek-
san kolmatta ikäisenä, siis vielä paljon myöhemmin, tuijotin omaa kuvaa kammatessani suavea pönsään,joka saunan jälkeen siirotti sinne tänne. Pei-
likuvat hämmentävät minua, koska niissä ei koskaan tuule eivätkä niistä le-
hahda ilmaan tuoksut. Lintujen laulua niistä ei voi kuulla, mutta jos oikein
keskityn, saatan erottaa peilikuvasta kolmesataa vuotta vanhaa musiikkia. 

Sinisen sateen läpi tihkunut musiikki on nyt kuitenkin vaiennut ja syvä hiljaisuus muhii jo autiolla pihamaalla. Ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu ja yritän palauttaa äsken kuultua säveltä. Oliko se Seeli Toivion esittämä Preludium Bachin sellosarjasta?

Vasenta olkapäätä kolottaa reumatismi ja siksi käännän nyt tuskastuneena
kylkeä. Eikä se ole ainoa kiusa joka minua vainoaa. Paljon muutakin kuin
jokin osa sellosarjasta on nykyään kadoksissa. Täytyy metsästää sanoja, ja
kun jonkin niistä saan lopulta kiinni, ei palaa mieleen syy miksi se oli niin täh-
dellinen. Ne ovat kuin Renardin yölepakot. Eivät ne ole ilkeitä, eivätkä mil-
loinkaan kosketa minua. Yön lapsina ne vihaavat vain tuohusten valoa ja etsivät pienillä hautajaishuiveillaan niitä, jotta voisivat sipaista ne sammuksiin.

Yön lepakoita on nykyään pilvittäin valoja sammuttamassa. Vain nukkumalla ja silmät sulkemallako niistä voi päästä eroon?





lauantai 15. joulukuuta 2018



ERÄS ROUVA


Ajan voi uhohtaa
vain käyttämällä sitä.
Kaikki tapahtuu vain
vähä vähältä.
(Charles Baudelaire)




Eräällä rouvalla on erikoisia tapoja. En tunne kyseenalaista henkilöä, mutta huomioin herkästi oudon käytöksen. Eilen aamulla varhain näin hänen kiipeävän orapihlaja-aidan yli ja suuntaavan matkan kohti kauppakeskusta. Arvelin että tällä naisparalla on arkielämässään ongelmia. Ehkä hänen aviomiehensä pettää häntä jonkun kauppa-apulaisen kanssa. Siitäkö johtui tuo piikiikäs aitavalinta? Tai ehkä äijä on salahintti, jopa vaikka ekshibitionisti jonka kaikki koulutytöt tunnistavat. Joka tapauksessa miehellä on tummanpunaiset samettihousut ja takatukka nutturalla. Ja suuret silmälasit. Minun tarkoitukseni oli esittää häneile kutsu iltapäiväkahville huomenissa kello kolme.

Päätin seurata tuota vierasta naista ihan huomaamatta ja tavoittaa hänet sitten itse teosta, eli siis ostamasta linnunsiemeniä. Niitä sellaisia, joita pikkulinnut käyvät nokkimassa pihapuun telineestä. Sehän on sellainen, niin kuin yleisesti tiedetään, itse vasaroitu käsityö, jollaisia edellä jo mainittu vieraan naisen isäntä askartelee jou-tessaan ja lähettelee lahjoina ympäristön alkoholistikoteihin. Tällä seuraamallani naisella on muuten tavattoman suuret korvat, joihin on kiinnitetty pieniä kilikelloja. Siinä kävellessä yritin seurata niiden sävelkulkua ja päädyin Liediin die Wanderer an den Mond. Naisen astuttua kaupan ovesta sisään jäin minä seisomaan näyteikkunan eteen, sillä aioin nyt tarkkailla liikkeen asiakkaita. Tunnistin heistä useita, joille kaikille nostin hattua vuoron perään. Yleensä en paljon perusta hatunnostoista, ja siksi moni luuleekin minua perin juurin epäkohteliaaksi. Siinä joutilaana seisokellessa antauduin olosuhteiden pakosta juttusille sen vanhan rehtorin kanssa, joka potee dementiaa ja jolla on musta karva poskessa. Hänen rouvansakin survaisihe paikalle pyörätuolissaan jossa minun ihmeekseni oli moottori. Virisi kiinnostava keskustelu teiden risteyksistä, koska joku meistä ei ollut niistä ollenkaan selvillä. Naapurin rouvakin palasi ostoksiltaan ja heittäytyi mukaan tähän debattiin, joka oli saamassa kiihkeitä sävyjä. Oltiin monista risteyksistä ja niiden suunnista eri mieltä, mutta kun kysäisin häneltä miksi hän oikaisee orapihlaja-aidan yli, meni rouva jotenkin takalukkoon. Odotimme kaikin vastausta, mutta sitä ei ole saatu vielä tähän hetkeen mennessä, vaikka eletään jo heinäkuuta.

Illansuussa palasin takaisin kotipihaan ja mielijohteesta kävin mittaamassa orapihlaja-aidan korkeuden  ja pituuden. Näin oli hyvä varautua seuraaviin kahvikutsuihin, joista joskus puuttuu hyvä ja kiinnostava keskustelun aihe. Ehkä jotain sellaista kuin tämä edellä kuvattu sosiaalinen interaktio ja erään rouvan outo käytös.



lauantai 8. joulukuuta 2018




EI MIKÄÄN


Mikä voisi olla vakavampaa
kuin ei mikään (Italo Calvino)






Sielu, olenko se minä?  Polvea jomottaa, pakotus silmissä on laantunut. Kukikas tapetti erottuu himmeänä ikkunasta kajastavassa aamuvalossa. Alavasemmalla erotan harmaan laikun. Pitäisi nousta ja valuttaa tipat silmiin. Yöpöydällä lojuu kuvakansio, öiset hetket. Loputon ja turhauttava yö, pää täynnä ajatuksia. En tiedä olenko unessa vai valveilla. Yhä enemmän olen alkanut elää unen ja valveen rajamailla, ei kenenkään maalla. Yöstä Omar Khaijam kirjoitti sattuvasti:

      Ja että kerran, yön vain lyhyen, kedolla hohdat niin kuin kaste sen
      mut aamun auetessa nouset, lähdet pois jonnekin, yks kaksi kadoten

Mikäpä on kedolla herätessä. Nousen taas yön jälkeen marrasaamuun tietämättä olenko nukkunut ollenkaan. On vaikea herätä kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, odottaako minua enää mikään tekemätön. Kello vain raksuttaa, mittaa olematonta aikaa. Viisari tikittää sekunteja yhä nopeammin, päivä päivältä kohti mustaa aukkoa. Jonain päivänä aika uppoaa tapahtumahorisonttiin eikä siellä odota enää mikään. Vai odottaako siellä ei mikään?

Mietin usein sitä mikä erottaaa eläimen ihmisestä. Sillä ei ole tietoisuutta itsestään, siis sieluako? Mietin ja muistan, osaan kuvitella tulevaisuuden. Tiedän että minä olen. Ajatus ikuisuudesta tuntuu masentavalta. Että kaikki tämä jatkuisi loputtomiin, samat ihmiset, samat juorut, kateus ja kilpailu. Taivaallisiin kultakaupunkeihin en halua uskoa, en kuoroihin enkä ylistyshymneihin. Minä jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Vaan nyt aika ajaa minua siitä kaikesta yhä kauemmas kohti mustaa aukkoa, josta kukaan ei ole palannut.

Mitä minä tänään tein? Heräsin varhain aamulla, keitin teetä ja unohdin lieden päälle kunnes havahduin kattilan kannen kolinaan. Tiputin tipat silmiin. Selasin lehteä, luin otsikot ja yleisön osaston vuodatukset. Katselin ikkunasta marraskuun maisemaa. Naapuri on hankkinut koiran. Kattilan kannen löysin myöhemmin jääkaapista, jonne olin sen hajamielisyyden puuskassa unohtanut. Johanna oli oikeassa. Hän epäili, että alan yhä enemmän sekoilla. – Miten sinun kävisi ellen minä olisi katsomassa sinun perääsi? Kun tuosta vielä ikäännyt, et muista enää edes omaa nimeäsi.
Yöpöydällä on kasa kirjoja. Stanislaw Jerzy Lec, Kafka, Omar khaijam, Renardin kuvien metsästäjä. Baudelairen Pahan kukat.

Epiikassa minua ei enää mikään kiinnosta, siinä tapahtumat etenevät liian määrätietoisesti ja aina on olemassa jokin lopputulos johon ovelasti johdatellaan. Kaaoksessa ei mikään ole niin arvokasta, että se edellyttäisi tyydyttävää loppua. Ei yhtään mikään.
Jos nyt suljen silmät, muuttuvat eideettiset kuvat eläviksi. Niiden hahmot alkavat liikkua ja kuulen ääniä. Vedän peiton korville ja käännän kylkeä löytääkseni sopivamman asennon. Polvea kolottaa reumatismi.

Eins, zwei drei. Die Liebe ist nur Zauberei. Se isän sodasta tuoma valokuva vaivaa mieltä. Ketä se esittää? Katson miehen jäätyneitä, avoimia silmiä. Hänelläkin oli taskussaan kuva jota usein esitteli. Siinä Lise ja pikku Erika istuivat puutarhatuolilla totisen onnellinen hymy kasvoillaan. Jossakin Nurnbergissä.
Haudattiinko tuo mies noin, silmät avoimina? Kävin joskus kauan sitten Norvajärven hautausmaalla ja löysin hänen nimensä kiveen hakattuna hämärästä hautaholvista, satojen muiden nimien joukosta. Nuo silmät ovat tuijottaneet valokuvasta minua siitä lähtien kuin murhaajaa, vaikka minä hänen eläessään olin vielä pikkupoika.

Käännän taas kylkeä. Tuntuu kuin korvassa olisi vettä, sama tunne kuin joskus saunan jälkeen.  Kuuntelen sydämen sykytystä tyynyä vasten: Mut aamun auetessa nousen, pois lähden jonnekin. Mielessä Italo Calvinon kysymys: mikä voisi olla vakavampaa kuin ei mikään.

 .

lauantai 1. joulukuuta 2018


SELFIET





Miete:
Itseensä rakastuneen
on turha odottaa muilta
vastarakkautta


Tämä sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut yhä kiinnostavammaksi.
Ennen läheteltiin kirjeitä ja postikortteja tai soiteltiin puhelimella joskus
joulun aikoihin. Nykyään ei tarvita pitkiä selvityksiä siitä mitä kuuluu ja
miksi ei ole kuulunut. Riittää kun lähettää selfien, kuvan omasta naama-
taulusta milloin mistäkin. Eilen sain tuttavalta kuvan jossa hän irvisteli syn-
kän näköisesti Hampurin Reperbahnilla, tänään ilmoitti joku toinen liehto-
vansa jossakin Etä-Aasiassa. Mitä muuta siellä tekemässä, siitä en saanut selvää, mutta kovin näytti äijä rasittuneelta. Hänellä oli ruoansulatusvaikeuksia ja ripuli.

Lähetin molemmille kuittauksen ja kiitokset selfien kera. Otin sen täkäläi-
sen vesitornin juurella, naama päin kellastunutta lepikkoa ja toivotin heille
pitkää lomaa. Ilmoitin samalla että vatsani toimii hyvin ja olen kaikin puo-
lin hyvin tyytyväinen, paitsi en oppositioon. Se kun on aina tyytymätön.
Eikä tällä ole mitään tekemistä politiikan kanssa, sillä mehän kaikki kolme
olemme opportunisteja. Elämä näin on helpompaa.

