lauantai 2. marraskuuta 2024


 

NEITI PÄÄTTÄNEE

Lyhytproosaa                                       

                                                                                                            Neiti

Mikähän se on tuo potentiaali, pohtivat porsaat ennen joulua. Merkitseekö se epävar-muutta? Sitä se varmaan merkitsee, koska kunnallishallintokin on jättänyt sen pois käytöstä. Siihen aikaan kun veltto puhekieli ei ollut vielä turmellut hienoja merkitys-eroja ja sävyjä, potentiaalia käytettiin kohteliaisuuden muotona. Sanottiin näin: neiti astunee nyt sisään, koska avasin teille oven. Neitiä oikein teititeltiin. Lautakunnan esit-telijälle valmisteliin ehdotus muodossa lautakunta päättänee, koska ei haluttu antaa vaikutelmaa, että asioiden valmistelija tai esittelijä määrää mitä lautakunta päättää. Että predikatiivi on myös imperatiivi, tietää jokainen valtuutettu. Tämän asian oival-taminen näyttää kuitenkin olevan joillekuille ylivoimaista. He ovat niitä, jotka eivät ole koskaan tarvinneet kirjastoa. Tuntuu se olevan ylivoimaista siksikin, että väki on nykyään niin edistynyttä ja älykästä, että lukee vain urheiluutisia, poliitikkojen elämäkertoja, dekkareita ja kevyttä ajanvieteroskaa. Siinä kiireessä ovat unohtuneet ukrainalaisen kirjailijan, Nikolai Gogolin kuvaukset oven avaamisesta. Siinä herrat olivat niin kohteliaita, ettei kumpikaan halunnut astua ovesta sisään ennen toista. He kävivät asiasta pitkää ja erimielistä kinaa, joka muistuttaa Suomen poliittista keskustelufoorumia. Siellä ei kohteliaisuudesta kylläkään piitata.

Gogolia on herkullista lukea, mutta poliitikkojen riidat ovat pitkäpiimäisiä. Niissä puhutaan toisen puhujan yli ja päälle, niissä on hienotunteisuus ja kohteliaisuus unoh-dettu tyystin. Niissä huutavat kovimmalla äänellä ne, jotka ovat olevinaan oikeassa. Jos ei oma mielipide saa kannatusta, haetaan tukea ulkomailta, missä on aina saman-mielistä porukkaa ja missä ei Suomen asioista tiedetä mitään eikä välitetä tietääkään. Ihan kuin neukkuaikoihin.

Meillä Suomessa on olemassa perinteinen käsitys oikeudenmukaisesta ratkaisusta. Porukka joka ei tiedä mikä on potentiaali, toteaa vakaasti että se puolue kuka voittaa vaalit alkaa pelaa. Ja sille puolueelle kuka kärsii tappion, sanotaan että antaa vetää. Että asia saisi vielä tarpeeksi vakavan sävyn, on puhetta syytä ryydittää sanalla kiakko ja parilla niinkutuksella. 

Mitä pitäisi ajatella poliisista, joka alkaa vasta epäillä siinä vaiheessa kun rikollinen on tunnustanut murhan? Voivatko kansalaiset epäillä poliiisa hidassälyiseksi? Ajoneuvon kuljettajalta mitattiin verestä kaksi ja puoli  promillea alkoholia, niinpä poliisi sai aiheen epäillä että mies oli juovuksissa. 

Turilas on lintunen, senhän tietää jokainen. 

(2024)

Asia: katso kieliopista mikä ero on sanoilla mikä ja kuka. Ja muista että  Suomihan on maailman onnellisin vähän onnellisten maa.

AILAHDUKSIA:

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan

Jos pää on täynnä ideologiaa, voi vain kypärä suojella sitä ajatuksilta

Ei kristitty seurakunnasta eroa. Hänet raahataan areenalle

Hän kyselee aina perääsi, tämä seksuaalisesti suuntautunut

Pussilakana on poliittinen umpikuja jonka selvittämiseen tarvitaan sielunvihollisen neuvok-kuutta

Uusnationalismi on imperialismin jälkeinen neuroosi

Asiaa: Gogol: Kuolleet sielut. Turilas.


lauantai 26. lokakuuta 2024




KAKISTELLEN  
 LYHYTPROOSAA

Tavallista yritetähän, mutta priimaa pukkaa tulemahan (Sananlasku Jalasjärveltä)

Työmatkalla kävi niin, että kun haukottelin suojatien kohdalla, lensi kärpänen suuhun. Eikä siinä kaikki. Kakistelin turhaan ja lopulta alkoi oikein oksettaa. Pyllistin siinä kohdalla missä kasvaa pietaryrttejä, ja annoin tulla. Paikalle kertyi muitakin kadun ylittäjiä ja kuulin kuinka joku moitti. Ei siihen saa oksennella, se on vastoin ohje-sääntöjä. 

Olin hätäpäissä jo nielaissut kärpäsen, mutta päätin jatkaa matkaa. Piti ehtiä ko-koukseen, jossa pohdittiin yhteiskunnallista ilmapiiria. Minua kaihersi tieto siitä, että kokouksesta oli päätetty salaa ja sen paikkakin oli ei-julkinen. Jostakin oli tihkunut tieto, että tuomioistuin kokoontui vanhan koulun siinä luokassa, jossa säilytettiin turhaa romua. Muistin siinä tarpoessa, että Kafka sanoi tästä oman mielipteensä. Vain käsitys ajasta antaa meille mahdollisuuden puhua viimeisestä tuomiosta, vaikka kysymyksessä onkin sotaoikeus.

Saavuin paikalle yllättäen. Kurkkua kuivasi koska olin kakistellut koko matkan. Kakistelin vieläkin ja kysyin paikalle saapuneilta kuka oli valittu puheenjohtajaksi. Osallistujien kasvot valahtivat kalpeiksi ja niinpä minä heitä muistutin opetushal-lituksen ja valtuuston antamasta ohjesäännöstä. Syntyi puheensorina, josta erotin ylimpänä mielipidejohtajan äänen. Hän edusti mielestään enemmistöä. Vaan minkäpä hän sille mahtoi, että minä olin aina oikeassa. Kehoitin koko joukkoa rauhoittumaan ja pidin heille viidentoista minuutin alustuksen demokratiasta ja parlamentarismista. Painotin erityisesti ryhmäpäätöksen törkeyttä. Sen jälkeen oli harjoitustehtävien vuoro. Kysymykset jaetaan arpomalla ja niihin vastataan reilusti omalla nimellä, eihän muuten voida tietää kuka on syypää. Jos päivän päätteeksi haluatte nukahtaa, niin teidän on ensiksi vietävä makuulle kokonainen sangollinen elämän ääniä. Ette muuten voi uskoa millaista meteliä ne pitävät makuuhuoneessanne öisin, minä heille luennoin Karl Krausia mukaillen.

Jos on valittamista työilmapiiristä ja toimipaikan sisäisestä koheesiosta, haluan muistuttaa että minä henkilökohtaisesti tarkastan vastaukset. Tyytymättömät vapau-tetaan palveluksesta ja ohjataan ulko-ovelle. Mieluummin vielä etäämmäskin. 

Tämä päätös rauhoitti kaikkien mieltä. Porukka näytti nyt vapautuneelta ja kokoili otsa rypyssä papereitaan. Jokin tässä nyt meni pieleen, mutta mikä? Onko demokratia todella näin yksinkertaista, he ajattelivat. Mielipdejohtaja valitsee itse itsensä, mutta puheenjohtajan määrää joku muu joka on perillä asioista. Kenen mielipiteitä pitäisi siis kunnioittaa? Senkö joka on joku muu ja lähtöisin jostakin toisesta puoluetoimis-tosta. Vaiko minä itse? Kumpi meistä on siis jompi, ja sopii vielä kysyä niinkin, että jompi meistä on kumpi. Sillä monesti viisaus käy etuäässä takaperin ja huomaamatta.

Päätin kokouksen ja kehoitin läsnäolijoita hakeutumaan paikkaan, jonka nimeä en halua nyt tässä mainita.  (2024)

Tämän blogin omistan pienille työyhteisöille, joissa tikun paikasta saadaan aikaan ilmiriita. Yöstä irtoaa monesti lepakoita, jotka riippuvat missä sattuu.

AATELMIA

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on vikaa.

