maanantai 27. kesäkuuta 2022

 KUKAAN EI TUNNE KETÄÄN



                                            Kuva: Illansuu, öljy. K.Yli-Rajala 2021.

                                     

Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena,

sitä vanhemmaksi hän tulee

(Friedrich von Hardenberg)

Sytytän yölampun uudelleen, sillä uni ei ota tullakseen. Mielessä pyörivät arjen kokemukset, vuodet ja ihmiset. Ja ennen kaikkea Roosa. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot hetkeksi elämään. Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien vuosien jälkeen? Tänne,  missä kukaan ei tunne ketään.

Annan katseen kiertää huoneessa. Kalustus on osittain outo, mutta peili on samalla paikalla kuin kauan sitten. Lieneekö jäänyt siihen minulta kun lähdin? Sen puisissa, maalia hilseilevissä kehyksissä on tuttuus. Muistan miten kahdeksan kolmatta ikäisenä, siis paljon myöhemmin, katsoin eteisen peilistä omaa kuvaa. Näin siinä vanhenemisen oireet jo silloin, ja nyt, yli kaksi kertaa vanhempana etsin kuvasta nuoruutta. Samasta, vuosien kellastamasta pinnasta jota tähyilin kammatessani suavea hiuksiin, jotka saunan jälkeen siirottivat sinne tänne.

Musiikki on vaiennut. Syvä hiljaisuus muhii autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu. Kuva peilissä näyttää pelokkaalta ja tiedän kyllä miksi: jos vain nostan katsetta, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä, siellä missä kuu hitaasti pyörii. Mikä meitä, minua ja kuvaani estää putoamasta tuohon syöveriin, ammottavaan kuiluun joka ilkkuu meitä lukemattomilla tähdillään? Neljätoistiaana ostin kirjakaupasta kirjan, jonka nimi oli Avaruuden valloitus. Tuohon aikaan pakonopeus oli vielä saavuttamattoman etäistä utopiaa. Tuossa samassa vuoteessa minä tuota kirjaa tutkin aamuyöhön asti.  Mitähän sinä yritit todistella, kysyn peililtä ivallisesti ja heitän siihen arvioivan katseen. Mittaan ja rekisteröin harmaat ohimohiukset, valkoisen parran ja kaljamahan.Vaikka eihän minulla sellaista voi olla, kun en latki olutta.

No, enpä tiedä. Ehkä se oli eräs muoto paosta, joka lähti todellisuudesta liian pienellä lähtönopeudella. Muutenhan minusta olisi voinut tulla tähtitieteilijä eikä tällainen itsetunnon puutetta poteva humanisti, jolle joku osastopäällikkö käy aika ajoin keljuilemassa. Katselen hävyttömästi kuvaa, laihaa, murros- ikäistä hahmoa, jonka hyökkäävä asenne hämmentää minua. Luulin sitä araksi ja introvertiksi, että se on aina puolustuskannalla. Että sen olisi vaikea ilmaista todelliset ajatukset. Arvaan nyt, että se parhaillaankin elättelee päiväunia tytöistä, jotka muissa olosuhteissa pyörisivät ympärillä koskaan minua näkemättä.

Jos yrität ruveta naljailemaan minulle, niin arvaa kuka jää toiseksi, sanon kuvalle.  Minun itsetuntoani ei horjuta enää mikään, uhoan peilille joka katsoo minua vinosti. – Niinhän sinä luulet, se vastaa tietoisena siitä, että minä vain nukun. Vedän peiton taas korville ja käännän kylkeä. Himmeä tuikku jää palamaan, mutta jääköön. Tällainen keskustelu on hedelmätöntä ja minä ärsyynnyn nykyään liian helposti. Koen tuon murrosikäisen luihun olemuksen loukkaavaksi, sillä vielä äsken se piilotteli sotilaiden leveiden selkien takana, ampumapaviljongin takana. Karl Krausin tapaan perustelen kantaani niin, että en tosiaankaan seurustele sellaisten ihmisten kanssa, jotka käyttävät sanaa ”tosiaan”.   

