maanantai 29. marraskuuta 2021

ARKALUONTOISTA  ASIAA 



                             Kuva: Dejah Thoris, sotavaltiaan rouva. Akvarelli. T.Yli-Rajala 1980.


Palasin kotiin vasta aamulla. Lentomatka oli uuvuttavan pitkä ja rasittava. Arizonalainen ystäväni John Carter naureskeli jo ennen lähtöä, että johan on alkeelliset tavat matkustaa teillä suomalaisilla. Hän on monesti kuvaillut omia kotimatkojaan, mutta minä suhtaudun niihin epäluuloisesti. Miehellä on jonkinlainen paroni Munchausenin oireyhtymä, hän lii-oittelee ja valehtelee kaikesta. Pitkä on matka, mina sanoin. Mutta ei se haittaa, sillä minä yleensä nukun koko lennon ajan. Vasta kun kansainvälisesti kuuluisa Tampere Airsatama alkaa hahmottua taivaanrannalle, herään ja alan keräillä matkatavaroita. Niiden joukossa on Tars Tarkasin rouvalta saatu muna, joka on tarkoitus asettaa hautumaan Edgar R. Burr-oughsin kanalaan. 

Ongelmia alkoi tulla heti lentokentän aulassa, jossa minua kohti syöksyi moraalipoliisin partio. He ojensivat nähtäväksi leimatun paperin, jossa varoitettiin lukemasta itse kirjoittamaani blogia. En ole koskaan nähnytkään tuollaista tekstiä ja olen ihan viaton, vakuutin heille sormet vähän ristissä. Minä en yleensä uskalla ajatella kovin vapaasti ja vaikenen viisaasti jos minulta mielipidettä kysytään. No, me kysymme nyt, moraalipoliisi sanoi. Oletteko vai ette?  Kyllä minä tunnen olevani, olen aina silloin tällöin vahvasti jopa eksistentialisti, rauhoittelin poliisia jonka nenä alkoi vähitellen muuttua vihreästä punai-seksi. Tunnustatte siis olevanne jokin nisti, he minulta tivasivat. Ei toki, päinvastoin, minä puolustauduin. Minua ei tarvitse teititellä, saan siitä näppylöitä ja hikan. Istejä tunnen  kyllä muutaman, he nimittävät itseään aforisteiksi. Luulisin että ovat lähes viattomia. Voin kyllä ilmiantaa muutaman, jos se on välttämätöntä. Puolalainen Jerzy Lec, Saksalainen (ehkä) Karl Krause ja Donald Duck, amerikkalainen. Niin ja sitten vielä tämä venäläinen Daniil Harms. Ainakin pari heistä havaitsi terveyden kannalta turvallisemmaksi kirjoitella satun-naisiin paperilappuihin ja pöytäliinoihin, koska moraalipoliisi nuuski kaikkialla.

Moraalipoliisin miehet ja naiset, joita tästä lähin nimitän leikillisesti Gestapoksi, lähtivät pitämään salaista ja anonyymia palaveria. Heitä oli alkanut askarruttaa tuo Tarkasin suvun muna. Minäkin sain nyt tilaisuuden livahtaa lentokentän tietämistä ja etsiä jostakin yleisen käymälän. Minua rasitti kovin tieto siitä, etten ollut muistanut käydä hakemassa rokotus-passia R-kioskilta. Ja ilman englanninkielen todistusta on muutenkin vaikea selvitä käymä-län tullimuodollisuuksista. Ilman kieli- ja rokotustodistusta on Suomessa nykyisin mahdo-tonta tulla toimeen missään, saati sitten kirjamessuilla joihin olin aikeissa tuppautua. Kos-ka olen monipuoliseen ja –mieliseen ajatteluun taipuvainen, pohdin nyt mielessäni kahta ongelmaa yhtä aikaa. Mistä löydän sen Burroughsin kanalan jonne Tars Tarkasin muna pitäisi viedä olkikuvon päälle, ja toisekseen, että pitäisikö minunkin ryhtyä kirjailemaan pöytäliinoja. Se on kuitenkin vaikeaa, koska vaimo ei pitkän matkan jälkeen tahdo laskea minua ravintoloihin joissa tapaan herkästi huonoa seuraa. Senhän on lääkärikin minulta kieltänyt. 

Istuin siis julkisen käymälän pytylle ja mietiskelin, sillä siihen olen ihmisoikeuksien mukaan oikeutettu. Ryhdyin kirjoittamaan vähän epävarmasti, kun käsi vapisi ja silmissä vilahteli punavihreitä tonttuja.