Jos  sielunvihollinen kutsuu sinut päivälliselle, muista ottaa mukaasi pitkävartinen haarukka

Ylös miehet miehiset Pohjanmaan ja Tuuriin. Siellä on alennusmyynti

Yhdellä jalalla on vaikea tanssia ripaskaa

Totuus istuu yllättävän monissa piiloissa ja sillä on klovnin kasvot. Varo huutamasta sitä apuun. 

Jousimiehet: Kuvitus toksesta a la decouverte des fresques du Tassili.    

ASIA: Karl Kraus. Puheenjohtajuus. Demokratia.






lauantai 19. lokakuuta 2024

 

               

                                        


     

PÖLLÖ JOLLA ON KAULAHUIVI
Lyhytproosaa




Osaan jo katsella ohikulkevia pilviä,

osaan myös seistä paikallani

ja osaan melkein vaieta.

(Renard)

Masentavaa kun lukijaluvut laskevat. Joskus luin että kirjallisista aiheista on turha kirjoittaa blogeja. Niitä ei kukaan lue. Kävin läpi vanhoja tilastoja vuosien takaa, ja löysin sieltä blogeja joille on kertynys 250-350 lukijaa. Ne eivät varmaankaan ole silmäilijöitä, jotka pitävät itseään älykkäinä ja hallitsevat monia asioita samalla lukemalla. Ne ovat ihmisiä, jotka ajattelevat ja kykenevät lukemaan saman tekstin useaankin kertaan. Eivät nyt kuitenkaan ihan satoja kertoja, enpä usko. Monille ihmisille lyhyen, aavitosen tai aanelosen puolikkaan tekstin pituus on älyllisesti ylivoimainen. Heitä puuttuu tässä hektisessä mainosten ja roskakirjallisuuden yhteiskunnassa maltti keskittyä. He ovat tottuneet etsimään luettavastaan alun ja selkeän lopun, (alfa & omga) he seuraavat tarinan juonta kuin punaista lankaa minotauroksen luolassa. Minotauros on kirjailija, joka virnuilee jossakin nurkan takana. Ähäkutti, sainpa sinut neropatin eksymään ja luulemaan että tässä on nyt koira haudattuna. Tuollainen lukija on kuin pöllö kaulahuivissa, äkeä ja epäluu-loinen. Hänelle tekisi kutaa lainata kirjastosta Kafkan novelli Erään koiran tutkimuksia.

Kun kesä eteni huomasin että viikossa toista sataa lukukertaa tuottaneet blogitkin putosivat saavutukseen jossa 20-30 oli jo huipputulos. Kävi jo mielessä ajatus, että hittojako siitä piittaan. Kirjoitan vast´edes vain itselleni, koska se pitää minut hengissä ja dementian etähällä. Eikä tarvitse kokea happamia mielipiteitä ja kritiikkiä. Sellaista, että lauseesta puuttuu preesens ja sanajärjestys on väärä. Minä olen suurpiirteinen ja sallin kaikki virheet itselleni. Muista en tiedä.

Kirjallista aihetta käsittelevä blogi on lyhytproosaa. Se on lyhyttä kirjoitettua impressionismia. Sen aihe on carpe diem, tässä ja nyt. Minäkin olen yrittänyt pitkää proosaa, mutta siinä olen huono. Luin pienoisromaaniksi nimeämäni kirjan Ei mikään, ja huomasin että se on pikemminkin nivaska lyhytproosaa kuin romaani. Pitäisikö ruveta harrastamaan metanoliaa, mielenmuutosta?

Ei siis ihme, että rahan perässä juoksevat kustantajat eivät hevin kokeiluluontoisia tekstejä julkaise.

Pienellä kielialueella lyhytmuotoisen kirjallisuuden osa on kolkko. Se voi menestyä joten kuten valtion tuella ja sillä perusteella, että suomenkielistä kirjallisuutta tarvitaan ja halutaan ylläpitää vaikka keinotekoisesti. Vahinko vain, että tällekin sektorille pyrkii politiikka juurtumaan niin, että vain tietyn suuntaiset mielipiteet ja sanalliset ilmaisut ovat oikeaa asennetta ja oikeaa kirjallisuutta. Enää puuttuu vain yhtenäinen asu, joka erottaa oikein ajattelevat vääräuskoisista. Siihen asuun pukeu-tuvat korjaavat suurimman osan tukirahoituksesta ja julkisuuden huomiosta. Heitä kutsutaan kokouksiin ja heitä haastatellaan. Muita ei kukaan tunne, koska heitä ei ole olemassa. (2024)

Asia: Metanolia, krist. Filosofia. Mielenmuutos. 

”Tekee kutaa” = tekee hyvää. Hienostunut helsinkiläinen ilmaisu. 

Djula Barnes: Yömetsä. Ahdistunt kuin pöllö kaulaliinassa s. 38

AILAHDUKSIA.

Heti  koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita

Hei, mutta Hitler ja Stalin! Eikö teidän pitänyt vielä piileskellä?

Ennen pridekulkuetta nähtiin Göbbes useissa lehtitoimituksissa

Ankan askelilla ei saa aikaan näyttävää paraatia

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan







perjantai 11. lokakuuta 2024

        



'                      TUOTTAMATON  TYÖ

                                                   Lyhytproosaa


                                                               
                                                                                            Ku22,va: Työmaa. Sekaväri 20      
Töyhtöjä, töyhtöjä!  Miksipä ei. Mutta ei
niitä sinne panna, hyvä mies!                             
(Jules Renard, Kuvien metsästäjä) 
                                                                                                        

 Kirjastoautonkuljettaja valitti, että varastossa tehtiin kiusaa. Ajoreitille oli kasattu lautakasoja. Ne estivät ajamisen talliin ja  tallista, eikä kukaan halunnut niitä poistaa muualle. Hän ei tiennyt kasan merkitystä, eikä voinut asiaan puuttua. Kiusaa tekivät ne, jotka hänelle aina vinoilivat, että kirjastotyö on tuottamatonta, että se ammatti oli  kokonaan valtion tuen varassa. Siihen ammattiin ajautuvat ne, jotka eivät missään muussa työssä menesty. 

Lautakasat ja muut esteet katosivat, kun kävin vähän puhumassa asiasta. Auto pääsi paikalleen, eikä asiasta kuulunut enempää. Jäin vain ihmettelemään miten jotkut ih-miset määrittelevät tuottavan ja tuottamattoman työn. Millä tikulla he niitä käänte-levät ja millä perusteilla arvioivat? Onko vain se työ tuottavaa, jonka tulokset voidaan myydä? Ne työt jotka tuottavat käsin kosketeltavaa tavaraa tai rahassa mitattua näky-vää hyötyä? 

Tekivätkö keskiajan luostareissa eläneet munkit tuottavaa työtä, kun he kopioivat ja tallensivat antiikin kulttuuriperintöä läntiselle Euroopalle, joka oli sen unohtanut. Itä-Roomassa eli Bysantissa luostarit säilyivät tuholta, koska noille alueille tunkeutuneeet arabit olivat kaikista ennakkoluuloista huolimatta sivistyneitä. Kyllä he miekalla us-kontoaan levittivät, mutta niin tekivät lännenkin ritarit. Idässä luostarit saivat toimia rauhassa ja sieltä niiden aarteita kulkeutui vähitellen myös länteen, joka koki kult-tuurivallankumouksen, renessanssin. Sikäli kuin luostarit ja niiden kirjastot säilyivät sotajoukkojen riehumisilta ja tulipaloilta, niissä kirjastonhoitajat tekivät palkitsema-tonta työtä. He pelastivat kulttuurin sinne, missä se oli rappeutunut eikä vallassaolijat olleet edes luku- ja kirjoitustaitoisia. 

Esimerkin hain ehkä liian kaukaa menneisyydestä. Sama lähes huomaamaton työ jatkuu vielä nykyaikanakin. Kehityksen pohjana oleva tieto on nykyään kerätty ja säilytetty sähköisesti, sitä luetaan tietokoneilla. Senkin ylläpitämiseen tarvitaan ihmisiä, joille on annettu erilaisia tärkeileviä virka- ja toiminimikkeitä. On infor-maatikkoja, atk-insinöörejä, operaattoreita ja diploomi-idiootteja. Minä olin aikoinani teollisuuden tietopalvelussa ja sitä työtä arvostettiin, mutta kun palasin humanisti-sempaan ympäristöön, yleisen kirjaston johtajaksi, muuttui asenne. Kun minut kutsut-tiin erään herraseuran kahvipalaveriin, käveli kaupunginjohtaja portaissa vastaan ja kysyi mihin on matka. Vastasin siis niin, että itse herrat olivat minut kutsuneet. Sain vastaukseksi kehotuksen: kirjastonhoitaja menee nyt vain hoitamaan niitä kirjoja. Siinä on tarpeeksi vastuuta ja työmaata maisterille. 

