HULLUT  TANSSIJAT

Kahvilassa me istuttihin, 

teet nautittihin, ja leivoksia

                                                       

                                         

                                           Kuva: Yksinäisyys.  Akvarelli 2002, T.Yli-Rajaala.

Nämä vanhan ja arvokkaan laulun sanat palautuvat mieleen, kun eksyy lukemaan romaania, muistelmateosta, mitä tahansa proosatekstiä. Se kertoo vain asiaa eikä hypi turhiin luonnon-kuvauksiin tai näkyihin. Silmäilevä lukutapa ei jaksa keskittyä kuvaamiseen, asiaa vaan olla pitää. Digitaalinen kuva tunteista on keinotekoinen, se on kone-elämää. Kirjallisuus joka poh-jautuu vain köyhään arkipuheeseen, ei kykene syvälliseen näkemykseen. Kielellinen kehitys perustuu paljoon lukemiseen lapsesta alkaen ja perheen käyttämään kieleen. Ilman niitä ei synny kirjallisuutta.

Luin kerran mielipiteen jossa ylistettiin yksinkertaista, klassista tyyliä. Ei turhia kuutamoita, syysvärejä, ei sateen ropinata. Ei ilmeitä eikä turhia puheitakaan. Yksivakaa tarina on luotetta-vinta. Kuka sellaisesta nauttiikin, on sitten eri asia. Vain vaka-vamielinen kirjanpitäjä saa siitä nautinnon. Kutkuttaisi tietää mitä tuollainen yksivakaa lukija kokee avattuaan vaikkapa Gabriel Marquezin romaanin Sadan vuoden yksinäisyys, tai Kukapa everstille kirjoittaisi, Millaisia ajatuksia  hänessä herättää  Franz Kafkan romaani Linna. Esimerkkejä on kir-jallisuudessa pilvin pimein. Onneksi kaikki eivät ole olleet klassisen tyylin tai naturalismin kannattajia. Jonkin katsan-tokannan mukaan kirjailijoissa, - niin kuin muissakin taitei-lijoissa, - on onneksi joukko  hulluja, Eivät he kaikki ole edes vähän onnellisia, vaan äärimmäisen onnettomia hulluja he ovat. 

Ymmärtämättömyys, pilkka ja ylimielisyys ovat  ajaneet monet mielenterveysongelmiin. Tässä tragediassa ovat syyllisiä ne, jotka ovat omasta mielestään parempia ja joilla on oikeus ja kyky arvioida muitten aikaansaannoksia. Mihin nuo arvostelijat perustavat oman ylvoimaisen paremmuutensa? Proosan ja runon ymmärtäminen  on monille ihmisille ylivoimaista. He lukevat mieluummin almanakkaa.

Nietsche ilmaisi mielipiteensä näin: 

Ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina.  

Filosofinen fiktio. 

Otsikon väri epäonnistui, siitä tuli hämärä. Millään ilveellä en osaa sitä saada

näkyviin. Tämän proosalastun nimi on HULLUT TANSSIJAT.

VÄHÄN MYÖHEMMIN

1970-luvulla

 

                            Kuva: Hetki hämärässä (Akvarelli, Yön repaleita T.Yli-Rajala 2019) 

Miete: Vain uuhi uskoo joulupukkiin. 

Me pässit olemme epävarmoja.

Mäntyjen rungot eivät punertaneet enää. Ne olivat hiilikynällä huitaistuja mustia rantuja taivasta vasten. Ikkuna oli ruutu, sen eteen pöydälle Katja oli sytyttänyt pöytälampun. Hän oli puhunut kissastaan, sukinut vähän hiuksia peilin edessä ja vilkuillut minua. Ja minä pohdin että mitä minä täällä tein. Turhaa puhumista pelkästä puhumisen ilosta. Hänen äänensä oli kuparinhohtoinen niin kuin olivat hiuksetkin. Neuroottinen tarve täyttää tyhjä tila omalla äänellä, ajattelin, ja ärtymys pyrki esiin. Pahalta maistuva, karvas röyhtäisy. Minä olen aina yksin. 