Koko tuo muotioikku, selfie on osoitus siitä mihin ollaan menossa. Kohti
yhä täydellisempää itsekkyyttä. Ei sillä väliä miten muilla menee, kunhan
vain minulla menee hyvin. Eikä sillä ole väliä miten muualla menee, kun-
han vain meillä on noususuhdanne ja talouskasvu vakaasti ylöspäin. Hyvin-
vointivaltio. Meidän tuleville polville, jos sellaisia yleensä enää on, pitää jäädä luonnonvaroja. On aivan luonnollista, että minä saan tehdä pitkiä lentomatkoja lomakohteiisiin ja ostaa turhia teknisiä vekottimia sadoilla euroilla koska naapuritkin niin tekevät. Mitä se meille kuuluu jos noilla sadoilla euroilla olisi voitu ruokkia satoja nälkäisiä lapsia. Tai auttaa sairaita paranemaan. Kyllä
Lääkärit Ilman Rahoja –yhdistys heistä huolen pitää ja vallanpitäjät saavat
aseensa.

Vaan mitä dementiaan tulee, niin sehän ei tule kello kaulassa. Minulle sat-
tui nyt merkillinen tapaus, aivan kuin Daniil Harmsille. Unohdin yhtäkkiä
kumpi tulee ensin, seitsemän vai kahdeksan.



                    Esitän kiitokseni useille kritiikin kersanteille sekä Rimmin
                    kaupungin Vapaapalokunnalle pyyteettömästä tuesta ja
                    arvokkaista neuvoista joita olen näiltä mainituilta tahoilta
                    saanut oheista narratiivia kirjoittaessani. 

perjantai 23. marraskuuta 2018


KOKOUS


Mietteen aihe:
Ote kokouspöytäkirjasta, jossa 
ainakin yksi nuija oli paikalla.




Tarkoitus oli, että kaikki samanhenkiset kerääntyvät yhteen ja vaihtavat erimielisyyksiä.
Heti alusta lähtien huomasin, että syntyi ryhmiä jotka pälyilivät muita osallistujia, kuiskivat keskenään ja vaihtoivat merkitseviä katseita. He hyväksyivät äänekkäästi toistensa mielipiteet, vaikka olivatkin muka eri mieltä. Tässä ryhmässä vallitsi opportunistinen tasa-arvo ja se noudatti demokratian orwellilaisia periaatteita. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta ryhmän puheenjohtaja on kaikkein tasa-arvoisin. Hän ammentaa tietonsa ja taitonsa lähteestä jota ei saa mainita ääneen, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat. Se on ryhmäpäätös.

Joku saattaa hyvinkin luulla, että minä, asianosaton olen vainoharhainen. Mutta sehän ei pidä paikkaansa, sillä jokainen kokouksen osallistuja tietää, että tulin paikalle kutsumattomana vieraana ja vieläpä äärimmäisen epätietoisena.

Sihteeri kääntyi huolestuneena kuiskuttelemaan puheenjohtajan kanssa ja tämä heitti minuun myrkyllisen silmäyksen. Moni pää kääntyi tähyilemään ikkunamaisemia, vaikka ulkona ei edes satanut. Arvelivat että minä edustan väärää puoluetta. Joku pieraisi äänekkäästi. Puheenjohtaja nosti nuijaa ja löi sillä ainutta viatonta paikallaolijaa, nimittäin pöytää. Hänkin on täällä tänään, mies tai nainen, tai ehkä hän on vain henkilö tai muu, hän sanoi. Joka tapauksessa  viimeinen pykälä on jo käsitelty ja päätös on, että jätämme paperit toistaiseksi pöydälle ja riennämme juomaan puheenjohtajan kälyn tarjoamat kahvit.

Kesken jäänyt asia kuohutti meitä vielä niin, että päätimme kahvin jälkeen jatkaa kokousta siihen asti, että siitä maksettava tuntipalkkio ehtisi nousta yli kipurajan. Kokous jatkui myöhemmin kohdasta muut asiat. Kiivasta keskustelua syntyi aiheesta onko kysymys nyt sukupuolesta, sillä ilmaisu ”muut” hämmensi joitakin luottamushenkilöitä. He eivät halunneet edustaa muita kuin perinteisiä arvoja, joten käsite muut oli heille vastenmielinen. Muut puolestaan pahoittivat tästä mielensä, ja niinpä puheenjohtajan nuija päätti kokouksen erimielisesti. Asian puimista jatketaan ensi viikolla, jolloin nuija on jälleen paikalla ja parhaassa tapauksessa niitä on siellä useitakin.

Päätin turhautuneena poistua kokouksesta ja piipahtaa rautakaupassa, sillä olin jo kauan ja vakaasti harkinnut, että vielä joskus ostan kilon galvanoituja rautanauloja.

lauantai 17. marraskuuta 2018


JOKA ITSENSÄ TUNTEE


Miete:
Autiolla maalla Salvador
suitsittaa palavaa kirahvia.
Kaukana vuoret.



Levysoittimesta kantautui gregoriaanista laulua, muuten oli aivan hiljaista. Annan käsi pysähtyi liikkeestä kuin valokuvausta varten. Suupieleen virisi hätäinen, pelokas juonne. Minä en jaksa enää, hän sanoi. Hartiat lysähtivät säälittävästi ja takaapäin näytti kuin itku ei olisi enää kaukana.

-Mitä sinä et jaksa, Anna?
-Tätä arkielämää. Me ollaan aina työssä eikä meillä ole enää mitään yhteyttä. Tuntuu että
elämällä ei ole enää mitään annettevaa.
Tässähän minä nytkin olen, ajattelin. En käy pitkillä lenkeillä, en pelaamassa lentopalloa enkä istu kapakoissa oluella muiden vähä-älyisten kanssa.

Ja päivät hän itsekin on työssä, ajattelin vielä ääneen.

- En minä sitä tarkoita, Anna sanoi. – Tuntuu vain niin tyhjältä, ei ole enää mitään sellaista mitä kiihkeästi odottaisi tältä elämältä.

- Paitsi kuolema, minä sanoin ja kaduin saman tien sanojani.

Näin keskustelu eteni ja sen päätteeksi  Anna huokaisi. – Kun elämä alkoi tympiä, päätin kiinnittää huomion milloin mihinkin osallistumiseen. Piti muka juosta palavereissa ja kapakoissa, myyjäisissä ja lääkärissä.Oli rakkovaivaa ja päänkipua, turvotusta ja masennusta. Ja nyt minä olen vain kyllästynyt, Anna lateli kuin ulkoa opittua litaniaa. Hän laski harjan kädestään pöydälle, irvisti peilikuvalleen: minä olen vanha.

Katsoin Annaa. Ei hän vielä vanhalta näytä, varsinkaan jos pettää itseään ja meitä muita noilla meikeillä. Taitavasti ja tehokkaasti. Hämärä valaistus tekee meistä molemmista nuorempia. Ja ilta on siksi hyvää aikaa, syksy vuodenajoista paras. –

- Ei sillä ole merkitystä mitä sinä itse luulet, sanoin hänelle. Tärkeää on se, millaisena ihmiset sinut näkevät. Niin sinä voit löytää itsesi ja päästä tasapainoon. Näinhän on sanottu: missä teidän aarteenne on, siellä on teidän sydämenne. 

- - Siinäkö kaikki, Anna kysyi epäluuloisesti. – Niin että se paljon puhuttu taivas onkin  vain kuvitelma josta saa sisäisen rauhan. Sano tämä ihmiselle jota kidutetaan hengenlähtöön asti. Sano se lapselle jota joku sairas psykopaatti parhaillaan kuristaa tai pakottaa miinakentälle tai ihmiskilveksi. Sano mikä tai kuka on ihmisen todellinen turva kaikissa elämäntilanteissa?

Anna oli nyt löytänyt mielensä pohjalta ikivanhan kysymyksen. Se on nimeltään teodikea-ongelma. Miten kaikkivaltias ja täydellisen hyvä voi sallia kaiken pahan jota pakottaa meidät  katselemaan ja kokemaan?. Siinäkin täytyy  palata omaan itseen. Kaikki käsitteet ovat meidän itsemme luomia, hyvä ja paha, moraali. Suurin ihme maailmankaikkeudessa on ihminen, jolla on vapaa tahto tehdä valintoja. Joidenkin mielestä se on meille annettu kirous.

Jos katsot kuvaasi veden pinnasta, se näkyy sitä kirkkaampana mitä rauhallisempana pinta pysyy. Sellainen sinun sielusikin on. Pysähdy hetkeksi, katso omaa kuvaasi ja usko siihen mitä näet.   



perjantai 9. marraskuuta 2018



LUKUTAPA


Kun viisas osoittaa tähteä,
niin tyhmä tuijottaa hänen sormeaan.
(Kung Fu Tse)





Sellainen on käsitys, että nopea, silmäilevä lukutapa on älykkään lukijan tunnusmerkki. Silmäisy sivulle riittää, ja asia tuli selväksi. Sillä tavoin syntyy pinnallinen maailmankuva. Vauhti on niin kova, että kyky empatiaan ja asian syvempään ymmärtämiseen jää puuttumaan. Niin myös kyky kriittiseen pohdiskeluun ja päätelmien tekoon. Tuo käsitys kulkee rinta rinnan nykyihmisen egon kanssa. Käsitys omasta itsestä on paisunut kuin pahanlaatuinen kasvain. Se peittää näköalan ja kasvaessaan se alkaa haista. Nopea lukija on niin viisas, ettei hänellä ole aikaa ajatella. Riittää jos näkee ketun, mutta ei ehdi nähdä mistä se tuli ja mihin livahti.

Meno on niin vauhdikasta, että tässä tulee väkisinkin vainoharhaiseksi. Nopea lukutapa pyyhkäisee arvottomina syrjään inhimilliset tunteet ja kokemukset. Teksti jonka kirjoittamiseen on käytetty aikaa ehkä vuosikausia, joka on syntynyt syvällisen pohdinnan tuloksena, pyyhitään ylimielisesti yli. Pikalukeminen on loukkaus ja kuvastaa kirjoittajaa kohtaan tunnettua halveksuntaa. Joka tuolla taidolla ylpeilee, pitäisi lähettää autiolle saarelle Kafkan teosten kanssa. Ehkä hän oppisi hidastamaan ja kertaamaan, selailemaan myös epäluuloisesti. Kaikki ei ole totta mitä kirjoitetaan.

Nopea, pintapuolinen silmäily sopii mainosten sanoman omaksumiseen. Se palvelee kaupan ja liikeyritysten tarkoituksia, ei ihmisten. En usko että tiedemiehet, säveltäjät ja kirjailijat ovat pyrkineet pikaluvun kaltaiseen havaintojen tekoon kun ovat pohtineet kaikkeuden arvoituksia, kirjoittaneet vuosikausia yhtä ainoaa teosta tai säveltäneet 200 vuotta sitten sinfoniaa jota vieläkin kuunnellaan ja arvostetaan. Ei kirjaa lueta eikä musiikkia kuunnella pikakelauksella. Sellainen on taiteilijan pilkkaamista ja oman itsen korostamista. Sellaista, että minä pystyn omaksumaan kertaheitolla usean kirjan sisällön ja samaan aikaan syventymään pariin sävelteokseen. Ehdin siinä samalla ratkaista myös suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan väliset ristiriidat.