Lieneekö tässä suurenmoisessa esseessä nyt jotakin arveluttavaa? Saanko tästäkin punaisen varoituslapun, päätin kirjailun. Jos tämän tarinan juoni ja kuvattu miljöö jäävät epäselviksi, suosittelen Edgar R. Burroughsin mars-kirjasarjan lukemista. Se on jyrkästi rasismin vstai-nen ja edustaa ylevää rauhanaatetta ilman miekkoja ja ratsuväkeä. Ja lisäsin vielä, että punaisia lappuja voitte käyttää muihin tarkoituksiin. En tarkemmin sano mihin. (2021)

Moraalipoliisi, entisen Valpon seuraaja.


maanantai 22. marraskuuta 2021


 LEIMATTU

Tietä käyden tien on vanki, Vapaa 

on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski)

( Kuva:  Hymyilevä sulhasmies 1988, Esko Heikkilä)                                  )

Avaan uteliaana viimeisimmän blogini, koska haluan nähdä miten se on vastaanotettu. Vaihdan aihetta kerran viikossa ettei sama juttu pääse homehtumaan. Kyllä aihe on huomattu, koska minua varoitetaan oman blogini lukemisesta oikein punaisella tekstillä: Varoitus arkaluontoisesta sisällöstä. Ja sitten vielä kaksi vaihtoehtoa: Ymmärrän ja  haluan jatkaa, ja En halua jatkaa. Luen blogin taas kerran ja ihmettelen. Mikä noissa viisi vuotiaan lapsen muistoissa on niin arveluttavaa, että siitä pitää oikein varoittaa lukijoita? Se kertoo sodasta lapsen silmin. Nykyään lehdet ja televisio ovat täynnä pelottavia ja raakoja sotakuvauksia, mutta niistä ei yleisradiota eikä lehtiä arvostella eikä lukijoille suositellä käytösohjeita. Joku sanoi minulle kerran, että älä puhu saksaa, minä vihaan sitä kieltä! Oliko kysymys nyt samanlaisesta vapaamielisyydestä, kun minä kirjoitin tuon vanhan ja kaikille varmaan tutun marssilaulun, Eerikan sanat saksaksi. Nehän ovat kyllä kaikkien nähtävissä youtubissa. 

Kuka tai mikä tiimi on demokratiassa niin ylhäällä ja erityisessä asemassa, että saa määrätä ja johdatella ihmisten puheita, mielipiteitä ja kirjoituksia? Periaatehan on, että jos rikkoo lakia, niin siitä seuraa rangaistus. Ei niin, että rangaistaan kieltämällä etukäteen mitä saa lukea, puhua tai kirjoittaa. Totalitääristä yhteiskuntaa alkaa muistuttaa sekin, että tuomarit ja ilmiantajat ovat nimettömiä. Kirjoittajan otsaan liimataan tuo varoitus, josta puuttuu asiasta päättävän allekirjoitus. Ainakin minä koen moisen varoituksen kunnianlouk-kauksena johon on mahdollista saada oikeusturvaa. Ei ole yhdentekevää millaista kuvaa minusta levitetään lukijoiden keskuuteen eikä se, miten se kirjoittajaan vaikuttaa. Jos teks-tiä arvostellaan, pitäisi sentään kyetä tarkasti osoittamaan mikä siinä on vaarallista tai arkaluontoista ja miksi. 

Kun noita varoituslappuja alkoi ilmaantua jo aiemminkin, jätin asian sikseen. Katosivathan ne kun aikansa kiusasivat. Nyt ne alkavat ärsyttää ja masentaa. Aina silloin tällöin ne val- vottavat öisin ja kun mieli askartelee moisen ongelman parissa, niin kyllä siinä luovuuskin katoaa. Kritiikeistä päätellen minulla sellaistakin vielä on, vaikka olen 84 enkä kirjoita pitkiä novelleja ja romaaneja, jotka on valettu etukäteen muotoiltuun muottiin. Olet lahja-kas ja poikkeuksellisen omaperäinen. Tekstisi ovat vahvoja, persoonallisia ja taidok-kaita. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettu ja harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Näitä kritiikkejä on pitkien vuosikymmenien kuluessa kertynyt ryväs, mutta siinä kaikki. Kustantajat ottavat vastaan käsikirjoituksia, joiden arvelevat olevan taloudellisesti tuottavia. Minä kirjoittelen nykyään lyhytproosaa jonka olen nimennyt lastuiksi, enkä juokse rahan ja huomion perässä.  Blogien kuvituksessa käytän useimmiten omia töitäni. 

