lauantai 29. syyskuuta 2018




LEVOTON MIELI

     
Kuinka pitkä matka      
onkaan kauas!






Minulla oli levoton mieli ja siksi päätin lähteä vielä ulos. Ilta oli lämmin ja kaukaa kuului hajanaisia ihmisten puheita. Irrallisia sanoja, myös raitiovaunun kolinaa. Suunnistin kohti sitä valtavaa sorakuoppaa, oikeastaan laaksoa jonka olin päivällä nähnyt ohi kulkiessa. Sen jyrkällä reunalla kasvaa metsikkö, mäntyä ja lehtipuuta. Kuljin hiljaa tummien puunrunkojen lomassa ja kuuntelin. Ääni tuntui tutulta, se kuului menneisyydestä ja siinä oli  Turun aksentti. Näin että lähestyessä tuijotit minua, ja sinun kasvoillesi ilmaantui vähitellen tunnistamisen ilme. Sanoitkin jotain, mutta sanoista en saanut selvää. 

Enkä minä voinut tietää, että se olit varmasti sinä ja ettei meillä tulisi koskaan olemaan mitään yhteistä tässä elämässä, paitsi vain minulla hatarat muistot.

Kuu leyhytteli vihreää varjoa ruohikolla. Olit jo ehättänyt viereeni seisomaan neuvottomana. Olit nyt hiljaa, sillä luulimme että aika ja tietoisuus kuuluvat yhteen. Meitä molempia kiehtoivat Chopinin yösoitot. Ei tässä maisemassa eikä tässä musiikissa mikään  kuulunut muille, eikä tulevaisuus meitä kiinnostanut. Oli helppo sanoa carpe diem, kun hetket karkasivat käsistä eikä niiden määrälle vielä loppua näkynyt. Enkä minä voinut uskoa, että joku jossakin veteli naruista ja sai meidät tanssimaan harhaan. Me availimme virtuaaliovia ja astuimme maailmaan jossa mikään ei ollut, tai oli jatkuvassa jakaantumisen tilassa.  Suurimmat oivallukset ovat äärimmäisen yksinkertaisia. Aika on peili, jonka läpi meidän on kuljettava, niin minä silloin ajattelin viisaasti.

Joskus vuosia myöhemmin käyn katsomassa muinaista soralaaksoa ja muistan tämän hetken. Tuossa oli haapa, jonka edessä sinä seisoit hetken. Muistan tuon valtavan muistojen kaivannon josta on kaiketi nostettu soraa elämän rakennustöiden tarpeisiin. Äänet sieltä ovat nyt kadonneet, ne äänet jotka tunnistaisin entisiksi. Ne ovat siirtyneet portaiden yli luentosaleihin sinne missä minä näin sinut kauan sitten. Ajattelen miten sattuvasti Omar Khaijam on meistä sanonut. ”Kehässä tässä, jossa harhailemme, me loppukohtaa löydä emme. Ei kukaan kerro mistä saavuimme, ei kukaan tiedä kunne kulkenemme”.

Meitä on opetettu tiedostamaan minuus ilman identiteettiä. Että olemassaololla ei ole päämäärää ja menneisyyskin on vailla merkitystä. Muistutin sinua tuosta Omarin kehästä, mutta sinä vain katsoit minun ohitseni ikään kuin et edes näkisi minua. Jo nuorena sinua ahdisti Nietschen maailma, josta skeptikot ovat myrkyttäneet kristillisen moraalin pois.
Eikä meistä ollut yli-ihmisiksi. 

Tänään minä näin sinun kuvasi lehdessä. Se oli muistokirjoitus, vaikka sukunimesi oli jo toinen. Ja vieläkin sinä katsoit kuvasta minun ohitseni, vaikka näen että sinun silmäsi ovat lehtikuvassa vain mustat aukot. 



lauantai 22. syyskuuta 2018


MENNYT AIKA

Miete:
Kateudesta on vain
kukonaskel pilkkaan.