Satamaton päivä? Se on päivä, jolloin ei auta lähteä etsimään  satamaa sateenvarjon
kanssa.
 


perjantai 2. marraskuuta 2018


HÄMÄHÄKKI

Miete:
Aika on peili, jonka
läpi on kuljettava





Minä seisoin luokan edessä opettajan tiukan katseen kohteena. Sinäkö tämän olet piirtänyt?
Taululla oli liidulla taiteellisesti luotu hämähäkin kuva, jonka jalat sojottivat eri suuntiin ja
jonka selkää halkaisi päästä päähän pitkä viiva. Pave sanoi että se on ajatusviiva ja että sellainen on kaikilla niveljalkaisilla. Hän tiesi, koska oli jo kolmannella luokalla ja minua paljon oppineempi. Siksi hän ei ollutkaan paikalla vaan jossain toisessa luokassa opettelemassa tärkeiden vesistöjen nimiä. Ne piti osata ulkoa, samoin kuin kertomus siitä kuinka veljet upottivat Joosefin kaivoon ja faaraon tytär löysi hänet sieltä.

- Joo, minä myönsin. Pave neuvo ja sano että se on luonnontiedettä.
- Minä sille Pavelle luonnontieteet näytän, opettaja uhosi.

En minä kyllä tiennyt miksi opettaja oli hämähäkin kuvasta niin tuohduksissa, eihän se huono ollut. Jaloissaki oli karvoja niinku Pave oli neuvonut. Ajattelin että kun pääsen kotia, etsin jostakin hämähäkin ja tarkistan mikä tuossa kuvassa meni vikaan, tai menikö mikään.
- Hyvä on, opettaja kivahti. – Koska myönnät piirtäneesi sen, selviät tunnin jälki istunnolla. Oppituntien jälkeen. Käytä taitosi tästä lähtien rakentavampaan puuhaan, lue vaikka läksyjä.

Välitunnillako? Luuleeko se että välitunnilla luetaan läksyjä ja tehdään rakentavia puuhia. Pave panee pikku kiviä kauluksesta paidan alle ja isommat pojat painivat. Jos siinä joutuu käsirysyyn itseään isomman ja vahvemman kanssa, opettaja seisoo lähellä kädet takin taskuissa ja myhäilee: pojat ovat poikia. Eikä siinä auta hämmästellä jos jää aivan yksin. Katsojat kannustavat vihamiestä.

Opettaja oli jäänyt luokkaan ja piti silmällä. Hän kirjoitteli joutessaan jotain paperille ja nosti äkkiä hämmentyneen näköisenä päätään tuijottamaan minua.
- Minä en oikein tiedä mikä sinä olet, hän mutisi. – lintu vai kala? Kyllä sinä Paven tiedät  etkä ole niin tyhmä kuin mitä näyttelet. Onko pakko aina tehdä niin kuin joku muu käskee?

- Mutta tekeehän opettajakin niin, minä uskalsin puolustautua. Koko opettajan elämä perustui käskyihin. Ei oma mielipide tee sinusta suosittua vaan se, että kuuntelet mitä sinulle sanotaan. On parempi sukeltaa, jos äänet häiritsevät, äläkä nouse pintaan ennen kuin katsojat ovat kaikonneet. Heillä on kiire muualle selittämään ja kannustamaan.

Niin minä siinä ajattelin mutta en sanonut enää mitään. Arvelin että hän piti minua vähän omituisena.










lauantai 27. lokakuuta 2018





KUVIOAMMUNTAA


Miete:
Monen runon loppuriiminä
on laukaus







Katse siirtyy yli kehäkukkapenkin, seinänvierustaa pitkin vesikorvolle asti. Tuossahan on paikka, jossa seisoin monet kerrat seestyvässä murrosiässä ja katselin tähtitaivasta. Otavaa, Pientäkarhua ja Venuksen sirppiä. Sen saattoi kevätiltana nähdä sirppinä niin kuin kuun, jos vain ymmärsi oikeana iltana suunnata kaukoputken sitä kohti. Mutta nyt se oli  suunnattu kohti pahvisia ihmishahmoja, joita minä liikuttelin vetämällä kahdesta kahvasta
kymmenen sekunnin välein. Ihmisen kuvat käänsiivät pahvikasvot kohti ampujaa ja sitten taas häneltä kylkimyyryä piiloon, sivuttain. Säännöllisin väliajoin isän käsi nousi, ja hän ampui jokaista pahvihahmoa sydämeen.

Vihasiko hän noita pahvihahmoja, minä mietin. Kranaatin sirpaleiden jättämät arvet vihersivät hänen poskillaan ja ohimoissa, jalkaansa hän vähän nilkutti. Puolet hampaista oli jäänyt Suomussalmen ja Kuhmon korpiin. Sairaalassa hän oli maannut monta kuukautta puoliksi halvautuneena. Säilytän vieläkin muistona hänestä kaivettua isoa kranaatin sirpaletta. Kun sota myöhemmin taas jatkui, lävisti luoti vasemman olkapään Ihantalassa. Pahviset viholliset eivät näistä tapahtumista tienneet mitään, ne vain antautuivat ammuttaviksi koska minä käänsin ne rintamaan. Ehkä isää helpotti huomata, että minä halusin auttaa asiassa, jota en itse oikein ymmärtänyt.

Monesti teki mieli kysyä häneltä, että miltä se tuntui. Olivatko nuo kuvitteelliset ihmiset, pahvihahmot syyllisiä siihen, että nuoruus jäi Karjalan korpiin. Kysyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska hän ei koskaan puhunut noista muistoistaan. Seisoi vain hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat salaisia. Kun minä vedin vivuista, kääntyivät taulut pelokkaina kasvotuksin vainoojansa kanssa, ja isä ampui jokaisen hahmon sydämeen itkevän reijän.

Kun katson häntä nyt silmiin, näen vain pinnan. Jos yritän nähdä syvemmälle, näen vain pohjakivet ja kaiken sen mikä hukkui.   


lauantai 20. lokakuuta 2018

WINCHESTER

Miete:
Anna hänelle se
minkä itse haluat saada






Se oli piilotettu lasivitriiniin, mutta näytti silti tutulta. Piippu oli vähän kulmikas ja liipaisimen kyljessä oli pieni lovi. Joku oli sen hionut 150 vuotta sitten, ja juuri sen
takia minä tunnistin tuon aseen. Olin monet kerrat tutkinut sitä tarkoin ja kuvitellut
kaikenlaista. Kivääri oli Winchester, 1870 –luvun mallia. Nyt se oli museossa.

- Onkohan sillä ammuttu inkkareita, poika kysyi. – Kun siinä on noita lovia.

Katsoin pojan viisaamaa kiväärin tukkia, johon oli veistetty riviin pieniä lovia.  – Voi
olla, minä hänelle sanoin, mutta muistelin jo mielessäni menneitä. Olin saman ikäi-
nen kuin oma poikani nyt, kun näin tuon aseen ensi kerran. Naapurissa asunut vanha mies oli kuollut ja hänen asuntonsa oli tyhjä. Minä tutkin uteliaana vanhukselta jäänyttä liiteriä, josta kaikki tavarat oli jo viety pois. Hämärässä nurkassa, kattopalkkia tukevan kakkosnelosen taakse jääneessä lovessa oli tuo kivääri, jonka minä sieltä otin ja kannoin salaa omaan piilopaikkaani. Se oli laudoista suoraan maan päälle kyhätty maja. Siinä oli ovi joka oli suljettu munalukolla, mutta vajaan pääsi sisään nostamalla mökin reunalautoja, jolloin siihen syntyi sopiva aukko. Velipoika oli hyvin selvillä tästä suunnitteluvirheestä ja käytti sitä joskus hyväkseen. Kun winchester muutaman viikon jälkeen katosi salaperäisesti majan nurkasta, epäilin häntä. Veli kielsi tietäneensä aseesta mitään; etkö sinä luota minuun? En minä sinulta mitään varastaisi.

Hän näytti vakuuttavalta, melkein viattomalta. – Jospa se oli se vainaja itse joka haki
omansa pois. Pate on nähny sen haamuilevan siellä liiterin kulmilla, oli kuulemma
ovet aukeillu itsestään ja outoja ääniäki se oli kuullu.

Laskin kiväärin tukkiin veistetyt lovet. Muistin jo kaukaa menneisyydestä, että niitä
oli kuusi, pahan luku. Sain nyt lopullisen varmuuden siitä, että veli oli pettänyt luot-
tamuksen. Ei vanha ase mitään merkinnyt, mutta tunsin haikeaa ikävää siitä, että
meidän välillä oli vuosikymmeniä hiertänyt tuo pedon luvun juuri. Se mikä kasvattaa lapsen mielestä aikuisen pettymyksen ja epätäydellisyyden. Jostain syystä hän oli
piilotellut sitä koko elämänsä ajan. Pedon luku oli saanut kolminkertaisen muotonsa
666, siitä oli tullut ihmisen luku. Nyt totuus oli jo myöhässä eikä sillä ollut enää mer-
kitystä, sillä veljeä ei enää ollut.





lauantai 13. lokakuuta 2018

PIMEINÄ AIKOINA

Miksi pimeinä aikoina kirjoitetaan 
näkymättömällä musteella?
(Neruda) 




Katselinpa taannoin sotilasparaatia. Siinä sitä marssittiin päät kekallaan ja
nenä pystyssä vihollista kohti ja laulettiin agressiivista tappomarssia. Sotilaiden vöihin oli kirjoitettu Gott mit uns, ja vastapuoli oli samasta läsnäolosta yhtä vakuuttunut. Kenttäpappi oli toiminut asiassa välittäjänä. Hänen edeltäjänsä olivat jo vuosien ajan tehneet tuota laupeudentyötä, luvanneet turvaa ja suojelusta nuorille miehille, jotka oli pakotettu marssille puolustamaan valtiaittensa omaisuutta ja etuja. Heille hoettiin sanoja koti, uskonto ja isänmaa, mutta tärkeimmästä asiasta, vallan ja rahan puolesta taistelemisesta oltiin hiljaa. Hyvin usein oli kysymys herrojen sukuriidoista ja naimakaupoista. Koti oli jäänyt oman onnensa varaan, uskontoon oli opetettu suhtautumaan epäluuloisesti. Iisänmaa rajoittui muutamaan aariin tai hehtaariin soista  joutomaata.

Tämä on tietysti pelkistetty ja yksipuolinen kuva asiasta, joka on paljon moni-
syisempi. Euroopassa kristillisellä moraalilla on vahva pohja. Se opettaa, että
kohtele muita ihmisiä niin kuin toivot heidän kohtelevan itseäsi. Älä tapa äläkä
tee huorin. Jos joku lyö sinua, käännä toinenkin poskesi lyötäväksi.

Tietysti kohtelen toista hyvin, jos hän kohtelee minua samoin. Paheksun murhia ja tappamista, mutta katselen mielelläni niitä esittäviä filmejä ja television
uutisia. On niin rauhoittavaa kun tietää asuvansa maassa, jossa terroria ja ro-
tusortoa ei hyväksytä. Asun mielelläni seudulla, josta ääriainekset on likvidoitu
tai ajettu takaisin sinne mistä tulivat. Mitä siihen huorimiseen tulee, niin sehän
on vain tätä nykyaikaa. Täytyy olla mieleltään liberaali ja hyväksyä pienet lipeämiset kaidalta tieltä. Sateenkaaren alla on niin auvoisaa taivaltaa yhdessä ja erikseen mihin mieli milloinkin halajaa.

