lauantai 29. heinäkuuta 2017

Miete:
Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa


Jos teksti on epäselvää, on vastuu lukijalla. Mitä vähemmän tietää, sitä varmempi on arvaus. Koko fiktio perustuu arvailulle ja siitä voi noukkia tukuttain vastauksia. Tämä helpottaa lukijan elämää, koska hänen ei tarvitse enää pohtia todellisuuden ongelmaa, sitä mikä on. Eniten lukijaa helpottaa tieto siitä, ettei sitä olekaan. Tähän päätelmään päästäkseen kirjoittajan on ponnisteltava ankarasti vakuuttaakseen lukijan siitä, että on aivan turha kuvitella todellisuutta, tai että todellisuuden voi myös keksiä. Siis sen mitä ei ole. Kaikki muu on turhaa  ja siksi vältän tarkkaa saivartelemista. Muista, että aika liikkuu yht´aikaa molempiin suuntiin ja kiemuroi matkalla syklisiä solmuja. Jos aa on alussa, niin kvanttifysiikasta tiedämme, että öö voi olla silti aakkosissa se ensimmäinen, primus inter pares. Älä luota mihinkään sellaiseen, mikä näyttää täysin varmalta. Ihan hyvin voi kirjoittamisenkin jättää huomiseen.



PARAATI



En muistanut mihin aikaan meidät oli kutsuttu tulemaan, mutta Roosa väitti muistavansa. Luotin siihen ja soitin ovikelloa. Minulla oli punainen unikko kädessä ja annoin sen heti ovea avaavalle rouvalle. Hän kiitteli kovin ja kehotti astumaan sisään. Tähyilin ympärille, mutta Roosa oli oudosti kadonnut. Minua nolotti, mutta sitten näin että Roosa selasi jo eteisessä puhelinluetteloa. Isäntäväen huoneistossa oli sotkuista. Kaikkialla roikkui likaisia vaatteita ja pyykkejä nuorillaan. Sotilasmantteleita, pestyjä ja kuivamaan ripustettuja. Huomasin, että unikko oli jäänyt sittenkin minulle ja se kädessäni astuin peremmälle. Rouva ei vieläkään ottanut vastaan kukkaa  ja siksi kysyin häneltä tulimmeko me liian aikaisin kun ei muita vieraita vielä näkynyt.
      Roosa soitti puhelimella jonnekin ja tuli sitten kertomaan kuulleensa, että talon rouva oli hyvin tarkka vaatetuksesta. Niin että miksi minä en pannut kaulaani sitä solmuketta jota hän oli minulle ehdottanut. Nimitin sitä propelliksi ja sanoin, että se kaulassa minä tunsin itseni pelleksi. Enkä minä piittaa smokeista enkä lakerikengistä. Jos eivät hyväksy vieraitaan sellaisina kun he tulevat, niin ajakoot ulos.
      Muita vieraita alkoi tulla tasaiseen tahtiin, lähes kaikki sotisovassa. Oli ikävän sivullinen tunne mielenpohjalla. Isäntäkin veti makuuhuoneessa jalkaansa pussihousuja, hän oli vasta herännyt.  Mies näytti olevan joko eversti tai majuri, en saanut selvää hänen kauluslaatoistaan.
      Lähdimme nyt kaikin ulos. Pihamaalla oli kentällinen sotilaita paraatiin valmistautumassa ja näin heitä komentamassa entisen koulutoverini Repa Raiviolan, jolle oli jo aikoinaan annettu liikanimi ”raivo”. Hänestä piti tuleman pappi, mutta nähtävästi sotaväki vei miehen mielen mennessään. Vieraat heittäytyivät nyt ryömimään kuraiselle, vasta kynnetylle pellolle ja lauloivat hartaasti virttä ”sinulle kiitos, isä maan ja taivaan”.
      Aloin ihmetellä moista kyläreissua. Parhaat vaatteet tässä nyt tärveltyivät. Olin oikeassa, ei tässä propelleja ja lakerikenkiä tarvittu. Saavuimme ryömien pieneen metsikköön jossa meillä oli Roosan kanssa tilaisuus etsiä parhaat näköalapaikat. Istuin rinteelle ja kerroin vierustoverille omista sotaväkikokemuksista. Minulta meni kolme viikkoa ennen kuin opin huutamaan tarpeeksi vakuuttavasti. Huomasin kuusen lähellä kaminan savutorven ja näin, että se oli sijoitettu aivan esikuntarakennuksen lähelle. Muistin kuinka minun veljeni kierteli kaksitasoisella koneella ilmassa tuon rakennuksen ympärillä ja teki immelmannin. Hän oli jostain syystä viikannut siviilivaatteensa kuusen ja kaminan ympärille siistiin pinoon eikä suostunut selittelemään mitään.
      Seurasimme paraatia metsässä kokonaisen tunnin. Minua pitkästytti erityisesti kenttärovastin saarna, joka kosketteli vihreitä miehiä ja globalisaatiota armeijan näkökulmasta. Sanoin Roosalle, että kun päästään takaisin kotiin, otetaan kunnon huikat integraation syventämiseksi, ja vielä Pohjanmaan kautta.






