V I E R A S

Aamun usvaa (T.Yli-Rajala 1996)

Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena, sitä vanhemmaksi hän tulee. Olin tuntenut hänet jo vuosikymmeniä, kouluajoilta asti. Muistin että hän ei pitänyt vaaleasta sinipunasta. Tämän hän sanoi kun näki minulla tuon värisen kynän. Hän oli roteva ja liikuntatuntien kingi, hänet valittiin aina ensimmäisenä joukkueeseen. Tytöt ihailivat häntä salaa ja näkyvästi, hän oli kaiken muun hyvän lisäksi myös komea ulkonäöltä. Hän menestyi opinnoissa ja voitti kirjoituskilpailut. 

Oli kerran arvelua siitä kenestä mitäkin aikanaan tulee. Kun minun vuoroni tuli, hän katsoi kohti ja nauroi hyväntahtoisesti. Sinusta tulee munkki, Olet aina omissa ajatuksissasi ja hiljaa niin, etten ainakaan minä tiedä mitä sinä ajattelet. Pelkäät naisia ja siksi sinä jäät joko vanhaksi pojaksi tai löydät tavallista rumemman tytön. Olimme ystäviä, mutta silti hän usein näki kaikki minun heikkouteni. Se mitä minä hänestä näin, oli hävettävää. Joskus herkkänä hetkenään hän kertoi mikä oli hänen mielivirtensä. Se yllätti minut, koska en koskaan ollut huomannut häntä mitenkään uskonnolliseksi. Hän häpesi tuota heikkouttaan. 

Keski-ikä etäännytti meidät kauas toisistamme. Sitten kuulin, että hän oli joutunut sairaalaan vakavan taudin takia. Koska olin työmatkalla samalla paikkakunnalla, niin päätin käydä häntä tervehtimässä. Sairaalassa minulle sanottiin, että hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan vieraita, vaikka tiesi kuka oli vierailija. Viivyin useita päiviä työmatkalla ja palatessa päätin uudelleen käydä sairaalassa. Nyt se onnistuikin ja minä kauhistuin vanhan ystävän olemusta. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät uivat syvällä mustissa kuopissa. Hänen äänensäkin oli kuin ruosteisen saranan kähinää. 

- Minä kävin täällä melkein viikko sitten, sanoin hänelle. Miksi sinä et silloin halunnut tavata? 

Ystävä näytti hämmentyneeltä ja selitti:

- Minä olen maannut täällä sairaalassa jo monta kuukautta eikä kukaan entinen tuttu ole käynyt katsomassa. Yksinäisyydessä ja tuskissani minä anoin apua ja sain tänne oudon vieraan. Hän on istunut täällä minun vieressäni ja lohduttanut minua aina kun kivut ovat olleet pahimmillaan. Mutta nyt kun sinä ilmaannuit, hän sanoi ettei enää itse tule vaan sinä saat jatkaa siitä mihin me jäimme. 

Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena, sitä vanhemmaksi hän tulee, sanoi Novalis ja oli oikeassa. Hänen katseensa alkoi pelottaa minua ja olin hämmentynyt. – Mihin te sitten jäitte? Sain vaivoin soperrettua. 

- Jos et tiedä mihin olet menossa, et päädy mihinkään, vieras sanoi. Mutta jos pakenet ja katsot vielä kerran taaksesi, näet ystävän.

Sairas katsoi minua mutta näytti epävarmalta kun vielä jatkoi: vieras katosi samalla kun sinä avasit tuon oven. En muista milloin hän siihen tuli enkä sitäkään miksi hän päätti lähteä.  