Mutta elämä on lyhyt ja korjausliikkeille jää liian vähän aikaa. Näin sanoo Lut-
herus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, us-
que ad annum 40.  Eli neljäänkymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hä-
nelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämän-
sä jo ohitse. (Kallas:Reigin pappi)




lauantai 6. lokakuuta 2018

ISISIN KIRVEKSISTÄ


Asia on kuin säkki, joka ei 
pysy tyhjänä pystyssä
(Luigi Pirandello)


Minua hermostutti ihan henkilölohtaisesti tuo Isis. Radiossa ja televisiossa oli jo
vuosikaudet kiusattu kuulijoita sössötyksellä, ja sitten keksittiin se Isis. Aivan sii-
nä vatsaa vääntää kun kuulee toimittajan ääntävän hienostuneesti lauseen vesihiisi
sihisi Iisisin hississä. Minua tämä (ilmeisesti ruotsinkielisten) toimittajien alullepane-
ma suomenkielen kehittäminen riepoi kovin. Soitin kielitoimistoon ja kysyin että
miksi? Sieltä joku nuorelta kuulostava tytön ääni valisti minua, että ulkomaalaisten
on vaikea ymmärtää suomalaista ks-taivutusta. No minä siihen, että eivätkö ne uu-
tiset ole kohdistettukin viidelle ja puolelle miljoonalle suomea puhuvalle kuunteli-
jalle sekä niille sadoille tuhansille jotka ovat täältä paenneet median suosimaa luku-
ja kirjoitustaidottomuutta. Miksi meidän omaa kieltä pitäisi muokata muiden ehdoilla?
Uusi sääntö kuulemma koskeekin vain vierasperäisiä sanoja ja nimiä, suomalainen
rahvas pitäköön jäniksensä ja panoksensa, hän minua valisti.

Vaikka siis kielikorva kehoittaisi taivuttamaan että Iiriksen ja Iineksen, niin älä usko.
Oikea taivutus on nykyään Irisin ja Inesin, sekä vielä Iisisinkin. Pitkän vokaalinkin
voi hyvällä omalla tunnolla lyhentää, sillä pitkä äänne kuulostaa niin kovin maatiai-
selta. Sama koskee myös nimen lopussa keikkuvaa hauskaa vokaalia, iitä tai aata.
ne kun ovat niin suomenkielelle ominaisia. Hotel on meillä hotelli ja Paris on Parii-
si.

Sitäkin mieltä kyllä olen, että lauseenjäsennys pitäisi saada takaisin opetusohjelmaan.
Kunnon oppilaan tulee tietää mikä on terminatiivi ja mikä on prolatiivi, potentiaalista
puhumattakaan. Suomenkielen sanat ovat joskus pitkiä, ei siis olisi pahitteeksi har-
joitella niiden parissa sijamuotoja. Mitä kaikkea sisältääkään yksi ainoa sattuva sana:
olemattomuudellansakaan. Joku ulkomaalainen tarvitsee asian ilmaistakseen koko-
naisen lauseen. Ja jos nyt uutta taivutusta halutaan suosia, on syytä erottaa alkupe-
räiset suomalaiset sanat vieraista lainoista. Kun on kysymys käännöskirjasta, puhu-
taan sen painosesta. Jos teos on suomenkielinen ja tekijäkin täkäläinen alkuasukas, puhumme painoksesta. Olkaa toki tarkkoja myös nimen Jeesus kanssa. Meillä voidaan puhua Jeesuksesta (huom. Pitkä vokaali), mutta ulkomailla Jesusista. Ja metsään mennessä nappaat mukaan tietysti kirveksen, mutta jos mukana on joku turisti, puhut hänelle kohteliaasti kirvesistä. Sehän on liettualainen lainasana.

Vaan loppujen lopuksi, ymmärsinköhän minä nyt oikein tämän Suomalaisuuden Liiton uuden taivutusohjeen?





Kuva: narratiivin kirjoittaja Matomäen
Yliopiston promootiossa kesällä 2018.




lauantai 29. syyskuuta 2018




LEVOTON MIELI

     
Kuinka pitkä matka      
onkaan kauas!






Minulla oli levoton mieli ja siksi päätin lähteä vielä ulos. Ilta oli lämmin ja kaukaa kuului hajanaisia ihmisten puheita. Irrallisia sanoja, myös raitiovaunun kolinaa. Suunnistin kohti sitä valtavaa sorakuoppaa, oikeastaan laaksoa jonka olin päivällä nähnyt ohi kulkiessa. Sen jyrkällä reunalla kasvaa metsikkö, mäntyä ja lehtipuuta. Kuljin hiljaa tummien puunrunkojen lomassa ja kuuntelin. Ääni tuntui tutulta, se kuului menneisyydestä ja siinä oli  Turun aksentti. Näin että lähestyessä tuijotit minua, ja sinun kasvoillesi ilmaantui vähitellen tunnistamisen ilme. Sanoitkin jotain, mutta sanoista en saanut selvää. 

Enkä minä voinut tietää, että se olit varmasti sinä ja ettei meillä tulisi koskaan olemaan mitään yhteistä tässä elämässä, paitsi vain minulla hatarat muistot.

Kuu leyhytteli vihreää varjoa ruohikolla. Olit jo ehättänyt viereeni seisomaan neuvottomana. Olit nyt hiljaa, sillä luulimme että aika ja tietoisuus kuuluvat yhteen. Meitä molempia kiehtoivat Chopinin yösoitot. Ei tässä maisemassa eikä tässä musiikissa mikään  kuulunut muille, eikä tulevaisuus meitä kiinnostanut. Oli helppo sanoa carpe diem, kun hetket karkasivat käsistä eikä niiden määrälle vielä loppua näkynyt. Enkä minä voinut uskoa, että joku jossakin veteli naruista ja sai meidät tanssimaan harhaan. Me availimme virtuaaliovia ja astuimme maailmaan jossa mikään ei ollut, tai oli jatkuvassa jakaantumisen tilassa.  Suurimmat oivallukset ovat äärimmäisen yksinkertaisia. Aika on peili, jonka läpi meidän on kuljettava, niin minä silloin ajattelin viisaasti.

Joskus vuosia myöhemmin käyn katsomassa muinaista soralaaksoa ja muistan tämän hetken. Tuossa oli haapa, jonka edessä sinä seisoit hetken. Muistan tuon valtavan muistojen kaivannon josta on kaiketi nostettu soraa elämän rakennustöiden tarpeisiin. Äänet sieltä ovat nyt kadonneet, ne äänet jotka tunnistaisin entisiksi. Ne ovat siirtyneet portaiden yli luentosaleihin sinne missä minä näin sinut kauan sitten. Ajattelen miten sattuvasti Omar Khaijam on meistä sanonut. ”Kehässä tässä, jossa harhailemme, me loppukohtaa löydä emme. Ei kukaan kerro mistä saavuimme, ei kukaan tiedä kunne kulkenemme”.

Meitä on opetettu tiedostamaan minuus ilman identiteettiä. Että olemassaololla ei ole päämäärää ja menneisyyskin on vailla merkitystä. Muistutin sinua tuosta Omarin kehästä, mutta sinä vain katsoit minun ohitseni ikään kuin et edes näkisi minua. Jo nuorena sinua ahdisti Nietschen maailma, josta skeptikot ovat myrkyttäneet kristillisen moraalin pois.
Eikä meistä ollut yli-ihmisiksi. 

Tänään minä näin sinun kuvasi lehdessä. Se oli muistokirjoitus, vaikka sukunimesi oli jo toinen. Ja vieläkin sinä katsoit kuvasta minun ohitseni, vaikka näen että sinun silmäsi ovat lehtikuvassa vain mustat aukot. 



lauantai 22. syyskuuta 2018


MENNYT AIKA

Miete:
Kateudesta on vain
kukonaskel pilkkaan.



Siitä on vuosikymmeniä, ehkä jo kolme. Jotakin tuttua tässä metsittyneessä
tiessä vielä oli, vaikka se oli paikoin jo umpeen kasvanut. Vaja häämötti kauempana peltoaukeaman laidalla ja sen edessä lojui ruostunut äes. Lojuiko se
tuossa jo silloin, kun yhdessä kävelimme sen ohi? Vajan ovenpielessä roikkui harmaa riepu, joka tuulenvireesä pyrki liikahtelemaan.

Tuntui ahdistavalta lähestyä vajan ovea. Mieleen palautui kuva nuoruuden ystävästä, koulukaverista jota monet vieroksuivat ja tilaisuuden tullen myös
pilkkasivat. Hän oli tullut muualta ja puhui eri tavalla kuin muut. Hän käytti outoja vaatteita jotka herättivät hilpeyttä. Hän ei puolustautunut koskaan,
otti vain vastaan kaikki loukkaukset joita hänelle syydettiin. Ei niitä aina sa-
nallisesti tarjoiltu, yhtä tehokasta oli porukan ulkopuolelle jättäminen tai ha-
luttomuus puhua hänen kanssaan. Kun hän ilmaantui paikalle, syntyi kyräile-
vä hiljaisuus. Jos tehtiin valintoja vaikkapa yhteiseen peliin, hänet huolittiin
mukaan viimeisenä. Kun matkaan lähtiessä tungettiin autoon, hänet jätettiin
ulos yksin seisomaan keskelle pihaa. Joskus hän sanoi minulle, ettei oikeas-
taan halunnut elää.

Vajan ovi oli jo ammoin irronnut sananoiltaan, jos niissä sellaiset oli joskus
ollut. Sen takana kyti pimeys ja  kesti aikansa ennen kuin silmät siihen tottuivat. Astelin hyvin varovasti lähemmäs.

Minä kuljin paljon hänen kanssaan, koska tunsin hävettävää empatiaa. Olim-
me monesti matkassa vain kahden kesken ja juttelimme meitä kiinnostavista
asioista. Sain selville, että häntä kiehtoivat vanhat löydöt, arkeologia. Ne tar-
josivat pakotien harmaasta arjesta. Ikävistä ja ahdistavista peloista ei kos-
kaan puhuttu ja minusta tuntui, että hän piti minua ystävänään.

Kurkistin varovasti vajan oviaukosta pimeyteen. Katon rajassa oli pääskyn
pesä, kesäinen siritys. Vanhat hirsiseinät rusahtelivat kuumaa kesäpäivää,
ne kantoivat vuosikymmenien yksinäisyyttä, taakkaa jota eivät olleet vielä-
kään oppineet kantamaan. Korviin hiipi hidas, etäinen sävel.Se yritti etsiä
nuottiavaimen Dvorakin Uudesta maailmasta. Tiesin että syyspimeällä siel-
lä oli nähty hahmo, joka liukui yli lattian yläkertaan nousevia portaita kohti.
Sieltä hänet oli myöhemmin löydetty, sikiöasennossa, pusero mytyssä pään
alla.

Hänen jälkeensä jäi hiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään ja hän puuttui nyt
joukosta. Tuskin häntä kukaan muu enää muisti muutaman vuoden kulut-
tua. Vain minä käyn vieläkin joskus katsomassa paikkaa, jossa hän näytti
minulle salaisuuden. Se oli pieni, paperinen taitettu kirjekuorelta näyttävä
jauhekätkö, enkä minä kysynyt mistä hän oli sen saanut ja mihin sitä tar-
vitsi.

Kierrän nykyään vajan oven aina kaukaa, mutta tänään haluan taas muis-
taa häntä.

lauantai 15. syyskuuta 2018


PAKOMATKA


Miete:
On parempi elää kuin kuolla 
jonkin puolesta






Oltiin kävellen matkalla kohti Tuhnajaa. Nimi oli niin outo, että se jäi heti mieleen. Se oli niin kaukana kauppalasta, etteivät pommikoneet sitä löytä-
neet. Meidän koti oli vaaran rinteellä ja sen lähellä oli saksalaisten ampumarata ja kasarmi. Siitä ne marssivat usein talon oli ja lauloivat hai dii hai daa
hai dahhahhahaa, tai jotain sellaista. Ei siitä selvää saanut. Puhuttiin että niiden pitää kohta lähteä takaisin sinne mistä tulivat, mutta en minä tiennyt
mikä se paikka oli. Iltaisin ja öisin kuunneltiin lentokoneiden raskasta jylyä, kun ne suuntasivat rinteen yli kohti joentakaista kauppalaa. Äiti sanoi että
ne yrittivät pommittaa meidän taloa,mutta avasivat luukut liian myöhään.