Katja askarteli viattomasti vihreän laukkunsa kanssa. Latoi peilipöydälle pulloa ja puikkoa, näytti kotiutuvan. – Mitä merkitystä nimityksillä on? hän äkkiä kysyi. Punatulkku! Yhtälailla minä voisin saada kolmannen luokan vapaudenristin tammenlehvien kera. Tai muuta yhtä älykästä, hiusten väristä. Nimityksistä ei muuta saa kuin päänsärkyä. Näin on, usko pois. Ja minä tykkään värjätä hiukset hennanpunaisiksi. Muuten mun oikee väri on maantienharmaa.

Katja seurasi katseellaan kun minä nostin paperipinon pöydälle. Vien tämän huomenna sen lehden toimitukseen, siinäpähän lukevat, sanoin. Ja muotoilevat tekosyitä siitä miksi ei jul-kaista. Minun ajatukseni eivät yllä päätoimittajan tasolle. Meillä on Katja sama ongelma.

Yllättynyt hiljaisuus. Katja suki ja suki hiuksia, pöyhi ja tiiraili pää vinosti peilikuvaa. – Osaat sä näköjään puhuakin, hän sanoi. Ootko sä muka julkassu jotaki oikeesti? 

- Olenhan minä, muka. Enkä minä pyri esille hinnalla millä hyvänsä, varsinkaan jos en tarpeeksi hyvää osaa. Maailma on täynnä typeriä julkaisuja jo ilman minuakin. Nuo tuolla rantasaunassa lukevat keskenään toistensa tekstejä ja kehuvat niitä. He ovat kaikki saman mielisiä ja laulavat nuotin vierestä samoja yhteisiä lauluja. Kun minä siellä käväisin, olivat hetken hiljaa. Kaljan, Marxin ja kossun voimalla ne parantavat maailmaa. Ovat niin vapaamielisiä etteivät anna muille puheenvuoroa. Minä olenkin onnettoman huono puhumaan, niin että siinä he tekevät viisaasti.

- Olisitko sä sitte puhunu niille jotaki? Katja kokosi tavaroitaan käsilaukkuun. Pöydällä lojui värikäs piirros jonka hän oli ajankulukseen kyhännyt. Aikaa siitä on vierinyt vuosi-kymmeniä, mutta piirros on vielä tallella minun papereitteni kaaoksessa.

- Ajatus puhumisesta tympäisi. Ne ääntävät sanan omikron amerikkalaisittain, oumikron. Tai luulevat ääntävänsä. Minä puhun yleensä kontin kieltä ja äännän komikron ontti. Sen tähden ne vaikenevat ja hengittävät syvään. Katsovat toisiaan ja vaihtavat puheenaihetta. Että pitäisi kieltää kamarimusiikki ja soittaa vain heviä. Minulle ne vinoilevat.

Painoin soittimen nappia. Monika Grupin ääni loihti ilmaan  barokkikoukeroita, ja minä suljin silmät. Elin väärää vuosisataa.

- Sä et sitte aio tulla sinne, Katja kysyi. Mä kyllä meen katsomaan mitä ne siellä puuhaa. Voithan sä tulla sinne vähän myöhemmin, makkaraa paistamaan.

En minä siihen mitään vastannut. Kuulin kuinka Katja avasi oven ja lähti kuuntelemaan heviä ja poliittisia puheita.  Minä jäin yksin Monikan kanssa. Piirros jäi pöydälle, ja minä sen siitä taittelin talteen. Mäntyjen rungot eivät enää punertaneet. Yö hiipi Ikkunan takana ja peitti huppuun kaukaisen valon. (2021)

Taistolaiiset 

  

E N S I M M Ä I N E N  K I V I 

Miete: Pimeys on paloiteltavissa muistojen veitsellä

Kuva: Lehmus (akvarelli 1997, T.Yli-Rajala)

Kun ikää kertyy alkavat muistikuvat pursuilla reunojensa yli. Kaikki mitä muistojen maljaan on elämän varrella kertynyt, pysyy sellaisena mielessä. Jos niistä kerrot, niin sivulliset kyllästyvät ja  sanovat, että aina sitä samaa. Semper eadem, eikö mitään muuta nouse mieleen?