Sinuun turvaavat ne jotka nimesi tuntevat, sillä et hylkää niitä jotka sinua etsivät

(Psalmi 9:11) 

ALLEGRO

Dystopiaan 

(Katkelma käsikirjoituksesta)

                                            Kuva: Dystopia ( T.Yli-Rajala 2020)  

Möhään iltapäivällä näin ikkunasta kuinka muulien vetämät vankkurit kolisivat talon takana, tyhjällä mukulakivetyllä kadulla. Lasti oli huolekkaasti peitelty pressulla ja sen kulmien alta törrötti jäykistynyt jalka. Ajomies sytytti tupakan ja hetken aikaa minun mieleni täytti katteeton turvallisuuden tunne. Ajattelin näin, että elämä jatkuu vaikka ovet ja ikkunat on suljettu. Harvat ihmiset joita joskus kiirehtii jalkakäytävillä, näyttävät kulkevan todellista päämäärää kohti vaikka eivät tiedä missä se on. He nimittävät sitä vapaudeksi, mutta minun mielestäni se on anarkiaa. Kaduilla ammuskelu ja terrori keskellä vilkasta katua ei ole oikea tavoite.

Vähän myöhemmin ilmestyi kadun päähän sotilaspartio, joka tutki tarkoin kaikki rakennukset. Siksi minä piilouduin syvään komeroon, mutta kylläkin ihan turhaan. Sotilaat tyytyivät vain pintapuoliseen silmäisyyn, koskettelivat lukittujen ovien kahvoja kuin niitä hy-väillen. Yksi huomasi minut komeron pohjalta ja viittilöi niin, että ymmärsin hänen pyytävän tulta tupakkaansa. Se lerpatti palamat-tomana suupielessä. Kaivoin taskusta sampoaskin, raapaisin ja yritin hymyillä luottavaisesti. Millainen sää siellä on, kysäisin, mutta mies vain katsoa mollotti ja puhui outoja. Hän oli ilmiselvästi ulkomaa-lainen. Niihin en halunnut luottaa. 

Sotilaiden askeleet lopulta etääntyivät ja minä aloin ajatella Mariaa. Mietin mihin hän oli nyt matkalla ja oliko hän yksin, vai oliko saanut jo matkaseuraa. En osannut päättää  lähtisinkö heti häntä seuraamaan vai jäisinkö tänne odottamaan mitä tapahtuu. Kun nyt muistin miten ikääntyneeltä ja kulahtaneelta Maria lähtiessään näytti, ei minua hänen seuraamisensa enää kiehtonut. Nousin piilosta ja kiertelin huoneistossa, lauloin vähän mutta epäselvä  tilanne häiritsi niin etten enää muistanut säveliä. Katu viertä pitkin, niin se oli. Mulle sanoit näin, sun kanssas kuljen ystäväin. Mutta siihen Se taas katkesi, millään ei tullut muuta mieleen. Tämä muistikatkos alkoi häiritä niin, että harkitsin lähtöä tyhjästä talosta. Mitä hittoa minä täällä enää tein, täällä haisikin niin oudolta. Ei enää ystäviä ollut joiden kanssa kulkea. Eikä kysymys ollut perinnönjaosta. Tiesin että piru lähettää asiamiehensä joka paikkaan, mutta perinnönjaossa ja papinvaalissa hän on itse aina paikalla. Kaikkialla jaettiin nyt perintöä ja siitä johtui, että maailma oli mullin mallin. 

Seuraavat päivät minä vietin entisellä paikallani kirjoituspöydän ääressä. Ohi kulkevat sotilaat häiritsivät keskittymistä. He pyrkivät kurkkimaan olkapään yli mitä minä kirjoitan. Joku heistä oli saanut tehtäväkseen tarkkailla minua ja ottaa haltuunsa raskauttavaa materiaalia jos sellaista löytyisi. Se tuotti pettymyksen, sillä minä kirjoitan asiat aina korvien väliin. Tekstiä sieltä ei löydy, vain havainnekuvia mielialasta. Ne olivat informatiivisia ja niinpä realistisen vääpelin oli niitä vaikea ymmärtää. Joskus me väittelimme asiasta ja siitä hyvästä vääpeli riensi valittamaan majurille, joka määräsi kaksi tuntia karsseria. Minä istuin rangaistuksen tyhjässä salissa ja lauloin reippaita suojeluskuntamarsseja.