Mikäpä tässä on hännätönnä elää, minä ajattelin. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaantulijalle. 

Niin, mitähän se tuottava työ oikein lopulta onkaan? Tekeekö palloa ammatikseen potkiva urheilija tuottavaa työtä? Entä ammattinyrkkeilijä tai muotisuunnittelija. Opettajan työn tulos ei välittömästi näy, arvostelijoiden saavutukset näkyvät katu-jengien toimissa. Tekevätkö keskenään riitelevät luottamushenkilöt tuottavaa työtä?  Vapaa kasvatus kouluissa ja kotona koetaan välinpitämättömyytenä. Tehdä saa mitä vaan eikä kukaan mahda mitään. Onko tuottavaa työtä vain se, mikä näkyy ulospäin öljyisinä käsinä ja koneen osina työpöydällä. Kun kaksi tuottavaa työtä tekevää kohtaa toisensa, syntyy kiihkeä keskustelu automerkeistä, hilavatkaimista ja niiden tasosta. Siinä pelissä humanisti jää sivuraiteille. Yleiset kuntien kirjastot kaikkialla maassa tekevät nekin tuottavaa työtä. Käytännön tiedon lisäksi ne tarjoavat myös ajanvietettä, joka auttaa kestämään arkisen työn paineissa. Näin ajanvietekirjallisuudenkin lukeminen voi edistää  työn tuottavuutta. 

Työn laatua ja merkitystä voidaan pohtia loputtomiin. Jos päättäjillä on vino ja yksipuolinen näkemys töiden luonteesta ja merkityksestä yhteiskunnassa, niin tulos näkyy arvostuksessa ja palkkauksessa. Lopuksi kysytään, onko syytä edes maksaa palkkaa niille, jotka eivät osaa kiertää ruuvia vastapäivään. Monesti viisaus käy etu-päässä takaperin ja ihan huomaamatta. (2023)


Mietteitä:  

Valta on puu joka imee voimansa naapurin tontilta. 

Älä vaivaudu ajattelemaan. Joku tekee sen puolestasi. 

Mikä on tyyli? Se on sinä itse, joka näyt kirjoittamiesi kirjaimien rakosista. 

Vanhoille on tulevaisuus monesti yhtä pelottava kuin menneisyyskin.

Virke ilman pilkkuja on kuolemantuomio.

Asia: Työn tuottavuus. Productivity. 












lauantai 5. lokakuuta 2024

 


AIKAA ON LIIAN VÄHÄN

Lyhytproosaa
                                                      
  
la primavera 2, akvarelli T.Yli-Rajala 2023

Maanainen, mene ja sieppaa tähden lento. Sarah Bartlett

Älä usko kaikkea minkä näet. Realisti näkee kohteen ulkopuolellaan ja kuvailee sen valoku-vamaisen tarkasti. Hänen maailmastaan lähtevät kuvitellut suorat yhtyvät tuossa kohteessa joka pienenee etäisyyden kasvaessa. Aikaa on liian vähän on kokemus joka ei ole realismia.Se on savua, joka häilyy kosketusesta, siinä on unen logiikka ja se katoaa heti kun silmäsi avaat. Olet kuin ikonimaalari, perspektiivi keskittyy sinuun itseesi. Ei voi unta valokuvata eikä siitä voi maalata taulua, koska maisema liikkuu. Se häilyy hetken ja katoaa usvana ilmavirtaan. Älä siis usko kaikkea minkä näet, ja tunne yksinäisyytesi. Se vain on ja se ei ole.. Se on kuin sinä itse.

Katsoin tuttua maisemaa taas kerran.Olin silmäillyt sitä monta kertaa aiemminkin. Talo on joen rinteellä ja metsä sen takana . Taivaanrannalla killottaa kuu. Sen hän maalasi usein himmeänä, aina pyöreänä vierimässä taivaanrantaa kohti. Nyt hän on seisonut oven pielessä ja tarkkaillut minua, joka herään ja räpyttelen silimiä. Etkö sinä olekaan kadonnut, minä häneltä kysyn joutilaasti ja ojentelen hartialihaksia, jotka ovat väärässä asennossa jäykistyneet. Hän astuu lähemmäs ja avaa oven, jota en ollut vielä huomannut. Kapeasta rakosesta näen monet tutut lasvot, ikään kuin ohimennen. Tulkaa tulkaa, lähdetään heti liikkeelle! Lähdetään kävelemään yöhön ennen kuin kuu putoaa taivaanrannan taa. Kuulen nyt selvästi, kuinka he laulavat monotoonista säveltä, minusta tuntuu, että se on peräisin keskiajalta. Tai ehkä se on renesanssin kuorolaulua ajattelen, ja astun hänen perästään ovesta hämärään valoon. Kaikki he ovat jotenkin tuttuja, mutta en ole nähnyt heitä vuosikausiin, ehkä kymmeniin vuosiin. He puhuvat keskenään aiheesta joka on minulle käsittämätön. Maanainen, mene ja sieppaa tähden lento! Lapsesi taioin hanki. Kuunko on tuo säde hento, olento olenko ja kuun vanki.?

Astelen hitaasti vanhan tuttavan perässä, hänellä on nyt kädessään se kirja jonka hänelle joskus kauan sitten annoin. Se oli Nietzhen Näin puhui Zarathustra jota hän yritti lukea ja sanoi minulle kiukkuisena, että en minä siitä mitään ymmärrä. Ei kaikkea tarvitse ymmärtää, minä häntä viisaasti opetin, vaikka oma kokemukseni oli sama. Vaikea sitä ymmärtää on, sitä lukiessä muistuu mieleen tuska joka minua ahdisti kun kahlasin Kafkan Oikeusjuttua ja sitä hänen romaaniaan Linna. Saavuimme lopulta ovelle jossa luki KIRJASTO. Siinä tiemme erkanivat, sillä en halunnut mennä paikkaan johon on koottu liian paljon lukemattomia kirjoja. Minulla ei ollut enää aikaa tuhlattavaksi teoksiin, joista valtaosa käsitteli tyhjänpäiväisiä aiheita. Poliitikkojen ja näyttelijöiden muistelmia. Urheilun saavutuksia, sekuntikellon turhia lukuja sekä monenlaista palloilua. Jopa golfia, joka on joutavanpäiväinen herrojen ajanviete. Käännyin takaisin ja palasin ovelle joka oli jäänyt jälkeemme vähän raolleen. Kun vielä vilkaisin taakseni, näin kuoron laulajat pelaamassa lentopalloa.

Joku heistä huikkasi minulle vielä terveiset. Tule mukaan viettämään aikaa, koska sitä on käytettävissä liian vähän.

Taikoa -verbin ensimmäisen persoonan imperfekti on taioin. mutta tässä on kysymys sijamuodosta keinonto eli instruktiivi. Monin taioin, monin tavoin, paljain päin jne. Tämä huomautus on niille suomalaisille jotka eivät osaa suomea, huonoa englantia vain vääntävät. Keskittykää lauseenjäsen-nykseen!

Asiat: Nietzhe: Zarathustra.  Sarah Bartlett. 


lauantai 28. syyskuuta 2024

 



TUONEN VIRTA

Lyhytproosaa


                                                    Iltapäivä. Öljy, T.Yli-Rajala 1981

Pyhäpäivä on kiertynyt auki jo tuohon yhdentoista korville, levittää kohta pergamenttinsa levälleen ja alkaa sataa tihuuttaa iltapäivää silmistä pois. (Kauko Aho 01.11.1981)

Jos katsot nyt taaksepäin kun sinulla on vaikeuksia elämässä, voit nähdä vielä ystävän. Hän seuraa sinua ja tuntee myötätuntoa, hän on ihminen joka ei halua tuomita, olitpa syyllinen tai viaton. Häntä pidetään yksinkertaisena ja sinisilmäisenä, hänelle hymyillään ylimielisesti.