- Miksi ne meidän taloa pommittavat? Minä kysyin.
- Siksi että ne luulevat näitä saksalaisten taloiksi, hän vastasi.

Nyt oli lähdetty pommituksia pakoon kauas Tuhnajaan. Isä oli sieltä etsinyt
meille paikan järven rannalla olevasta talosta. Käveltiin soratietä pitkin, mat-
ka tuntui toivottoman pitkältä. Jostakin takaa meitä lähestyi kuorma-auto,
jonka lava oli täynnä vankeja. Niin äiti minulle sanoi ja varoitti sanomasta
niille mitään, kun joku vangeista huusi minulle iloisesti. Hän heitti pienen nyy-
tin joka vieri tielle aivan meidän lähelle. Vangit nauroivat ja heiluttivat käsiään.

- Älä ota sitä, se voi olla myrkytetty, äiti varoitteli kun minä poimin nyytin
tieltä.
 Se oli nippu kosmoskyniä jotka oli sidottu yhteen pienellä langanpätkäl-
lä. Auto etääntyi tienmutkan taakse, mutta minulle jäi sen vangeista iloinen
kuva joka on säilynyt vanhuuteen asti. Eivät he niitä miehiä olleet, joita Go-
gol kuvasi näin: kaulat suorina ja päät ylväästi pystyssä he marssivat, en nyt
muista enempää että mihin. Ehkä vaikka Viipuriin vaihtamaan vanhat paikannimet uusiin.

Ne miehet auton lavalla olivat kaukana kotoaan ja tiellä taaperoiva pikkupoi-
ka herätti heidän mielissään muistikuvan. Voi olla niin, että heidän poikansa
jossakin kaukana olivat eksyksissä  ikuisesti, eivätkä he tarvinneet kyniä kir-
joittaaksen kirjeitä siellä mihin heitä vietiin.

Tuli toinenkin kuorma-auto. Sen kuljettaja oli ruotsalainen, mutta ymmärsi
mihin meidät vei. Järven rannalle, vanhaan maailmaan josta sota oli vielä
parin kuukauden päässä. Niihin aikoihin se oli vielä pitkä aika.   


perjantai 7. syyskuuta 2018


KIRJOITTELE HUVIKSESI
Kielimyksiä kieleville. Jatkokertomus. Osa 3
(Osa 1. = 1.6., osa 2. = 14.6.)

Miete:
Syytä on turha etsiä,  koska
sillä on Januksen kasvot.






Jos teksti on epäselvää, on vastuu lukijalla. Mitä vähemmän tietää, sitä varmempi on arvaus. Koko fiktio perustuu arvailulle ja siitä voi noukkia tukuttain vastauksia. Se helpottaa lukijan elämää, koska hänen ei tarvitse enää pohtia todellisuuden ongelmaa, sitä mikä on. Eniten lukijaa helpottaa tieto siitä, että sitä ei olekaan. Tähän päämäärään päästäkseen kirjoittajan on ponnisteltava ankarasti vakuuttaakseen lukijan siitä, että on turha kuvitella todellisuutta, tai että todellisuuden voi myös keksiä. Siis sen mitä ei ole. Kaikki muu on turhaa, ja siksi vältä tarkkaa saivartelemista. Muista, että aika liikkuu  samalla kertaa molempiin suuntiin ja kiemuroi matkalla syklisiä solmuja. Jos aa on alussa,
niin kvanttifysiikasta tiedämme, että öö voi olla silti aakkosissa se ensimmäinen. Älä luota mihinkään sellaiseen, mikä näyttää täysin varmalta. Ihan hyvin voit jättää kirjoittamisenkin huomiseen.

Alussa oli sana. Mitä lähemmäs se pyrki häiritsemään mielenrauhaa, sitä kauempaa sen silmä tarkkaili sinua. Näytti siltä kuin se nauttisi vaihtelevasta etäisyydestä. Lakaisit kiusallisen sanan unohduksenmaton alle, mutta siihen ilmaantui kupru. Alituiseen se muistuttaa sinua  piilotetusta sanasta. Jos nostat maton kulmaa ja panet sanan pöydälle kaikkien nähtäväksi, sen yksinkertaisuus alkaa hävettää sinua. Monet kirjanoppineet ovat skeptikkoja. He ovat peittäneet sanoja ja sulkeneet ovia joita vartioivat. Arvelen, että oven takana on peilisali joka näyttää meille lukemattomat uudet ovet.

Ennen kuin alat kirjoittaa, tutki tarkoin millaisia neuvoja kriitikot ovat antaneet siitä mikä on oikea novelli tai romaani. Mitä tahansa tekstiä ei hyväksytä, ellei se noudata tiettyä kaavaa. Arvostelija on henkilö, joka osaa taidon parhaiten ja hänen neuvojaan on syytä kuunnella. Ei kannata pyrkiä omaperäisyyteen, vaan turvallisinta on pitäytyä arkisen realismin linjoilla. Tarina, olipa se novelli tai romaani, alkaa aina alusta, jota voidaan kuvata vaikkapa äänteellä aa. Se päättyy aina äännähdykseen, jonka merkki on öö. Loppupääte kuvaa kirjoittajaa itseään, ja siihen johdattelee kertomuksen ns. punainen lanka eli juoni. Tämän ohessa kulkee myös sisäinen jännite, joka ylläpitää lukijan mielenkiintoa loppuparahdukseen asti. Moni kirjailija on kokenut tuon tuskan parahduksen. Onnistuminen riippuu siitä, miten vakuuttavasti olet  ensimmäistä lukijaa eli kriitikkoa johdatellut lopputoteamukseen. Muista, että hän ei ole koskaan primus inter pares, vaan yksinkertaisesti ja aina primus.

 Ja kun alat kirjoittaa, unohda tämä kaikki. On kahta lajia toimituksia. Kustantajan toimittajat etsivät käsikirjoitusten paljoudesta ne tekstit, joiden rivien välissä irvistelevät eurosetelit. Romaanin sisältö ei ole tärkein valinnan kriteeri, vaan se, miten lopputulos voidaan onnistuneesti paketoida joulumarkkinoille. Vaikka kirjan sivut olisivat vain tyhjää valkoista paperia. Kirjailijan kuva ja ikä ovat myös tärkeitä tekijöitä. Parhaaseen myyntituottoon päästään, jos kirjailija on hyvän näköinen ja nuori misukka. Mielellään hänen tulee olla ammatiltaan vaikka toimittaja tai jollakin muulla elämänalalla menestystä saanut, ehkä peräti missikin. Työläistausta miellyttää kustannustoimituksia. Yli kahdeksankymppisiltä on turha odottaa mitään, sillä heillä on toinen jalka jo haudassa.  Saman kaltaisia ovat vaatimukset myös kulttuurilehtien toimituksissa. Niihin ovatkin kertyneet jostain selittämättömästä syystä kaikki kansainvälisyyden ja liberaalin asenteen omaavat apostolit, jotka eivät siedä vastaväitteitä. Heidän ympärilleen on kokoontunut samanmielisten kirJoittajien piiri jonka voimme nimetä kuplaksi. He tarjoavat niin paljon sopivaa tekstiä, että muita ei juurikaan mahdu mukaan eikä heitä tarvita.

Mikä siis avuksi? Täytyy vain muistaa, että absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta. 

perjantai 31. elokuuta 2018

VESIHIISI SIHISI HISSISSÄ

Miete:
Ihminen hallitsee tekniikkaa.
Vaiko päinvastoin?



Sosiaalinen kanssakäyminen on kärsinyt facebookeista ja kaiken maailman
instagrammeista. Minä olen tiukasti henkilohtaisen kontaktin kannalla ja
harrastan vain sujuvaa keskustelua. Kerrostalossa, jossa asuin parisen vuot-
ta sitten, asui näyttävän näköinen nuori insinöörineiti. Hän oli oikein dfiploo-
mi, niin että talonmies otti aina karvahatun päästään kun joutui neidin kanssa samaan hissiin. Ei hän koskaan muita sillä tavoin kunnioittanut, minua hän tuskin tervehti, humanistia.

Osuin kerran neidin kera samaan hissiin, johon minun suureksi iloksekseni
tuli tilapäinen häiriö. Neiti näytti vähän kiukkuiselta, siksipä päätin höllentää
vähän ohjaksia ja aloittaa syvällisen keskustelun.

- Neiti hyvä, suokaa anteeksi jos huomautan, mutta teillä on kellastunut koi-
vunlehti niskassa. Saanen poistaa sen, ihan kevyesti vain. Ei se tee kipeätä.

Neiti heitti minuun hämmentyneen silmäisyn ja minä, nopea gonzales, suori-
tin lupaamani toimenpiteen. - Kas noin, eihän sattunut?

Seurasi rasittava hiljaisuus. Jos hisssissä olisi seinäkello, se olisi raksuttanut
äänekkäästi. Katsoin fröökynän rintapieltä ja huomasin siinä nimen. Hänen etunimensä oli siis Laura.

Sinulla on kaunis ja kuuluisa etunimi, sanoin hänelle. Ikävää vain, että entisinä aikoina kauneuskäsitteet poikkesivat nykyisistä. Keskiajan naiset olivat usein lihavia ja heillä oli kaksi leukaa.

Katsoin tätä edessäni seisovaa kaunotarta tarkemmin ja huomasin hänet varsin tyydyttäväksi. Sinähän olet kelvolllisen näköinen, hoikka ja nätti. Päätin piristää tilannetta nipistämällä neitiä tiukan halkiohameen persuksesta.

Tiedätkö että Francisco Petrarca kirjoitti sinulle sonetin jo 1300-luvulla? Ehkä lausun siitä ajankuluksi muutaman pätkän, eihän niistä fysiokraateista tiedä milloin osaavat hissin korjata. Diploomityttö  näytti vähän kauhistuneelta, mutta ei sanonut sanaakaan. Niinpä aloin lausua 700 vuotta vanhaa sonettia:

Mitä siis tunnen ellen rakkautta? Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? Miten
tuo se kuolemantuskan jos on hyvää, miten jos se pahaa, täynnä suloutta?
Jos tahtoen hehkun, niin miksi itken, jos tahtomatta niin mitä on itkusta hy-
vää? Elävä kuolema, kuinka on näin syvää valtasi ellen salli rakkautta?

Hissi oli nytkähtänyt jo liikkeelle ja sen  ovi tempaistiin auki. Pari haa-
laripukuista realistia kuuli nuo viimeiset säkeet.

