torstai 26. joulukuuta 2019










NÄIN SANOO HERRA  




Kyrie eleison 




Hän avasi raamatun, taivutti kaulansa niin kuin olisi halunnut tähyillä jonnekin ylöspäin ja ummisti silmänsä. Näin sanoo Herra. Hänen ei tarvinnut lukea sitä raamatusta, koska hän tiesi ja muisti mitä Herra sanoo. He tunsivat toisensa niin hyvin, että hän tiesi jopa senkin mitä ja miten Herra ajattelee. Hän oli nähnyt Herran ja hämmästynyt siitä, että tämä oli aivan hänen itsensä näköinen. Siitä var-maan johtui, että hän tiesi niin varmasti ja tarkoin kaikki Herran halut ja mielijohteet, osasi välttää tämän kiivastumista ja vihaa. Oli aivan selvää, että Herra oli  hänet luonut ja antanut tehtäväksi julistaa Herran tahtoa kaikille niille, jotka eivät sitä tienneet. Hän oli saanut osakseen suuren armon, sillä vain hän tunsi tarkoin Herran ajatukset ja mielipiteet.

Hänen rinnallaan minä tunsin  itseni avuttomaksi. Ei ollut sellaista lahjaa kuin hänellä.Olen vähän neuvoton ja epäluuloinen kun katselen hankalissa puupenkeissä  istuvaa vakuuttavan hurskaan näköistä, virsiä veisaavaa kansaa. Ensimmäiset vertaistensa joukossa lukevat päivän tekstiä messussa, jonka nimi on uudelleen hyväksytty käyttöön. Ihmettelen sellaisia nimityksiä kuin tuomiokirkko, tuomiorovasti, tuomiokapituli. Niistä tulee ahdistunut olo ja hiki pukkaa pintaan. On sentään kulunut jo muutama vuosikymmen siitä, kun papin paras työtoveri oli itse Perkele. Tämän herran nimeä mainittiin usein ja sillä peloteltiin syntisiä, jotka elivät pelossa ja vavistuksessa. Moni rippilapsi
sai tuosta toveruudesta pysyvän trauman.

Ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella on eri maku ja kulttuuritausta. Joku saa uskonnollisen herätyksen kitaran rämpytyksestä, joku toinen rokkipalveluksesta. Minä nautin vanhasta ihmiskuoron esittämästä hengellisestä laulusta. Sen luomasta tunnelmasta tuikkivien tuohusten valossa, papin resitatiivisesta, hyvin vanhasta liturgialaulusta. Ikonien kuiskeista.

Ja tiedänhän minä etten ole oikeassa, mutta minulla on oikeus niin kuin muillakin on. Hän joka on oikeuden antanut, seisoo meidän kaikkien keskellä. Niiden kitaristien siinä kuin rokkareiden ja meidän jotka luulemme olevamme parempia. Niidenkin keskellä jotka meitä pilkkaavat ja vainoavat.
Jokainen kirkko on ihmisten rakentama luomus ja ilmaisee toiminnassaan rakentajiensa haluja, toi-
vomuksia, mielijohteita ja maailmankuvaa. Ne kaikki kietoutuvat vallanhimon, tuomitsemisen ja ahneuden kaapuihin. Jokainen kirkko voi myös palata alkuperäisimpään tehtäväänsä,
opettamaan ihmisille kristittynä elämistä.

Mitähän se kristittynä oleminen ja eläminen sitten on? Kokoa vuorisaarnan keskeiset opit ja neuvot yhteen ja etsi ihminen joka niitä aina ja kaikessa noudattaa. Se on vastaus ja päämäärä, mutta sen tavoittaminen ilman apua tuntuu mahdottomalta. Vainotut alkukristityt huusivat kokouksissaan kreikaksi Kyrie eleison!  Kriste eleison !  He anoivat apua.

 

perjantai 20. joulukuuta 2019









SOSIAALISTA SEURUSTELUA 
    (Suom. Sose)









Kuva: Keskellä viluisen päivän, kukon kuuli
kiekuvaksi (T. Yli-Rajala 2019)


Minä olen epäsosiaalinen tyyppi. Facebookissa (suom. naamakirja) kavereita on parisen
kymmentä, joskaan en heitä kaikkia tunne. Vaihdellaan silti toivotuksia ja onnitteluja,lähetellään tiedoksi selfieitä: minä olen paikassa se ja se. Aluksi luulin, että selfie on jokin ulkomainen ja outo
kala, mutta kielitaitoinen tuttava selitti, että kysymys ei ole kapa-

kalasta vaan kyseisen, vähän narsistisen kaverin omakuvasta. Selitys oli paikallaan, sillä vuosi-kymmenien opiskelun jälkeen osasin kansainväliselle vierasporukalle toivottaa terve-tuloa ruåtsiksi ja esitellä itseni kirjastoksi jossa he vierailivat. Tämä virhe on yleisempi maaseudulla, jossa osa väestöstä on vielä kielitaidotonta ja jonka on näin ollen pakko pitäytyä suomeen. Hyödyksi koituu se, että vieraalla aksentilla puhuvat kauppiaat joutuvat pakenemaan onnistumatta myymään tuotteitaan, koska näissä tilanteissa käytän äidiltä oppimaani sujuvaa kontinkieltä.

Seurusteluun facebookissa kuuluu olennaisena osana velvollisuus ilmoittaa missä viettää aikaansa. Minua vähän nyppii kun porukka liihoittelee milloin missäkin ulkomailla ja niiden lentokentillä ja kapakoissa. Joku lentää lainarahoilla tai veronpalautuksillaan Taimaaseen, joku muu kellistelee Mallorkan aurinkorantamilla varmuuden vuoksi oikein kahdella ällällä. Siinä määrin toki nyppii, että ajattelin minäkin laatia tiedotuksen: olen paikassa weesee (suom. vesiklosetti) Sain palautteeksi kymmeniä tykkäämisiä ja pikkuäijien päänkuvia, joiden ilmeet vaihtelivat hämmästyneestä ja yllättyneestä syvään ihailuun. Naisia porukassa ei ollut.

Nykyään puhuvat paljon disinformaatiosta. Sitä pitää välttää jos vain tietää mitä tuo vierassana tarkoittaa. Aikoinaan tiedettiin yleisesti, että kaikki suuret keksinnöt oli tehty Neuvostojen maassa, jossa äänestysprosenttikin ylti usein yli sataan. Nykyään samankaltaista tietoa pakkaa tulemaan Ameriikasta, jossa kaikki on suurta ja demokraattisinta.  On luojan lykky, että saa asua pienessä maassa jota suuret ovat aina kilvan pyrkineet suojelemaan ja ohjaamaan. Siitä johtuu, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansakunta, tai sanotaan että ovat ainakin vähän onnellisempia kuin muut ja varsinkin suåtsalaiset.

Minulle seurustelu on todella vaikeaa. Anopin kanssa oli vähän vaikeaa ja niin on rouvanikin kanssa. Parhaani mukaan yritin nuorempana muitakin seurustelusuhteita, mutta kaikki ne epäonnistuivat. Poliisia en tervehdi ja poliitikkoja kaihdan tarpeen mukaan. Tarvetta ilmenee harvoin, yleensä vain vaalien jälkeen. Mutta silloin heitä on jo vaikea tavoittaa.

Vanhuus on salakavala kaveri sekin. Eilen joku kysyi tunnenko uutta naapuria, mr. Alz Heimeria ja hänen Dementia-rouvaansa. Muuttivat Ameriikasta onnellisen Suomeen. En todellakaan tunne muita ameriikkalaisia kuin Donald Duckin, joka ei ole vielä presidentti.
(2019)





torstai 12. joulukuuta 2019


















Kuva: Yö  (T. Yli-Rajala)




KOMENDANTIN ASIALLA






Talo näytti elottomalta, se ikään kuin pyrki piilottelemaan muiden rakennusten sekaan. Ei se houkutellut ohikulkijoita puotikilvillään eikä väreillään, yleisvaikutelma oli rappeutunut. Nainen avasi oven ja katsoi minua kysyvästi, mutta ei heti sanonut mitään. Silti tuntui kuin hän olisi tiennyt syyn vierailuun, mutta teeskenteli kuin ei tietäisi mitään. Meidän väliimme syntyi kolmekymmentä senttiä leveä rako, pimeä kuilu joka varoitti astumasta syvemmälle. Hiljaisuuden perässä liehui kysymysmerkkejä jotka häiritsivät päättäväisyyttä, jonka olin suojakseni rakentanut. Katsoin häntä tarkemmin ja näin mustan tukan, kauniin sivukuvan, kun nainen vilkaisi syrjään huoneiston sokke-loihin. Kun hän käänsi katseensa taas kohti, huomasin että nuo silmätkin olivat tukan lailla mustat, kuin tuomenmarjat.

Seisoimme siinä neuvottoman hetken tuijottamassa toisiamme silmiin. Ei epäilystäkään siitä, etteikö nainen tiennyt miksi tulin. Oli jopa varautunut vierailuun koska luomiin oli tuhrittu sinistä, lapis lazulia ehkä. Hän oli pukeutunut lyhyeen minihameeseen ja seisoi oviaukossa vähän veltosti vinossa kuin olisi odottanut minulta joitain verukkeita. Ehkä hän luuli että nämä vierailut tehtäisiin vain öi-
sin eikä edes näin iltasella. Hämmästeli hän varmaan sitäkin, että yksi ainoa mies oli pantu tärkeälle asialle. Epäasiallista ja ihmeteltävää.

Nyt viimein hän hymyili ja kehotti eleillä astumaan sisään. Minulle häivähti jo mieleen, että kukkia olisi pitänyt olla, mutta sitten muistin toimeksiannon. Minulta vaadittiin täsmällisyyttä, viileää kohteliaisuutta ja tinkimätöntä asiaan pitäytymistä. Nainen osoitti hoikalla sormellaan kulunutta leposohvaa ja alkoi hokea tavanomaista smalltalkkia minun kanssani. Olkaa hyvä, mitä kuuluu. Kiitos kysymästä, ihan hyvää. Sitä samaa ja saako ehkä olla jotakin? Säitä on pidellyt ja sehän on
ikävää. Pirupa tässä nyt niitä kaikkia muistelemaan, hokemia on niin paljon että päätä alkaa särkeä. Koko tuo jaarittelu oli niin turhaa, ja haitallistakin se oli. Sen vuoksi en pystynyt keskittymään itse asiaan. Istahdin leposohvalle, jonka vieterit vinkaisivat ruostuneesti. Nainen oli sytyttänyt holkin päässä keikkuvan savukkeen ja puhalteli ilmaan ylimielisiä savurenkaita. Hän kattoi pienelle pöydälle kahvikupit ja estelystä huolimatta kaatoi minulle kupposen kuumaa ja mustaa kahvia. Olepa hyvä, nainen vielä sanoi makeasti. Kasta sekaan, hän vielä lisäsi tarkoittaen pipareitaan. Tilanne oli nolo, tuntui vaikealta ottaa esille varsinaista asiaa joka meitä molempia nyt vaivasi. Oli selvää, että hän tiesi tehneensä minuun vaikutuksen. Hänen liikkeensä olivat hallittuja ja hän keskittyi kaikkeen tarkasti. Kädet liikkuivat kuin balettitanssijalla. Salin ikkunaan heittyi raskaita pisaroita, ulkona oli alkanut sataa.

Kuuntelin hiljaisuutta. Ainoat äänet lähtivät meidän keskustelustamme, joka ei oikein tahtonut lähteä vauhtiin. Arvelin että nainen oli piilottanut muun perheen jonnekin talon onkaloihin, joissa se nyt kyhjötti peloissaan odottamassa vapauttavaa kutsua esiin. Paljastuessaan varsinkin lapset pitävät sietämättömän kovaa ääntä, ja tästä muistan komendantin viraston minua erityisesti varoittaneen. On
tinkimättä noudatettava perinteistä kuulustelukaavaa ja käytettävä siihen kuuluvia kuulusteluvälieitä. Laastaria tai teippiä, muovinarua ja hehkuvia savukkeenpäitä. Kielteiset vastaukset on likvidoitava pois tiukalla iskulla palleaan tai jos kysymyksessä on alaikäinen kohde, riittää näpäytys puuvii-ottimella sormille. Asia on nyt kertakaikkiaan selvitettävä ja väärän informaation kanavat suljettava lopullisesti.

Oli tehtävä elväksi, että vain selkeä ja yhdensuuntainen tieto oli oikea, väärän tiedon levittäminen oli rikollista. Kaikkeen toimintaan liittyi myös käytös. Oli noudatettava vain hyväksyttäviä normeja, poikkeavuus on rikollista ja siitä seuraa asianmukainen rangaistus. Nämä seikat on tarkoin merkitty lakeihin ja sääntöihin, niin että ne näin muodoin ovat myös oikeudenmukaisia. Tämän takeena on, että kaikki asiat ja päätökset on käsitelty komendantin virastossa ja itse komendantti on ne allekir-
joittanut ja hyväksynyt.

Mietin näitä asioita kahvikupin ääressä ja ihmettelin miten voisin ryhtyä toimenpiteisiin. Alakerrasta kuuluvat lasten äänet häiritsivät omaatuntoa ja lisäksi aloin tuntea syvää empatiaa tuota pelkojaan peittelevää viehkeää naista kohtaan. Hän oli huomannut sopimuspaperin jonka olin vetänyt esiin taskusta. Nimi vain tähän niin ongelmat olisi pyyhkäisty kerralla pois, mutta minä olin sanaton. En
tiennyt mitä tehdä. En ainakaan tarjota hänelle kynää. Ehkä sittenkin voisin väittää, että tehtävää varten saamani osoite oli väärä ja että talon paikalla oli vain suuri sodan aikainen ampumahauta, jonne oli juorujen mukaan haudattu toisinajattelijoita. Kansallismielisiä ja internationalismin pilkkaajia, kaikkia niitä jotka eivät hyväksyneet yhteistä virka-asua ja suostuivat puhumaan vain omaa omituista kieltään, jota me nimitämme koirien kieleksi. Jopa minäkin, joskin aina empien.

Ja olihan sekin mahdollista, että poistuisin paikalta ja ostaisin matkalipun ulkomaille. Nopeat ja päättäväiset ratkaisut ovat monesti ainoa keino välttää ikävää tilannetta komendantin toimistossa, joka on meille sen vapaamielisille virkailijoille pyhä paikka.
(2019)



torstai 5. joulukuuta 2019







MAAN  SYDÄMELLÄ




Kuva: Maan sydämellä (T.Y-R., 2019)



Jokainen yksin maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä, ja äkkiä on ilta. Revin ja tuhosin tänään vanhan käsikirjoituksen, jonka olemassaolo oli tuskastuttanut minua jo vuosikymmeniä. Mitä minä sillä enää tein? Sillä oli alun alkaen vain työnimi, Punainen pastoraali. Että osasikin olla teennäinen, eikä kirjan sisältö antanut oikeutta naiiville nimelle. Luin muutaman pätkän tekstistä ja tunsin kuinka häveliäisyys kihelmöi päälaen ohuessa karvapeitossa. Vuosien mittaan olen kaljuuntunut, vain muuta-ma haituva siellä täällä pitää enää puolustusasemiaan otsalla ja ohimoilla. Nuo Quasimodon sanat putkahtivat mieleen kun muistin, että kirjoittelin noita tyhjiä rivejä kuusikymmentä vuotta sitten Oulussa, Pokkisen puistossa, lokkien kirkuna korvissa ja kalasääksen ilmaan jähmettyneen lehah-duksen ääressä.