Ne jotka arvostelevat sinua, pitävät itseään oikeamielisinä. He sanovat että vääristä valinnoista tässä elämässä täytyy kärsiä rangaistus, se on oikeutta. Erehdystä ei voi korjata, se pitää tallettaa kaikkien muistiin ja kaivaa tieto siitä esille aina kun tilaisuus on tarjolla. Sillä voi nöyryyttää niitä joita kohtaatn tunnet salaista kateutta. Sinä tiedät, että kateudesta on vain kukon askel pilkkaan, ja senkin tiedät, että  mitä kuulet kuiskattavan korvaasi, se julista katoilta. Ei kukaan sytytä lamppua ja pane sitä vakan alle tai kätköön. Se pannaan lampunjalkaan niin, että jokainen sisään tuleva ja ulos lähtevä näkee sen valon. (Tuomaan evank. Logionit 52-54)

Olemus ui morfisen meren syvyydessä ja nousee sieltä hitaasti pintaan, se pyrkii kohti valoa. Kuoleman tulon tajuaminen on eksistentiaalinen sense datum, aistisisältö, tässä ja nyt. Se on tuonen virta,  tietoisuus lohduttomasta yksinäisyydestä. Un raggio di sole, et est subido sera, Ihmisen osa luomakunnassa. Elämä on liekki. Kun se sammuu, nousee ohut tuohuksen savu ilmavirtaan ja niin katoavat ajatukset, tunteet, muistot, suunnitelmat. Vain tietoisuus olemassaolosta jää elämään. Herra , sinä valitat, juomakaukalon ympärillä on monia, mutta kaivossa ei ole enää mitään. 

Tässä sinä nyt istut, ajatusten rikkaruoho kasvaa ja peittää hitaasti silmät ja maan . On vaikea hengittää, mikään ei puutu pelosta että hukut yöhön ja olet yksin kaikkeudessa. Sinun arvostelijasi on oikeassa. Hän muistuttaa sinua Kafkan sanomasta: Vain käsitys ajasta antaa meille mahdollisuuden puhua viimeisestä tuomiosta, vaikka kysymyksessä onkin sotaoikeus.

Arvostelijat kulkevat aina edellä ja kaikki he tuomitsevat eri lakien mukaan. Tuonelan sotaoikeus on demokraattinen, se kunnioittaa tasa-arvoa ja tuomitsee myös ne, jotka mielestään ovat viattomimpia. Mutta hänet, joka sinua seuraa vastoinkäymisistä ja onnetomuuksista huolimatta, jätetään tuomitsematta. Se on meidän uskomme paradigma. 

                                             Närhen munat löytyvät kirjakaupasta
                                                                                Joulahajaksi anopille!
AATOKSIA

Jos katsot ahdingossa nyt taaksepäin, näet vielä ystävän

Jumala on tiettävästi protestantti, koska määräsi karjalaiset reservaattiin

Jos saappaan kärki nousee marssiessa liian korkealle, saattaa helposti kaatua takaperin

Kaupan apostolit julistavat kilpailun evankeliumia

Vasen, vaasen, vasen. Alkutahdit Narvanmarssiin.

Kauko Aho oli ystäväni  joka kirjoitti runoa ja lyhytproosaa. Hän oli naimisissa kirjallisuuden tutkijan, tohtori Liisa Enwaldin kanssa. Kauko  oli kirjailija Teuvo Saavalaisen entinen oppilas ja lahjakas sanan käyttäjä. Kauko harrasti myös maalaustaidetta, josta heijastui hänen kohtalokas sairautensa. Hän osallistui vetämääni kirjoittajapiiriin ja oli mukana parissa antologiassa. Parasta hänessä oli, että hän oli  Kauko, erilainen.


lauantai 21. syyskuuta 2024


 


DONA DONA DONA

Pulkkilan yhteiskoulun ja lukion oppilaita 1965 muistellen 

LYHYTPROOSAA

                                                 

                                                                                              La primavera 2. Akvarelli 2023 T.Yli-Rajala


Valokuvat ovat muistin palikoita. Niistä koostuu menneisyyden pyramidi, jonka sisään on haudattu farao. Muumio joka luulee liikaa itsestään, jonka sisälmykset on säilötty muovi-purkkiin. Sen kyljessä lukee päänsärkyyn, latinan kielellä. Valokuvia katsellessa saatan kuulla vanhoja säveliä vuosien takaa, sellaisia kuin Dona Dona Dona. Ja näenhän minä lopulta tuon Donnankin. Hän oli kuusitoista vuotias ja viihtyi minun matkassani minne kuljinkin, paljon ennen kuin minusta tuli farao. Donalla oli vihreä minihame ja hän oli meikannut silmänsä egyptiläiseen tapaan. Hän puhui minulle kielellä jonka olen unohtanut. Joku sanoi, että se oli nuorison slangia, mutta oli mitä oli, minua se siihen aikaan ihastutti. Joskus siinä oli turkulainen aksentti, toisinaan Kokkolan ruotsin.

Minun aksenttini on nyt vanhan äijän. Kiihtyessä se pyrkii vinkumaan. Tieto siitä rasittaa ja saa äkeäksi. Minkä sille voi että ikä alkaa painaa ja kuuluu puheessa; että sanat unoh-tuvat ja lauseet katkeilevat kesken puheen. Valokuvat kokoan taas pyramidiksi ja päätän karsia niistä kaikki mitättömät muistot. Niitä on kuitenkin vaikea löytää. Huomaan, että kaikki muistot ovat tärkeitä, niistä rakentuu koko elämä. Ja opettavaistakin valokuvien katselu on, sillä ne muistuttavat jokaisesta lyhyestä hetkestä. Siitäkin, kun seisoin puun rukoa vasten nojaten Dona kainalossa ja joku otti meistä valokuvan. Mustavalkoisen. Him meän ja harmaan. Sellainen oli myös Donan hymy joka on nyt lentänyt kauas pois. Minä lensin Pulkkilaan. 

Kasa valokuvia säilyy, yhtäkään en halua heittää roskiin. Niistä rakentuu elämä, joka on yhtä turha kuin tuo kasa. Siihen kasaan mahtuvat pettymykset ja vastoinkäymiset, se on hutera eikä siitä voi koota näyttävää korttitaloa. Joku voi puhaltaa sen hetkessä kumoon ja sanoa, että se on virtuaalitodellisuus jolta voi ja jolta pitää piiloutua. Sanoa, että minul-ta puuttuu suuntavaisto jonka avulla voin jatkaa matkaa ilman päämäärää.

Joku toinen on neuvonut, että valokuvia ei tarvitse koota ja pinota pyramidik si. Ne pitää indeksoida ja syöttää tietokoneen kovalevyn kitaan. Siellä ne sulavat puuroksi josta ei yksityiskohtia enää erota. Puuroa on tämä elämäkin, etten sanoisi peräti huttua. On näitä sateisia päiviä jotka mieltä masentavat ja tuntuu, että mistään ei tule mitään. Ei edes valokuvien järjestämisestä, jota olen liian kauan suunnitellut. (2024)

MIETTEHIÄ

Mainokset ovat hyödyllisiä. Niiden ansiosta tiedän mitä en tarvitse.

Miksi epäjumalat ovat palvojiensa näköisiä?

Mikä siinä ydinvoimakysymyksessä on asian ydin?

Missä on ehjä, pitkä ja kokonainen uni?`

Ihminen? Ajatukset kvarkkien rivitanssia ja tunteet kemiaa?

                                            Kala pyörillä on Närhen munat nimisen                                                                                        suurenmoisen muistelmateokseni kansikuva.                                                                               Löytyy ehkä kirjakaupoista. Kannen on suunnitellut 5                                                              vuotias tyttären tytär tai poika. He ovat asiasta erimielisiä.

                                            


lauantai 14. syyskuuta 2024




PALAVA KIRAHVI
                                LYHYTPROOSAA                                         


Hän ei tuonut rauhaa, me toimme sodan  Akryyli 2023 Kertttumaria

Kultaiset kehykset kapinakeväältä. Ne ovat mummin jäämistöstä, sen kuvassa oli joskus isoisä. Samana päivänä oli lehtikuvaaja napannut näyn makaavasta naisesta kadulla, vieressään hevosen kalmo. Sitä katsoessa muistan kertomuksen iso-isästä joka komen-nettiin seinää vasten ja kiväärien lukot rapsahtivat. Silloin, viime hetkellä joku huusi, älkää ampuko talon ainoaa työmiestä. Se ei ole tehnyt mitään pahaa! Kadulla lojui myös liikkumaton hevosen pää, sekin oli yhtä hievahtamaton kuin nainen. Näen nyt tänään vain vihreän pullon ikkunalla, ja mustia lintuja taivaalla. 