Ummistan silmät varmuuden vuoksi uudelleen, keskityn katselemaan tähtitaivasta kouluaikojen kodin yläkerran ikkunasta ja odotan näkeväni Halleyn pyrstötähden. Mihin Roosa hävisi, häivähtää vielä ajatuksen pohjalla. Ehkä hän jossakin makaa? Minua nolottaa, sillä en ollenkaan muista miten minä olen tänne ullakkohuoneeseen päätynyt.

Murrosikä



maanantai 20. kesäkuuta 2022

 



SIELUTON KOSKETUS


                                                Sieluton kosketus 1998 T.Y-R.


Miete: Mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta


Kesämökin seinustalla, varjon puolella roikkui naulasta vanha kalaverkko. Olin nukkunut rauhattoman yön koska ihmissuhteet masensivat minua. Ne olivat kuin tuo vanha verkko, johon tartuin aikeissa viedä se ulkovajan suojaan. Verkosta lehahti räpyttelemään sokea lepakko, ja useitakin. Mietin miten saisin ne vietyä turvaan, mutta koskettaa en niitä halunnut. Lepakoihin liittyy paljon perinteisiä ennakko-luuloja, minä ajattelin, ja muistin Jules Renardin lyhyet mutta osuvat muistiinpanot. Ihmisen yö kuluu käytössä, se kuluu kuin vanha hame. Niin se oli minultakin kulunut. Katselin säikkyjä lepakoita, jotka pyrkivät etsimään turvaa valolta. Joka aamu, kun yö palaa takaisin sinne mistä on tullut, siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu. Se oli Renardin näkemys noista hiiren näköisistä riippuliitäjistä.

Niillä on terävät, ilkeän näköiset hampaaat. Niiden näkeminen puistatti, ja niiden silmissä näin uteliaisuuden mutta en vihaa. Suurella vaivalla sain nuo pyristelevät otukset pussiin ja kannoin ne ulkovajan hämärään.

Olin illalla sytyttänyt ikonin edessä olevan tuohuskynttilän ja pohtinut Gregorios Nyssalaisen käsitystä ihmisen sielusta. Minua vaivasi taas kerran tekopyhä tunne ja  häiritsi se, että noita käsityksiä sielusta tuntui olevan muillakin pyhillä isillä ja hyvin monenlaisia. Aina ne poikkesivat toisistaan. Silti tuo epätietoisuuden viidakko oli lohdullisempi ja uskottavampi kuin nykyajan saarnaajien ehdoton totuus, jonka vain he tiesivät ja joka perustui aineellisen maailman lakeihin. He puhuivat arkisista asioista ja luulivat että ihmisiä kiinnosti vain raha ja kilpailu. Eivät he muista sielua. 

Renard ennusti, että kiihkeämmin kuin rakas ihminen , lepakot imisivät minunkin vertani kunnes olisin kuollut eikä ihmissuhteiden välisiä ongelmia enää olisi. Ehkä nämä synkät ajatukset johtuivat unettomasta yöstä. Olin kuullut kuinka peura hamuili mökin pihalle istutettuja kukkia. Unessa kuulin myös kuinka Robert Schuman soitti Claralleen säveltä joka oli jo kaikilta unohtunut.

Ajattelin nyt, että ihmiset liioittelevat ja näkevät kaikessa vain nurjan puolen. Eivät nuo riippuliitäjät ilkeitä ole, vakuutin itselleni koska olin mökillä aivan yksin. Ne eivät milloinkaan kosketa minua, vaikka niitä hätistelen yöuniltaan. Kauas ne lepattavat ja yön lapsina ne vain vihaavat valoa. Pienillä hautajaishuiveillaan ne etsivät minun tuohukseni, jotta voisivat sipaista sen sammuksiin. Lepakot ovat tunteettomia, niillä ei ole eilistä eikä huomenta, ei tätä päivää. Vain lyhyt hetki, teodikean ongelma  jonka aikana minä käännän pääni pois, koska pelkään epäpuhdasta, sielutonta kosketusta.