Myöhemmin on riittänyt lisää revittävää. Muuttoja on ollut paljon elämän varrella, kerta kerralta etelämmäs. On ollut pakko karsia matkasta paljon pois, mutta kirjat ovat minua aina seuranneet. Käsikirjoituksella on merkitystä vain minulle itselleni, niihin liittyy muistoja ja nöyryytystä, suuruu-denhulluja toiveita. Vaan ”oikeat” kirjat, niistä en malta luopua. Joku sanoo, että tietokirjojen poiston voi vielä  ymmärtää, niiden tieto vanhenee. Mutta romaanit! Kuka niitä enää tarvitsee kun ne on kerran luettu? Joutavat paperikeräykseen.

Minä saan tuosta mielipiteestä päänsäryn. Tietokirjan tiedot vanhenevat vääjäämättä, mutta romaania voi lukea aina uudelleen ja uudelleen. Se voi olla ehtymätön aarreaitta. Sen heittäminen paperike-räykseen tai polttouuniin on murha, vandalismia. Kirjan mukana katoaa ikuisiksi ajoiksi sen kirjoittajan kokemukset ja tunnemaailma, ne joihin jokaisen lukijan pitäisi edes hetkeksi samaistua.

Tässäpä törmätäänkin solmuun. Millaiset kokemukset, millainen tunteiden maailma on lukemisen ja muistamisen arvoinen?  Kuinka taitava lukijan tulee olla, että hän erottaa pintapuolisen ajanvietteen tyhjät sivut syvää elämänviisautta tihkuvista kirjan lehdistä. Tässä työssä meitä lukijoita ovat tarjou-tuneet auttamaan monet maailmanparantajat, natsit ja kommunistit, liberalistit ja arvokonservatiivit. Nihilistit, anarkistit, populistit ja revisionistit.

On siis hyvä muistaa, että kaikki riippuu näkökulmasta. Petrarca näki asian näin: Peräsimettä pursi merta yksin käy, viskomana tuulten mielialan. Keveä tiedosta, lastattu erhetyksin. En tiedä mitä haluankaan: suvella värjyn, talvisäässä palan.

Olenko minä itse jonkun tuntemattoman epäonnistunut käsikirjoitus. Palanko minä?

Runosuomennos teoksesta Petrarca, Sonetteja Lauralle, Elina Vaara

perjantai 29. marraskuuta 2019






VOI  PERKELE


Kun suljin silmät (T.Yli-Rajala)






Talvipäivän kaamoksessa minä katselin ikunasta naisemaa tien suuntaan ja muistelin  menneitä. Mieleen tuli kysymys, että onko näkymä pysähtynyt ja minä itse liikkeessä sen ympärillä, vaiko päinvastoin. Jos minä pysyn paikallani ja pysähtyneenä, liikkuvatko muistikuvat minun liepeilläni kunnes suljen silmät ja alan ajatella, että tuo kaikki ei voinut
olla totta. Ovatko kaleidoskoopin
kuvat todellisia?

Näitä minä pohdin kun ovikello soi. Ponkaisin puoliunessa jalkeille sohvatuolilta jolla olin puolittain
maannut, ja kaaduin kumoon lattialle fiikuksen viereen. Sanoin että voi perkele. Avasin ulko-oven ja edessäni seisoi postimies, joka tarjosi kynää ja paperia. Piti allekirjoittaa vakuus, että olen vastaan-ottanut tärkeän kirjeen jonka yläreunaan oli kirjoitettu LUOTTAMUKSELLINEN. Oven suljettuani panin luottamuksellisen kirjeen paperikoriin ja päätin jatkaa kesken jäänyttä pohdintaa.