Minun käteni ovat mustat ja taivas on harmaa. Salvador suitsittaa palavaa kirahvia autiomaassa, kaukana siintävät vuoret. Päätä huimaa ja hetken ajan tuntuu kuin leijuisin ilmaan enkä painaisi yhtään mitään. Ruoho kasvaa korvista ja silmistä, suussa maistuu multa, ja mädäntyneet ovat lehdet sateen jälkeen. Silti minä ajattelen tässä ja nyt, ja huomennakin ajattelen. Olen olemassa.

Avaan päivän lehden ja taas sen kuvassa on kadulla makaava nainen, vieressään hevosen raato. Palava kirahvi tanssii talojen katoilla, vanhoista raunioista kasvaa ruoho. Hetkel-lisesti tuntuu kuin olisin saanut siivet ja korvissa kaikuu taas kiväärien pauke. Ajattelen, että jos hänet olisi silloin ammuttu, ei minulla olisi perhettä. Kaikki he ovat vain tulemat-toman tulevaisuuden haamuja, ääniä ja iloista naurua vailla. Näen heidänkin kuvansa kehyksissä ja mietin. En olisi minäkään olemassa. Elämän tarkoitus on leikkiä elämällä sanoi Kundera. Hän tiesi, koska oli itse piirileikin keskiössä.

Nykyään kuvat pyörivät television ruudussa. Ne ovat kuolleita, mutta pitävät silti kovaa ääntä. Ne huutavat apua katsojilta, jotka ovat voimattomia eivätkä tiedä miten auttaisi-vat. He napostelevat pähkinöitä ja keksejä ja ovat välinpitämättömiä koska mikään mitä tapahtuu ruudussa, ei koske heitä. Katson vieläkin kuvaa. Siitä on tulossa minulle pakko-mielle. Ilta piirtää taas puiden hahmot ja näen tummat linnut rypäinä oksilla. On vaikea uskoa todeksi sitä mikä ei liiku. On vaikea liikuttaa todellisuutta. Vesijohtojen pisarat tip-puvat, muurit hengittävät ääniä. Kysymys on siitä mikä on ja mikä on olematonta, minä vai nämä ajatukset. Kattojen yli nousee huuto, jossakin ammutaan. Pääskyset palaavat taas lentääkseen sinne tänne.

Jotkut sanovat että ei ole ovea, varjo seinässä hämää sinut ja sydän on kone. Ajatus on kvarkkien tanssia ja jumalasi tottelee sinua, elämä on yksi. Älä katso aurinkoon, se sokai-see ja kadotat tien. Älä katso katua jonka jalkakäytävällä makaa nainen, hänet on rais-kattu ja ammuttu siihen. Kaikkialla makaa raiskattuja ja ammuttuja naisia ja lapsia, vanhuksia jotka eivät jaksa juosta. Kaikkialla juoksee tunnuksettomia sotilaita, jotka rakentavat oman taivaansa valtakuntaa. Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan teille rauhaa, Jeesus sanoi. Hän ei tuonut rauhaa, me toimme sodan. Näen kuvaruudussa raiskattuja naisia ja ajattelen, että ensimmäinen ääni jonka lapsi kuulee, on äidin sydän. Ja laukaus on viimeinen.

Ajatuksenpäitä:

Ensimmäinen ääni, minkä lapsi kuulee on äidin sydän.

Turha koota tavaraa. Perikunta riitelee siitä ja myy loput huutokaupassa

Stalin oli nero. Hän kokosi ympärilleen vasemmiston alymystön

Stressi valvottaa öisin. Päivisin se nukuttaa minua

Saisinko nyt rauhassa vaipua vanhuuden höperyyteen?

Kokeilin uteliaisuutani tekoälyn apua kun minulla ei omaa enää ole. . Se käänsi kaunokirjallisen tekstin arkiseksi raportiksi, jossa ei ollut mielikuvituksesta jäljellä häivähdystäkään. Kone ei ymmärrä tyylikeinoja, sillä on vain englanninkielestä omaksuttu käsitys sanajärjestyksestä. Persoonallisimmat suomen ilmaisut se karsii niin, että lopputuloksena on kuivettunut, neulasiaan tiputtava joulukuusi ilman tähteä ja koristeita. 

Vielä toinenkin epäkohta tässä elämässä. Minä vierastan geminaattoja, ne ovat rumia.  Ryväs on suomea ja taipuu rypäitä. Kuka keksi lykätä sanaan turhan peen, "rypäs". Itämurteissa geminaatta kuuluu asiaan, mutta minun korvissani se on ikävä torakka. Nimittäin se ryppäitä.

Kala pyörillä, kansikuva kirjaan Närhen                                                                                                         munat.Löytyvät kirjakaupoista.

                                                                                                                            


perjantai 6. syyskuuta 2024





N A I N E N


Toissapäivänä en nähnyt rakkaintani
ei tuo tullut eilenkään
Ellei hän käy tänään,
mitä minä teen?
Huominen on pitkä, täynnä ikävää.


Lyhytproosaa
Meillä on syytä olla kiitollisia luonnolle, joka ymmärsi tehdä selvän eron sukupuolten välille. Nuoresta pitäen olen tarkkaillut naisia, koska heidän olemuksensa on aina viehättänyt. Olkoonpa nuori tai vanha, naisessa on kiinnostavia ominaisuuksia. Kun heitä haastatellaan televisoossa, on ilo seurata heidän ilmeitään, silmäyksiään ja vakuuttavia katseitaan. Ja voi sitä ääntä! Se eroaa selkeästi miesmäisestä urahtelusta ja sitä ryydittävät viehkeät hymyt, jopa silloinkin kun virnui-luun ei olisi aihetta. Naiset ovat enimmäkseen kauniita, ja heidän äänensä on hunajaa. Ei se kuitenkaan liian makea saa olla, koska se tekee miehisen vastapuolen epäluuloiseksi.

Puhuessaan naiset elehtivät kuin etelämaalaiset, vaikka olisivat kotoisin Inarista. Sellainen on ikivanha tapa aina kivikaudelta asti, niin uskoisin. Elehtimisen tarkoitus on vakuuttaa totuus ja lisätä jännitettä, joka syntyy helposti haastateltavan ja haastattelevan miestoimittajan välill, ja syn-tyi jo leirinuotiolla. .

Käsitys totuudesta kyllä vaihtelee ja on hyvin yksilöllistä.  Mies kun on aivan myyty, jos haastatel-tava on vielä nätti ja sillä on vapaasti hulmuavat hiukset. Ainakaan minä en pidä siitä, että nainen kampaa hiuksensa kireästi pään pintaan, tekee jakauksen keskelle ja ajattaa näyttävimmät paikat sängelle. Heidän pitäisi ymmärtää valita kaupasta naisellisia vaatteita ja siroja kenkiä, hameen normipituus olisi tuossa polvien hujakoilla. Ja tottakai naisen ympärillä leijuu hien ja valkosipulin sijaan kukkaistuoksu, koska hän on kukka. Vaan ei se halpa haju saa olla, nuuhkaisu sen ratkaisee. Minä tiedän tämän, sillä nuoruudessa lahjoitin ihastuttavalle tytölle hajuvesipul-lon. Sen nimi oli Tosca, ja vasta jälkeenpäin äkkäsin, että nomen est omen, nimi on enne. Siis tämä Tosca, jonka hän äänsi suomensuotsiksi tuskaLemmenkokemus oli tuskallinen, koska se jäi ilman vastakaikua. 

Jo Tsaikovski havaitsi, että naiset muistuttavat joutsenia. Hän sävelsi heille Pienten joutsennten tanssi nimisen balettiosuuden. Siinä nätit tytöt esittävät viehkeää rivitanssia. Epäilen, että jos säveltäjä olisi ollut suomalaiden, niin pienillä joutsenilla olisi nokialaiset kumisaappaat ja heillä olisi kirjavaksi värjätty irokeesikampaus. Meille kun on omaksuttu läntinen kulttuuri, niin minkäs teet. 

Kaiken kaikkiaan olen ehdottomasti sitä mieltä että tasa-arvon nimissä vouhkaavat kansalai-set ovat väärässä ja joutavat muuttamaan Afganistaniin. Ei tasa-arvo ole tasapäisyyttä, sen tote-sivat jo ranskalaiset suuren vallankumouksensa huumassa. Kyllä elämä on paljon rattoisam-paa kun meillä on rinnallamme naisia. Heidän kanssaan on vain opeteltava elämään säälisesti ja tiedettävä tarkoin mitä sanoo ja sanooko yleensä yhtään mitään. (2024)

Runo: Rakasta sinä vain. Valikoima vanhaa japanilaista laulurunoutta. Suom. Kai Nieminen, Tammi 1986. 

