SADE  KATTOJA  VIHMOO

Lyhytproosaa

                                            

                                                                                                    Aivan yksin. Pastelliliitu 1998 T.Y-R.

Tämä hetki on vihreä pullo ikkunalla, mustia lintuja taivaalla. On vielä  syksy ja sade riettaasti kattoja vihmoo, koivuja kaulailee ja korviin kuiskii. Kuuntelen Brucknerin neljännen sinfonian andantea ja kävelen tuttua kärritietä pitkin kohti jokirantaa. Tai ainakin kuvittelen niin, ja nostan jalat sohvapöydälle. Nivustaipeessa on taas pakottanut, on vaikea löytää hyvää asentoa. Ennen tuota Brucknerin kevättä pyöri mielessä joutavanpäiväinen nuoruuden iskelmä, Bei dir war es immer so schön. Kolme viikkoa sitten istuin sinun kanssasi yläkerran kamarissa ja katsoin kun sinä kirjoitit nuo sanat romaanin kanteen, ja alle nimen Renate. Se oli käsikirjoitus, Se mitä ei ole lupa tuijottaa. Keskeneräinen ja epäonnistunut, mutta annoin hänen lukea sen käännökenä. 

 Silloin, kauan sitten sinä olit itäsaksalainen sairaanhoitaja jolle minä lähetin kuvani jokirannasta. Istuin siellä ruovikossa ja näytin niin typerältä kuin kahdeksantoistias vain saattaa näyttää. Vuosia kului ja eräänä päivänä löysin sinut uudelleen. Olit vapaa ja Suomeen muuttanut. Vanha kirjeystävyys johti tapaamiseen. Vaikka minäkin olin jo aikuiseksi kasvanut, elättelin vielä mielessä romanttista kuvitelmaa Renatesta. Ainoassa valokuvassa joka minulla oli, hän näytti kauniilta, tummatukkaiselta naiselta siraanhoitajan hilkka päässä. Totta kai meidän piti tavata, ehkä hänelläkin oli vielä muistikuvia niistä kirjeistä joita hänelle lähetin. Olin ihastunut valokuvaan, todellinen Renate eli toisessa maailmassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja tunsi jonkinlaista empatiaa murrosiän ohittanutta poikaa kohtaan. Ehkä häntä kiehtoi myös muurin takainen maailma, josta hänelle oli annettu vääristynyt mielikuva.

Odottelin asemalla puoli tuntia, juna saapui vähän myöhässä. Kun se sitten tuli perille,tunnistin Renaten jo kaukaa. Hän oli sama valokuvan tummatukkainen nainen. Kohtaaminen sujui kuin olisimme vanhoja tuttuja todella, ja hänen kanssaan oli luontevaa puhua small talkia, vaikka minä sitä vihaan. Turhaa suun pieksämistä. Sain nopeasti tehdä selvää matkan vaiheista ja uteliaan kysymysparven sain pyörimään korvien ympärillä. Hänen asuntonsa oli vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Rappukäytävässä viipyi tunkkainen haju ja ovikilvessä suomalainen sukunimi. Oliko hän alivuokralainen? Ahdas nurkkahuone, pöytä ja sohva, sellainen avattava malli. Hyllyn kulmalla oli valokuva, joka esitti sotilasasuista miestä, koppalakki päässä. Renate huomasi, että tuijotin kuvaa. Hän on minun veljeni, joka tulee vasta kesäkuussa tänne. Tuo kuva on kymmenen vuoden takaa, hän oli silloin rajavartiossa.  

Bei Dir war es immer so schön, kauan sitten yksinäisessä ullakkohuoneessa. Tuo mies oli hänen veljensä, he olivat saman näköiset. Renate tapaili täällä muita. 

Istuin hänen vieraanaan toista tuntia. Renate tarjosi drinkin ja kertoi elämästään ja työstä. Minä eksyin yhä syvemmälle jokirannan ruovikkoon. Tuntui kuin olisin jäänyt äkkiä yksin asemalle ja juna lähtenyt matkaan. Katsoin rannekelloon ja päätin lähteä takaisin kotiin. Ulkona kadulla kaikki muistot ja kuvitelmat lehahtivat parvena tuuleen ja olin taas hyvin yksin, 1990-luvulla. 

Asia: Berliinin muuri

Mietteitä:                                                                                                                                                

Vaiteliaisuus on myöntymisen merkki. Paitsi työpaikalla

Vakavin huhuista on valuutta. Se heiluttelee meitä

Valkoiset kanat eivät siedä mustaa kanaa joukossaan, koska tuntevat kukkonsa käytöstavat

Velallinen on sijoittaja, jota pankinjohtaja ei tervehdi