lauantai 22. heinäkuuta 2017

Miete:
Aika kulkee sykleissä. Vain historian
valheet ovat lineaarisia.


MUOTOKUVA
(Julk. Kirjailija 2017:1)


Hetki lehahtaa hiuksiesi  läpi,
palava lintu



Joku kiinalainen miljonääri siis osti hänet. Miten se voi olla mahdollista? Eikö hän olisi kuulunut paremminkin  jonkin museon kokoelmiin kuin jonkun rikkaan öykkärin kodin seinälle pällisteltäväksi. Asia vaivasi minua koko iltapäivän, se pyrki esiin yhä uudelleen vaikka yritin keksiä muuta ajateltavaa. Illalla kippasin pari votkamartinia ja kun avasin makuuhuoneen oven, koin häkellyttävän näyn. Siinä hän makasikin vuoteella päiväpeiton päällä. Nu Coucheni, häkellyttävän kaunis ja tasapainoinen sommitelma. Sinistä, punaista ja vihreää. Kädet levällään, hiukset valtoiminaan peiton päällä. Hän kuiskasi minulle jotakin mitä en kuullut tai ymmärtänyt. Riisuin housut ja ripustin ne tavallista huolellisemmin tuolin karmille ja silmäisin vuoteelle. Hän hievahti vähän ja teki minulle tilaa viereensä, ehkä vähän hymyäkin häivähti noissa silmissä. Mon cheri! Asetuin hänen viereensä niin, että  hänen kätensä jäi niskani alle. Makasimme siinä kasvokkain hyvin lähellä toisiam-me ja tunsin tuoreen öljyn tuoksahduksen. – Varo, minä olen vielä vähän märkä, hän kuiskasi. Näin kuinka ikkunasta lankeavassa valokeilassa seisoi Modigliani pensseli kädessään ja tuijotti meitä mustasukkaisesti. Miehen röyhkeä läsnäolo ja tuijotus häiritsivät minua, mutta hänestä piittaamatta annoin oikean käteni levähtää hetkeksi Nun lantion kaarelle ja sitten kaarta pitkin vähän alemmas. – Älä viitsi, hän sanoi vähän kyllästyneellä äänellä.
     Vilkaisin Modigliania, joka paiskasi pensselinsä suttuiselle pöydälle ja alkoi pyyhkiä sormiaan minun kasvopyyhkeeseeni. Hänellä on ikää jo toista sataa vuotta, minä mietiskelin. Juoko hän absinttia, koiruoholikööriä?  Tuollainen alkukantainen reaktio, paiskiminen on osoitus henkisestä kypsymättömyydestä. Katsoin taas hyvin läheltä Nun soikeita kasvoja. Silmät olivat vähän soikeat, mutta muu vartalo aivan sopusuhtainen. Hänen kohdallaan taiteilija oli luopunut tavastaan venytellä muotoja. Nu oli täydellinen.
     Mutta oliko hänkin jo yli sata vuotias? Ajatus kauhistutti minua. Oikea käteni pysähtyi taas Nun lantion kaarelle. Nyt, näin läheltä erotin hienoja ryppyjä poskella ja tummat silmänaluset. Millaista elämää hän oli viettänyt? Poskella vieri kyynel, yksi ainoa ja minä pyyhin sen kädenselkään.Tunsin kuinka väsymys hiipi hitaasti jäseniin, ja päätin sulkea silmät tässä yksinäisyydessä.
      - Mihin sinä minua viet, kuulin Nun äänen kysyvän samalla kun tunsin vajoavani yhä syvemmälle, alemmas ja alemmas sinisen tason läpi. Kuulin kuinka ruoho kasvoi meidän välillemme ja äkkiä heräsin yksin vuoteella jonka päiväpeitto oli valahtanut lattialle.

















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti