SADE  KATTOJA  VIHMOO

Lyhytproosaa

                                            

                                                                                                    Aivan yksin. Pastelliliitu 1998 T.Y-R.

Tämä hetki on vihreä pullo ikkunalla, mustia lintuja taivaalla. On vielä  syksy ja sade riettaasti kattoja vihmoo, koivuja kaulailee ja korviin kuiskii. Kuuntelen Brucknerin neljännen sinfonian andantea ja kävelen tuttua kärritietä pitkin kohti jokirantaa. Tai ainakin kuvittelen niin, ja nostan jalat sohvapöydälle. Nivustaipeessa on taas pakottanut, on vaikea löytää hyvää asentoa. Ennen tuota Brucknerin kevättä pyöri mielessä joutavanpäiväinen nuoruuden iskelmä, Bei dir war es immer so schön. Kolme viikkoa sitten istuin sinun kanssasi yläkerran kamarissa ja katsoin kun sinä kirjoitit nuo sanat romaanin kanteen, ja alle nimen Renate. Se oli käsikirjoitus, Se mitä ei ole lupa tuijottaa. Keskeneräinen ja epäonnistunut, mutta annoin hänen lukea sen käännökenä. 

 Silloin, kauan sitten sinä olit itäsaksalainen sairaanhoitaja jolle minä lähetin kuvani jokirannasta. Istuin siellä ruovikossa ja näytin niin typerältä kuin kahdeksantoistias vain saattaa näyttää. Vuosia kului ja eräänä päivänä löysin sinut uudelleen. Olit vapaa ja Suomeen muuttanut. Vanha kirjeystävyys johti tapaamiseen. Vaikka minäkin olin jo aikuiseksi kasvanut, elättelin vielä mielessä romanttista kuvitelmaa Renatesta. Ainoassa valokuvassa joka minulla oli, hän näytti kauniilta, tummatukkaiselta naiselta siraanhoitajan hilkka päässä. Totta kai meidän piti tavata, ehkä hänelläkin oli vielä muistikuvia niistä kirjeistä joita hänelle lähetin. Olin ihastunut valokuvaan, todellinen Renate eli toisessa maailmassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja tunsi jonkinlaista empatiaa murrosiän ohittanutta poikaa kohtaan. Ehkä häntä kiehtoi myös muurin takainen maailma, josta hänelle oli annettu vääristynyt mielikuva.

Odottelin asemalla puoli tuntia, juna saapui vähän myöhässä. Kun se sitten tuli perille,tunnistin Renaten jo kaukaa. Hän oli sama valokuvan tummatukkainen nainen. Kohtaaminen sujui kuin olisimme vanhoja tuttuja todella, ja hänen kanssaan oli luontevaa puhua small talkia, vaikka minä sitä vihaan. Turhaa suun pieksämistä. Sain nopeasti tehdä selvää matkan vaiheista ja uteliaan kysymysparven sain pyörimään korvien ympärillä. Hänen asuntonsa oli vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Rappukäytävässä viipyi tunkkainen haju ja ovikilvessä suomalainen sukunimi. Oliko hän alivuokralainen? Ahdas nurkkahuone, pöytä ja sohva, sellainen avattava malli. Hyllyn kulmalla oli valokuva, joka esitti sotilasasuista miestä, koppalakki päässä. Renate huomasi, että tuijotin kuvaa. Hän on minun veljeni, joka tulee vasta kesäkuussa tänne. Tuo kuva on kymmenen vuoden takaa, hän oli silloin rajavartiossa.  

Bei Dir war es immer so schön, kauan sitten yksinäisessä ullakkohuoneessa. Tuo mies oli hänen veljensä, he olivat saman näköiset. Renate tapaili täällä muita. 

Istuin hänen vieraanaan toista tuntia. Renate tarjosi drinkin ja kertoi elämästään ja työstä. Minä eksyin yhä syvemmälle jokirannan ruovikkoon. Tuntui kuin olisin jäänyt äkkiä yksin asemalle ja juna lähtenyt matkaan. Katsoin rannekelloon ja päätin lähteä takaisin kotiin. Ulkona kadulla kaikki muistot ja kuvitelmat lehahtivat parvena tuuleen ja olin taas hyvin yksin, 1990-luvulla. 