Illalla huomasin että taivas halkeili säröille ja kuulin äänen joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan-kappaleitakin keveästi jaloilleni, joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa vedenpintaa jossa pilvet uivat. Oikeastaan tuo ääni ei ollutkaan repeilyä, vaan musiikkia. Tarkemmin jos kuuntelin, se oli mollisointuinen Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo minä ajattelin katkeroituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen valkoisen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmeisia sormiaan kohti jo olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia mutta en onnistunut, koska ne värisivät himme-ässä iltakajossa hitaasti, huojahtelevat kyntensä punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen.  Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa suoraan minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt, mielen kokoelmaan neulalla lävistetty Maria monta vuosikymmentä sitten. Mutta oliko se Maria? Nyt kun muistia pinnistelin, palautuivat mieleen nuoren ihastuksen lapselliset kasvot. Ikkunasta näkyivät läheiset puut, rakennuksen pääty ja kukkien kimppu. Viimeisen ehtoollisen karvas maku suussa. Siinä minä nyt istuin yksin olohuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimenreikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Viisi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskaltamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä. Kellon tikitys oli väännetty väkisin utopiasta dystopiaan, pihamaalla juoksenteli hädissään eksynyt kettu. (2021)

 MUSTAHIUKSINEN NAINEN 

Kuva: Äänetön musiikki on vaarallisinta (T.Y-R., 1996)

Puistosta lehahti lintuja ilmaan, ne kohosivat korkeuteen  yhdellä henkäyksellä. Verhot pullistuivat lämpimässä tuulessa ja joku, joka kulki ulkona ohitse piteli niitä aloillaan käsillä, koska halusi nähdä minut paremmin ja haastella kanssani. Mustahiuksinen nainen lauloi ja soitti klaveeria, mutta sanat ja sävel minulta unohtuivat. Vain aihe jäi mieleen: kaipaan  takaisin elämään.

Ihmettelin miksi hän näyttäytyi vain unessa eikä koskaan hymyillyt. Verhoja aloillaan pidellyt hahmo kuului kävelevän portaikossa, ja siksi minä päätin piiloutua vaatekomeroon. Se oli sullottu täyteen vanhoja naisten puseroita, jotka joskus olivat tuoksuneet kaikissa väreissä, mutta joista nyt uhosi ankea homeen haju. Klaveeria soitellut ääni piti taukoa joka minua hermostutti, sillä äänetön musiikki on vaarallisinta. Kohensin asentoa vähän, ojensin jalat suoriksi ja ummistin silmät. Näin olo tuntui turvalliselta.

Vieressä istuvalle vanhalle tuttavalle sanoin, että en enää muista hänen nimeään koska hän ei ollut vuosikausiin pitänyt yhteyttä. Vaikka toisaalta en sitä mitenkään outona pidä, sillä vainajahan sinä olet ollut jo kolme vuosikymmentä. Hän myönsi tämän ja näin miten ylähuuli vapautti näkösälle hampaat, jotka näyttivät jo lahoilta. Oleminen tuntuu nykyään niin keveältä että tekisi mieli lentää hän sanoi, ja siinä minä taas kuulin tuon klaveerin tutun äänen. Se kantautui nyt jostain kaukaa, nurkan takaa ja selvästi tunnistin sävelestä Lisztin Liebestraumin. Tuo soittaja oli rakastunut. 

Tämä tapaus sattui muistaakseni alakaupungilla. Minulla oli siellä opiskelija-asunto puutalon kellarikerroksessa. Ne olivat köyhiä alueita niihin aikoihin ja minä olin vain nuori mies, jolla oli työ ja tuska ansaita toimeentulo joka päivä. En minä sitä ansainnutkaan. Hain leivät ja makkarat kadun päässä olevasta kaupasta ja kahvit keitin kuumavesikeittimessä. Hän oli kävellyt päivittäin minun ohitseni bussipysäkille ja minä seurailin kunnes hän huomasi minut ja kutsui asuntoonsa. 