Vaikea on kertoa totuutena tapahtumista, joita ei ole koskaan ollut. Aitoja tapahtumia on ollut  lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä keski-ikäisenäkin. Vain niistä voi puhua ja niistä kirjoittaa. Jos ihminen, ei elämässään muuta tee kuin tuijottaa tablettia ja pelaa, niin muistille voi käydä niin kuin käy täyttyvälle astialle. Hän ei näe eikä koe enää mitään. Vanhuudessa aika pysähtyy, vaikka se salakavalasti näyttää vain kiihdyttävän vauhtia. Tuon vauhdin takia tuntuu kuin olisi pakko kertoa kaikki se, minkä vielä muistaa. Jokin demoni mielen pohjalla sopottaa, että kokemuksista voi oppia. Että sinun kokemuksistasi on hyötyä muillekin. Että he ovat niistä kovin kiinnostuneita. Kun maailmaa katsoo ja seuraa sen tapahtumia, vaikuttaa siltä, ettei ihmiskunta ole oppinut mitään. Hurskaimmillekin se on limbus patrum. Kahdeksan ja puoli miljardia vähä-alyistä kiertää huimaavaa vauhtia auringon kyydissä linnunrataa, ja kaikki he luulevat olevansa olentoja terävimmästä päästä. Moni heistä on pelannut tietokonepelejä koko elämänsä. Moni on ratkonut elämän kannalta turhia yhtälöitä. 

Eikö siis mitään muuta tähdellistä nouse mieleen? Mitä muuta voisi nousta? Fiktion, fiktiivisten tarinoiden  maailma, representaatio ja mielikuvitus. Onneksi on näin, sillä muuten maailma olisi tylsä paikka. Kiitokset niille kirjailijoille , jotka tämän tylsyyden keskellä luovat uutta, mielikuvia ja mahdollisuuksia joita ei ole. Kokemuksia joita tosikot eivät usko. Tosikoille kelpaa vain kaikki sellainen, mikä on käsin kosketeltavissa ja heidän mielestään siis totta. Se tarina on realismia. Jos siinä heteka saa siivet, hirnuu ja lähtee lentoon, se on maagista realismia. Tosikko ei pysähdy pohtimaan onko se totta, vaan antaa sille nimilapun. Se on vähän maagista,  mutta tuskin totta. Lukijalle, joka ei  karsinoi asioita eri nimikylttien alle, se on uskottava totuus, joka on vain kirjoittajan mielessä. Antaapa siis olla rauhassa, sillä asia on juuri niin kuin hän väittää sen olevan. Vuode voi lentää jos sen toimet niin tulkitaan. Se on katastaasi ennen tragedian loppunäytöstä.

Kun  kritiikki murhaa kirjailijan tilalla esiintyneen kaksoisolenonnon, sen jota ei ole, niin harvoin on kirjailija halukas katsomaan omaa kuolemaansa ja sen juhlintaa lehtien sivuilla. Tai kuuntelemaan, kuinka vieraat jakavat hänen ajatustensa sisällön. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen lukija luo mielikuvan kirjoittajasta, joka edustaa todellista ihmistä. Häntä, joka on. Häntä joka itse on se viaton, joka heittää aina ensimmäisen kiven. (2021)

Representaatio. Maaginen realismi. Limbus patrum. Katastaasi.