- Jaahah, että rakkautta siellä ehdittiin jo hioa, he virnuilivat.
-
Vaan neitipä oli jostain syystä hyvin kiukkuinen. Hän fletaisi minua suoraan naamaan punaisella laukullaan, jota olin joskus arvostellut aatteen väriseksi. Mutta nyt hissimatkan jälkeen punainen olikin minun nenäni, ja silmänaluset ihan fasismin mustat. En kehdannut kotona kertoa totuutta, vaan väitin että törmäsin hissin oveen. Eikä Laura-neiti enää sen koommin tervehtinyt minua.

lauantai 25. elokuuta 2018



NÄKÖKULMA

Miete:
Olen löytänyt nuoruuteni
unien sirpaleet





Olin maannut selälläni jonkin aikaa ja vasta nyt he huomasivat tämän tosiasian, toisin sanoen ymmärsivät tapahtumien todellisen luonteen. Matematiikan opettaja, maisteri Pyyvesi käänsi taulua niin, että saatoin hyvin nähdä sille piirretyt yhtälöt. Yksi suorista hipoi aivan pääni vierestä niin että hätkähdin. Miksi minä en saa maata rauhassa ja mikä on tuo into piirrellä irvokkaita kuvioita taululle joka on siihen syytön?
- Miksi sitten uneksit kesken oppituntia etkä seuraa opetusta, joka on tulevaisuudessa välttämätön, opettaja syytti minua.
Kysymys on näkökulmasta, minä vastasin. Eihän tästä asennosta voi seurata asioita kohtuullisen varmasti, sillä tauluhan on väärinpäin. Ja samalla kaikki sille piirretyt töherrykset. Ei tämä ole ruotsin oppitunti, täällähän piti oppia elämään. Ja tulevaisuudesta minä en tiedä mitään, enkä koskaan tarvitse noita koukeroita.

Huomasin että jotkut  muista läsnäolevista nyökyttivät hyväksyvästi päätään. Joku kuului kuiskaavan sanan näkökulma, jota tunnusteli suussaan kuin rommikarakmelliä. Veera nousi tuoliltaan päättävästi, asteli määrätietoisesti ikkunalle ja avasi sen. – Täällä on täysi kevät, hän hihkaisi ja sai eloa koko porukkaan. Maisteri Pyyvesi teljettiin nyt karttakaappiin, josta alkoi kuulua äkeä sadattelu. Ja me lähdimme kaikin ulos maailmalle, porukka hajaantui sinne tänne ja minulla oli kova työ pysytellä Veeran kannoilla. Hän suuntasi kohti tuttua baaria, jonne tunkeuduimme lähes rinta rinnan, Veera kuitenkin vähän edellä vaikka häntä irvailtiin lattarintaiseksi. Minulle se kyllä sopi, sillä pidän matalasta profiilista.

Tilasimme gingeralet. Olin vähän epävarma ja varovainen, sillä en oikein tiennyt missä määrin tuo juoma piilottelee ytimissään alkoholia. Luotin kuitenkin Veeraan, jonka isän tiesin ehdottomaksi absolutistiksi. Toisaalta olisi varmaan rentouttavaa juoda päänsä täyteen ja lähteä Veeran kanssa ampumaradan taakse, siihen pöheikköön josta löysimme kaksitoistavuotiaina ison sammakon. En jaksa muistaa miten otukselle lopulta kävi, mutta meitä siitä syytettiin. Vetosin jo tuolloin väärään näkökulmaan, joka voi johdattaa tutkimukset kokonaan hakoteille.

Naukkailimme siinä kaikessa rauhassa gingeralet ja pohdimme, miten maisteri Pyyvesi ratkaisee ongelmansa. Siitä ei suorilla ja segmenteillä selviä ja sikäli kuin taannoin huomasin, lojuivat derivaatat pöydällä väärinpäin. Tai mitä lienevät olleet, minua joka tapauksessa alkoi kyllästyttää joutavanpäiväinen vatulointi. EhdotinVeeralle ampumaradan takaista pöheikköä, mutta hän tuli epäluuloiseksi. - Kuule en minä heti sun kanssa pöheikköön säntää kun vapaalle päästään.  En minä ole niitä tyttöjä, ettäs tiijät. Mene Roosan kanssa, sehän on sellanen niinku tiijät. 

Mutta enhän minä siitä mitään tiennyt, olin kyllä tarkkaillut heitä molempia tasaveroisesti. Ja sitten aikanaan, kun päädyin jommankumman kanssa naimisiin, en muista kumman,  oli koko ongelma jäänyt jo unohduksiin. Mietin tässä istuessani miten pysäyttävä tämä tilanne oikeastaan olikaan. Istuimme siinä Veeran kanssa jossakin tulevaisuudessa, muistelin Roosaa ja ryyppäsin lasista laihaa olutta. Veera näytti jotenkin poissaolevalta ja kun nyt oikein tarkensin katsetta, huomasin että hän todella olikin poissa. Siitä, minun vierestäni. Eihän siinä ollut edes hänen lasiaan. Siinä oli vain metallinen pikku astia, johon oli pantu suolasirotin, hammastikkuja sekä paperipyyhkeitä. Tuijotin niitä hetken tyrmistyneenä ja tein päätöksen. Kyllä minä nyt lähden sinne pöheikköön, ampumaradan taakse. Sillä mihin muualle he olisivat voineet piiloutua, Veera ja Roosa? Molemmat umpikieroja tyttöjä, enkä vieläkään tiedä kumman kanssa olen naimisissa. Koko tämä ongelma edellytti uutta tulkintaa ja uutta näkökulmaa.











lauantai 18. elokuuta 2018

AATOKSIA



Näitä nyt tipahtelee silloin tällöin mieleen. Jos lukijalla on vähänkin asiantuntemusta, hän huomaa heti, ettei kysymys ole aforismeista. Oikea mietelause on sellainen jota pitää otsa rypyssä pohtia. Jos se naurattaa, se on vitsi. Jotta mietelauseen oppii laatimaan, se edellyttää opiskelua jonkun asiantuntijan opastuksella, sitä lukiessa ei pidä hymyillä vaan omaksua periluterilainen vakava ilme. Tarpeeksi syvällistä ja vakavaa ei tarvitse edes selittää, koska se on sitä parempi mitä harvempi sanoman oivaltaa.
Tällainen luova työ vaatii myös kursseja sekä seminaarin, ja harjoitustöitä on hyvä
kyhätä samanmielisen, keskinäistä arvostusta ja ihailua uhkuvan porukan kesken.
Noh, nämä minun aatokseni eivät siis täytä aforismin vaatimuksia. Valta osa niistä
on syntynyt maatessani vuoteessa selalläni, jotkut jopa vessan pytyllä. Ongelmana
on vain se, mistä löytää nopeasti paperia ja kynän, ettei hiipivä dementia katkaise
ajatuksenjuoksua kesken kaiken. Vanhus ei tule kello kaulassa.


Elämä on lyhyt. Silti moni tarvitsee siitä selvitäkseen ajanvietettä.

Jos seisot etupuoli seinään päin, heität todennäköisesti vettä. Jos seisot takapuoii seinään päin, pidät luultavasti puolustuspuhetta  teloituskomennuskunnalle.

Ikävintä asiassa on, että minä olen väärässä. Vielä ikävämpää on, jos joku muu on oikeassa.

Etsitkö oikeutta? Se on haudattu lakipykälien alle.

Fiktio syntyy arjen sirpaleista.

Puheessa ei nähty mitään vikaa. Se oli puhujassa.

Seisovassa vedessä näet oman kuvasi. Vahinko vain, että vesi alkaa pian haista.

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se joka ei anna muille puheenvuoroa.

Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?

Peiliin on vaikea uskoa, se kun näyttää aina totuuden.

Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä.

Pidän yömyssyistä. Siksipä nautinkin niitä jo päivällä.

Aika on ylimääräinen ulottuvuus, jossa selittämätön on selitettävissä.

Koska ajatuksia ei voi sensuroida, ne on pakko unohtaa.

Ajatukset istuvat kuin kaarneet oksalla.

Absurdia ei tarvitse todistella, koska se on totta.

Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa.

Aika kulkee sykleissä. Vain historian valheet ovat lineaarisia.

Hetki lehahtaa hiuksiesi läpi, palava lintu.

On todellisuuksia joita ei voi todistaa.

Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita.

Byrokraatti saa taide-elämyksen pykälistä.

Älä hermostu. Se on vain totuuden toinen puoli.

Miksi monet epäjumalat ovat ihmisen näköisiä?

Totuus istuu yllättävissä paikoissa ja sillä on monet kasvot.

perjantai 10. elokuuta 2018


IKÄKYSYMYS


Elämä on lyhyt. Silti moni tarvitsee 
siitä selvitäkseen ajanvietettä.


Kun täytin 80 vuotta, aloin kokea kirjallista myrsky- ja kiihkokautta. Sturm und Drang. Nyt se on hiljalleen seestymässä varhaisromantiikaksi ja epäilen pahoin,
että tulen vielä kokemaan myös ajan, jolloin romantiikka puhkeaa ummustaan täyteen kukkeuteensa. Olen sitä silmällä pitäen ostanut jo uudet kalsaritkin, entiset kun
olivat sitä pitkälahvista mallia jossa pultun päissä oli kanttinauhat sitomista varten.
Ikävää, että ihastuttava rouvani suhtautuu vääjäämättömään kehitykseen epäluuloisesti. Hän on alkanut tarkkailla minua sillä silmällä. Sanon näin, koska en nuoruudesta enää muista tarkoin mikä se silmä on. Tarkkailun seurauksena en enää pääse yksin lenkkeilemään, vaikka kevät niin kutsuvasti kiehtoo mieltä. Päässä pyörii vain tämä Liebestraum, vaikka olenkin tilapäisesti unohtanut onko se Merikannon vai
Melartinin säveltämä. Tämä rakkauden trauma.Toinen kiehtova sävel on se Mariage d´amour, jonka soitin teini-ikäisille rokkareille ihan vain saadakseni nauttia hetken rauhasta. He kaikkosivat nopeasti paikalta, koska heillä on taipumusta välttää kaikkea sellaista, mikä kuulostaa musiikilta. Suosittelin heille myös lukemista. Sanoin että  Kuolleet sielut, suomennettu painos vuodelta 1882, on mitä parhainta kielenhuoltoa räppäreille, sometekstareille ja puhevikaisille. Ja vielä haluan suositella sitä myös vieraskielisten filmien käännöstekstien nikkareille, jotka alituiseen hokevat että kolme autoa ovat, ja että putkassa ei ollut montaa miestä.

Dementiasta minulla ei ole minkäänlaista vaivaa, kunhan vaan ajan kuluksi kirjoitte-
len. Se pitää mielen virkeänä ja tylsät vieraat kaukana, sellaiset jotka osaavat puhua
vain golfista tai sorsanmetsästyksestä. Tutkimuksissa on todettu, että henkiset harrastukset lisäävät myös ikää. Siksi olenkin nykyään keskittynyt iltaisin kirjoittele-maan rakkauskirjeitä  fiktiivisille fröökynöille, jotka minulle sitten unessa hymyilevät ja räpyttelevät silmiään.     

perjantai 3. elokuuta 2018

MIRKUN LUO

Päivän miete:
Jos seisot etupuoli seinään päin,
heität todennäköisesti vettä.
Jos seisot takapuoli seinään päin,
pidät luultavasti puolustuspuhetta
teloituskomennuskunnalle.



Tulin aamukoneella Helsinkiin ja ajelin taksilla Intercontinentaliin. Kokous oli Espoossa
puolilta päivin, oli siis sen jälkeen aikaa käydä morjestamassa vuosien takaista tuttavaa, vähän löyhäperäistä Mirkkua. Harmi etten muistanut puhelimessa kysäistä vieläkö hän asuu samassa paikassa kuin kahdeksan vuotta sitten. En edes tarkkaa osoitetta enää muistanut ja puhelinnumerokin oli jo kadonnut kännykästä. Ja mikä hitto se sukunimikin oli? Mustonen vai Puustinen?

Kokouksen jälkeen päätin etsiä hänet sieltä Liisankadulta jossa hän kahdeksan vuotta sitten asui. Valitsin tutulta näyttävän vanhan kerrostalon, ja uhallakin astuin kitisevään ja kolajavaan hissiin joka näytti lintuhäkiltä. Se hinasi minut neljänteen kerrokseen jossa valitsin oven jonka päällä oli nimikilpi Mustonen. Ovikello parkaisi kuin häntänsä saranan väliin jättänyt kissa ja oven rakoseen ilmaantui epäluuloisen näköinen silmäpari. – Päivää,
minä sanoin. Vieläkö Mirkku asuu tässä osoitteessa? Olen kauppaopiston konsistori Armas Kettunen ja minulla olisi hänelle vähän opintotukea koskevaa asiaa.