Nin että jos nousen tästä uudelleen ja kierrän paperikorin, onko sinne piilotettu kirje vielä tallella ja jos avaan kuoren, onko sinne kirjattu jokin tärkeä tiedonanto. Mikä se voisi olla? Ehkä se on muistu-tus hammaslääkärin vastaanotosta huomenna tai ilmoitus hakematta jääneestä lottovoitosta. Tämä viimeksi mainittu vaihtoehto hiukan ärsytti, sillä pitäisihän niiden siellä Helsingissä tietää etten minä ravaa rahan perässä. Olen Daniil Harmsin kanssa samaa mieltä. Rahasta en paljon välitä. Jos sita satun jostain saamaan, tuhlaan sen saman tien. Tänä aamuna minua kiukutti erityisesti Aamulehden kirjoitus kasvukolmiosta, jonka keskeisenä napa-alueena on Tampere ja sen hersyvä murre. Siis uuti-nen joka käsitteli ajankohtaista ilmiötä, Helsinkiä perskärpäsineen.

Meillä oli taannoin jonkun kanssa puhetta soutamisesta ja huopaamisesta. Hän, tämä joku siis, väitti että minä en kykene tekemään nopeita päätöksiä. Kerroin hänelle tarinan soutuporukasta, joka väitteli pohjatapin merkityksestä soutusuorituksessa. Päättivät pitää äänestyksen siitä, poistetaanko pohjatappi koeluontoisesti soudun aikana. Erityisesti korostettiin, että enemmistö on aina oikeassa. Vähemmistö vastusti ehdotusta, mutta enemmistö voitti ja pohjatappi irrotettiin, minkä jälkeen soudunjohtaja pani tapin taskuunsa. Kun vesi alkoi tulvia veneessä, syytettiin vähemmistöä yheistyökyvyttömyydestä.

Näin siis kävi tässä tapauksessa. Kävi ilmi, että huomio olisi pitänyt kiinnittää pikemminkin   tapin tiukkaan koskemattomuuteen eikä pälyillä sitä ylhäältäpäin. Asiasta syntyi riita, joka ei ole vieläkään päättynyt ja kestänee hamaan tuomiopäivään asti.

Tuo havainto rauhoitti mieltä ja niinpä jatkoin taas ikkunamaiseman tarkkailua tien suuntaan. Mieli oli nyt puhdas kiusallisesta ongelmasta ja niinpä sain jatkaa taas päiväunia. Kun suljin silmät, näin unen utuisessa hämyssä kilven, joka  oli pystytetty suoraan eteeni ja siinä luki suurin fraktuura kirjaimin hämmästyttävä varoitus: spotta ej på golfvet.

perjantai 22. marraskuuta 2019








L U I N  K I R J A N




Kuva: aasi ja sen poikanen.



Miete:
Olen käynyt kaksi kertaa lukemassa
kirjaa kaupunginkirjastossa. Siinä
kerrottiin kaikesta hyvin älykkäästi.
 (Daniil Harms: Sattumia)





Luin juuri kirjan jota on kehuttu mestarilliseksi sekä tyylin että sisällön puolesta. Selkeää,
puhdasta, suorastaan klassillista kielenkäyttöä. Minä puolestani sain siitä samanlaisen tuntemuksen kuin lukisin sisäpalvelusohjesääntöä. Sanat olivat järjestyksessä rivi riviltä kuin sotilaat, vain komentoääni puuttui. Voin kyllä kuvitella kuulleeni kritiikin kersantin tiukat komennot asento, lepo, maahan ja ilmavaara. Epäilin että sensorikin tepasteli jossakin selän takana, koska oli niin vaikea hengittää.