lauantai 22. heinäkuuta 2017

Miete:
Aika kulkee sykleissä. Vain historian
valheet ovat lineaarisia.


MUOTOKUVA
(Julk. Kirjailija 2017:1)


Hetki lehahtaa hiuksiesi  läpi,
palava lintu



Joku kiinalainen miljonääri siis osti hänet. Miten se voi olla mahdollista? Eikö hän olisi kuulunut paremminkin  jonkin museon kokoelmiin kuin jonkun rikkaan öykkärin kodin seinälle pällisteltäväksi. Asia vaivasi minua koko iltapäivän, se pyrki esiin yhä uudelleen vaikka yritin keksiä muuta ajateltavaa. Illalla kippasin pari votkamartinia ja kun avasin makuuhuoneen oven, koin häkellyttävän näyn. Siinä hän makasikin vuoteella päiväpeiton päällä. Nu Coucheni, häkellyttävän kaunis ja tasapainoinen sommitelma. Sinistä, punaista ja vihreää. Kädet levällään, hiukset valtoiminaan peiton päällä. Hän kuiskasi minulle jotakin mitä en kuullut tai ymmärtänyt. Riisuin housut ja ripustin ne tavallista huolellisemmin tuolin karmille ja silmäisin vuoteelle. Hän hievahti vähän ja teki minulle tilaa viereensä, ehkä vähän hymyäkin häivähti noissa silmissä. Mon cheri! Asetuin hänen viereensä niin, että  hänen kätensä jäi niskani alle. Makasimme siinä kasvokkain hyvin lähellä toisiam-me ja tunsin tuoreen öljyn tuoksahduksen. – Varo, minä olen vielä vähän märkä, hän kuiskasi. Näin kuinka ikkunasta lankeavassa valokeilassa seisoi Modigliani pensseli kädessään ja tuijotti meitä mustasukkaisesti. Miehen röyhkeä läsnäolo ja tuijotus häiritsivät minua, mutta hänestä piittaamatta annoin oikean käteni levähtää hetkeksi Nun lantion kaarelle ja sitten kaarta pitkin vähän alemmas. – Älä viitsi, hän sanoi vähän kyllästyneellä äänellä.
     Vilkaisin Modigliania, joka paiskasi pensselinsä suttuiselle pöydälle ja alkoi pyyhkiä sormiaan minun kasvopyyhkeeseeni. Hänellä on ikää jo toista sataa vuotta, minä mietiskelin. Juoko hän absinttia, koiruoholikööriä?  Tuollainen alkukantainen reaktio, paiskiminen on osoitus henkisestä kypsymättömyydestä. Katsoin taas hyvin läheltä Nun soikeita kasvoja. Silmät olivat vähän soikeat, mutta muu vartalo aivan sopusuhtainen. Hänen kohdallaan taiteilija oli luopunut tavastaan venytellä muotoja. Nu oli täydellinen.
     Mutta oliko hänkin jo yli sata vuotias? Ajatus kauhistutti minua. Oikea käteni pysähtyi taas Nun lantion kaarelle. Nyt, näin läheltä erotin hienoja ryppyjä poskella ja tummat silmänaluset. Millaista elämää hän oli viettänyt? Poskella vieri kyynel, yksi ainoa ja minä pyyhin sen kädenselkään.Tunsin kuinka väsymys hiipi hitaasti jäseniin, ja päätin sulkea silmät tässä yksinäisyydessä.
      - Mihin sinä minua viet, kuulin Nun äänen kysyvän samalla kun tunsin vajoavani yhä syvemmälle, alemmas ja alemmas sinisen tason läpi. Kuulin kuinka ruoho kasvoi meidän välillemme ja äkkiä heräsin yksin vuoteella jonka päiväpeitto oli valahtanut lattialle.

