Ovi raottui jo vähän kohteliaammin avoimeksi. Kyllä hän täällä asuu, mutta on tällä haavaa kaupungilla. Käykäähän sisään, kyllä se sieltä jo pian palaa. Nainen puhui huoliteltua kieltä, varmaankin siksi että keksin tuon konsistorin. Minä astuin määrätietoisesti sisään ja silmäilin naista vähän epähienosti. Sellaisia me oppineet olemme jos huomaamme epäluuloa. Hän näytti kuusikymppiseltä ja vähän elähtäneeltä. Silmäluomet olivat tummilla kuopilla ja tukassa harotti unohtunut papiljotti. Hengitys hajahti eiliselle viskille. Mieleeni palautui kuvaus kollegisihteerskä Natasja Petrowna Korobotshkasta.

- Niin että opistollako sitä Mirkkua nyt kaivataan ja minkähän vuoksi, nainen ihmetteli. Minä vaan en tiennyt että se vielä opiskelee kaiken muun lisäksi.Sillä on nyt ollu tilapäinen työ jossakin, en nyt muista missä. Se on kova tyttö yrittämään.

Niin että oikein tyttö? Vähän nuo puheet minua hämmensivät. Minulla oli oma käsitykseni Mirkun yrittämisen laadusta ja tyttöydestäkin. Laskujeni mukaan kyseinen tyttö oli jo yli nelikymppinen, mutta kuva sopi tietoihin ja kokemuksiin joita minulla hänestä oli. Nainen lyllersi keittiöön ja kolisteli siellä astioita. – Minäpä pyöräytän herralle kahvit odotellessa.

Kahvia odotellessa silmäilin ympärille. Huoneen seinää vasten nojasi kaluste, jota ainakin minun nuoruudessani nimitettiin piirungiksi. Sen päällä oli rivi kehystettyjä valokuvia, ripille päästettyjä ja merimiehiä sekä happaman näköinen vanha pari. Nainen kattoi kamarin pöydälle parhaan kalustonsa ja kantoi palanpainikkeita, pipareita ja kakkua. Kamarin ovi aukesi yllättäen ja silmiini vilahti sieltä säikyn näköinen miehen naama. Tämän takana seisoi nahkaisiin tamineisiin vyöttäytynyt, riuska musta nainen, joka roikotti kädessään ilkeää ruoskaa. Minun kahvittajani antoi kiukkuisia käsimerkkejä ovelle, joka sulkeutui yhtä nopsaan kuin oli auennutkin.

Noukin hopeakiposta palasokeria ja hämmensin kahvia. Nainen puhui kahvia ryystäessään niitä näitä. Suku oli kuulemma lähtöisin Hollannista. Mistä lie tuo Mustonen siihen ymppäytynyt, Mursten se oli alkujaan ollut. Kesken juomisen päätin tiedustella vessan ovea, ihan turhaan koska näin että se oli ulko-oven vieressä. Nousin hätäisesti ja riensin turvapaikkaan, jonka oven raosta vakoilin kamarin tapahtumia. Heti kun olin poissa silmistä, lähti kahvia tarjoillut papiljottipää äskeiselle ovelle jossa lateli kiukkuisa ohjeita. Kun huomio oli nyt muualla, livahdin minäkin ulko-ovesta ja säntäsin takaisin kadulle. Matkalla kohti
hotellia vihelsin sitä jo sotaväestä tuttua marssia, Muistoja pohjolasta.



lauantai 28. heinäkuuta 2018

RATI RITI RALLAA

Sulje suusi. Nyt sukelletaan!
(Gabriel Carcia Marquez)


Ajeltiin taas  taksilla hotelliin. Minua vaivasi vähän tämän Katjan kohtalo. Jos täältä nyt lähtisin, niin mihin hän joutuisi ilman asuntoa. En kuitenkaan tohtinut sitä häneltä udella.
Matkalla poikettiin baarissa ja syötiin tukeva lounas viime tingassa, sillä kello oli jo kaksi iltapäivällä. Sen jälkeen kulutettiin aikaa vielä tavaratalossa, josta hän löysi yhtä jos toistakin tarpeellista. Loppumatkasta rehattiin jo kohtuullisen kokoista kangaskassia joka pullisteli tarpeellista tavaraa. Katja antoi minulle paperilapulle kirjoittamansa matkapuhelimen numeron ja osoitteen, josta hänet ehkä löytäisin.Hän halusi ehdottomasti maksaa ostokset, joita oli vingutettu minun luottokortillani. Se on mun tätini numero. Mä käyn siellä usein ja voi olla että se järkkää mulle uuden kämpänki.

Hotellihuoneessa oli käynyt siivooja. Roskakipot ja tupakantumpit oli tyhjennetty, myllätty vuode sijattu. Katja etsi vuoteen päältä suklaapatukkaa, mutta eihän sitä nyt enää meille tarjottu. Hän oli patukkansa jo kertaalleen saanut. Ehdotin että vietetään iltapäivä ja yökin täällä ja minä sanon huoneen irti vasta aamulla. Ehdin junaan ja Katja voi soitella tuttavilleen, joista joku voisi tietää hänelle tilapäisen kämpän.
- Mä en varmaan voi tulla sun mukaan kuiteskaan, hän totesi vähän haikeasti.

Jätin tuohon vastaamatta ja avasin baarikaapin. Laukussakin oli puolikas pullo Braastaadia,ja ajattelin että kun kello kävi jo kuutta illalla, olisi aika viettää iloiset läksiäiset. Tai ehkä haikeatkin, olihan sattuma meitä johdatellut yhteisiin kokemuksiin. Kaadoin meille kopsut konjakkia ja ehdotin että Pohjanmaan kautta.

Näin siis viimeinen iltamme lähti juohevasti juoksemaan ja kiihdytti vauhtiaan aina sitä mukaa kun kaadoimme uutta eliksiiriä pahvimukeihin. Baarikaaapista löytyi muutakin naposteltavaa. Katja kaipasi musiikkia radiosta, mutta minä kielsin sen ehdottomasti.
Rokin raakkumista tässä vähiten kaivattaisiin, mutta lauletaanpa vanhoja kevät- ja talvilauluja joita muistin vielä kansakoulun laulukirjasta. Minun suosikkini oli tämä Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään. Katja sitä kuunteli ensin juopuneen hämmästyksellä, mutta hänellä oli hyvä sävelkorva ja nopea oppimiskyky. Sitten me molemmat ihastuimme siihen rati riti rallaa, tuli talvi hallaa, lumiviitta, harmaaparta. 

Ilta kului rattoisasti. Talvi- ja kevätlaulujen lisäksi kävimme läpi kaikki mieleen juolahtaneet syys- ja joululaulutkin, niin että loppuillasta alkoi äänikin jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut jo kaikki vaatteensa ovipieleen ja komeroon esittäen kuuluisaa sopraanoa jonka nimeä meistä kumpikaan ei muistanut.

Meni ehtoo ja tuli aamu. Heräsin päänsärkyyn ja olo tuntui kuin Tsitsikovilla kollegisihteerskä Natasja Petrownan luona juuri kun kärpänen istahti korvalehdelle ja toinen harkitsi, että eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään. Katjaa en nähnyt edes luomenraosta ja oletin, että hän oli omin avuin lähtenyt aamupalalle. Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin vähän filofofisia ongelmia. Descartes sanoi, että koska minä ajattelen, olen siis olemassa. Minun mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut näkevät minut olentona, siksi minä itsekin luulen olevani. Kun joku väittää, että minä valehtelen, niin sopii muistaa että se kuuluu minun olemukseeni. En yhtään keksi tai teeskentele, sillä joku toinen puhuu minun näkökulmastani katsoen silkkaa roskaa. On kyllä sellaistakin mistä ei voi valehdella vaikka mieli tekisi. Ne ovat asioita joita pidän hyvin tärkeinä ja joita olen tutkinut.

Niin että miten minä tämän episodin aion kotopuoleen palattua selittää? Nousin istu-
maan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru lattialla. Pitäisi kai lähteä hänen peräänsä aamukahville.

Peilin edessä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa ja paperilapun. Siihen oli hätäisellä käsialalla kirjattu tiedonanto: hei sit vaan ja hymyillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat kadonneet pankkikortit ja käteiset. Istahdin uudelleen hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako tuntuu hukkua kesken iloisen uintiretken näkymätöntä saarta kohti?
Kun ummistin silmät, näin Katjan viattoman ja iloisen ilmeen. Eikä minua oikeastaan edes kaduttanut.


lauantai 21. heinäkuuta 2018

AIKA SYKKYRÄLLÄ 


Voisi olla selkeämpää, jos vuodelle
olisi vain yksi kellonaika
(Mielipide yleisönosastossa)





Luinpa taas tarinan, jota kustantaja kehui kirjan takakannessa syvälliseksi ja luovaksi psykologiseksi novelliksi. Minä sitä kahlasin silmät ristissä puoliväliin asti ja hörppäsin jo vesilasista kulauksen. Teki mieli parempaa juomaa, mutta  epäilin että novellin juoni piiloutuu peiton alle ja minäpoika nukahdan kesken jännittävintä huipennusta. Näin varhaisessa keski-iässä uni pyrkii yllättämään sopimattomissa tilanteissa, jollaisia ovat kokoukset ja rouvan paluu ostoskierrokselta. Se häiritsee sosiaalista kanssakäymistä myös kahvikutsuilla, tilanteessa jossa pitäisi selvittää perin juurin missä on se tienristeys, jonka luona piti kääntyä vasemmalle. Asiaa käsitellään varttitunti ja sitten siirrytään toiseen yhtä syvälliseen aiheeseen. Se on kevyenliikenteen oikeudet moottoritien pientareella.

Vaan nytpä eksyin itse sinne peiton alle. Tarinan aiheena oli nuorehkon neitosen kokemukset ulkomaan matkalla, nimittäin lähi-idässä. Kerronta oli tasaisen varmaa periluterilaista arkiproosaa, jota lukiessa ei pidä hymyillä. Realismia sen olla pitää, ja parhaimmillaan siinä mennään jotta aisat ramajaa.

Ongelmana on kysymys rakkaudesta, josta ei koskaan tiedä onko sitä vai eikö olekaan ja miten sen voisi aineellistaa ja mistä sukupuolesta on kysymys.Rahasta on paljon apua, jos vain keksii mistä sitä tarpeeksi saa. Eihän nykynuoriso ilman rahaa saata hevin ketään rakastaa, korkeintaan vain rakastella. Rahan ohessa myös kansainvälisyys vaikeuttaa luontevaa seurustelua. Eivät Kurt, Patrik, Luca ynnä muut komistukset suomea osaa, vaikka se on virallinen kieli Euroopassa. Helposti syntyy väärinkäsityksiä, joiden tuloksena au pair palaa seikkailurikkaalta matkaltaan kirjavan babyn kera. 

Näitä ongelmia novellissa käsiteltiin niin intensiivisesti, että minä hukkasin sen syvällisen psykologisoivan vireen ja aloin ihmetellä sitäkin, mikä tuosta tekstistä tekee kielellisesti niin suurenmoisen. Jollakin murteella kirjoitetut kirosanatko? Ne kyllä tuovat ryhtiä tasapaksuun puhekieleen, niinku.