Asia: Berliinin muuri

Mietteitä:                                                                                                                                                

Vaiteliaisuus on myöntymisen merkki. Paitsi työpaikalla

Vakavin huhuista on valuutta. Se heiluttelee meitä

Valkoiset kanat eivät siedä mustaa kanaa joukossaan, koska tuntevat kukkonsa käytöstavat

Velallinen on sijoittaja, jota pankinjohtaja ei tervehdi

 ELETTYÄMME AURINGON LASKUUN

Lyhytproosaa

                                                                       

                                                                                                                                 Kristus pantokrator

Minullaon muistikuvia kirkosta aina lapsuudesta asti. Niihin kuuluu muiden muassa joulukirkko. Sinne lähdettiin aamupimeässä, kylmään pakkaseen. Hevoset vetivät rekiä, joihin ihmiset olivat ahtautuneet paksuissa talvipukeissa. Ehkä minä istuin reessä mummon lähellä ja äitini kanssa, en muista enää tarkoin. Mutta kirkon muistan, sen kiinnostavan alttaritaulun jonka sanoma jäi minulle epäselväksi. Jykevien penkkien kätkössä pojat pelehtivät virsikirjoilla ja katsoivat viattomina pappia joka nousi arvokkaasti puhujan pönttöönsä. Sanoivat sitä saarnastuoliksi. Joku kylän mies oli sanonut, että saatana viihtyy parhaiten saarnastuoleissa, mitä lausuntoa minä kyllä ihmettelin. En ollut koskaan moista herraa täällä nähnyt, mutta kuulin kyllä sen nimeä usein mainittavan. Se tuntui olevan papin mieliaihe, ja kovasti hän meitä hätyytteli synnintunnosta ja anteeksiannosta.

Koulussakin se synnintunto oli usein läsnä. Naisopettajat pitivät aiheesta itkuisia saarnoja ja sitten veisattiin loputtoman pikiä virsiä, raskaaseen poljentoon, jota minä seurasin tuijottamalla harmoonia soittavan opettajan hurskasta kenkää. Seurasin kaikkia muita tapahtumia niin tarkkaan, etten siinä läksyjä muistanut opetella ulkoa niin kuin monet tekivät. Tiesin että Aaprahamilla oli poikia, mutta mitäpä minä niiden nimistä olisin piitannut.

Eräänä päivänä sain päähäni idean etsiä vanhojen kirjoitusten käännöksiä. Siinä keitoksessa olivat latinat, kreikat ja koptinkieliset sananselitykset sekaisin. Eivätkä ne ihan yksimielisiä olleet. Kirjava joukko teologeja oli niitä tutkinut parin vuosituhan-nen aikana, kokoelmia oli koottu ja akanat puisteltu eroon jyvistä. Huomasin, että apogryfikirjoitukset olivat kiinnostavia, koska ne avasivat uusia näkökulmia itse asiaan. Jokaisen näkökulman taustalla oli jonkun saarnamiehen näkemys siitä mikä on oikein ja mihin kirjoitus tähtää.

Tuli siinä mieleen Occamin partaveitsi. Yksinkertaisin kaikista vaihtoehdoista on todennäköisimmin se oikea. Olin jo kauan sitten päättänyt vaihtaa kirkkokuntaa.

Oli tuulinen syyskuun ensimmäinen päivä. Tuuli oli niin voimakas, että sitä saattoi pitää melkein myrskynä. Olin poikennut aina silloin tällöin ennenkin tänne, mutta nyt menin ovesta sisään varmemmin. Näin tuoksut ja haistoin värit. Näin kymmenet palavat tuohukset ja ikonostaasin. Näin itäroomalaiseen asuun pukeutuneen papin, joka ei kiivennyt saarnastuoliin vaan liikkui kuulijoiden keskellä. Hän lauloi evan-keliumin tekstiä resitatiiviseen tapaan, koska ei halunnut vaikuttaa sanoman sisältöön omilla painotuksillaan. Häntä puhuteltiin isäksi. 

Rukousten savu pyöri pääni ympärillä ja kuulin ehtooveisun hyminän. Tuntui kuin olisin palannut pitkältä matkalta takaisin kotiin.

Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, isää poikaa ja pyhää henkeä. Jumalan poika, elämänantaja, kohtuullista on, että kaikkina aikoina, hartain äänin ylistystä veisataan. Sen tähden maailma sinua ylistää

Asiasanat: Apogryfi.  Occamin partaveitsi. Koptilainen. 

Pantokrator= kaikkivaltias, kteikk.