Miksi sinä seuraat minua vaikka tiedät, etten ole edes olemassa? hän kysyi. Minä vain soittelen Lemmenunelmia, mutta se on vaikeaa, koska en tiedä mitä ne ovat. Ääniä päässä. Tiedän että sinä olet kuullut minun soittavan ja siksi haluan nyt näyttäytyä kokonaan ja ilman peittävää klaveeria. Nainen nousi seisomaan ja näin hänen paljaat rintansa. Hänen kasvoissaan ja silmissä oli jotain tuttua, ja niin minä muistin Lauran jota maalasin kankaalle jokin päivä sitten.

Älä usko niitä jotka eivät lue mitä sinä kirjoitat. Kiihkeimpiä kriitikkoja ovat ne jotka eivät osaa kirjoittaa muusta kuin siitä mitä näkevät ja mitä voivat kosketella, Laura sanoi. He ovat mielestään realisteja, ei heillä ole myötämieltä eikä tunne-elämää. Realisti kirjoittaa automatkasta Espanjaan, mutta hän ei näe matkalla muuta kuin itsensä autossa katsomassa ohilipuvaa maisemaa joka ei herätä ajatuksia. Ikkunalasin pinnasta realisti näkee omat kasvonsa ja hyväksyy ne. Kun Hän joskus kohtaa saman mielisen kriitikon, he arvostelevat sinut mieheksi jota kukaan ei tunne eikä näe. Strindbergistäkin heillä oli sanansa sanottavana. Tuolla se hullu istuu yksin ja eristäytyneenä huoneessaan vihaa täynnä. 

Minä vain en ketään vihaa, ei minua tuohon suuruuteen voi verrata, sanoin Lauralle. Sitä en halua, koska viihdyn omassa seurassani enkä pelkää pimeää. Kun joskus katson peiliin, en minäkään näe siellä mitään. Ehkä noille kriitikoille on käynyt samoin. Koska heillä ei ole omaa kuvaa, he näkevät muiden kuvat vääristyneinä.

Niin, Laurakin on vain kuva. Mutta hän ei ole mitenkään vääristynyt ja kun lähden hänen luotaan, näen hänen nyt jo hymyilevän. (2021)

Epilogi

Kyllä minä näitä sun juttuja olen lukenu, mutta tääkin piti jättää ksken kun en oikeen ymmärrä. Mikä tää nyt on ? Onko tää realismia, uusromantiikkaa, naturalismia, eksistentialismia vaiko vaan alkoholismia?

Ei toki, etkö sinä ymmärrä kertomataidetta? Tämähän on totuus jolla on henkselit, pipo päässä ja kiero katse. Nytkin se tuijottaa sinua suoraan silmiin.

 

KIELEN VAPAUS

                                            Rakkaudesta

Luulen että se vapaus on itsenäisyyttä, sitä ettei ole pakko pukea ylleen runon tai proosan länkiä. Ei tarvitse alistua jonkun tietäväisen neuvoihin ja kieltoihin. Jos kirjoittaja tekee virheitä, ne ovat hänen omiaan eikä niistä pidä sen suurempaa haloota nostaa. Hän joko tuntee tai ei tunnusta virheitään ja vastaa niistä itse. Häpeää ja pesee naamansa tuhkalla. Kriitikko antaa mielellään neuvoja ja ohjeita joiden noudattaminen latistaa tarinan ja pilaa kielen. Syrjäsilmällä kaikki pälyilevät kustantajaa, joka maksaa viulut ja lopulta muo-toilee lopputuloksen mieleisekseen. Apurahoilla ei kukaan elä eikä elätä vielä perhettä, parasta siis on olla vikisemättä.