 Kirjallisten kuplien turvassa on tietysti helpompi kirjoitella, vaikka siinä joutuu tiedosta-mattaan hyväksymään ulkopuolisen sensuurin: Kirjoita näin, niin voit onnistua! Luulin että Kirjailijaliiton jäsenenä saan siltä tukea, mutta ilmeisesti turhaan. Jostain syystä minä inhoan kieltämistä ja holhoamista. En voi hyväksyä nimetöntä syytöstä jota ei vaivauduta tarkemmin määrittelemään. Ja ihmettelen minä sellaisia lukijoita, jotka tuota varoittavaa neuvoa noudattavat. Olen tullut siihen käsitykseen, että leimalaput herättävätkin uteliai-suutta ja lisäävät lukuhaluja. Minun rintaani on painettu ilkeämielinen leima joka muistuttaa natsisaksan lakia. Keltainen tähti on nyky Suomessa punainen, hurskas toivomus. Varo lukemasta tätä blogia, siitä ei (ehkä) hyvä seuraa. 

Sananvapaus. Kunnianloukkaus. 
Blogi 27.10.2021 Onko käärmeellä häntä, ym. 

keskiviikko 17. marraskuuta 2021


MURHEESI  SUISTA




Kuva: Soi riemuvirsi, kukkii jo  maa

 

Annamaria oli saanut flunssan, jota sanottiin siihen aikaan 1920-luvulla Espanjantaudiksi. Ihmisiä tautiin kuoli paljon kaikkialla maailmassa. Syynä pidettiin sodan jälkeistä köyhyyttä ja ravinnon puutetta. Kun muut lopettivat sotimisen, alkoi Suomessa sisällissota, eikä omavaraisuudesta ollut tietoakaan. Oltiin ulkomailta tuotavan viljan varassa. Annamaria oli seitsemän lapsen äiti pienestä töllistä Viipurin maalaiskunnasta ja sairastuessaan vasta 49 vuotias. Keväi-senä päivänä hän makasi sairaalan vuoteella ja muisteli nuoruutta, ikkuna oli raollaan ja vilpoinen ilma oli helpompi hengittää. 

Murheesi suista, ilmasta puista 

soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa

Hän muisti kuinka he kulkivat metsäpolkua pitkin ja joku heistä alkoi laulaa tuota vanhaa kevätlaulua. Annamaria kuunteli hetken ja yhtyi lauluun. Kas virta vielä tanssiipi tiellä, päin merta mennen noin vaahtoaa. Nyt sydän raukka riemusta lyö, jäi kauas taakse talvemme yö!

Matkaa koululta kotiin oli kolme kilometriä, synkeää metsätaivalta. Monesti iltapimeällä pelotti niin, että piti vilkuilla taakse ja sivuille pensaiden salaisiin lokeroihin. Muut kulkivat edellä, isommat tytöt rupattelivat ja nauroivat omiaan. Joku kuiskasi Annamarian korvaan selvällä äänellä älä pelkää. Vaan nyt häntä alkoi pelottaa entistä enemmän, sillä kukaan edellä käyvistä ei tunnustanut kuiskineensa  Annamarian korvaan. Ja miten olisi voinutkaan, koska hän kulki jonon viimeisenä ja olisi huomannut jos joku yritti salaa häntä pelotella. 

Hän muisti myös kevättalven päivän, jolloin kotimökin pihaan saapui joukko  meluavia valkokaartilaisia ja jääkäreitä. Annamarian mies astui portaille kysymään mitä tulokkaat halusivat. He halusivat hänet seinää vasten ammuttavaksi. Onneksi paikalle juoksi hovin pehtori, joka puhui hänet vapaaksi. Älkää ampuko ainoaa työmiestä, hän ei ole osallistunut mihinkään mistä voitaisiin syyttää. Annamaria tiesi, että tuo oli totta. Hänen miehensä hoiti hovin hevosia, puhui niille ja seurusteli tallin vanhojen kummitusten kanssa. Ei siinä jäänyt aikaa politiikalle ja  vallankumouksille.

Seitsemän tyttöä Annamaria oli miehensä kanssa kasvattanut, tai oikeastaan he olivat onnistuneet pitämään perheen elossa ruokapalkalla, jota saivat Antti-isän työn korvauksena. Häntä sanottiin muonamieheksi. Lapsilla ei aina riittänyt kenkiä koulumatkoille, vaan niitä piti käyttää vuorotellen. Hän itse kävi tekemässä jotain askareita siinä hovin rakennuksessa, jonka pihalla hän näki hahmon kulkemassa talon seinän läpi. Hän oli perinyt vanhat uskomukset ja parantavat loitsut omilta vanhemmiltaan ja tiesi, että musta korppi pihapuussa tiesi kuolemaa. Ja senkin tiesi, että tummaa huivia ei koskaan saanut kietoa silmille. 