Jules Renard: Kuvien metsästäjä. Otaava 1973. Teodikea. Clara Schumann.



maanantai 13. kesäkuuta 2022

 


K A A P I S S A



                                                
                                                Kuva: Puistokävelyllä kihlatun kanssa 
                                                          (Akvarelli Tarmo Yli-Rajala)

Olin viettänyt aamupäivästäni kaksi tuntia vaatekaapissa. Meillä se on kohtalaisen tilava ja hyvin ilmastoitu. Naftaliini siellä kyllä tuoksuu, mutta minkäs teet. Kaapin siivous on ajankohtainen aina ennen joulua ja sitten taas keväällä. Meillä puhutaan joulu- ja kevätsiivouksesta. Erona on suursiivous, joka tehdään useimmiten  mieli-johteen perusteella.

Hyllypölyä pyyhkiessä palautuivat mieleen merkittävät määritelmät esineistä, joiden kanssa nuhteeton virkamies joutuu päivittäin tekemisiin. Yksi noista kohteista on kaappi. Tuon sanan viides merkitys pitää sisällään loputtoman määrän adjektiiveja ja monimutkaisia kaapin sanallisia määritelmiä, jotka on tiivistetty yhdeksi ainoaksi sanaksi ”kaappi”. Tämän tiesi jo Daniil Juvatsov.

Iltapäivällä sain tehtävänjaossa uuden projektin. Tavaratalossa on alennusmyynti, siispä sinne tarvikkeita ostamaan. En muista mitä kaikkea. Siivousvälineitä ainakin, mäntysuopaa, harjoja, lysolia ja putkimiestä. Santapaperia, ilmanraikastimia, kärpäs-paperia jota riiputamme tuulikaapissa. Sideharsoja tai terveyssiteitä, en muista kumpaa, mutta ostin molempia. Kadulla tarpoessa kohti tavarataloa pohdin kaapin merkitystä juuri minun henkilökohtaisessa elämässäni. Esineellä on ihmisen tajunnassa neljä käyttömerkitystä ja yksi sanallinen merkitys (siis ”kaappi”) Kaappi sanana ja kaappi konkreettisena esineenä ovat olemassa kosketeltavassa maailmassa, rinnan muiden esineiden kera, kuten kivien ja taivaaankappaleiden. Sana kaappi sijoittuu käsitemaailmaassa rinnan sellaisten sanojen kanssa kuin ”ihminen”, ”hedelmättömyys”, ja niin edespäin.

Mikä tahansa joukko esineitä, joka rikkoo yhteytensä neljään käyttömerkitykseensä, säilyttää kuitenkin yhteytensä tosiolevaiseen, eli viidenteen merkitykseensä. Tällainen joukko edustaa esinemaailman ajattelua. Kun tällaista joukkoa tarkastellaan uudel-leen muodostuneena esineenä, sille voi antaa kolme uutta merkitystä: Kuvaava, esteettinen ja tosiolevainen. Päätin siivoustoimet puoli viisi ja vihelsin vanhaa  biisiä Yö ja päivä. (Night and day) Kalevi Hartin yhtye sitä esitti jo 1949, mistä hälle kiitokset.

Ja sitten ostoksille, eli shoppailemaan niin kuin hienompi, kielitaitoinen väki asian ilmaisee.

Mieli raittiista ilmasta ja syvällisistä tuntemuksista avoimena astuin tavaratalon ovesta sisään ja sieltä heti liukuportaisiin.  Osastoilta poimin tarpeelliset tavarat ja suuntasin oitis kassalle. Sille kassalle jonka tunsin hyvin ja joka aina katsoi minua pitkään. Ladoin tavarat hihnalle ja kysyin kassaneidiltä mitä kuuluu. Lyhyen tuokion näin hänet siinä rinnat paljaina, näin myös tuon sievän ja ujon katseen. Stirb in mir Welt und alle deine Liebe, minä siunasin mielessäni Bachin tavoin ja kysyin uudelleen: mitä muuta kuuluu. Kiitos vielä hyvää, hän vastasi ja alkoi palvella toista asiakasta.

Kotona sain tyytyväisen vastaanoton ja istahdin vaimon kanssa juomaan kupposen päiväkahvia. Iltapäivisin meillä menee yleensä hyvin.  