Tärkeintä tekstissä on persoona joka pilkistelee rivien välistä ja takaa, kieli joka tarjoaa vaihtoehtoja. Tarjoaa väriä ja tunteita, hyväksyy vanhan ja uuden mutta kiertää liian vieraat vaikutteet kaukaa. Ei suomi ole indokieli, se on kehittynyt ja kasvanut omilla ehdoillaan ja asiantuntijat ovat sen luoneet itsenäiseen muotoon, sellaiseen jolla voi ilmaista mitä tahansa siinä kuin toisella kielellä. He olivat ja ovat niitä jotka hullaantuvat kieleen joka on pehmeä ja vokaaleistaan ja diftongeistaan värikäs. Jolla on pilvi sijamuotoja eri tarkoituksiin ja painotuksiin. Joku kirjoittamisen opettaja lausui vuosia sitten halveksivasti:  tyyli? Ei sellaista ole. Tällaiset opettajat  hylkäävät monet sanat ja ilmaisut arkaaisina ja sanovat että omistusmuotojen käytöstä pitäisi luopua. Haluaisinpa nähdä sellaisen palkitun teoksen josta possessiivisuffiksi on karsittu tyystin pois. Modernisoijat pyrkivät tuhoamaan sen, mitä vielä sata vuotta sitten innolla kehitettiin.   

Kovin ollaan liberaaleja nykyään, mutta usein tuntuu siltä, että sensuurin ketut kiertelevät kaikkialla. Etsin taannoin jotain kirjoittamaani proosapätkää, jonka nimi on ”Rakkaudesta”. Tyylinsä puolesta se ehkä jonkin verran muistuttaa Kafkan novelleja, mutta vakuutan tässä että se on vain alitajunnan aikaan saama ja tiedostamaton vaikutelma. Minusta Kafka on verraton humoristi joka osaa salaa irvailla umpirealistisia tosikkoja. Sellainen tosikko oli kui-netenkin indeksoinut novellin Rakkaudesta epämääräisen pornokirjallisuuden lokeroon. Hämmennyksestä olin vähällä tipauttaa viskitipat lattialle, vaimon juuri imuroiman maton päälle. Otan kaksi kertaa viikossa fingerporillisen sydänvaivoihin, jotka muuten nyt vanhana ovat eri tyylisiä kuin nuorempana. Juoppo en missään tapauksessa ole ja mattoa kovasti kunnioitan.  

Kyllä tyyli on ja se erottaa kirjoittajan kaikista muista. Se ei ole hyvä eikä huono, se on kirjoittajansa kuva. Ei ole tärkeää mitä tai miksi, tärkeämpää on miten. Uskokaa tai älkää, mutta Jevdokim Osipovits istuu liberalismista huolimatta  nojatuolissa ja tupakoi. 

Toivotamme siis kundit, räppärit ja respyyttärit hevonkuuseen.

(2021

 PUULINTU

                    Kuva: Mennyttä naista (Kerttu 2020)

Joku porukasta oli tilannut taksin. Se tuli muutaman minuutin kuluttua ja kaikki pyrkivät autoon yhtä aikaa. Katsoin syrjästä heidän ryntäilyään ja näin kuinka Patu kaivoi taskustaan ylimielisenä savukkeen, raapaisi tikun ja tunkeutui muiden mukaan. Nämä välttelivät palavaa savukkeen päätä ja niin hän selvisi ensimmäisten joukossa takapenkille ja sai syliinsä istumaan kaunottaren, Irinan. Tämä oli se tumma tyttö Ukrainasta, joka lausui ällät huvittavan liudentuneina, niin että teki mieli halata. Kaikki muut olivat hämäläisiä, ja heistä kaunein oli hiljainen Ritva. Ainakin minun mielestäni. Viimeisen vuoden kuluessa hänestä oli kasvanut jo melkein nainen, sen näki puseron rintamuksesta. Siihen oli hakaneulalla kiinnitetty pieni puulintu, jonka en koskaan nähnyt lentävän vaikka se ääntä piti. Pientä tirskutusta aina kun minä hänen takanaan jonossa seisoin ja halusin lähennellä. Kerran Ritva käänsi kasvonsa ja ohimennen huomasi minut, näytti vähän epäluuloiselta. Minä kuiskasin, että kuuliko hän sen tirskutuksen. Sehän yritti laulaa meille, mutta ei hän vastannut eikä enää edes katsonut minuun, kun astuttiin yhtä aikaa sisään.  