Joku kävi sulkemassa ikkunan. Hän tunsi kuinka kuume taas nousi ja vapisutti koko kehoa, vaikka hän makasi peiton alla. Nuo lyhyet hetket menneessä palauttivat taas mieleen kevätlaulun. Muistoissa mulla, myös ehkä sulla, lie musta häivä, kaikk´unholaan! Oliko tuo musta häivä josta laulu kertoi, se korppi ikkunan viereisen puun oksalla?

Hän sulki silmänsä ja muisti myös laulun lopun.

Loukkoon jo huolet, pois varjopuolet,

aurinko armas luo loistoaan!

Nuoruutta soipi viidat ja haat,

nuoruutta niistä itsekin saat. 

Siis riemumiellä laula sä siellä,

nuoruus on suurin lahjoista maan!


Isoäitini Annamaria kuoli keväällä 1927. Hänen hautansa paikka on hoitamattomana jossakin Viipurin maaseurakunnan entisellä hautausmaalla.

Juustilan hovi (kartano)

Vanhassa Suomessa eli Karjalassa

kartanoa sanottiin hoviksi.


keskiviikko 10. marraskuuta 2021

                                                                                                  I I

I  M B O L G I N   A I K A  A N       


Kuva: Connemoren Aisling
(Juho Yli-Rajala 2018)

Jos elämä kertoo meille tarinan,
onko sillä jokin tarkoitus?


 Odotin uutisia hartaasti kymmenisen minuuttia olohuoneen nojatuolissa. Radio oli keittiössä, josta kuului ankara kissan nauku. Kuka siellä kehtaa rääkätä kollikissaa tuolla siivolla, kysyin hellapoliisilta. Se on narttu, tämä vastasi. Tuo naukuminen on hinta, mikä täytyy maksaa uutisista. Vilkaisin ympärilleni ja hätkähdin. Kuuliko joku tuon arvion vaikka avoimesta ikkunasta, elettiinhän vielä lämmintä syksyä. Tiedän, että joku todella istuu jossakin ja lähettelee arvioita ihmisten loukkaavasta kielenkäytöstä ulkomaa-laiselle firmalle, jossa ei suomea osata. Tuo anonyymi joku on päättänyt näin rangaista puhujaa tai kirjoittajaa, joka loukkaa hänen käsitystään siitä mikä on soveliasta. Ei kissojakaan saa pilkata. Jotenkin tulee mieleen totalitaaristen valtioiden ilmiantojärjestelmä.

Minä kuuntelen mieluummin Cecilia Bartolia ja ah, niin ihanaa barokkimusaa. Kyllähän Kiri Te Kanavankin maorilaulut ovat herkkua tuon joka päiväisen hevirokin ja raakkumisen sijaan. Ihminen on sellainen, että hän viihtyy parhaiten utopiassa. On mukava piehta-roida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot pii-loon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pin-taan on ommeltu varoitus: älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko. Helpot muistot ovat kauniita, ne palauttavat mieleen tuttuja ääniä ja ne saavat mielen otolliseksi ottamaan vastaan samanlaista tietoa. On kevyt olo kuin Imbolgin aikaan pyhän Brigidin päivänä Kylemoressa. Ihastelen iirinkieltä, kun Moja ja Aisling laulavat Connemaran merestä. Olen kuullut sanottavan, että iireillä ja suoma-laisilla on jotakin yhteistä. Ainakin meillä on surumielisiä kansan-lauluja vaikka muille jakaa. Mutta eihän se käy laatuun, anglosaksista raakkumistahan musiikin olla pitää. Eikä meillä ole mitään omape-räistä, sillä mollisävellajikin on kirjattu venäläisille. Ja sikäläisen käsityksen mukaan Kalevalakin on venäläinen, koska karjalaiset ovat venäläisiä. Mitä nyt Lönnrothkin siellä kävi vain vakoilemassa.

Omat mielipiteet, omat muistot ja tuntemukset täytyy haudata kent-tälapiolla kaivettuun liberaaliin kuoppaan. Vanhaa kieltä on mahdo-tonta käyttää, se täytyy korvata vierailla lainasanoilla jotka ovat kuin hiekkaa ugrikielen moottorissa. Tajunnan virta vie meidät kohti kuilua, jonka pohjalla odottaa fingelska, uusi kyökkikieli EU:n museon komeroissa. Ja sensorit.

