LAPSEN SILMÄT

                                                            

                                                            Suviyö.  Öljy 1990  T.Y-R.

Hän tuli kotiin pienessä nyytissä ja parkui elämänmuutosta. Me olimme uteliaita, hän ja minä. Katsoin häntä silmiin ja niin hänkin minua. Silmät olivat siniset, minulla ruskeat. Minä en osannut sanoa mitään, ja niin hänkin vaikeni. Syntyi hetken hämmentynyt hiljaisuus. Hän ojensi kättään, kuin olisi halunnut tarttua kiinni. Mutta joku sanoi, ettei tuon ikäinen vielä ymmärrä eikä näe niin, että osaisi ottaa osaa ympäristön tapahtumiin. Hän vain katsoa killitti vakavana ja vasta vuosia myöhemmin sain nähdä hänen hymynsä ja naurunsa. Aina silloin kun siihen oli aihetta. Muuten hän oli mietteliäs. Kun hänen katseensa tavoitin, se näytti pelästyneeltä. Elämä on kuin lapsen uni, sanoi joku.

On ihmisiä jotka puhuvat maireasti kohtalosta. Niin että minkä sille teekee kun elämä kuljettaa ja kohtalo määrää. Minä en usko fatalismiin, uskon vapaaseen valintaan. Meillä on sellainen lahja, että osaamme sotkea asiat ja syyttää virheistä aina muita. Kohtalo on maalitaulu johon suuntaamme puolustuspuheet ja syytökset, vaikka itse teemme kaikki typerätkin vailnnat. On vaikea ymmärtää, että jos jollakulla on hallussaan jotain, hänelle annetaan lisää. Jolla ei ole mitään, häneltä otetaan pois sekin vähä mitä hänellä on. Ei se ratkaise mikä on oikea ja mikä väärää. Se on epäoikeudenmukaisuutta. 

Vuosikymmeniä myöhemmin, aikuisena hän valitti tuollaista kohtaloa. Minä en osannut sanoa siihen mitään, koska olin yhtä neuvoton. Hän oli kokenut vastoinkäymisiä toinen toisensa perään. Apua ei osattu antaa, koska ongelmat olivat pesiytyneet tiukasti häneen itseensä ja hänen tekemiinsä valintoihin. Kun nyt katsoin noita lapsen silmiä, näin niissä itsetuhon ja kuulin lapsen äänen, auta minua isä. 

Hän kertoi kokemuksesta rautatieasemalla. Junaa odotellessa paikalle ilmestyi nainen joka ennusti. Ystävä sai arkisen povauksen siitä mitä on odotettavissa. Minun lapseni kohdalla ennustajan ilme valahti vaikeaksi ja kuvaus tulevaisuudesta oli mitään sano maton. Ennustaja lähti pois ja näytti järkyttyneeltä. 

Luulen että ennustaja näki edessään samat tyhjät ja värittömät kasvot jotka minäkin näin unessa ennen hänen kuolemaansa. Samat hämmentyneet lapsen silmät, jotka näin vuosikymmeniä sitten, mutta nyt ne olivat vihertävän harmaat ja tyhjät. Miksi et auttanut minua? (2023)

Mietteitä:

Takinkääntäjä!  Muista että napitus on nyt selkä puolella. 

Tiedoksi torpparit! Isäntä on muuttanut Brysseliin.

Unionit tarvitsevat kansoja. Kansat eivät tarvitse unioneja

Totinen Jumala! Etkö ymmärrä, että minä laskin vain leikkiä.

 

A I K A

                                                                                                        Aika on syklinen näkökulma

Minulla oli viikon vanha kuume. Makasin kamarin vuoteella silmät kiinni ja kuuntelin aamuisia ääniä. Äiti puuhasi veljen lähtöä Vaasaan. Kuuntelin hänen huolestuneita neuvojaan. Veli oli vasta kahdeksantoista, eikä ollut koskaan viipynyt yksin pitkien matkojen päässä. Nyt hän oli lopettanut koulun kesken ja aikoi tehtaalle töihin. Kitaraa ei voinut ottaa mukaan, siitä oli puhe. Et sinä siellä kauan viihdy, äiti kuului sanovan. Siellä tehdään töitä eikä soitella, usko pois. Ei soiteltu koulussakaan, veli kuului sanovan. Minä pääsen siellä hitsarin oppiin, enkä aio tulla takaisin.