torstai 13. heinäkuuta 2017

Miete:
On todellisuuksia joita ei voi todistaa




PITÄISIKÖ MINUN TUNTEA SINUT
 




Elän lomittuneena kuvasi kanssa,
yhä harvemmin ajatuksissa


 



Siitä on vuosikymmeniä kun täältä lähdin. Kuka oli tuonut tänne pelargonioita ja asetellut ne ikkunalaudalle? Se on tapahtunut eilen tai tänään, vaikea tietää.  Marraskuinen hämärä päivä on saanut ne ikkunan valossa heräämään ja  oudoksuen huomaan, että niihin on puhjennut hentoja, vaaleanpunaisia kukintoja. Muistan kuinka kauan sitten aamuisin herätessä vesilasi oli jäässä ja ikkunan eteen oli tuprunnut öinen lumi, niin että piti käydä se  ulkoa päin lakaisemassa. Minähän asuin täällä kellarissa. Nyt ahdas huone haisi tunkkaiselle homeelle ja lattialla, pöydän jalan tuntumissa kömpi kohmeinen kärpänen.
     Avasin laukun ja ladoin pöydälle mukaan otetut paperit. Päiväkirjamerkintöjä, runontynkiä, raajarikkoisia tarinoita. Valokuvan, joka esitti  nuorta tummahiuksista tyttöä. Minun pakkomielteeni, jonka olin nimennyt Botticellin Lauraksi vaikka muistelin että taiteilijan Laura oli vaalea. Tunsin kuinka kuvan myötä  kellarihuoneeseen levisi hitaasti kukkien tuoksu ja muistin kevään, jolloin jätin ne hänelle antamatta. Olin suunnitellut että annan ne nimipäivänä, mutta en kuiten-kaan rohjennut. Hän istui minun edessäni maailmanhistorian luennoilla ja tuoksui kukille. Osakunnan juhlissa pyrin hänen lähelleen ja huomasin puseron rinnuksessa pienen hiirikorun. Luentojen jälkeen seurasin häntä matkan päästä ja pelkäsin, että minut huomataan. Aina hän pysähtyi linjuripysäkille ja jäi odottamaan Paraisten autoa.  
      Selasin papereita. Niihin oli töherretty lyijykynällä sentimentaalisia nuoruuden runoja. Joen virta, äänetön viriävä tuulenkieli. Lintujen mustat siivet leikkaavat sälöjä hangenpintaan. Huomasin komeron oven, sen jossa kauan sitten pidin vaatteita ja muita tavaroita. Vielä kerran halusin avata tuon oven ja etsiä löytyisikö sieltä jotakin unohtunutta. Ovi oli juuttunut niin kiinni, että hädin tuskin sain sen aukeamaan. Pimeästä raosta lehahti silmille parvi koiperhosia, mutta sitten sieltä astuikin Laura kellarihuoneen ahtaaseen tilaan. Minun oli pakko istahtaa homeelle tuoksahtavan vuoteen päiväpeitolle. Komerosta kuului hyvin vaimeana Lisztin Liebesträume.
     Olin hämmentynyt, mitään en osannut sanoa. Vuosien mittaan hän ei ollut muuttunut vähääkään, hiirikorukin oli yhä puseron rintamuksessa.
     Kokosin paperit takaisin laukkuun ja lähdimme kuin yhteisestä sopimuksesta ulos, raikkaaseen syysilmaan. Hän ei puhunut mitään, seurasi vain minua kun suunnistin kulkuni kohti linjuripysäkkiä. Koko matkan ajan kerroin hänelle maailmasta joka oli muuttunut. Valitin, että ihmisiltä puuttuu kyky empatiaan ja mielikuvitus korvataan tekniikalla. Enää ei ole ideologioita ja niiden tilalle on tullut pyhä tavara. Omaa kulttuuriperintöä ei arvosteta, vaan etsitään kaikkea eksoottista ja ajan kuluttaminen on tärkeämpää kuin syvällinen tunteminen. Oma kieli vaihdetaan vieraaksi ja  suositaan vieraita nimiä, koska omakieliset tuntuvat maalaisilta ja arkisilta.
Varmaan ihmettelet miksi minä sinulle tulin tällaisia puhumaan, mutta ymmärrät ehkä jos sanon, että olet minulle pakkomielle ja minä olen yksinäinen. Ihmettelen usein mihin sinä lopulta katosit.
     Hän kyllä kuunteli minua vaikka ei vieläkään puhunut mitään. Olimme tulleet jo lähelle tuttua linjuripysäkkiä kun huomasin, ettei hän enää kulkenutkaan rinnallani. Siihen oli ilmaantunut vanha nainen jonka kasvot olivat itkusta turvoksissa ja jolla oli  vastenmielisen ryppyinen iho. Kaapissa piilottelu oli jättänyt häneen jälkensä. Nyt nainen  pysähtyi ja katsoi minua tyytymättömänä.
     -Miksi seuraat minua joka päivä tänne pysäkille? Pitäisikö minun tuntea sinut? Etkö sinä vielä tiedä, että joidenkin ihmisten suuruus on siinä että he kirjoittavat hyvin. Toisten suuruus on siinä, etteivät he kirjoita. Näin hän muistutti minua Jean de la Bruyeren tokaisusta.
     Vilkaisin vielä kerran ympärilleni. Vanhat rakennukset häipyivät hitaasti tihenevän lumisateen varjoon.
     Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla. Minä vain haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin, sanoin hänelle jonka katseesta erotin pelon. Niin kuin useimmat ikääntyneet ihmiset, hän ei halunnut muistaa mitään. Vanhoille on menneisyys yhtä pelottava kuin tulevaisuus.
     Satoi yhä tiuhemmin lunta. Jätin vanhan naisen pysäkille ja näin kuinka hän vähitellen katosi lumiharson peittoon. Jatkoin matkaa opiskeluaikojen kellaritilaan takaisin, mutta nyt suljin komeron oven huolellisesti.


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Miten kalat siirtyivät merestä kuivan maan eläjiksi vaikka niillä ei ollut jalkoja? Viisivuotias
taiteilija ratkaisi ongelman paapalle, joka kirjoitetaan pitkällä vokaalilla koska on kotoisin Poh-
janmaalta. Edellisen tarinan (Vapaana vihdoin) kuvituksena oli siis ”Alkukala pyörillä”.



AUTIOTALO  
Miten lintujen kanssa sovitaan niiden kielten tulkkauksesta?