Näissä mietteissä suljin tuon suurenmoisen proosakokoelman ja päätin lukea
loput sitten huomenissa. Yö unessa auttaa ymmärtämään arjen proosaa.




keskiviikko 11. heinäkuuta 2018



UNIA VAIN



"Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta"
(Hercule Poirot)


Unesta on vaikea veistää novellia, ja vielä vaikeampaa siitä on työstää romaania. Unet häilyvät, muistuvat ja katoavat ja ne ovat liukkaita kuin märkä saippua. Ne pulppuavat alitajunnasta, ne ovat kuin helminauha jolta puuttuu yhteensitova lanka. Kun heräät ja yrität palauttaa unta mieleen, sen osat vaappuvat ja piilottelevat toistensa takana kunnes ne äkkiä palaavat muistiin ja tuovat tulles-saan muitakin samaan uneen liittyviä jaksoja. Unessa ei ole punaista lankaa, sisäistä jännitettä eikä siitä erota selkeää katastaasia. Unen kauppaaminen kaunokirjallisena proosana on turhauttavaa, jos potentiaalinen lukija on niin viisas, ettei tunnusta koskaan näkevänsä unia. Vielä vähemmän, jos hän ilmoittaa lukevansa vain oman alansa ammattikirjallisuutta. Muka, sanon minä!

On myös niitä lukijoita, joiden vaatimukset ovat Jerry Cottonin ja pelkästään sarjakuvien tasolla. Romaanin on kuvattava tarkoin arkista, ”todellista” elämää ja runot ovat, noh…ne nyt vaan ovat peräkanaa höpötettyjä sanoja.Niin he sen kokevat. Jotkut näkevät noissa sanoissa merkityksen, mutta järkevälle realistille ne ovat vain absurdi yritys peitellä tyhjää mieltä. Jo Vasco Rossi totesi, että elämä on tasapainoilua hulluuden kanssa. Tämä syvällinen oivallus mielessä onkin taas rentouttavampaa kirjoitella vähän outoja tarinoita joita juuri kukaan ei ymmärrä.

Saanhan minä kommenttejakin. Myönteisiä toki kaikin, niin kuin tämäkin: On sulla mielikuvitusta! Vainajienkin kanssa vaan seurustelet ihan tuosta vaan. Ja kirjaimet piilottelevat maton alle.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

ÄLÄ HERMOSTU


Miete:
Ne vaikenevat, jotka 
eivät osaa ajatella



On näköjään syksy. Juuri nyt, kun pääsin luulemasta että kesä on vasta alkanut.
Syksy hiipii aina kultapalloineen ikkunan alle, tuulin jotka piiskaavat lippungon vaijeria ja hulmuttavat rajusti kielekkeistä isänmaan lippua. Vaijeri hakkaa tangon runkoa, se tietää että lippu on jo kauan potenut kapitautia. Leijonalla on karvanlähtö.

Sadekuuro ropisee pihapiirin yli. Valde istuu parrupinon päällä ja kaivaa esiin työmiesaskin. Se on tulipalokommari.  Harmaat, ilkeät silmät heittävät minuun ylimielisen katseen. Sormet löytävät vilkaisematta tupakan ja napauttavat sitä kämmentä vasten,
työntävät lahojen hampaiden väliin. Tuli leimahtaa punaisena  ja hipelöi savukkeen
päätä.
- Piretääs kloppi tupakkitauko, Valde sanoo.
Sytytyspuuhan jälkeen  hän jatkaa painokkaasti: sillon kun mä istun, niin sä lakkaat
lapioimasta.

Valde istuu kumarassa, oikoo vatsan päälle sykkyröitynyttä naulapussia, joka painaa
epämukavasti. Hän alkaa taas hyräillä sitä viisuaan narisevalla vanhan miehen äänellä.

-Kuka vippais markan lantin, kuka puoliskon limppua
Ken lämpimän yösijan tarjoo, ketä markalla panna saa.

Hyräillessään hän katselee kaivannon perustuksia. – Huomenna revitään laudotus irti,’ eiköhän tuo sementti ole jo sen verran kuivunu.

Kaivanto, hikisten kottikärrireissujen kohde. Painava kärri täynnä sulaa sementtiä, kuoppa vinksin vonksin maahan kyhätyn lankkupolun päässä. Tuijotan mustaa, kohmeista multaa ja huomaan että alkaa jo hämärtää. Keittiöstä tuikkii sähkövalo, Annan hahmo askartelee ikkunassa. Hän silmäisee tyytymättömästi perunapeltoa, meihin päin. Valde huomaa silmäisyn  ja hänen suupieleensä ilmaantuu tietäväinen virne.
- Taitaa olla paikat taas vähän jäykkinä, hän murahtaa merkitsevästi. Ootko sä ollu yöjuoksussa?

Valde tarkkailee nyt kiinteästi ikkunassa häilyvää Annan kuvaa ja arvioi näkemäänsä.
- Tuommosia niistä aina myöhemmin tulee, ikääntyneitä ja äkäsiä.Ja sitten ne saa äkkiä päähänsä ruveta itsenäisiksi. Siihen sitten jäät yksin ihmettelemään, ja tavaroista ne vie puolet mennessään. Hän sylkäisee pitkän lirun höyläämättämälle lankulle.

Äijä on vanha ja katkeroitunut, minä ajattelen. Ei Anna sellainen koskaan ollut, eikä tule olemaan sellainen miksi hän sen kuvittelee nyt, vuosikymmeniä aikaisemmin. Tuo itsevarma olemus alkaa ärsyttää. Siinä on kätkettyä ilkeyttä, vihaa ja kateutta nuoruutta kohtaan. Jatkuva vinoilu on patoutunut minun mieleeni ja haluan puolustautua muistelemalla tuota etäistä iltapäivää, joka jo hämärsi. Näen kuinka nuoret kaljupäät joilla on nahkarotsit ja tatuointeja käsivarsissa, lähestyvätt meitä. Eivät he minua vielä näe, tämä kaikki tapahtuu vasta paljon myöhemmin eivätkä ne ole siitä tietoisia. He kertyvät Valden ympärille piiriksi ja yhdellä on hattu silmillä niin että kasvoja tuskin erottaa.
Mustat silmälasit se on kylläkin pannut taskuunsa. Minun mieleni valtaa vahingon-
ilo.

Valden katseeseen on ilmaantunut kiiluva pelko. Katuvalo heijastuu siitä  ja paljas-
taa salaiset ajatukset, kasvavan kauhun. Yksi piirittäjistä astuu mahtipontisesti ukon
eteen ja potkaisee häntä alavatsaan. Äijä notkahtaa kumaraan ja nostaa kädet silmille, alkaa vikistä. Käytös kiihottaa porukkaa uusiin potkuihin, aivan kuin se olisi odottanut tätä tilaisuutta jo vuosikymmenet. Iskut ja potkut tihenevät ja vanha mies suistuu sykkyrälle savisen tien pintaan. Veri turskahtelee huulista, kauhistuneet silmät peittyvät mustelmiin.
- Sä perkele uskalsit vittuilla mulle, joukon johtaja tiuskii hampaiden raosta.
Sitten hän kääntää katseensa minuun, antaa sen viivähtää hetken. – No, mitä sä sii-
nä seisoskelet? Ota osaa saastan puhdistukseen äläkä seiso siinä kun mikäkin tatti.

Mutta minä vain seison ja näen hänen hihassaan suomenlipun. He ovat aikaansa
edellä ja minä vielä hetken menneisyydessä. Vai onko se päinvastoin? Aikaa on vaikea eritellä, sillä se matkii itseään. En halua olla missään tekemisissä sen kanssa.

Valde on nyt tumpannut jo sätkänsä ja heittää arvioivan silmäisyn minuun. Meidän
lisäksi muita ei ole paikalla.
- Joskus musta tuntuu että sä nukut keskellä päivää, äijä sanoo. - Eiköhän kloppi
jatketa taas tätä isänmaan rakentamista.   

lauantai 23. kesäkuuta 2018

PÄIVÄTANSSIT


Miete:
Vain perusteellisesti arvostellulla 
tarinalla on selkeä loppu.





Lähdimme Veeran opastuksella etsimään yökerhoa, joka oli helppo löytää sieltä
kuuluneen tanssin jytkeen ja puheensorinan takia. Entinen ahdas varasto oli nyt
todella remontoitu näyttävään kuntoon. Oli kukkaistutuksia muovipurkeissa ja
baaripöydän edessä korkeita jakkaroita. Näin sen takana pitkät pullorivistöt eri-
laatuisia virvokkeita, viskejä ja brändejä, jopa Braastaat-konjakkia. Tiskin edessä jakkaroilla istui monenlaista väkeä, kaikilla oli savuke hampaissa tai sirosti sormien välissä, nimittäin naisilla. Lattialla, erään pöydän alla makoili taannoin puistossa näkemämme koira, joka näytti minulle kulmahampaitaan.

Kun astuimme Veeran kanssa yökerhon ovesta, hiljeni puheensorina ja sain vai-
kutelman, että meidän asiaamme oli siellä juuri käsitelty. Joku vanha nainen
sankoineen ja lattialuutuineen istui keskellä tanssilattiaa, ikään kuin häntä olisi
vast´ikään kuulusteltu.
- Asiasta toiseen, joku sanoi teennäisesti. Eikö nyt olisi aika panna pelit taas soi-
maan?
Huomasin että salin yhteen nurkkaukseen oli kokoontunut viulukvartetti haitaris-
teineen. He virittelivät siellä tangoa ”Huulesi kylmät on nyt niin kuin jää”. Joku
paikalla olevasta yleisöstä oli noutanut kerhon keittiöstä kattilan, joka sai nyt toi-
mia rumpuna. Täytyyhän tangossa kunnon rytmi olla.

Musiikki täytti huoneen ja kireä ilmapiiri hellitti. Pasianssia nurkassa pelannut
mies säntäsi oitis hakemaan Veeraa, maireasti hymyillen. Minua hänen olemuk-
sensa ärsytti. Mitä tuo hinttikin täällä luulee tekevänsä ajattelin ja yritin estellä
Veeraa kun hän aivan ilmeisesti aikoi lähteä liihoittelemaan tuon äijänkuvatuk-
sen kanssa. Eikö Veera tuntenut taustoja?

- Ja sinähän et tuon kyytiin mene, sanoin Veeralle päättäväisesti. Mutta ottees-
tani huolimatta hän riuhtaisihe irti ja syöksyi tangon pyörteisiin. Minä jäin yksin
seisomaan ivallisen porukan tuijotuksen kohteena ja siirryin kiukustuneena baari-
riskin ääreen. – Viski kuivana, tiuskaisin miehelle jolla oli leipurin tötteröhattu pääs-
sään.

Veeralla oli kovasti vientiä ja hermostuin yhä pahemmin. Aloin epäillä, että hänen
tarkoituksensa oli alun perinkin tulla tänne ärsyttääkseen minua. Istuin baaritis-
kin luona parisen tuntia turhautuneena, nauttien raikkaita virvokkeita. Vihdoin sain tarpeekseni ja nousin päättävästi. Kävelin Veeran luokse juuri kun joku irvokkaan-
näköinen kaljupää kopeloi hänen kukikkaan hameensa helmaa takaapäin. Ainakin
se minun silmiini siltä näytti ja sai minut raivostumaan. Läimäisin miestä nyrkillä
päin näköä niin, että tämän silmärillit lensivät salin nurkkaan kvartetin tahtia tömis-
tävien jalkojen alle.

Nyt riitti tältä päivältä, sanoin hyvin äänekkäästi Veeralle ja lähdin ohjaamaan
häntä kohti terveempiä elämäntapoja.