  KUUN VALOSSA 

                  

      

     Kuva:  Sisäpalvelusohjesääntö

Pöydällä on kirja avoimena. Manu oli selannut sitä ja merkinnyt sivulle 22 kohdan, johon oli ehtinyt. Teksti näytti valjulta ja värittömältä, siinä oli kirjattu samoja sanoja peräkkäin kuin sotilaita, kirjaimet pystyssä  ja falangi falangilta. Minä en yleensä lue romaaneja, harrastan elämäkertoja. Niissä saa kosketuksen todelliseen elämään ilman kirjoittajan keksimiä koukeroita, hän selitti ja katsoi minua arvioivasti. Minua kyllästyttää sellainen asioiden vatvominen jota esimerkiksi Dostojevski harrasti. Hän poukkoili varsinaisesta aiheesta ja taas yllättäen takaisin alkutarinaan. Sellainen on häiritsevää ja vie lukunautinnon.

Kirjailijan keksimät koukerot? Niitähän ovat muistelmateokset  täynnä. Manu on niitä realismin ja klassisen selittämisen kannattajia, minä ajattelin. Oletko koskaan yrittänyt lukea Eyvind Johnssonin kirjaa Tulta ja ruusuja?  Jos haluat selkeän maailmankuvan joka sopii tähän aikaan, lue hänen henkilökohtaiset kokemuksensa demoneista. Hän sattui silminnäkijänä paikalle kun demonit kiipeilivät Kremlin seinää pitkin kohti räystästä. Paholaiset Astalot, Sebulon ja Asmodaios saapuivat mullanhajun, varhaistenkukkien tuoksun ja käymälänlemujen aallon kantamina. He kiipesivät riuskasti harmaata kalkkikiviseinää myöten ylöspäin ja heistä heittyi häilähteleviä varjoja muureille. He pysähtyivät halkeamiin niin kuin sisiliskot ja kuiskailivat innokkaasti. Räystäskourulle he istuivat neuvottelemaan ja katselivat pehmoisessa kuun valossa nukkuvaa kaupunkia. Haluan vielä hetken katsella ja miettiä, sanoi Astalot. Haluan saada muistikuvan kaupungista sellaisena kuin se on nyt, ennen suureen valtakuntaan palauttamista.

Nämä demonit edustivat Belzebupia, joka ei itse halunnut sekaantua asioihin kun avustajia oli saamaksilla. He olivat syvällisesti perehtyneet vanhusten, naisten ja lasten pommittamiseen ja heitä ylistettiin sankareina.

Paholaiset laskeutuivat talon keskimmäisestä savupiipusta. Innokas Asmodaios hiipi nopeasti käytävien läpi ja päätyi neljään, viiteen kammioon ja koetti riivata myös  toisessa makuusalissa. Parhaiten hän onnistui keittiöoastossa, jossa leivottiin ranskalaisia croissantteja. Siellä hän riivasi tytön joka oli kotoisin maaseudulta eikä osannut vastustaa lähentelevää Asmodaiosta, joka tarjosi hänelle viinaa ja huumeita. Kauniita tulevaisuuden kuvitelmia ja rakkautta, vapaata lehdistoä ja muotia. Kyseinen tyttö tuomittiin kolmeksi vuosikymmeneksi  työleirille Siperiaan.

Kyllä minä kerran yritin aloitella tuota kirjaa, mutta kun en jaksanut niin panin sen syrjään odottamaan että kenties viisastuisin joskus. Nykyään minä pitäydyn dekkareihin ja ajanvieteromaaneihin, elämäkertoihin ja hengelliseen kirjallisuuteen. Viimeksi luin Fredmanin epistolat alusta loppuun ja soittelin luuttua katolla Astalotin kanssa, jonka hengitys haisee valkosipulille. Niin että turha minua on demoneilla pelotella. Minä uskon vain tiukasti tosiasioihin, Manu minulle selitti.

Niinpä. Ehkä on parempi että mielikuvituksettomat pysyvät tosiasioissa. He eivät tiedä että sellaisia ei ole olemassakaan. Eyvind Johnsson sai tietämättömyydestään Nobelin palkinnon. Tilaisuudessa ei nähty demoneita, niin kuin eräissä muissa palkintojen jakotilaisuukissa. (2022)

Eyvind Johnsson: Tulta ja ruusuja.

Asiassa pitäytyvien tosikoiden on syytä tutustua armeijan sisäpalvelusohjesääntöön..