 

LINNUNRADAN KESKIPISTE                            

Lyhytproosaa

                                  

                                                                   Tähtisumua Akvarelli 1991, T.Y-R.

Matkalla juttelimme sputnikista. Meitä häiritsi se, että väärä porukka oli onnistunut lähettämään ensimmäisen tekokuun. Lauri oli innostunut tähtitieteestä. Hän kuulusteli minua. Tiedätkös sinä mitä on Linnunradan keskipisteessä? Hän kysyi ja näytti omahyväi-seltä. Ei siellä mitään ole, vastasin ja olin oikeassa silloisen tietämyksen mukaan. Ei tuohon aikaan vielä tiedetty mustista aukoista mitään. Hän näytti pettyneeltä, koska luuli että minä kuvittelen, että siellä on jokin auringon kaltainen keskustähti.

Aikuisena hänestä tuli mies, joka arvosti tiedettä. Hän oli sitä mieltä, että ihminen kykenee luomaan ajattelevan ja tuntevan robotin. Siksipä minua hämmästytti, kun kuulin että hänestä tuli lopulta pappi. Kun joskus tapasimme, jatkui meidän välisemme debatti. Halusin ärsyttää tuota omahyväistä neropattia joka ei halunnut erottaa henkeä aineesta. Minä luennoin hänel-le ärsyttävän itsevarmasti. Puhutaan älylaitteista. Mitähän ne muka ovat? Tietoisuus ei pii-lottele laitteissa. Se ei ole samanlaista kuin jokin ohjelma radiossa tai televisiossa. Tietoi-suus ei synny jonkin elimen toimintojen tuloksena. Sitä voi verrata energiaan tai informaa-tiokenttään. Maailmankaikkeudessa tietoisuudelle ei tarvitse kuvitella ihmismäisiä ominai-suuksia. Ei tarvitse kuvitella tarkoituksia, sitä että se pyrkii johonkin päämäärään. Opetuslapset kysyivät, milloin kuolleet pääsevät lepoon? Milloin uusi maailma ilmestyy? Jeesus vastasi heille: se mitä odotatte, on jo tullut, mutta te ette sitä käsitä.

Uskonto ja tiede eivät ole verrattavissa samoilla argumenteilla. Ne oikeuttavat olemassao-lonsa käyttämällä metaforaa ja kuvaamalla riippuvuuksia ja vuorovaikutuksia samaan tapaan. Kuvaaminen riippuu siitä kuka kuvaa ja tulkinnat ovat tulkitsijoiden mielikuvia. Skeptikko on yhtä oikeassa kuin kiihko uskovainen. Minä haluan jutustella papin kanssa, en halua kuulla teologin saivarrusta, sanoin Laurille josta oli tullut rovasti. Hänellä oli loukatun pälyilevä ilme.

Jos kone opetetaan ajattelemaan, tunteeko se empatiaa, myötätuntoa väärin kohdeltua koh-taan, minä häneltä tivasin. Omaksuuko kone opettajansa maailmankatsomuksen, onko ko-neella omatunto? Miten kone suhtautuu oppiin, joka kieltää tappamasta? Onko metallista ja muovista kootulla ihmisen luomuksella oma itsetunto.

Näin me kuljimme vanhoina nuoruudesta tuttua siltaa kohti. Taivaalla lensi satelliitti, joka seurasi meitä ja teki havaintoja. Vaan se meitä ei kiinnostanut, koska emme siitä tienneet. Minä pohdin, että mikä tässä elämässä oli meiltä jäänyt huomaamatta. Onko meidän elämämme anakronismi? (2023)

Mietteitä:

Kaikille opettajavainajille tiedoksi. Ähäkutti, tiedän nyt paljon enemmän kuin te!

Järki on ihmisen ongelmista vakavin.

Onko niin, että vain huppu päässä saa pankinjohtajan heltymään?

Onko neitseys kristillisyyden seurausta vaiko päin vastoin?

Vasen, vasen, vasen! Alkutahdit Narvan marssiin, 

 

                                                  

       

Hyvää jouluva !

                                                   

                   Sain kiinni kyseisen tontun takapihalta halkopinon takaa.

                                    Oli palaamassa firman, pukkimania Oy :n pikkujoulusta, mutta

epähuomiossa nukahtanut pinon taa. Tänä vuonna hän ei jaakaan lahjoja, koska

työnteko on kielletty lakkopukin toimesta. Vaan kaikesta huolimatta hän, hyvää kaikille,

joulua toivottaa! 

Ja sitä samaa, hyvää joulua toivottaa hoo moilanenkin, kaikille lukijoille ja lukemattomille.

Siis. 

Sain eilen kutsun kertausharjoituksiin. Ihan hoomoilasena yhäti.

 

V A N H U U T T A

                                                                                                   Aurinko Hartaan selän yllä. Akvarelli, 2022.

Lyhytproosaa

On masentavaa huomata miten vähin perustein ja  huolimattomasti arvioidaan ikäihmisen tekemisiä. Niissä nähdään aina jotakin avutonta ja heille puhutaan kuin lapselle. Heidän kirjoituksiaan ei lueta, koska ei viitsitä ajatella. Ei heitä ymmärretä, vaan tuijotetaan ikää kuin kellotaulua jonka viisari viisaa taaksepäin. Näitä minä ajattelin ja kuljin Madetojan patsaan ohi. Piti mennä Franzenin puistoon kuuntelemaan tuomiokirkon kellon kumahtelua. Se tuntui niin tutulta. Kävin katsomassa myös Merikosken lyseon kivijalkaa. Vieläkö siinä näkyivät sodan pommitusten  jäljet? Sirpaleet olivat siihen hakanneet rosoisia lommoja. Kaikki ne, jotka viisaria  tuijottavat, toivotan autiolle saarelle. Mukaan antaisin tylsän dekkarin ja puhelinluettelon, joista he elämänviisautensa ammentavat.

Puistossa istuin tutulle penkille ja katselin ajan kuluksi pulua joka tepasteli lähelle. Se oli  kai tottunut saamaan pullan murenia. Ajattelin, että orgaaninen ja epäorgaaninen maailma  ikään kuin riippuvat langoista, joita minun henkeni ohjailee. Koko elämä on ollut kuin unta,  jossa liitän erilaiset hahmot yhteen. Luulen olevani ainoa laki luonnossa, laki jolle kaikki  muut on alistettu. Taisi olla Ludwig Tieck joka tämän paranoijan oli minuun istuttanut.

 Tunsin turhauttavaa alemmuuden tuntoa Franzenin katseen alla. Kivinen patsas mietti,  mutta ei sanonut mitään. Kaivoin povelta taskumatin ja kulautin suullisen brändiä. Aika tuimaa, mutta piristävää.  Sydän osoitti mieltään, heikotti. Pälyilin ympärille, piti varoa ettei kukaan tiukkapipo näe  miten aikaani kulutin. Povitaskussa puhelin soi, olin valinnut siihen soittoääneksi kukkuu.

Vastasin puhelimeen. Ruumishuoneella, vainaja Kalpio puhelimessa. Siellä pidettiin hiljaista  hetkeä, kukaan ei sanonut mitään. Sitten tuttu ääni äyskäisi, että mitä sinä siellä Oulussa  teet? Miksi et tullut tänne Tampereelle niin kuin sovittiin? Etkö tiedä, että Tampere on . Aamulehden mukaan johtava kaupunki kaikessa. Jopa polkupyörissä ja saunakulttuurissa.

Minä vaan kävelen meren rannalla Oulussa, ja sen puistoissa. Muistelen ja kuuntelen lokkien  tuttua kirkunaa ja vanhan kirkon kellon kumahtelua. Tämän puiston alla on neljä vuosisataa vanha satama. Monet muistot nostavat nuoruuden mieleen, eikä muu oikeastaan tällä haavaa kiinnosta. Niin että pitäkää kokousta ilman minua, ehkä se  niinkin onnistuu.

Mutta miksi ihmeessä minä kaikesta huolimatta istun täällä Tampereella, jossakin missä lie Linnainmaalla ja mistä ihmeen kokouksesta höpisin puhelimeen, josta ääni uteliaasti tiedusteli missä  minä nyt olen. Unohduin hetkeksi miettimään tätä ongelmaa, kunnes puhelin kukkui taas, ja  taaskin.

Kukkui, vaan minähän jätin tällä kertaa vastaamatta. (2023)

                    ASIA:  Franzen

                                Mietteitä:

                                 Isänmaan vaatimukset kohdistuvat äitiensä poikiin.

                                  Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan.