Siitä on vuosikymmeniä, ehkä jo kolme. Jotakin tuttua tässä metsittyneessä
tiessä vielä oli, vaikka se oli paikoin jo umpeen kasvanut. Vaja häämötti kauempana peltoaukeaman laidalla ja sen edessä lojui ruostunut äes. Lojuiko se
tuossa jo silloin, kun yhdessä kävelimme sen ohi? Vajan ovenpielessä roikkui harmaa riepu, joka tuulenvireesä pyrki liikahtelemaan.

Tuntui ahdistavalta lähestyä vajan ovea. Mieleen palautui kuva nuoruuden ystävästä, koulukaverista jota monet vieroksuivat ja tilaisuuden tullen myös
pilkkasivat. Hän oli tullut muualta ja puhui eri tavalla kuin muut. Hän käytti outoja vaatteita jotka herättivät hilpeyttä. Hän ei puolustautunut koskaan,
otti vain vastaan kaikki loukkaukset joita hänelle syydettiin. Ei niitä aina sa-
nallisesti tarjoiltu, yhtä tehokasta oli porukan ulkopuolelle jättäminen tai ha-
luttomuus puhua hänen kanssaan. Kun hän ilmaantui paikalle, syntyi kyräile-
vä hiljaisuus. Jos tehtiin valintoja vaikkapa yhteiseen peliin, hänet huolittiin
mukaan viimeisenä. Kun matkaan lähtiessä tungettiin autoon, hänet jätettiin
ulos yksin seisomaan keskelle pihaa. Joskus hän sanoi minulle, ettei oikeas-
taan halunnut elää.

Vajan ovi oli jo ammoin irronnut sananoiltaan, jos niissä sellaiset oli joskus
ollut. Sen takana kyti pimeys ja  kesti aikansa ennen kuin silmät siihen tottuivat. Astelin hyvin varovasti lähemmäs.

Minä kuljin paljon hänen kanssaan, koska tunsin hävettävää empatiaa. Olim-
me monesti matkassa vain kahden kesken ja juttelimme meitä kiinnostavista
asioista. Sain selville, että häntä kiehtoivat vanhat löydöt, arkeologia. Ne tar-
josivat pakotien harmaasta arjesta. Ikävistä ja ahdistavista peloista ei kos-
kaan puhuttu ja minusta tuntui, että hän piti minua ystävänään.

Kurkistin varovasti vajan oviaukosta pimeyteen. Katon rajassa oli pääskyn
pesä, kesäinen siritys. Vanhat hirsiseinät rusahtelivat kuumaa kesäpäivää,
ne kantoivat vuosikymmenien yksinäisyyttä, taakkaa jota eivät olleet vielä-
kään oppineet kantamaan. Korviin hiipi hidas, etäinen sävel.Se yritti etsiä
nuottiavaimen Dvorakin Uudesta maailmasta. Tiesin että syyspimeällä siel-
lä oli nähty hahmo, joka liukui yli lattian yläkertaan nousevia portaita kohti.
Sieltä hänet oli myöhemmin löydetty, sikiöasennossa, pusero mytyssä pään
alla.

Hänen jälkeensä jäi hiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään ja hän puuttui nyt
joukosta. Tuskin häntä kukaan muu enää muisti muutaman vuoden kulut-
tua. Vain minä käyn vieläkin joskus katsomassa paikkaa, jossa hän näytti
minulle salaisuuden. Se oli pieni, paperinen taitettu kirjekuorelta näyttävä
jauhekätkö, enkä minä kysynyt mistä hän oli sen saanut ja mihin sitä tar-
vitsi.

Kierrän nykyään vajan oven aina kaukaa, mutta tänään haluan taas muis-
taa häntä.

lauantai 15. syyskuuta 2018


PAKOMATKA


Miete:
On parempi elää kuin kuolla 
jonkin puolesta






Oltiin kävellen matkalla kohti Tuhnajaa. Nimi oli niin outo, että se jäi heti mieleen. Se oli niin kaukana kauppalasta, etteivät pommikoneet sitä löytä-
neet. Meidän koti oli vaaran rinteellä ja sen lähellä oli saksalaisten ampumarata ja kasarmi. Siitä ne marssivat usein talon oli ja lauloivat hai dii hai daa
hai dahhahhahaa, tai jotain sellaista. Ei siitä selvää saanut. Puhuttiin että niiden pitää kohta lähteä takaisin sinne mistä tulivat, mutta en minä tiennyt
mikä se paikka oli. Iltaisin ja öisin kuunneltiin lentokoneiden raskasta jylyä, kun ne suuntasivat rinteen yli kohti joentakaista kauppalaa. Äiti sanoi että
ne yrittivät pommittaa meidän taloa,mutta avasivat luukut liian myöhään.

- Miksi ne meidän taloa pommittavat? Minä kysyin.
- Siksi että ne luulevat näitä saksalaisten taloiksi, hän vastasi.

Nyt oli lähdetty pommituksia pakoon kauas Tuhnajaan. Isä oli sieltä etsinyt
meille paikan järven rannalla olevasta talosta. Käveltiin soratietä pitkin, mat-
ka tuntui toivottoman pitkältä. Jostakin takaa meitä lähestyi kuorma-auto,
jonka lava oli täynnä vankeja. Niin äiti minulle sanoi ja varoitti sanomasta
niille mitään, kun joku vangeista huusi minulle iloisesti. Hän heitti pienen nyy-
tin joka vieri tielle aivan meidän lähelle. Vangit nauroivat ja heiluttivat käsiään.

- Älä ota sitä, se voi olla myrkytetty, äiti varoitteli kun minä poimin nyytin
tieltä.
 Se oli nippu kosmoskyniä jotka oli sidottu yhteen pienellä langanpätkäl-
lä. Auto etääntyi tienmutkan taakse, mutta minulle jäi sen vangeista iloinen
kuva joka on säilynyt vanhuuteen asti. Eivät he niitä miehiä olleet, joita Go-
gol kuvasi näin: kaulat suorina ja päät ylväästi pystyssä he marssivat, en nyt
muista enempää että mihin. Ehkä vaikka Viipuriin vaihtamaan vanhat paikannimet uusiin.

Ne miehet auton lavalla olivat kaukana kotoaan ja tiellä taaperoiva pikkupoi-
ka herätti heidän mielissään muistikuvan. Voi olla niin, että heidän poikansa
jossakin kaukana olivat eksyksissä  ikuisesti, eivätkä he tarvinneet kyniä kir-
joittaaksen kirjeitä siellä mihin heitä vietiin.

Tuli toinenkin kuorma-auto. Sen kuljettaja oli ruotsalainen, mutta ymmärsi
mihin meidät vei. Järven rannalle, vanhaan maailmaan josta sota oli vielä
parin kuukauden päässä. Niihin aikoihin se oli vielä pitkä aika.   


perjantai 7. syyskuuta 2018


KIRJOITTELE HUVIKSESI
Kielimyksiä kieleville. Jatkokertomus. Osa 3
(Osa 1. = 1.6., osa 2. = 14.6.)

Miete:
Syytä on turha etsiä,  koska
sillä on Januksen kasvot.






Jos teksti on epäselvää, on vastuu lukijalla. Mitä vähemmän tietää, sitä varmempi on arvaus. Koko fiktio perustuu arvailulle ja siitä voi noukkia tukuttain vastauksia. Se helpottaa lukijan elämää, koska hänen ei tarvitse enää pohtia todellisuuden ongelmaa, sitä mikä on. Eniten lukijaa helpottaa tieto siitä, että sitä ei olekaan. Tähän päämäärään päästäkseen kirjoittajan on ponnisteltava ankarasti vakuuttaakseen lukijan siitä, että on turha kuvitella todellisuutta, tai että todellisuuden voi myös keksiä. Siis sen mitä ei ole. Kaikki muu on turhaa, ja siksi vältä tarkkaa saivartelemista. Muista, että aika liikkuu  samalla kertaa molempiin suuntiin ja kiemuroi matkalla syklisiä solmuja. Jos aa on alussa,
niin kvanttifysiikasta tiedämme, että öö voi olla silti aakkosissa se ensimmäinen. Älä luota mihinkään sellaiseen, mikä näyttää täysin varmalta. Ihan hyvin voit jättää kirjoittamisenkin huomiseen.

Alussa oli sana. Mitä lähemmäs se pyrki häiritsemään mielenrauhaa, sitä kauempaa sen silmä tarkkaili sinua. Näytti siltä kuin se nauttisi vaihtelevasta etäisyydestä. Lakaisit kiusallisen sanan unohduksenmaton alle, mutta siihen ilmaantui kupru. Alituiseen se muistuttaa sinua  piilotetusta sanasta. Jos nostat maton kulmaa ja panet sanan pöydälle kaikkien nähtäväksi, sen yksinkertaisuus alkaa hävettää sinua. Monet kirjanoppineet ovat skeptikkoja. He ovat peittäneet sanoja ja sulkeneet ovia joita vartioivat. Arvelen, että oven takana on peilisali joka näyttää meille lukemattomat uudet ovet.

Ennen kuin alat kirjoittaa, tutki tarkoin millaisia neuvoja kriitikot ovat antaneet siitä mikä on oikea novelli tai romaani. Mitä tahansa tekstiä ei hyväksytä, ellei se noudata tiettyä kaavaa. Arvostelija on henkilö, joka osaa taidon parhaiten ja hänen neuvojaan on syytä kuunnella. Ei kannata pyrkiä omaperäisyyteen, vaan turvallisinta on pitäytyä arkisen realismin linjoilla. Tarina, olipa se novelli tai romaani, alkaa aina alusta, jota voidaan kuvata vaikkapa äänteellä aa. Se päättyy aina äännähdykseen, jonka merkki on öö. Loppupääte kuvaa kirjoittajaa itseään, ja siihen johdattelee kertomuksen ns. punainen lanka eli juoni. Tämän ohessa kulkee myös sisäinen jännite, joka ylläpitää lukijan mielenkiintoa loppuparahdukseen asti. Moni kirjailija on kokenut tuon tuskan parahduksen. Onnistuminen riippuu siitä, miten vakuuttavasti olet  ensimmäistä lukijaa eli kriitikkoa johdatellut lopputoteamukseen. Muista, että hän ei ole koskaan primus inter pares, vaan yksinkertaisesti ja aina primus.

 Ja kun alat kirjoittaa, unohda tämä kaikki. On kahta lajia toimituksia. Kustantajan toimittajat etsivät käsikirjoitusten paljoudesta ne tekstit, joiden rivien välissä irvistelevät eurosetelit. Romaanin sisältö ei ole tärkein valinnan kriteeri, vaan se, miten lopputulos voidaan onnistuneesti paketoida joulumarkkinoille. Vaikka kirjan sivut olisivat vain tyhjää valkoista paperia. Kirjailijan kuva ja ikä ovat myös tärkeitä tekijöitä. Parhaaseen myyntituottoon päästään, jos kirjailija on hyvän näköinen ja nuori misukka. Mielellään hänen tulee olla ammatiltaan vaikka toimittaja tai jollakin muulla elämänalalla menestystä saanut, ehkä peräti missikin. Työläistausta miellyttää kustannustoimituksia. Yli kahdeksankymppisiltä on turha odottaa mitään, sillä heillä on toinen jalka jo haudassa.  Saman kaltaisia ovat vaatimukset myös kulttuurilehtien toimituksissa. Niihin ovatkin kertyneet jostain selittämättömästä syystä kaikki kansainvälisyyden ja liberaalin asenteen omaavat apostolit, jotka eivät siedä vastaväitteitä. Heidän ympärilleen on kokoontunut samanmielisten kirJoittajien piiri jonka voimme nimetä kuplaksi. He tarjoavat niin paljon sopivaa tekstiä, että muita ei juurikaan mahdu mukaan eikä heitä tarvita.

Mikä siis avuksi? Täytyy vain muistaa, että absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta. 

lauantai 1. syyskuuta 2018

VESIHIISI SIHISI HISSISSÄ

Miete:
Ihminen hallitsee tekniikkaa.
Vaiko päinvastoin?



Sosiaalinen kanssakäyminen on kärsinyt facebookeista ja kaiken maailman
instagrammeista. Minä olen tiukasti henkilohtaisen kontaktin kannalla ja
harrastan vain sujuvaa keskustelua. Kerrostalossa, jossa asuin parisen vuot-
ta sitten, asui näyttävän näköinen nuori insinöörineiti. Hän oli oikein dfiploo-
mi, niin että talonmies otti aina karvahatun päästään kun joutui neidin kanssa samaan hissiin. Ei hän koskaan muita sillä tavoin kunnioittanut, minua hän tuskin tervehti, humanistia.

Osuin kerran neidin kera samaan hissiin, johon minun suureksi iloksekseni
tuli tilapäinen häiriö. Neiti näytti vähän kiukkuiselta, siksipä päätin höllentää
vähän ohjaksia ja aloittaa syvällisen keskustelun.

- Neiti hyvä, suokaa anteeksi jos huomautan, mutta teillä on kellastunut koi-
vunlehti niskassa. Saanen poistaa sen, ihan kevyesti vain. Ei se tee kipeätä.

Neiti heitti minuun hämmentyneen silmäisyn ja minä, nopea gonzales, suori-
tin lupaamani toimenpiteen. - Kas noin, eihän sattunut?

Seurasi rasittava hiljaisuus. Jos hisssissä olisi seinäkello, se olisi raksuttanut
äänekkäästi. Katsoin fröökynän rintapieltä ja huomasin siinä nimen. Hänen etunimensä oli siis Laura.

Sinulla on kaunis ja kuuluisa etunimi, sanoin hänelle. Ikävää vain, että entisinä aikoina kauneuskäsitteet poikkesivat nykyisistä. Keskiajan naiset olivat usein lihavia ja heillä oli kaksi leukaa.

Katsoin tätä edessäni seisovaa kaunotarta tarkemmin ja huomasin hänet varsin tyydyttäväksi. Sinähän olet kelvolllisen näköinen, hoikka ja nätti. Päätin piristää tilannetta nipistämällä neitiä tiukan halkiohameen persuksesta.

Tiedätkö että Francisco Petrarca kirjoitti sinulle sonetin jo 1300-luvulla? Ehkä lausun siitä ajankuluksi muutaman pätkän, eihän niistä fysiokraateista tiedä milloin osaavat hissin korjata. Diploomityttö  näytti vähän kauhistuneelta, mutta ei sanonut sanaakaan. Niinpä aloin lausua 700 vuotta vanhaa sonettia:

Mitä siis tunnen ellen rakkautta? Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? Miten
tuo se kuolemantuskan jos on hyvää, miten jos se pahaa, täynnä suloutta?
Jos tahtoen hehkun, niin miksi itken, jos tahtomatta niin mitä on itkusta hy-
vää? Elävä kuolema, kuinka on näin syvää valtasi ellen salli rakkautta?

Hissi oli nytkähtänyt jo liikkeelle ja sen  ovi tempaistiin auki. Pari haa-
laripukuista realistia kuuli nuo viimeiset säkeet.

- Jaahah, että rakkautta siellä ehdittiin jo hioa, he virnuilivat.
-
Vaan neitipä oli jostain syystä hyvin kiukkuinen. Hän fletaisi minua suoraan naamaan punaisella laukullaan, jota olin joskus arvostellut aatteen väriseksi. Mutta nyt hissimatkan jälkeen punainen olikin minun nenäni, ja silmänaluset ihan fasismin mustat. En kehdannut kotona kertoa totuutta, vaan väitin että törmäsin hissin oveen. Eikä Laura-neiti enää sen koommin tervehtinyt minua.