Toista kirjaa lukiessa mieleen muistui pappi joka kuulusteli kinkeriläksyä. Katekismuksen käsky piti osata ulkoa kuin vettä valaen. Kirjassa oli sisäinen jännite, juoni, jonka arvasin johdattavan minut, lukijan hyvin pian tasa-arvon maailmaan. Asian pöyhiminen kuuluu olevan nykyään muotia. Sain kyllä käsityksen, että kysymys oli enemmän tasapäisyydestä kuin tasa-arvosta. Kirjailija varoi tuomasta esiin mitään sellaista, mistä olisi voinut päätellä sankarin sukupuolen. Etunimestäkään ei ollut avuksi. Oikeastaan hänellä ei sukupuolta ollutkaan, vaikkakin vaatetus tuotti vähän hanka-luuksia. Erot housujen ja hameiden välillä ovat jyrkimpien tasa-arvon kannattajien miehestä häirit-seviä. Siksi niitä ei tarinassa mainita, puhutaan vain neutraalisti vaatetuksesta. Suotavaa olisi, että uimarannoillakin esiinnyttäisiin ilman noita viitteellisiä vaateparsia. Näin kukaan ei ymmärtäisi kiinnittää huomiota sukupuoleen, joka on epärelevantti päämäärän kannalta. Ja sehän on tietysti tasapäisyys.

Lukiessa muistui mieleen sanonta, että lukee kuin piru raamattua. Ihminen on vähämielinen ja hullu usque ad annum 40, jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri, ja silloin on hänen elämänsä jo ohitse. (Kallas: Reigin Pappi).  Minä siis olen kaksikertainen narri, koska olen jo kaksi kertaa täyttänyt 40 vuotta. On siis aivan turhaa ajanhaaskausta lukea itseään viisaampien ja paljon nuorempien kirjoituksia, en minä niitä ymmärrä. Enkä ymmärrä intoa määritellä ihmislajin suku-puolet samanlaisiksi. Omat hauskat kokemukseni pitkän elämän varrelta eivät tue tuota kantaa.

Kun sitä tekstiä hartaasti luin, oli minulla aikaa ajatella asioita. Minua hämmentää usein se, miten mielipiteen ilmaus voi herättää kyräilyä ja vihamielistä tuijotusta, solvauksia ja mätien kananmunien heittokohteeksi joutumisen. Jos nostan Suomen lippua sankarihautausmaalla, minut haukutaan fasistiksi. Jos arvostelen vieraiden antamia määräysiä, olen kiihkonationalisti. Jos kieltäydyn ähkimästä englanniksi vessassa, olen vähintään outo.

Näistä syistä otan jo ennalta esille Kafkan kirjan Oikeusjuttu. Täytyy paneutua tapauksen käsittelyyn syvällisemmin, sillä toden näköisesti joudun jonain tulevana päivänä mielipiteitteni ansiosta käräjille. Raskauttavin on syytös käytöksestä ja mielipiteistä, joita ei nyt kerta kaikkiaan saa sovittaa nyky-aikaan. Sehän on historiantutkimuksen periaate käännettynä ylösalaisin. Menneisyyttä ei käy projisoiminen nykyaikaan, etteivät liberalistit pahoita mieltään. Toinen raskauttava syytös pyörii Suomineidon hameen tietämissä. Vie sie, mie vikisen on meillä ollut jo vuosikymmenien ajan  periaate. Kun toinen jalka on amputoitu, peittää hame vamman paremmin kuin lerpattava toppahousun lahje.  (2019)
 

perjantai 15. marraskuuta 2019






B A U D E L A I R E




Kuva:
Miten helppoa on 

unohtaa (T.Yli-Rajala 2006)





Miete

Sade riettaasti kattoja vihmoo,
koivuja kaulailee ja korviin 
kuiskii ilosta ja nuoruuden 
rakkaudesta


Eikö luominen ole Jumalan lankeemus, minä pohdin ja astuin ovesta laajaan aulaan. Puhuin ääneen, koska lähellä oli nainen joka pyrki kohti pöytää jossa piti ilmoittautua. Hän silmäisi minua oudoksuen ja siksi minä selvitin hänelle taustoja.