Cecilia Bartoli. Barokkimusiikki. Kiri Te Kanava. Kylemore Irlanti.

 























 






















keskiviikko 3. marraskuuta 2021

 AH MA NAURAN 

(Bianca Castafiore)

                                               
                                                  Kuva: Ruska (Kerttu 2019)

Puhutaan että nykyaika on vapauttanut ihmiset uskontojen ja ideologioiden orjuudesta. Eihän se ole totta. Suuri osa ihmis-kunnasta elää entisillään, mutta länsimaiden ”valistunut” väki kulkee nykyään liekanaru kaulassa. Sen liean toisessa päässä on liike-elämän kaupallinen ohjaaja, joka vetää lemmikkejään asiakkaita haluamaansa suuntaan. Ne kun vapaina pyrkivät juoksemaan siksakia ja ottamaan vainun väärästä suunnasta. Älkää tosikot hermostuko, tämä on allegoriaa eli vertauskuvaa, ei realismia. 

On paljon verkkoja joihin kalat uivat. Hämäyksen vuoksi niitä vaihdetaan ajasta ja paikasta toiseen, mutta päämäärä on aina sama. Osta meiltä ja osta meidän tuotteitamme vaikka et niitä tarvitsekaan. Siksi osta, että se on trendikästä ja ostoksilla voit osoittaa, että kuulut muita parempaan yhteiskuntaluokkaan. Koska sinulla on varaa hintaviinkin tavaroihin, ja ellei ole, niin sinulla on luottoa pankissa, jonka johtokunnissa nuo liekanarujen haltijat istuvat.

Nyt joku tietysti ajattelee että tuohan blogin kyhääjä on ilmiselvä kommari kun tuollaisia suustaan ulostaa. Ei sekään pidä kutiaan, sillä kysymyksessä on ihan hapan konservatiivi, jolla on sama ongelma kuin vitsien mukaan Väyrysellä. Tämähän kysyi muistaakseni lääkäriltä, että voiko vitutukseen kuolla. Anteeksi Paavo, ei millään pahalla. Päinvastoin, olen sitä mieltä että politiikan rankkitynnyriin on hyvä ripotella joskus vähän vaikka hiivaa. Olet ihan jees. 

Vaan kyllä minua tuo liekanarussa juokseva juppien ja vähälahjaisten lauma jurppii. He tapetoivat asuntonsa seinät valkoisiksi ja ostavat uusia valkoisia kalusteita, koska se on trendikästä. He pukeutuvat kulloistenkin muotioikkujen mukaan ja istuvat kahviloissa ja kapakoissa joilla on mahdollisimman typerä vieraskielinen nimi. He lipittävät viinejä, vaikka kylmää kevytmaitoakin on saatavilla. Lapsilleenkin he ostavat vain merkkivaatteita ja opettavat heidät tavoilleen. Merkkien palvonta on oire aivojen rappeutumisesta.

Olisipa jossain huumorintajuinen ravintolan omistaja joka antaisi kapakalleen nimeksi vaikka Hevonkuusi. Se piristäisi puhelintie-dusteluja, kun joron teillä oleva mies vastaisi vaimon kysymykseen: missä sinä taas luohaat? 

Tuo samainen porukka tyhjentää viisaan isoisänsä kirjahyllyn ja kantaa sen paperikeräykseen. Hyllyyn asetellaan kippoja ja kappoja, ehkä urheilupalkintoja. Seinille ripustetaan vanhoja perhekuvia tai kaupasta ostettuja värikkäitä brosyyreja. Enää ei kelpuuteta tauluksi edes sitä entisaikojen suosikkia, joka oli venevalkama lammen rannalla. Tai tappelevat metsot. Tai mummon kutoma ryijy.

Voi voi, kyllä boomereilla on paljon valittamisen aiheita. Minä en kuulu edes niihin, koska synnyin jo ennen boomerien kultakautta. Vaan turha niistä vaivoista on puhua. Täytyy ottaa mallia .eteläiseltä Pohjanmaalta, jossa isäntä sanoi sairaalle akallensa notta älä sinä turhia rutaja! Ei krannin muorikaa ruraannu vaik oli kroppa kipiä. 

Ps.: Vanhan Ilmajoen seurakunnan alueella ei sanottu mä tai sä, vaan minä ja sinä. Taivutus oli minoon tai moon, sinoot tai soot jne. Mäkätys on levinnyt Pohjanmaalle Satakunnasta ja Hämeestä.

Merkkivaatteet. Murteet.