                                   Jos katsot ahdingossa taaksepäin, näet ystävän

Herätys uneen

                                                                  

                                                                                                     Peilikuva.  Sekaväri 1993 

Opin lukemaan sota-aikana seuraamalla säännöllisesi ratsupoliisi Kingin edesottamuk-sia Seura lehdestä. Kun minua viisi ja puoli vuotta vanhempi veli pihisti äidin hienoa kirjepaperia ja kirjoitti sille rakkaudesta koulutyttöön, sain herätyksen.Äiti  tiedusteli kiukkuisesti mitä veli kirjoitti, ja tämä sanoi, että romaania. Minä päätin seurata veljen osoittamaa kirjallista uraa.

Päätös ei ole häävisti tuottanut romaaneita eikä muutakaan suurenmoista. Muutaman ehkä, joista jokin on saanut jopa kriitikotkin havahtumaan. Useimmat ovat vaipuneet aatoksiinsa ja uuvahtaneet. Kun olen kysynyt mikä niissä pännii, on vastaus ollut vähän ympäripyöreä. Juoheva tyyli sinulla on, he mutisevat. Mutta kynnät niin ajatusten pohjamutia, ettei sitä aina voi oikein ymmärtää. Yksi nimekäs kustannustoimittaja kehotti paneutumaan aiheeseen munaskuita myöten. No, olen kyllä yrittänyt, mutta epäselväksi on jäänyt tuo munaskuu. Mikä hitto se muka on? 

Joskus tuntuu, että se löytyy unen peilistä, johon olen monet kerrat eksynyt poispääsyä etsien. 

Turhautuneena ja äkeissäni aloin kirjoitella keski-ikäisenä lehtipakinoita. Ne eivät olleet kaunokirjallista laatua, mutta kylläkin sitä suosittua ajanvietejorinaa josta jotkut tykkäävät. Lukijoita oli joitakin satoja, niistä jopa otettiin yhteyttä ja kerrottiin huvittuneita mielipiteitä. Mutta minä olen perusolemukseltani vakavamielinen hapannaama, ja siksi jätin pakinat. 

Ihmettelin miksi Suomessa ei tunnusteta lyhytproosaa kirjallisuudeksi. Siirryin vuonna 2017 kyhäämään blogeja, lyhytproosaa jolle asiantuntijat ennustivat huonoa menestystä. Ei kukaan lue kaunokirjallista tai sille haiskahtavaa tarinaa. Kertomaa sen olla pitää eikä liian syvällistä. Mielellään sellaista narratiivia. Lukijat eivät halua syventyä kirjoituksiin munaskuita myöten, he mieluummin silmäilevät ja väittävät lukaisseensa kuin tunnustavat henkisen velttoutensa. Kirjoita mieluummin puutarhan hoidosta tai lypsyjakkarasta, he kehottavat vakaasti.

Kaikesta huolimatta olen kyhännyt blogeja, joita pidän lyhytproosana. Joka viikko olen aihetta vaihtanut ja alun tahmeuden jälkeen on sivulla käyntejä alkanut olla yhä enemmän. Suuria lukuja ei minun tyylilläni eikä aihevalinnoilla voi ikinä saavuttaa. Parhaimmillaan yhdelle ainoalle blogille saattaa kolmen, neljän viikon aikana kertyä yli 300 silmäilijää ja lukijaa. 

Mie oon ylen tyytyväinen ja kippaan ruokalusikallisen Seagram-viskiä, työhuoneessa, jonka seinät olen peittänyt omilla suurenmoisilla tauluillani. Vaatimattomuus on toinen väkevä luonteenpiirteeni. Neljän ja puolen vuoden kuluttua täytän 90. Jo etukäteen tiedän, että minua tuolloin odottaa tavallista suurempi ruuneperin torttu. Kustantajan adjutantti on sen minulle luvannut. Syntymäpäivän juhlia vietän todennäköisesti Oulun ortodoksisessa hiippakunnassa täällä Tampereella.  

Asiasana helsinkiläistyneille: Lypsyjakkara

Mietteitä: 

Helppoa on tulosvastuu, mutta kuka vastaa sen tuloksista?   

Marionetit eivät yllä koskettamaan toisiaan ja ne liikkuvat pitkien lankojen varassa

Hulluuden monista muodoista on suuruudenhulluus vaarallisin

Kirjallisuuden tehtävä on raapia pintaa, jonka alla järki ja tunteet piilottelevat

Kun minä luen kaikki nämä tutkimustulokset yhteiskunnan kehityksestä, alan epätoivoisesti

   kaivata kadonnutta häntääni