Autoon oli sulloutunut nyt niin paljon porukkaa, että minun oli pakko jäädä kadulle seisomaan neuvottomana, kun se porhalsi vauhtiin kohti teatteria. Vei  sinne Ritvan mennessään, ja Irinankin josta tunsin mustankipeyttä vaikka en häntä rakastanutkaan. Se kipeys johtui Patusta. Tämä näytti niin itseensä tyytyväiseltä, että minua kuvotti. Ihmettelin mitä tytöt tuossa laihassa ruipelossa näkivät. Enkä usko, että Irina mitään näkikään, eikä Ritva sen puoleen, hän oli aina enimmäkseen hiljaa eikä edes vastannut jos häneltä jotain kysyi. Vaikka vastausta kysymykseen kokeissa, kun opettaja hetkeksi selkänsä käänsi ja piirsi taululle kaksi suoraa jotka oli tuomittu ikuisesti toisiansa välttelemään. Se oli kuulemma avaruuden laki opettaja väitti, mutta minä en sitä koskaan uskonut. Olin varma, että jossakin ne suorat taipuisivat ja alkaisivat lähen-nellä toisiaan. Ehkä ne lepertelisivät rakkauden sanoja siellä pimeydessä ja kolkossa kylmyydessä, jolle opettaja oli antanut nimen Absoluuttinen. Sitä sanoessaan hän oli merkitsevästi vilkaissut minua.  

Kun auto oli jo kadonnut kulman taa, lähdin hiljakseen kävelemään tietämättä minne. Tai oikeastaan tiesinkin, alitajunnassa. Puistonpenkki, jolla tapasin joskus kuluttaa aikaa kavereiden kanssa. Enimmäkseen minä kuuntelin heidän keksimiään tarinoita tanssireissuilta. Kyllä minä tiesin, että vähintään puolet tarinasta oli liioittelua ja leuhkimista. Ei heistä kukaan ollut tyttöjen kanssa maannut, paitsi tietysti nurmikentällä auringossa kun valvova opettaja kulki ohi ja silmäisi paheksuvasti. Minusta ei kukaan tiennyt eikä heillä ollut keinoja ottaa asioista selvää, sillä minä olin introvertti. En puhunut enkä pukahtanut niistä asioista, sillä enhän minä uskaltanut niitä edes katsoa. Epäilin että he pitivät minua jälkeen jääneenä ja nauroivat salaa takanapäin, vaikka edessäpäin näyttelivät empatiaa ja myötämieltä. Heidän mieleensä olivat Patun kaltaiset sankarit, sellaiset jotka valittiin aina ensimmäiseksi joukkueisiin urheilutunneilla. 

Kaivoin laukusta Pirandellon kirjan Mennyttä miestä ja jatkoin kesken jäänyttä lukemista kohdasta, jossa pää-henkilö Matia palaa kuolleista ja kuulee, että hänen vaimonsa on mennyt uuteen avioon. ”En tiennyt olinko tuskissani vai raivoissani” luin epäuskoisena. Ei raivo voi kuulua rakkauden sanastoon, vain tuska siihen voi kuulua. En osannut kuvitella millaista se on. En ollut koskaan sitä tuntenut, elin vain mielikuvissa ja toivossa. Jonain päivänä hän katsoo minua ja vastaa siihen mitä minä häneltä kysyn. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa, ja niin edelleen. Onko sydämesi levoton, kun luonain se on?

Minun sydämeni tässä levoton oli. Odotin penkillä autoa takaisin lähes neljä tuntia ennen kuin sen tuttu hahmo ilmaantui kadun päähän. Vähän minua nolotti, sillä äkkiä tuli mieleen, että olisi keksittävä syy. Miksi en ollut häipynyt siitä jo kotiin kun kerran en mukaan mahtunut? Tulokkaat jalkautuivat kadulle ja heti näin, että Patun käsi viipyi minun Ritvani olkapäällä. 

Joskus myöhemmin kuuntelin miten hän taas kerran kuvaili kokemuksiaan. Ansarikukka, Patu sylkäisi ylimielisesti. Ansarikukka se on, mutta sain minä sen lopulta kumoon. 

Minä kuuntelin enkä sanonut mitään, koska olen luonteeltani introvertti.