PUULINTU

                    Kuva: Mennyttä naista (Kerttu 2020)

Joku porukasta oli tilannut taksin. Se tuli muutaman minuutin kuluttua ja kaikki pyrkivät autoon yhtä aikaa. Katsoin syrjästä heidän ryntäilyään ja näin kuinka Patu kaivoi taskustaan ylimielisenä savukkeen, raapaisi tikun ja tunkeutui muiden mukaan. Nämä välttelivät palavaa savukkeen päätä ja niin hän selvisi ensimmäisten joukossa takapenkille ja sai syliinsä istumaan kaunottaren, Irinan. Tämä oli se tumma tyttö Ukrainasta, joka lausui ällät huvittavan liudentuneina, niin että teki mieli halata. Kaikki muut olivat hämäläisiä, ja heistä kaunein oli hiljainen Ritva. Ainakin minun mielestäni. Viimeisen vuoden kuluessa hänestä oli kasvanut jo melkein nainen, sen näki puseron rintamuksesta. Siihen oli hakaneulalla kiinnitetty pieni puulintu, jonka en koskaan nähnyt lentävän vaikka se ääntä piti. Pientä tirskutusta aina kun minä hänen takanaan jonossa seisoin ja halusin lähennellä. Kerran Ritva käänsi kasvonsa ja ohimennen huomasi minut, näytti vähän epäluuloiselta. Minä kuiskasin, että kuuliko hän sen tirskutuksen. Sehän yritti laulaa meille, mutta ei hän vastannut eikä enää edes katsonut minuun, kun astuttiin yhtä aikaa sisään.  

Autoon oli sulloutunut nyt niin paljon porukkaa, että minun oli pakko jäädä kadulle seisomaan neuvottomana, kun se porhalsi vauhtiin kohti teatteria. Vei  sinne Ritvan mennessään, ja Irinankin josta tunsin mustankipeyttä vaikka en häntä rakastanutkaan. Se kipeys johtui Patusta. Tämä näytti niin itseensä tyytyväiseltä, että minua kuvotti. Ihmettelin mitä tytöt tuossa laihassa ruipelossa näkivät. Enkä usko, että Irina mitään näkikään, eikä Ritva sen puoleen, hän oli aina enimmäkseen hiljaa eikä edes vastannut jos häneltä jotain kysyi. Vaikka vastausta kysymykseen kokeissa, kun opettaja hetkeksi selkänsä käänsi ja piirsi taululle kaksi suoraa jotka oli tuomittu ikuisesti toisiansa välttelemään. Se oli kuulemma avaruuden laki opettaja väitti, mutta minä en sitä koskaan uskonut. Olin varma, että jossakin ne suorat taipuisivat ja alkaisivat lähen-nellä toisiaan. Ehkä ne lepertelisivät rakkauden sanoja siellä pimeydessä ja kolkossa kylmyydessä, jolle opettaja oli antanut nimen Absoluuttinen. Sitä sanoessaan hän oli merkitsevästi vilkaissut minua.  

Kun auto oli jo kadonnut kulman taa, lähdin hiljakseen kävelemään tietämättä minne. Tai oikeastaan tiesinkin, alitajunnassa. Puistonpenkki, jolla tapasin joskus kuluttaa aikaa kavereiden kanssa. Enimmäkseen minä kuuntelin heidän keksimiään tarinoita tanssireissuilta. Kyllä minä tiesin, että vähintään puolet tarinasta oli liioittelua ja leuhkimista. Ei heistä kukaan ollut tyttöjen kanssa maannut, paitsi tietysti nurmikentällä auringossa kun valvova opettaja kulki ohi ja silmäisi paheksuvasti. Minusta ei kukaan tiennyt eikä heillä ollut keinoja ottaa asioista selvää, sillä minä olin introvertti. En puhunut enkä pukahtanut niistä asioista, sillä enhän minä uskaltanut niitä edes katsoa. Epäilin että he pitivät minua jälkeen jääneenä ja nauroivat salaa takanapäin, vaikka edessäpäin näyttelivät empatiaa ja myötämieltä. Heidän mieleensä olivat Patun kaltaiset sankarit, sellaiset jotka valittiin aina ensimmäiseksi joukkueisiin urheilutunneilla. 

Kaivoin laukusta Pirandellon kirjan Mennyttä miestä ja jatkoin kesken jäänyttä lukemista kohdasta, jossa pää-henkilö Matia palaa kuolleista ja kuulee, että hänen vaimonsa on mennyt uuteen avioon. ”En tiennyt olinko tuskissani vai raivoissani” luin epäuskoisena. Ei raivo voi kuulua rakkauden sanastoon, vain tuska siihen voi kuulua. En osannut kuvitella millaista se on. En ollut koskaan sitä tuntenut, elin vain mielikuvissa ja toivossa. Jonain päivänä hän katsoo minua ja vastaa siihen mitä minä häneltä kysyn. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa, ja niin edelleen. Onko sydämesi levoton, kun luonain se on?

Minun sydämeni tässä levoton oli. Odotin penkillä autoa takaisin lähes neljä tuntia ennen kuin sen tuttu hahmo ilmaantui kadun päähän. Vähän minua nolotti, sillä äkkiä tuli mieleen, että olisi keksittävä syy. Miksi en ollut häipynyt siitä jo kotiin kun kerran en mukaan mahtunut? Tulokkaat jalkautuivat kadulle ja heti näin, että Patun käsi viipyi minun Ritvani olkapäällä. 

Joskus myöhemmin kuuntelin miten hän taas kerran kuvaili kokemuksiaan. Ansarikukka, Patu sylkäisi ylimielisesti. Ansarikukka se on, mutta sain minä sen lopulta kumoon. 

Minä kuuntelin enkä sanonut mitään, koska olen luonteeltani introvertti.