He kuiskivat hiljaa etten minä heräisi. Veli hiipi vuodetta kohti ja kiinnitti jotain minun ranteeseeni. Sitten joitakin sanoja lähtemisestä, ja kuulin kuinka ovi avattiin ja suljettiin. Outo ikävä valtasi mielen, piti nieleskellä. Silloin en vielä tiennyt, mutta nyt tiedän, että veli katosi elämän pituiselle matkalle . Ei siinä ehditty hyvästellä, ei edes tiedetty oliko hyvästelyyn aihetta. Kun heräsin, näin vain kitaran seinällä tutussa naulassaan. Jos sitä vahingossa hipaisi, jäi korviin soimaan viimeinen mollisointu hänen jälkeensä. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa.

Hän oli kahdeksantoistiaana rakastunut romanityttöön. Onko sydämesi levoton, kun yksin se on. Suhde oli päättynyt traagisesti eroon, koska kummatkaan vanhemmat eivät sitä hyväksyneet. Liian nuoria muka. Levoton sydän ajoi hänet uuteen ympäristöön ja unohdukseen, niin kuin toivottu olikin. Veli alkoi etääntyä kotoa, mutta kävi kyllä silloin tällöin. Hän oli löytänyt uuden elämän ja jatkoi opintojaan omin avuin. Joskus aikuisina muisteltiin lapsuuden ja nuoruuden aikoja. Hän kantoi kaunaa monista asioista, jotka minulle olivat vaikeaselkoisia. Hän oli katkera sellaisistakin asioista, joihin ei voitu itse vaikuttaa. Siitä että isä lähti sotaan ja viipyi siellä vuosikausia. Että oli elettävä köyhinä ja muutettava paikasta toiseen. Että sotien jälkeen elettiin puutteessa ja melkein nälässä, että korvakivut ja monet muutkin vaivat seurasivat huonoa ravintoa. Lapsuudesta jäi katkera muisto, johon kuuluivat myös vanhempien väliset riidat.

Käveltiin joskus kotipuolessa pitkällä lenkillä. Hän kertoi minulle vanhoista traumoistaan. Häntä oli kohdeltu väärin ja minua oli lellitty lapsesta asti. En voinut ymmärtää miten se kaikki näkyi. Älä anna vihasi viipyä yön yli, sanoin hänelle viisaasti. En minä vihaa, hän sanoi. Olen vain katkera. On vaikea antaa anteeksi. Mitä anteeksi annettavaa sinulla on, kysyin ja saatoin hänet junaan asti. Juna lähti vierimään kohti etelää, eikä hän enää vastannut. 

Mietin paluumatkalla miksi pitäisi antaa anteeksi sitä, että syntyi nuoremmaksi. Sitten muistin kellon. Se oli vieläkin ranteessa ja sen numerotaulussa oli roomalaiset numerot. Nyt se näytti pysähtynyttä aikaa, sellaista jota ei voinut keriä takaisinpäin. Joku sanoi, että meidän länsimaalaisten aika on lineaarinen, mutta minun on sitä vaikea uskoa. Minun aikani kulkee sykleissä ja jokaisen hetken tunnen tässä ja nyt. Aika piileksii esineissä ja tapahtumissa, se ei koskaan katoa. Ja muistoissa se piileksii. Jokainen ihminen pyörii ajan myllyssä ja kolhii toinen toistaan. Se on elämää, jossa kaikki ovat syyntakeettomia. (2023)

Mietteitä:

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille puheenvuoroa

Tyyli, mitä se on? Ei sitä mikä on tai miksi, vaan miten

Vaimo tuo lineaariseen aikaasi syklisen näkökulman

Tyotönkin ansaitsee kiitoksen. Hän työllistää useita byrokraatteja

VALO JOKA MEISSÄ ON

Tämä syksy.  Se riettaasti  kattoja vihmoo, koivuja kaulailee

ja korviin kuiskii

                                                  

                                                                      Parakki.  

Juomavesi tuotiin hevoskärreillä jostakin kaukaa. Siellä oli lähde. Vesi laskettiin ovipielessä jököttävään tonkkaan, jonka kannen isä oli maalannut punaiseksi. Mistähän syystä, sitä em tiedä. Parakkien eteen oli istutettu pyöreisiin multapenkereisiin kehäkukkia. Niiden keltaiset silmät tähyilivät taivaalle, jossa puski tuuleen kaksitasoinen lentokone. Veli sanoi, että se on hävittäjä. Hän veisti niitä mallin mukaan puupalikoista, maalasi ne hopean värisiksi. Niihin tuli hienot laskutelineet, joiden pyöriksi hän etsi äidin lankalaatikosta pienet mustat napit.