Siinä kaikki. (2022

Daniil Harms, esineet ja muodot. Sattumia, wsoy 1988.


maanantai 6. kesäkuuta 2022


NAINEN JOKA SESOI PIHALLA


 
                                       Kuva: Nainen pihalla (Hiili+akvarelli, T.Y-R 1979)

Miete: Hän oli riippumaton ehdokas. 

Vastaehdokkaita oli riiputettu.


Sade oli iltapäivällä lakannut ja kun katsoin ikkunasta pihalle, näin siellä naisen joka piteli seinäkelloa sylissään. Lähdin ulos, kävelin naisen luo ja kysyin paljonko kello on. Tämä vastasi että katso itse. Kun sitten silmäisin kelloa, huomasin ettei siinä ollut viisareita. Huomautin tästä naiselle, joka katsoi nyt kelloon ja sanoi: se on neljännestä vaille kolme. Kiitin tiedosta ja lähdin kävelemään portista kadulle. Kuulin kuinka nainen huusi jotain jälkeeni, mutta minä jatkoin itsepintaisesti matkaa. En tiennyt mihin olin menossa, mutta valitsin kadun aurinkoisen puolen ja vihelsin sitä. Päätin, että tästä lähtien valitsen huolellisemmin kirjat joita ajan kulukseni luen.

Vastaani käveli edesmennyt luonnontieteen opettaja, joka kysyi mitä me oppilaat arvelem-me, voittaako ihminen luonnon. Pysähdyimme siihen kadun kulmaan ja minä viittasin, koska uskoin ihmisen kykyihin. Pastorille olin sanonut, että ihminen on ainoa eläin joka muistaa ja jolla on käsitys tulevaisuudesta. Hän väitti vastaan ja huomasin miten pastorin naama alkoi punoittaa. Ihminen ei ole eläin, hän tivasi ja käännähti päättävästi luokan ikku- naa kohti ja piiloutui verhon taakse. Nyt kun olin viitannut luonnontieteiden opettajalle tässä kadulla, kerroin hänelle näkemykseni. Ihminen voittaa luonnon. Sitä hän ei hyväksy-nyt, vaan kuvasi useita esimerkkejä siinä, miten luonto peitti vuosien mittaan alleen kaikki ihmisen aikaan saannokset. Suuria kaupunkejakin on peittynyt viidakoihin.

Kävellessä mietin kuinka oli hyvä, että valitsin jo kouluaikana tiukan humanistisen linjan ja elämänasenteen. Ei tästä selviä vain numeroiden kanssa leikiten. Lisäksi olen sitä mieltä, että perimmiltään matematiikkakin on humanistista filosofiaa, samoin on myös musiikki. Ilman ihmistä ei olisi matematiikkaa eikä musiikkia, joka muuten onkin sitä. Nimittäin matematiikkaa eli laskentoa niin kuin se suomeksi sanotaan. 

Ajattelin nyt esimerkiksi Schubertin Winterreise sarjaa. Mitähän skeptinen opettaja sanoisi jos tietäisi, että meret ovat täynnä ihmisen sinne kylvämää saastetta, että deodorantit poraa- vat ilmakehään aukkoja joista avaruuden tappava säteily pääsee maahan. Että ihmiskunta paisuu kuin raatokärpästen parvi ja tunkee kaikkialle, ja että tilan puutteessa rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Ja että vieläkin että.

Kun tarpeeksi asiaa pohdin, saavuin asemalle ja päätin matkustaa entiselle kotipaikka-kunnalle,jonka nimen olin jo unohtanut. Junassa istuin ensimmäisen luokan osastoon ja aprikoin, että ehkä opettaja sittenkin on oikeassa. Linnunradan musta aukko vartoaa meitä, eikä sitä ihminen pysty täyttämään saasteilla. Mutta nyt aiheen kehittely jäi kesken, sillä junailija, joka mitä ilmeisimmin oli humanisti hänkin,  komensi minut junasta ulos metsätaipaleella. Liputtomilla ei hänen mielestään ole oikeutta ajatella valtion rautateillä. (2022)

Hakusana: valtion rautatiet.