EI MIKÄÄN


Mikä voisi olla vakavampaa
kuin ei mikään (Italo Calvino)

Sielu, olenko se minä?  Polvea jomottaa, pakotus silmissä on laantunut. Kukikas tapetti erottuu himmeänä ikkunasta kajastavassa aamuvalossa. Alavasemmalla erotan harmaan laikun. Pitäisi nousta ja valuttaa tipat silmiin. Yöpöydällä lojuu kuvakansio, öiset hetket. Loputon ja turhauttava yö, pää täynnä ajatuksia. En tiedä olenko unessa vai valveilla. Yhä enemmän olen alkanut elää unen ja valveen rajamailla, ei kenenkään maalla. Yöstä Omar Khaijam kirjoitti sattuvasti:

      Ja että kerran, yön vain lyhyen, kedolla hohdat niin kuin kaste sen
      mut aamun auetessa nouset, lähdet pois jonnekin, yks kaksi kadoten

Mikäpä on kedolla herätessä. Nousen taas yön jälkeen marrasaamuun tietämättä olenko nukkunut ollenkaan. On vaikea herätä kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, odottaako minua enää mikään tekemätön. Kello vain raksuttaa, mittaa olematonta aikaa. Viisari tikittää sekunteja yhä nopeammin, päivä päivältä kohti mustaa aukkoa. Jonain päivänä aika uppoaa tapahtumahorisonttiin eikä siellä odota enää mikään. Vai odottaako siellä ei mikään?

Mietin usein sitä mikä erottaaa eläimen ihmisestä. Sillä ei ole tietoisuutta itsestään, siis sieluako? Mietin ja muistan, osaan kuvitella tulevaisuuden. Tiedän että minä olen. Ajatus ikuisuudesta tuntuu masentavalta. Että kaikki tämä jatkuisi loputtomiin, samat ihmiset, samat juorut, kateus ja kilpailu. Taivaallisiin kultakaupunkeihin en halua uskoa, en kuoroihin enkä ylistyshymneihin. Minä jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Vaan nyt aika ajaa minua siitä kaikesta yhä kauemmas kohti mustaa aukkoa, josta kukaan ei ole palannut.

Mitä minä tänään tein? Heräsin varhain aamulla, keitin teetä ja unohdin lieden päälle kunnes havahduin kattilan kannen kolinaan. Tiputin tipat silmiin. Selasin lehteä, luin otsikot ja yleisön osaston vuodatukset. Katselin ikkunasta marraskuun maisemaa. Naapuri on hankkinut koiran. Kattilan kannen löysin myöhemmin jääkaapista, jonne olin sen hajamielisyyden puuskassa unohtanut. Johanna oli oikeassa. Hän epäili, että alan yhä enemmän sekoilla. – Miten sinun kävisi ellen minä olisi katsomassa sinun perääsi? Kun tuosta vielä ikäännyt, et muista enää edes omaa nimeäsi.
Yöpöydällä on kasa kirjoja. Stanislaw Jerzy Lec, Kafka, Omar khaijam, Renardin kuvien metsästäjä. Baudelairen Pahan kukat.

Epiikassa minua ei enää mikään kiinnosta, siinä tapahtumat etenevät liian määrätietoisesti ja aina on olemassa jokin lopputulos johon ovelasti johdatellaan. Kaaoksessa ei mikään ole niin arvokasta, että se edellyttäisi tyydyttävää loppua. Ei yhtään mikään.
Jos nyt suljen silmät, muuttuvat eideettiset kuvat eläviksi. Niiden hahmot alkavat liikkua ja kuulen ääniä. Vedän peiton korville ja käännän kylkeä löytääkseni sopivamman asennon. Polvea kolottaa reumatismi.

Eins, zwei drei. Die Liebe ist nur Zauberei. Se isän sodasta tuoma valokuva vaivaa mieltä. Ketä se esittää? Katson miehen jäätyneitä, avoimia silmiä. Hänelläkin oli taskussaan kuva jota usein esitteli. Siinä Lise ja pikku Erika istuivat puutarhatuolilla totisen onnellinen hymy kasvoillaan. Jossakin Nurnbergissä.
Haudattiinko tuo mies noin, silmät avoimina? Kävin joskus kauan sitten Norvajärven hautausmaalla ja löysin hänen nimensä kiveen hakattuna hämärästä hautaholvista, satojen muiden nimien joukosta. Nuo silmät ovat tuijottaneet valokuvasta minua siitä lähtien kuin murhaajaa, vaikka minä hänen eläessään olin vielä pikkupoika.

Käännän taas kylkeä. Tuntuu kuin korvassa olisi vettä, sama tunne kuin joskus saunan jälkeen.  Kuuntelen sydämen sykytystä tyynyä vasten: Mut aamun auetessa nousen, pois lähden jonnekin. Mielessä Italo Calvinon kysymys: mikä voisi olla vakavampaa kuin ei mikään.

 .