Meillä oli keittiö ja yksi olohuone, jonka seinustalla oli kellertävistä tiilistä takennettu uuni. Siihen viritettiin talvisin tuli. Koivuhalkoja noudettiin ulkovarastosta. Ruokaostokset tehtiin kaupungissa, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne matkattiin linjurilla tai moottori-junalla, joka pysähtyi varikon portin lähellä. Maitoa noudettiin kymmenen kilometrin päästä, Öijan kylästä. Siellä oli maalaistalo, josta meillä oli maitotinki.

Kun juna lähestyi pysäkkiä, kuului jo etäältä sen moottorin möyrintä ja kiskojen kolke. Me pojat pantiin joskus kiskolle markan lantti, joka junan mentyä löytyi lattanaksi litistyneenä radan varrelta. Portin edessä olevan tasoristeyksen ohittivat useimmiten tavarajunat, jotka veivät kuormansa Ykspihlajan satamaan. Huuruisina talvipäivinä matkustajaliikenteeseen oli pantu vuosisadan alun kulmikkaita puuvaunuja, joiden nurkissa oli kamina. Veli sanoi, että ne vaunut olivat sellaisia kantti kertaa kantti kertaa lippa vaunuja. Sisätiloissa palelsi, mutta onneksi matkat olivat lyhyitä.

Varikolle pääsi vain vartiotuvan kautta. Siellä oli vartio, jolla oli konepistooli ja kypäri. Portin lähellä näkyi iso varasto, jonka eteen oli tuotu rivi tykkejä. Me pojat kuljettiin var-tiotuvan läpi vaivatta, meidät tunnettiin koska saunakin oli siellä piikkilanka-aitojen takana. Se oli everstin asunnon kellarikerroksessa, ja talon pihalla hölkkäsi iso susikoira jota pelät-tiin. Saunamatkaa oli puolisen kilometriä. Sitä käveltiin tähtikirkkaina pakkasiltoina, kun kuu heitteli valohuntunsa lumisen maiseman yli. 

Iltapäivällä joskus syyskuussa istuttiin keittiössä pöydän ääressä syömässä hernekeittoa. Kovin kummoisia eivät ateriat olleet. Sitä keittoa, näkkileipää ja vedellä jatkettua maitoa. Äiti nimitti sitä kurriksi. Isä viipyi vielä työssä, hänellä taisi olla jokin päivystysvuoro. Ul-koa kuului rapinaa, sieltä pyrki joku koputtelemaan ovea. Kolkuttajalle avattiin, ja sisään työntyi rähjäisissa vaatteissa mies, vähän kumara ja anteeksi pyytelevän näköinen. Löytyisikö jotain syötävää? Mies silmäili pöytää ja näki hernekeiton.

Hän sai lautasen ja lusikan, piimää ja näkkileipää. Istui pöydän ääreen ja teki outoja käsi-merkkejä otsalleen ja rintaansa. Me veljen kanssa katsoimme kummeksuen. Äiti jutteli miehen kanssa, kyseli mistä tulee ja mihin on menossa. Ateriansa jälkeen hän jäi hetkeksi istumaan ja lämmitteli puuhellan kupeessa. Sitten kun mies oli lähtenyt, veli kysyi että mitä se huitoi käsillään ennen kuin alkoi lusikoida. Äiti oli hetken hiljaa ja näytti kuin olisi muis-tellut. Se mies oli kreikkalaiskatolinen, hän sanoi. Se teki ristinmerkin ja kiitti ruoasta.

Minä mietin ja tunsin myötätuntoa yksinäistä vaeltajaa kohtaan. Minne hän meni ja mistä tuli. Mikä pani äidin tarjoamaan ventovieraalle ruokaa ja hetken rauhaa lämpimässä kodissa. Kysyin äidilttä miksi teit niin, vaikka kukaan ei käskenyt. 

Äiti katsoi minua ja sanoi. - Kyllä joku käski. 

Miehen hahmo viipyi vielä hetken pihaportilla, josta hän lähti hitaasti kohti kaupunkia. Kä-vellen. 

-  Äiti jatkoi keskeytynyttä lausetta. Se joka käski, on  Se valo joka meissä on. (2023)

Öija, = ruotsinkielinen kylä 

Mietteitä:

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita? 

