Miete:
Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa


Jos teksti on epäselvää, on vastuu lukijalla. Mitä vähemmän tietää, sitä varmempi on arvaus. Koko fiktio perustuu arvailulle ja siitä voi noukkia tukuttain vastauksia. Tämä helpottaa lukijan elämää, koska hänen ei tarvitse enää pohtia todellisuuden ongelmaa, sitä mikä on. Eniten lukijaa helpottaa tieto siitä, ettei sitä olekaan. Tähän päätelmään päästäkseen kirjoittajan on ponnisteltava ankarasti vakuuttaakseen lukijan siitä, että on aivan turha kuvitella todellisuutta, tai että todellisuuden voi myös keksiä. Siis sen mitä ei ole. Kaikki muu on turhaa  ja siksi vältän tarkkaa saivartelemista. Muista, että aika liikkuu yht´aikaa molempiin suuntiin ja kiemuroi matkalla syklisiä solmuja. Jos aa on alussa, niin kvanttifysiikasta tiedämme, että öö voi olla silti aakkosissa se ensimmäinen, primus inter pares. Älä luota mihinkään sellaiseen, mikä näyttää täysin varmalta. Ihan hyvin voi kirjoittamisenkin jättää huomiseen.



PARAATI

En muistanut mihin aikaan meidät oli kutsuttu tulemaan, mutta Roosa väitti muistavansa. Luotin siihen ja soitin ovikelloa. Minulla oli punainen unikko kädessä ja annoin sen heti ovea avaavalle rouvalle. Hän kiitteli kovin ja kehotti astumaan sisään. Tähyilin ympärille, mutta Roosa oli oudosti kadonnut. Minua nolotti, mutta sitten näin että Roosa selasi jo eteisessä puhelinluetteloa. Isäntäväen huoneistossa oli sotkuista. Kaikkialla roikkui likaisia vaatteita ja pyykkejä nuorillaan. Sotilasmantteleita, pestyjä ja kuivamaan ripustettuja. Huomasin, että unikko oli jäänyt sittenkin minulle ja se kädessäni astuin peremmälle. Rouva ei vieläkään ottanut vastaan kukkaa  ja siksi kysyin häneltä tulimmeko me liian aikaisin kun ei muita vieraita vielä näkynyt.
      Roosa soitti puhelimella jonnekin ja tuli sitten kertomaan kuulleensa, että talon rouva oli hyvin tarkka vaatetuksesta. Niin että miksi minä en pannut kaulaani sitä solmuketta jota hän oli minulle ehdottanut. Nimitin sitä propelliksi ja sanoin, että se kaulassa minä tunsin itseni pelleksi. Enkä minä piittaa smokeista enkä lakerikengistä. Jos eivät hyväksy vieraitaan sellaisina kun he tulevat, niin ajakoot ulos.
      Muita vieraita alkoi tulla tasaiseen tahtiin, lähes kaikki sotisovassa. Oli ikävän sivullinen tunne mielenpohjalla. Isäntäkin veti makuuhuoneessa jalkaansa pussihousuja, hän oli vasta herännyt.  Mies näytti olevan joko eversti tai majuri, en saanut selvää hänen kauluslaatoistaan.
      Lähdimme nyt kaikin ulos. Pihamaalla oli kentällinen sotilaita paraatiin valmistautumassa ja näin heitä komentamassa entisen koulutoverini Repa Raiviolan, jolle oli jo aikoinaan annettu liikanimi ”raivo”. Hänestä piti tuleman pappi, mutta nähtävästi sotaväki vei miehen mielen mennessään. Vieraat heittäytyivät nyt ryömimään kuraiselle, vasta kynnetylle pellolle ja lauloivat hartaasti virttä ”sinulle kiitos, isä maan ja taivaan”.
      Aloin ihmetellä moista kyläreissua. Parhaat vaatteet tässä nyt tärveltyivät. Olin oikeassa, ei tässä propelleja ja lakerikenkiä tarvittu. Saavuimme ryömien pieneen metsikköön jossa meillä oli Roosan kanssa tilaisuus etsiä parhaat näköalapaikat. Istuin rinteelle ja kerroin vierustoverille omista sotaväkikokemuksista. Minulta meni kolme viikkoa ennen kuin opin huutamaan tarpeeksi vakuuttavasti. Huomasin kuusen lähellä kaminan savutorven ja näin, että se oli sijoitettu aivan esikuntarakennuksen lähelle. Muistin kuinka minun veljeni kierteli kaksitasoisella koneella ilmassa tuon rakennuksen ympärillä ja teki immelmannin. Hän oli jostain syystä viikannut siviilivaatteensa kuusen ja kaminan ympärille siistiin pinoon eikä suostunut selittelemään mitään.
      Seurasimme paraatia metsässä kokonaisen tunnin. Minua pitkästytti erityisesti kenttärovastin saarna, joka kosketteli vihreitä miehiä ja globalisaatiota armeijan näkökulmasta. Sanoin Roosalle, että kun päästään takaisin kotiin, otetaan kunnon huikat integraation syventämiseksi, ja vielä Pohjanmaan kautta.