(Neruda)


Tien varrella kasvoi ohutrunkoisia koivuja, jotka olivat talvella lumen painosta taipuneet vääriksi. Olimme antaneet sille nimeksi kaarimetsä. Pian sen jälkeen puusto harveni ja eteen aukesi vanha pelto, jota ei varmaankaan ollut viljelty enää vuosikausiin. Keskellä peltoaukeamaa oli rapistunut autiotalo, jonka ikkunat oli särjetty ja ovet lonksuivat saranoillaan tuulessa. Meistä se oli kummitusmainen, mutta siitä huolimatta vierailtiin usein sen tyhjissä huoneissa ja etsittiin niihin unohtuneita tavaroita. Kukahan siellä oli asunut? Siitä oli varmaan  jo kaksi tai kolmekymmentä vuotta, niin me pohdittiin.
      Meillä oli metalliputken pätkistä kyhätyt tussarit ja Patella oli ampumahaudasta löytynyt trotyylin pala, joka sytytettiin tuleen. Se suitsusi mustaa, kitkerää savua huoneeseen, mutta onneksi siellä oli hyvä veto. Ikkunat olivat sirpaleina. – Mennään kauemmas, Kake ehdotti. Jos siinä on vaikka vielä nalli jossakin ja räjähtää.
      Mentiin oven taakse turvaan, mutta mitään ei tapahtunut. Kun tuli alkoi kitua, Pate meni rohkeasti kasaa kohti ja kaatoi sen päälle sadevettä jota oli otettu varoiksi mukaan. Ulkoa kuului ääniä, ja ikkunasta näimme että taloa lähestyi vanha mies. Tai ainakin se näytti meistä vanhalta, mutta myöhemmin äiti sanoi sen olleen keski-ikäinen työtön. Mies jäi seisomaan talon entiselle pihamaalle ja katseli villiintyneitä marjapensaita. Hän seisoi siinä pitkään, hievahtamatta kunnes kääntyi päättävästi ulkoovelle. Kuulimme kun hän astui sisään alakerran autioon menneisyyteen ja lähti sitten kipuamaan portaita pitkin ylös. Meitä kauhistutti. Jos se olikin talon entinen omistaja joka syyttäisi meitä tihutöistä. Mies ilmaantui huoneen ovelle ja silmäili meitä uteliaasti. Huomasi kytevän trotyylikasan ja potkaisi sen hajalle. – Mitäs pojat täällä, hän kysyi. 
      – Ettehän te vaan tulipaloa sytytä? 
      - Ei me sillä tavalla, meillä on vettä mukana, Pate riensi selittelemään. – Kokeiltiin vaan että palaako tuo kipsi.
- Se on räjähdysainetta, mies valisti meitä. Vaikka kyllähän me se tiedettiin ja siitä oli varoiteltu. Saksalaisten ampumahaudoista ja leiripaikoilta sitä löytyi. Siellä oli ollut joskus tulipalo.
      Mies näytti välinpitämättömältä, häntä ei kiinnostanut mikään. Katseli vain ympärilleen ja pani kantamuksensa lattialle. Vasta nyt huomasin, että hän oli roikottanut mukanaan pullottavaa pussia jota näytti käsittelevän varovasti. 
- Täytyy lähteä syömään, minä sanoin ja sain muut perääni portaikkoon. Talon taakse kyhätyt maalitaulut jäivät seisomaan joutilaina, tarkkuuskilpailu tussareilla jäi toteutumatta. Miehen ilmaantuminen keskeytti puuhat ja jätti mieleen oudon tunteen. Hänessä oli jotakin kummallista.
      Oli jo iltapäivä kun maleksin kotipihaan. Päästin jaloissa pyörivän kissan edeltäni sisään. Kotona oli kaikki ennallaan. Aamupalan jäljet korjaamatta, likaiset astiat ja leivänmurut. Työnsin hellaan muutaman koivuhalon ja tuohta, sytytin tulen ja panin teevettä kiehumaan. Kaapista löytyi kuivia korppuja ja aamulla puoliksi järsitty leipäpala. Äiti oli lähtiessään  jakanut sata neuvoa tästä ja tuosta. Tulitikkujen kanssa ei saa leikkiä ja Mirri pitää ruokkia. Ennen kahdeksaa illalla voin lähteä isää vastaan kun hän tulee päivystysvuorolta kotiin. Mutta varovainen täytyy olla eikä saa päästää kotiin vieraita ohikulkijoita. Niiden joukossa on nykyisin paljon rikollisia ja juoppoa jouto-porukkaa. Kyllähän minä sen tiesin, samanlainen joutomies oli keskeyttänyt meidän tussarijuhlat autiotalolla.
      Teetä juodessa näin keittiön ikkunasta kuinka poliisiauto ajoi kovaa vauhtia parakkikylän ohittavaa soratietä pitkin sataman suuntaan. Sieltähän minäkin olin vasta tullut, mutta en satamasta vaan autiotalolta, joka jäi erkanevan tien varteen. Sinne pellolle, jonka yllä harakat kaartelivat. Pölypilvi jäi leijumaan poliisiauton perään ja jostakin kaukaa kuului ikkunan läpi junan vihellys. Tavaravaunut kolistelivat kohti satamaa.
      Lähdin jo seitsemän jälkeen maleksimaan isän työpaikan suuntaan. Se oli piikkilangoilla ympäröity ja siellä oli vartio portilla. Sillä oli konepistooli rinnan päällä roikkumassa. Mies tunsi minut ja päästi portista. Kävelin tuttua rakennusta kohti, täällä olin käynyt ennenkin. Isä näytti hämmästyneeltä eikä järin iloiseltakaan kun näki minut, mutta käski odotella vielä jonkin aikaa. Sitten lähdettäisiin. 
      Ei minua kellonaika kiinnostanut eikä huoneessa edes ollut kelloa. Oli vain isoja työpöytiä ja niiden päällä kirjoituskoneita. Minä panin paperin koneeseen ja kirjoitin Eira. Puhelin soi ja isä rykäisi ennen kuin sanoi tärkeällä äänellä ”huomio” ja jotakin muuta. Korkean kaapin päällä pääkallo irvisteli ja tuijotti itsepintaisesti minua. Joku oli sanonut, että se oli muka venäläisen vangin kallo ja että sitä oli keitetty, mutta minä en uskonut. Isä ei paljon puhunut, vain sen verran että väitti kallon olevan ainakin yli sata vuotias. Eikä hän tiennyt kuka sen oli kaapin päälle nostanut ja miksi. Ehkä koristeeksi.  Hänellä oli leveä nahkavyö jota joku sanoi rähinäremmiksi. Sen kyljessä roikkui pistoolikotelo.
      -Missä päin sellainen autiotalo on, kuulin isän kysyvän puhelimelta. Sieltä kuului kähinää minulle asti. – Hyvä on,  lähetetään sinne pari miestä vartioon yöksi. Etteivät asiattomat pääse sotkemaan paikkoja.
      Autiotalo, minä mietin. En minä muita tuntenut kuin sen yhden vain, sen jonne jätimme tänään miehen seisomaan yksin ja tuijottamaan ikkunamaisemaa. Tai oikestaan niitä harakoita, jotka kaartelivat vaivaiskoivua kasvavien ojien  pientareilla ja vanhan  pelättimen ympärillä.  – Mitä siellä autiotalolla on, minä kysyin isältä kun lähdettiin vihdoin kohti kotia.
      - Ei mitään erikoista, hän vastasi ja näytti mietteliäältä. Mutta seuraavana päivänä kuulin vanhempien naisten juoruavan, että joku mies oli siellä räjäyttänyt itsensä dynamiitilla. Poliisi tutki asiaa, mutta sehän oli selvä. Ei siihen mitään rikosta liittynyt, vain  itsemurha. Syytä pohdittiin, mutta kun ei miestä tunnettu, niin kukaan ei tiennyt.
      Talon takana vanhalla pellolla seisoi vain pelätin, kaukana selän takana männikössä mustik-kamaa ja harakoita. Eikö täällä ole mitään vartioitavaa pelätin kysyi ja sen katse oli ontto, vatsan paikalla hajonnut olkilyhde ja harteilla takkiriepu.