Oppi on uskonnon paradigma. 

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit.

 MIHIN AIKA ON PAENNUT

 08.10. 86 vuotta

Ystävän Aulis Aarnion muistolle.

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia.

Monet tiet ja polut ovat tulleet tutuiksi. Joka kesä minä käyn kääntymässä portilla, joka on jätetty keskelle pensasaitaa. Siellä jossakin on piilossa talo, jota olen vain kerran käynyt vilkaisemassa. Se on yksinäinen ja autio, sen pihoilla ei liiku ketään. Kesällä, heinäkuussa polun varteen kasvaa pitkävartisia pietaryrt-tejä. Syksyisin käyn niitä tervehtimässä joka päivä. Pensasaidan vierustoilla kasvaa myös valkovuokkoja keväisin, ja etäämpää kuuluu sepelkyyhkyn kujerrus, ja punakylkirastas. Ilmassa tuoksuvat kukat, rikkaruohot ja entiset puutarhakukat, jotka ovat karanneet vapauteen. Heinäkuussa ojien pientareita täplittävät puna-ailakit. Parhaaseen kukinta-aikaan teknisen osaston pyövelit käyvät katkomassa niiden kaulat, leikkurit päryyttävät säikyt linnut pois, ne lehahtavat tästä hetkestä ilmojen pyörteisiin. Männyn juurelle kasvanut kurtturuusu leikataan ja myrkytetään, horsmien vaalea puna on kadonnut menneelle vuosisadalle.¨

Olen aikamatkalla ja tiedän, että tätä kaikkea minä tulen kaipaamaan. Vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua ja tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Mutta nyt aika ajaa minua kaikesta yhä etäämmäs, kohti mustaa aukkoa josta kukaan ei ole muka koskaan palannut.

Kesää tuoksuineen ja tuulineen, tihkusateineen ja helteineen minä kaipaan jo nyt kun syksy tulee. Se on kuin mennyt elämä toisessa ulottuvuudessa. Nuuhkin puiston maatuvia lehtiä ja seuraan niiden kieppumista kohti kuolemaa. Silti ne herättävät toivoa, sillä niissä ovat kaikki värit ja niistä hehkuu vielä vähän aikaa elämä, joka katoaa ja vaihtuu taas kerran muistoksi ja kirlian kuviksi. Korvissa soi etäisenä Schubertin Winterreise sarjan nostalginen Gute Nacht. Talvella, kauan sitten minä katsoin kaukoputkella mustaa taivasta ja näin siellä Venuksen sirpin. Kiinnitin silloin seinään neulalla kirjan välissä kuivatun vaahteran lehden, jonka pintaan kirjoitin mennyt aika. Veli pysähtyi sen kohdalle ja luki tekstin. Hän ei tiennyt, että se oli kuva joka projisoitui tulevaisuuteen. Hän ei tiennyt, että aika on anakronismi, joka lepattaa aina pois eikä anna tarttua kiinni. Se on kuin minun sydämeni rytmihäiriössä. Voi minua, minne aika on paennut kysyi Nietzche.

Tuoksuja ja värejä, elämän muistoja minä tulen kaipaamaan.

Minun veljeni aika lehahti tuntemattomuuteen jo kauan sitten. Minä katselen vielä kevättä ja kesää, nuuhkin niiden tuoksuja. Olen tullut vanhaksi ja tuntuu siltä kuin kävelisin tyhjän päällä. Käykö minulle kuin sille opetuslapselle, joka säikähti vellovaa vettä ympärillään, koska oli menettänyt uskonsa olevaan ja oli vähällä hukkua.

Viimeiset kukinnot pientareilla ovat saaneet kirkkaan kuurahunnun, taivaalta sataa tähtiä. ja minä kuuntelen taas hiljaisuutta. Vielä minä elän, ja kun aika loppuu, jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Lintujen laulua ja tuulen hyväilyä, Pelkoa ja rakkautta minä kaipaan ja puhumattomuutta. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kaipaan tätä elämää. (2023)

Haku: Aulis Aarnio.

Mietteitä:

Kuolemallakin on elämäntehtävä

Merkkien palvominen on oire aivojen rappeutumisesta

Monesti viisaus käy etupäässä takaperin ja huomaamatta

Moni sahaa innokkaasti Euroopan kulttuurin oksaa, jolla istuu

Nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa