MENNYT AIKA

Miete:
Kateudesta on vain
kukonaskel pilkkaan.

Siitä on vuosikymmeniä, ehkä jo kolme. Jotakin tuttua tässä metsittyneessä
tiessä vielä oli, vaikka se oli paikoin jo umpeen kasvanut. Vaja häämötti kauempana peltoaukeaman laidalla ja sen edessä lojui ruostunut äes. Lojuiko se
tuossa jo silloin, kun yhdessä kävelimme sen ohi? Vajan ovenpielessä roikkui harmaa riepu, joka tuulenvireesä pyrki liikahtelemaan.

Tuntui ahdistavalta lähestyä vajan ovea. Mieleen palautui kuva nuoruuden ystävästä, koulukaverista jota monet vieroksuivat ja tilaisuuden tullen myös
pilkkasivat. Hän oli tullut muualta ja puhui eri tavalla kuin muut. Hän käytti outoja vaatteita jotka herättivät hilpeyttä. Hän ei puolustautunut koskaan,
otti vain vastaan kaikki loukkaukset joita hänelle syydettiin. Ei niitä aina sa-
nallisesti tarjoiltu, yhtä tehokasta oli porukan ulkopuolelle jättäminen tai ha-
luttomuus puhua hänen kanssaan. Kun hän ilmaantui paikalle, syntyi kyräile-
vä hiljaisuus. Jos tehtiin valintoja vaikkapa yhteiseen peliin, hänet huolittiin
mukaan viimeisenä. Kun matkaan lähtiessä tungettiin autoon, hänet jätettiin
ulos yksin seisomaan keskelle pihaa. Joskus hän sanoi minulle, ettei oikeas-
taan halunnut elää.

Vajan ovi oli jo ammoin irronnut sananoiltaan, jos niissä sellaiset oli joskus
ollut. Sen takana kyti pimeys ja  kesti aikansa ennen kuin silmät siihen tottuivat. Astelin hyvin varovasti lähemmäs.

Minä kuljin paljon hänen kanssaan, koska tunsin hävettävää empatiaa. Olim-
me monesti matkassa vain kahden kesken ja juttelimme meitä kiinnostavista
asioista. Sain selville, että häntä kiehtoivat vanhat löydöt, arkeologia. Ne tar-
josivat pakotien harmaasta arjesta. Ikävistä ja ahdistavista peloista ei kos-
kaan puhuttu ja minusta tuntui, että hän piti minua ystävänään.

Kurkistin varovasti vajan oviaukosta pimeyteen. Katon rajassa oli pääskyn
pesä, kesäinen siritys. Vanhat hirsiseinät rusahtelivat kuumaa kesäpäivää,
ne kantoivat vuosikymmenien yksinäisyyttä, taakkaa jota eivät olleet vielä-
kään oppineet kantamaan. Korviin hiipi hidas, etäinen sävel.Se yritti etsiä
nuottiavaimen Dvorakin Uudesta maailmasta. Tiesin että syyspimeällä siel-
lä oli nähty hahmo, joka liukui yli lattian yläkertaan nousevia portaita kohti.
Sieltä hänet oli myöhemmin löydetty, sikiöasennossa, pusero mytyssä pään
alla.

Hänen jälkeensä jäi hiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään ja hän puuttui nyt
joukosta. Tuskin häntä kukaan muu enää muisti muutaman vuoden kulut-
tua. Vain minä käyn vieläkin joskus katsomassa paikkaa, jossa hän näytti
minulle salaisuuden. Se oli pieni, paperinen taitettu kirjekuorelta näyttävä
jauhekätkö, enkä minä kysynyt mistä hän oli sen saanut ja mihin sitä tar-
vitsi.

Kierrän nykyään vajan oven aina kaukaa, mutta tänään haluan taas muis-
taa häntä.