Miettehiä:
Nainen. Siis potentiaali?
Ihmisellä on kaksi päätä. Toiaasella ajatellan, toislle piereskelään.

Asia: woman, fröökynä, schöne Fraun, la bella donna, ilus naine

Rattoisaa perjantai-iltaa


 

lauantai 31. elokuuta 2024



 EI TÄS MITTÄÄ 
Lyhytproosaa vähä dekkarin muodossa



                                                                      

Jätin auton torin reunaan ja maksoin tolppaan vaaditut kolikot. Oli jotenkin rauhaton olotila, sillä joku ajoi minua takaa. Tämä joku piilotteli nurkan takana, näin hänet vilaukselta. Oliko hänellä pistooli kädessä? Mene ja tiedä. Lukitsiin auton kaukosää-timellä ja lähdin varovasti liikkeelle, ympärille vilkuillen. Tuntematon lähti seuraa-maan ja yritti olla huomamaton. Mietin millainen maailmankatsomus miehellä on, lieneekö tuo ihan niitä miehiä, joiden paidan selkämykseen on kirjoitettu punaisella tekstillä: vapaamielinen. Puhuessaan hän käänsi selkäpuolensa aina toiseen suuntaan, niin että sanat tippuivat katukiveykselle ja sotkeutuivat ohikulkijoiden kenkiin. Näky oli kuvottava, ja niinpä minä vältin tuijottamasta piilottelijaa joka luuli olevansa turvassa. Katsoin kuinka hän kävellessään kumarteli poimimaan jalkakäytävän syrjästä paidalta tippuneita kirjaimia.

Jossakin täällä puiston takana on tuttu kerrostalo, niin minä muistelin. Sen har-maa hahmo ilmestyi näkösälle ja päätin luikahtaa sisään väärästä porrasaukosta. Ryö-min kierreportaiden alle piiloon, eikä aikaakaan kun mies astui ovesta ja lähti kiipeä-mään portaita ylempiin kerroksiin. Hän ei arvostanut hissikyytiä. Pistooli pullisteli möykkynä housun taskussa. Nousin kyykystä ja lähdin etsimään seinään kiinnitetystä taulusta talon asukkaiden sukunimiä. Vilma Metsäketo oli tuttava pikkujoun ajoilta. Hän oli artisti, mutta en nyt muuistanut minkä taiteen alalta. Tämä nainen oli paitsi viehkeä, myös niin suulas ettei aina muistanut mihin sanoillaan tähtäsi. Joulupukkiin hän suhtautui varauksella ja nimitti minua tontuksi.

Koputin ovea koska en halunnut herättää pistoolimiehen huomiota. Tämä oli ehät-tänyt jo katolle asti, koska kuulin talonmiehen moittivan häntä asiattomasta oleilusta asuntoyhtiön katolla. Ja vielä tupakoimassa siellä. Vilma avasi oven ja tunnisti minut oitis. Hän räpytteli silmiään ihastuneesti. Tule sisään ettet vilustu, hän kuiskasi. Muistinkin nyt heti, että Vilma piti matalaa profiilia ovinaapureiden takia. Hän ei halunnut herättää näiden kateutta vieraillaan, joiden joukossa oli hyvinkin merkit-täviä yhteiskunnan tukipylväitä. Poliitikkoja sekä neuvoksia, jopa suntioitakin.

Kerroin Vilmalle ongelmastani. Joku ajaa minua takaa ja sain eksytettyä miehen ylä-kerran portaiisiin ja katolle. Talonmies piti hänelle juuri äsken puhuttelua.

- Ei täs mittää, Vilma vakuutti. Mie keitän meil kohvit ja juuaa ne olohuonees peiton alla. Jos hää tänne tulloo ni ei hää mittää huomaa ko mie veän peiton silmie ettee.

- Siis minunko vai hänen, kysyin epäluuloisesti. - No miun tietysti, Vilma sanoi.

Ja niin Vilma keitti kohvit ja sitte myö yhes mentii peiton alle. Se ol semmone tilkku-täkki, ja siin ol linnu kuvvii.

Ovikello soi, mut ei hää sille pyssymiehelle joutant ovvee avvaamaa. Ja nii myö juotii siin vaaliaks paahettuu kohvii. Pyssymies tul sissää omilla avvaimilla ja kuulu avvaavan kaljapullon korkin. Istui pöydän ääreen niin, että saatoimme nähdä hänen parsitut sukkansa ja risat kengät. Pistoolin mies pani pöydälle ja ryhtyi taas tupakoimaan. Ulkoa kuului poliisiauton pillin ujellus, mutta se tuntui ajavan sataman suuntaan.

 Mutta mie olin tyytyväine ko  lehtimies Tintti kapteeni Haddokin vieraana. 

AATTELUJA

Ovatko olut ja tulot kääntäen verrannolliset?

Ovatko hengen palo ja järjen valo jotenkin identtiset?

Onko niin, että vain huppu päässä saa pankinjohtajan heltymään?

Pelon korva, joka kuulet hengityksen. Pelon silmä, joka näet lävitseni.  Antakaa minun sulkea teidät hetkeksi vakan alle

Pariisin Rauha? Epäilen sen naikkosen moralia.


 




lauantai 24. elokuuta 2024

            
    
        




ISÄNMAA 
 
LYHYTPROOSAA
                    

Spes patrie
                           Akvarelli 1998 T.Y-R.                             

                

Lapsi syntyy ympäristöön jossa hän oppii puhumaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Se on kulttuuriympäristö joka on hänelle elämän alku. Ilman omaa kulttuurin identiteettiä kasvanut ihminen joutuu voimakkaiden ideologioiden pyörteeseen ja hänestä kasvaa vähitellen helppo ja voimaton saalis imperialismin verkkoihin. Ihminen joka ei ole mitään eikä ole mistään kotoisin, arvostaa vain pintapuolista menestystä ja kääntää nenänsä aina siihen suuntaan josta leijuu rahan haju. Hänestä tulee puolustuskyvytön saalis kansainvälisille talouden ja politiikan markkinoille. Hänestä tulee myös tunteeton pyrkyri, joka juoksee vain rahan ja ulkonaisen menestyksen perässä. Ilman kansallista identiteettiä kasvanut lapsi ei koe perhesitetä tärkeinä. Hän ei ymmärrä, että perheen sisäinen koheesio antaa voimaa ja turvaa ja että sen käyttämä kieli, tavat ja ajattelutapa kumpuavat syvätä ihmisen olemuksesta. Ilman tuota tuntemusta ihminen on kuin kala kuivalla maalla. Oman identiteetin tunnustaminen auttaa luomaan myönteisiä asenteita myös muiden ihmisten ja kansojen olemassaoloon. Se antaa terveen pohjan yhdessä elämiselle ja lopettaa riidat ja väkivallan, joka pyrkii alistamaan ja yhdenmukaista-maan kaikki samaan muottiin.

Onko kansainvälisyyttä, että asiakkaita kieltäydytään palvelemasta näiden omalla kielellä heidän omassa maassaan? Se on rasismin muoto, ja ilmaisee asenteen, että kaikki eivät ole tasa-arvoisia. Vain yhtä ainoaa, keinotekoisesti opittua ja vierasta kieltä pakotetaan puhumaan. Se palvelee indoktrinaatiota, joka tähtää samankal-taistamisen hyväksymiseen. Jos perheessä aletaan puhua vain vierasta kieltä siksi, että lapset oppivat käyttämään vain sitä ja ajattelemaan sen ehdoilla, tehdään lapsille väkivaltaa. Heiltä riistetään mahdollisuus oppia oman elinympäristönsä kulttuuri. Heidän elämäänsä rajoitetaan väkivaltaisella tavalla, ja heistä tulee avuttomia uhreja. Heistä tulee myös välinpitämättömiä, itsekkäitä ja tunteettomia vaeltajia jotka eivät tunne olevansa koskaan kotona.

Äidinkieleksi katsotaan se kieli, joka on ilmoitettu lapsen äidinkieleksi silloin, kun hänen nimensä ilmoitetetaan väestörekisteriin. Äidinkielen voi myös vaihtaa kirjal- lisesti väestötiedoista vastaavalle tietorekisterille. Lapsen tulevaisuus, hänen kansal-linen identiteettinsä alistetaan näin vanhempien satunnaisten mielijohteiden ja pel-kojen varaan. Heitä "kansainvälistetään" lupaa kysymättä. Tällainen menettely on tuttua totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa lapset ovat valtion omaisuuttta.

Tuollaisten lasten isovanhemmat ovat pitäneet puolensa ja taistelleet ulkopuolelta tuvevia vaatimuksia ja väkivaltaa vastaan. Ovatko nykypäivän kansainvälisyyden nimissä konhottavat vanhemmat unohtaneet mitä  tarkoitetaan sanoilla äidinkieli ja isänmaa?

Asia: Äidinkieli. Mitä on konhoottaminen? Kysy eteläpohjalaiselta. 

SAIVARRUKSIA:

Merkkien palvominen on oire aivojen rappeutumisesta 

Kärpäsen sielunelämää: kunpa löytäisin jostakin sen tunkion

Korkein valta kuuluu kansalle. On vain ratkaistava ongelma siitä, mille kansalle.

Moni kirkko seuraa aikaansa ja modernisoi Kristuksen

Mikä on tyyli? Se olet sinä itse, joka näyt kirjoittamiesi kirjainten rakosista.



 


lauantai 17. elokuuta 2024

 

                                         


ELÄMÄN  TARKOITUS
Lyhytproosaa

  

                                                            Todellisuuden varjossa. Akvarelli 1997 T.Y-R. 


Ikä painaa askelta. Näin pihakeinun, jolle aioin istua hetkeksi levähtämään. Olin lukenut Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies, ja silmiä rasitti niin että niitä piti lepuuttaa. Kirjaa lukiessa oli palannut mieleen Kunderan toteamus, että elämän tarkoitus on leikitellä elämällä. Luin myös, että Kunderan mieleen olivat samat kirjailijat kuin minun. Kafka, Nietsce, Garcia Marquez. Se yllätti, en ollut aiemmin tuota tiennyt enkä ajatellut.  

Etsin kritiikkiä, mutta löysin vain kehotuksen tutustua seinioreille tähdättyyn lyhyt-psoosaan. Sekös alkoi kiukuttaa. Jaetaanko kirjallisuus nykyään ikäluokkiin? Mitä on senioreille tarkoitettu teksti? Kuka määrittelee proosan ja lyriikan aluerajat, alle kol-mekymppinenkö kriitikko  joka tietää ja tuntee kaiken. Minulla on kyyninen käsitys, jonka mukaan lukijat voi nykyään jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka eivät muka jouda lukemaan, ja niihin jotka eivät osaa lukea. He vain silmäilevät ja ajattelevat samalla niitä näitä.

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta. Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? (Petrarca)

Lukutaitoisia kiinnostavat elämäkerrat, ajanvieteromaanit ja palkitut, kustantajien mainostamat tylsät arkiset kertomukset. Niitä sanotaankin kertomakirjallisuudeksi, kaunokirjallisuutta ei ole. Jo sana "kauno" vaikuttaa arkaaiselta ja herättää vasten-mielisyyttä. Kuivaa ja puisevaa kertomaa romaanin olla pitää, ei venkoilua. Eihän kukaan järkevä ihminen voi uskoa, että heteka hirnuu ja syöksyy ikkunasta ulos va-pauteen. Potkii vielä takajaloillaan lähtöterveiset. 

Isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon harjalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli kääntynyt vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minuun. Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, kehaisin. Aina silloin täl-löin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä ihastuttaa todel-lisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnel-la väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen roskat ja lähteä taas nukkumaan. (2024)

Ajatuksenpäitä:

Hän on täällä tänään. Nimittäin tämä ulosottomies.

Huominen on aina eilisen takana

Minä: isä, onko käärmeellä häntä? Isä: ei sillä muuta olekaan.

Kansakunnan kaapin päältä löytyy vain tomua

Kirjailija on kuin viinapullo. Täytenä arvostettu, tyhjänä joutaa maantien ojaan

Asiat: Milan Kundera. Jyri Schreck.  








lauantai 10. elokuuta 2024

 



M U I S T O                Lyhytproosaa


De profundis clamo ad te domine

Maurin muistolle

                         
                                                                        Syyspuut. Akvarelli 1990 T.Yli-Rajala

Maurilla oli kolme hyvää tuttua joilta hän haki turvaa vaikeissa tilanteissa. Ne olivat läänin poliisipäällikö, nimismies ja kirjastonjohtaja. Viimeksi mainittu poltti vain kerran sulakkeensa ja töytäisi hänet ulos hengen temppelistä. Läänin poliisipäällikön ja nimismiehen kanssa seurustelu hoidettiin matalalla profiililla. Niistä kylällä saatiin tietoa vain pitkistä jaksoista, jolloin Maurin kuultiin olevan lomailemassa jossakin lepokodissa. Se oli luultavasti veteraaneille tarkoitettu, sillä olihan yleisesti tiedossa että Mauri oli toiminut keskitysleirin komendanttina. Tämä kävi ilmi tapauksesta, jossa lukion historian tunnilla käsiteltiin ohimennen keskitysleirejä. Oli kevät ja ikkuna auki, tuntia seurasi ulkopuolella myös Mauri. Hän työnsi päänsä ikkunaan ja teki kunniaa, esitteli itsensä saksankielellä leirin komendantiksi. Tarina ei kerro, kutsuttiinko hänet luokkaan kertomaan muistelmiaan vai kutsuttiinko paikalle poliisi.

Monet ihmiskontaktit olivat hänen hätähuutonsa yksinäisyydessä. Kuka häntä olisi kuullut? Missä olivat ne hurskaimmat kristityt, jotka olisivat häntä tosissaan ja vilpittömäsi kuunnelleet? He esiintyivät messuissa ja seurakunnan kahvitilaisuuksissa. 

Mauri oli vammatunut autokolarissa murrosikäisenä. Kun työtä oli toipilaana vaikea saada, hän päätti ryhtyä kyläjuopoksi. Hän oli terävä ja lahjakas nuori mies, joka oppi soittamaan pianoa. Kadulta hän poikkesi joskus taloon ja pyysi saada vähän soitella. Taisi olla ainoa kerta, jolloin kylässä kuultiin Chopinin etydejä tai Schubertin liedejä. Ihan yhdentekevää, koska kylän vallasväki vieraili vain roskamusan festivaaleilla. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan moisista säveltäjistä. Jos olivat sattumoisin kuulleet, he luulivat että kysymyksessä ovat huippu-urheilijat tai kitarabändin artistit. Mauri sen sijaan oli hyvän päivän tuttu jopa Verdin kanssa, ja yhdessä tämän kanssa hän hyräili laulua Violettalle.

Maurin edesottamuksia seuraattiin huvittuneesti. Häneen suhtauduttiin kuin kehityksessä vähän jälkeen jäneeseen mieheen, hänen esityksilleen naureskeltiin. Jos häntä tarkemmin katsoi ja seu-rasi, niin kaiken pelleilyn takaa paljastui mies, joka salaa nauroi niille jotka häntä arvioivat. Maurin puheista häivähti aina silloin tällöin salainen iva, jota sen kohteeksi joutuneet yksivakaat ja totiset torvensoittajat eivät älynneet.

Mauri esitti teatteria jossa hän oli sen lahjakakkain näyttelijä. Hänen ympärillään pyöri vain mitättömiä statisteja, jotka päättivät lähettää hänet hoitolaitokseen lepäämään. Hän asui ahtaassa ulkorakennuksen kopperossa, josta käsin teki päivittäisiä lenkkejä ympäröivään kaupunkiin. Kaveripiiri koostui samanlaisista syrjäytyneistä joita vastaantulijat yrittivät vältellä. 

Kerran syksyllä, kun ilta pimeni ja hyytävä kylmyys satoi maan yli, Mauri  oikaisisihe puiston penkille ja muisteli mielessään Bachin urkusävellystä Stirb in mir Welt und alle deine Liebe. (2024)

AJATUKSENPÄITÄ

Subsidiariteetti takaa meille perinteisen humalan

Suomalainen mies itkee yksin ja kiroilee porukassa

Suurimmat sankarit esiintyvät vain paraateissa

Seisovassa vedessä näet oman kuvasi, mutta se alkaa haista

Asia: Mikä ero on lyhytproosalla ja arkielämän raportoinnilla?

     

lauantai 3. elokuuta 2024



HISTORIAN  PAINOLASTI

Lyhytproosaa

 

             Humanitas, sol invictus


Seurasinpa miestä joka kantoi raskasta taakkaa ja kuului puhuvan itsekseen. No, en minä häntä kävellen seurannut vaan tarkoitan, että katseella. Taakka oli niin painava, että mies taipui vähän takakenoon ja oli vähällä kaatua selälleen. Hän piteli vasem-malla, siis joutilaammalla kädellään kiinni hatusta joka mieli lähteä lentää viipot-tamaan pitkin kujaa. Matkan päässä oli pieni kuormuri, jonka lavalle hän heitti taakkansa. Olin kuulevinani vaimeaa kiroilua useammalla kielellä. Erotin siitä venä-jän, saksan ja espanjan, siis kielet joissa on kohtalaisen voimakas ärrän pärryytys.

Eikä mies jättänyt tätä salaperäistä toimenpidettä yhteen kertaan, vaan jaksoi kulkea samassa puuhassa yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä hän lavalle kantoi, käväisi ky-symys jo mielessä. Ettei vain ole pakkomielteinen siivousintoilija? Hivuttauduin uteliaasti ja huomaamatta lähemmäs lavaa. Hajonneista kantamuksista paljas-tui sadoittain kirjoja. Kovaselkäisiä ja pehmeäkantisia, resuisia ja ehjiä. Jotkut lavalle tipahtaneet teokset paljastivat esilehtensä. Niissä oli exlibriksiä ja kirjan lahjoittajan omakätisiä nimikirjoituksia. Hyvän joulun ja uuden vuoden toivotuksia, runon pätkiä ja päiväyksiä.

Onpa äijällä tuttavapiiriä, minä ajattelin vähän kateellisena. Onko mies tullut uskoon ja päättänyt luopua kaikesta turhasta omaisuudesta, sellaisesta ainakin kuin mitä kirjat ovat. Jos ne on joskus luettu, niin ei niillä nyt enää mitään tee. Eikä lukemat-tomia kannata mukanaan rehata. Iso kirjahylly oli aikoinaan statussymboli, nyt se on vain ikävä pölypesä. Riittää kun miehellä on merkkivaatteet, merkkikengät ja muut vetimet, ehkä vielä liituraitahousut, ja kaulassa tietysti solmio, jopa rautatieaseman weeseessä vierailtaessa. Pitää miehellä olla rouvakin, sitä lajia joka panee hänet työpäivän jälken siivoamaan. Kirjakasan takana piileskeli vielä taidettakin. Ei se korkeatasoista ollut, mutta sellaisia joka kodin seinäkoristeita. Äijä on päättänyt korvata ne painetuilla brosyyreilla, minä epäilin.

Kun mies poistui hetkeksi paikalta, kiipesin lavalle ja tutkin vähän kirjllisuutta. Kättelin siinä vanhoja tuttuja. He olivat kärsineen näköisiä krjailijoita ja vähemmän nimekkäitä taiteilijoita. Dostojevski, Timo K. Mukka, Stancu ja muita. Valitin heille kovaa kohtaloa Eihän tällaista saisi nykypäivinä tapahtua. Mikä hemmetin natsi tämä mies on, aikooko se koota näistä kirjoista ja taideteoksista rovion johonkin kadun kulmaan? Siinä minun edessäni värjöttelivät Karamazovin veljekset, Syntisen laulun laestadiolaiset ja Sinuhen vanhemmat, Senmut ja Kipa. Lampedusan seireeni ja Garcia Marquezin eversti, joka turhaan odotteli kirjeitä maaseudulla. Eivät he melunneet eivälkä enää edes sadatelleet. Kirjasäkkien seutuvilta kuului nyt vain tyytymätöntä muminaa.Joku vihjaili kulttuurin vallankumouksesta.

Sivistynyttä porukkaa, minä mietin. 

Mies palaili takaisin pihalle ja pani toimeksi. Hän käynnisti auton ja lähti kuljetta-maan raskasta painolastia polttouuniin ja roviolle. Näin tuli maailma taas vapau-tetuksi historian painolastista ja saatiin enemmän aikaa ja tilaa poliittiselle debatille ja palkintokaapeille, tietokilpailuille ja lauantaitansseille.  Urheilun palvonnalle ja turhalle puhumiselle. (2024)

AJATUKSENPÄITÄ

Taiteilijoilla on huono itsetunto. He haluavat nähdä itsensä muiden silm

Klasisessa sinfoniassa on neljä osaa. Minun sinfoniassani on vain yksi. ja sekin keskeneräinen

Miksi suljit oven ja jätit meidät pohtimaan onko sen takana vain tyhjää?

Millä mitataan matka liian kauas?

Piru on primus helvetissä. Hänen seuranaan on siellä vain sekundaa.


perjantai 26. heinäkuuta 2024

 


 T A K A P E R I N            Lyhyttäproosaa

Kuva: Hämmentynyt mies. 

Piirros 2019 Tarmo Yli-Rajala

 

Mies kulki takaperin taakseen katsomatta ja kompastui kadun reunakiveen. Talon seinässä oli katuosoite, siinä luki Eteenpäin. Se oli kursiivilla kirjoitettu, ja kun hän nousi takaisin jaloilleen, hän näki että kaikki kirjaimet kääntyivät väärään suuntaan. Ärrä katsoi vasemmalle ja tarkemmin katsoen sitä ei edes ollut tuossa kohtalokkaassa sanassa. Jokin oli mennyt tänään vinoon, hän ajatteli ja lähti jatkamaan matkaansa. Kaatuessa oli päämäärä jotenkin päässyt luiskahtamaan mielestä ja kengässä oli kivi. Se tuntui joka askeleelta kivulta joka kiipesi nilkasta pohjetta myöten nivusiin asti. Alkoi särkeä päätäkin.

Syitä kaatumiseen mies pohti kuumeisesti ja yritti muistella mihin oli menossa ja miksi takaperin. Puoluetoimistosta hänet oli lähetetty matkaan. Luultavasti kysymys oli gallupista, joka oli tehtävä vastaan tulijoiden keskuudessa. Kun hän nyt vilkuili ympärilleen, hän huomasi ettei vastaan tulijoita täällä ollut, vaan kaikki kulkivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ja mikä merkittävintä, niin ihmiset kulkivat tällä kadulla kaikki takaperin. He kävelivät varovaisesti, jopa kepillä katua tunnustellen. Olivatko kaikki täällä näkövammaisia, mies pohti ja pysähtyi raapimaan päätään. Toimenpidettä varten oli pakko riisua hattu päästä, ja niin pääsi tuulen puuska tempaisemaan sen vierimään eteenpäin. Ei muuten niin väliä, mutta kun hatussa oli paperilappu johon oli kirjoitettu ohjeet gallupia varten. Niistä ohjeista hän muisti vain yhden pätkän lauseesta. Haastateltavaa piti lähestyä ystävällisesti hymyillen ja kysyä eikö olekin niin, että… Ja siinä koko juttu. Ei hän enempää muistanut vaikka oli nyt jatkanut matkaa jo etuperin.

Siinä kulkiessa tuli mieleen myös radikaali vaihtoehto. Ehkä minä lähdin matkaan vääräsrä toimistosta. Ehkä voisin vaikka vaihtaa puoluetta, ehkä voisin valita niistä useampiakin. Ei koskaan tiedä miten maailma huomenna makaa, voi olla että saadaan vallankumous ja kaikki palaa entiselleen. Voi käydä niinkin, että minut irtisanotaan irti  työpaikasta ja lähetetään lääninvankilaan, vaikka niitä ei edes enää ole. Ehkä ne panevat minut uudelleenkoulutus keskukseen tai autiolle saarelle jonkun rokkiartistin tai  politrukin kanssa. Voisinko sittenkin kääntyä oikeaan suuntaan ja jatkaa matkaa taas takaperin, mutta entistä varovaisemmin.

Näitä pohtien mes palasi takaisin sinne mistä oli lähtenyt, puoluetoimiston ovelle, ja astui sisään. Hän oli päättänyt kysyä sieltä neuvoa, koska tunsi olonsa hyvin epävarmaksi ja oli muutenkin kovin neuvoton.

AATELMIA:

Karhun korvaa rupesi kutiamaan .Sieltä löytyi Dudajev niminen hiiri

 Kesti tuhat vuotta ennen kuin suomalaiset älysivät asuvansa Euroopassa. 

Kansallista humalaa seuraa aina kansainvälinen krapula

 Kateudesta on vain kukon askel pilkkaan.

Koho kelluu mutta mitä miettivät kalat?

Asia: Topsy turvey. Backwards.