-Tuo lankeemus josta puhuin oli runoilija Baudelairen toteamus. Miehellä oli krapula ja siksi hän oli päätynyt haukkumaan George Sandia, toista runoilijaa.
Mutta nainen sanoi, ettei tunne sen nimistä miestä ja koko kysymys on hänen kannaltaan yks hailee.
Olimme jo ehättäneet vastaanoton pöydän ääreen.      
Nainen oli tullut samaa matkaa minun kanssani ja näytti tyytymättömältä. Hän tuntui myös jotenkin tutulta.

– Mitä mie  sillä tiijolla teen että Baudelaire höpisi krapulassa lankeemuksesta, hän tivasi minulta. Taijat olla jo vähän höperö? Mie en ole langennu koskaa  enkä kertaakaa, paitsi portaikossa pari vuotta sitte. Piti maata kipsi jalassa pitkään, niin että ehin kuulla kaikki silloiset biisit.

Ja minä kun en biiseistä piittaa, sanoin hänelle ja jatkoin siitä lähtien yksin pitkälle käytävälle. - Kuuntelen kyllä mieluusti vaikka Bianca Casta Fiorea, mutta aina erään lehtimiehen seurassa.

Keskustelu kääntyi nyt kysymykseen demokratiasta. Historian saatossa syntynyt liittovaltio opettaa vielä tänäkin päivänä kansalaisille mitä on liberaali länsimainen arvopohja. Epäilijät pannaan vanki-laan ja heidät nimetään terroristeiksi, sitä se vaan on, minä luennoin vieläkin vaikka kuuntelija oli jo
kadonnut oven taakse.Huomasin siis, että vieressä kulkenut nainen oli kadonnut ja minä siinä vain yksin keskustelin ilman kuulijaa. Kadulla, aivan likituntumassa minua seurasi nyt entinen kansakou-lun opettaja, jolla oli karttakeppi kainalossaan. Aikansa kuluksi hän vaati minua luettelemaan eri-nimisiä vesistöreittejä ja erään runon ulkoläksyä. Se oli tuo runo ”Suomenmaa” , tai jotain sellaista.
Ehkä se oli Aleksis Kiven runo, en ole varma koska muisti on alkanut viime aikoina rakoilla.

Kaiken kaikkiaan olin hyvin epävarma. Tuo tunne oli vallannut mielen heti aamusta kun päätin lähteä muistaakseni apteekkiin. Nyt, kesken mitä kiintoisimman muistikuvaketjun alkoi pisaroida, ja ensim-mäinen kevätsade puhkesi taivaankannelta kaupunkiin, jonka katua minä tässä mittailin muistamatta tarkoin miksi ja missä olin. Kaukana kotoa joka tapauksessa, sillä jalatkin alkoivat jo kastua. Mikä ihme tuo nyt oli, kun lähdin apteekkiin sukkasillani.

Muistin taas kerran sen ihastuttavan tytön jolla oli saparot päässä ja joka hihitti kun minä häntä vähän kutittelin. Opettaja eli jo siihen aikaan toisessa maailmassa ja nosti uhkaavasti karttakeppiä. Ja nyt, kun minä tuon tytön taas muistin näin aikuisena, sade riettaasti kattoja vihmoi. Se kuiski korviin rakkaudesta, vihasta ja katkeruudesta. Siitäkin, miten helppoa on uhohtaa.
(2019)

perjantai 8. marraskuuta 2019








JOTA LINTU EI VARJOLLAAN  SIPAISE


 

Miete:
Pimeitä ovat polut, pimeitä
puiston kukat.

Turhaan ne nuokkuvat lammen pintaan

jota lintu ei varjollaan

sipaise eikä aurinko peilaa


                                 Kuva:  Varjot. (T.Yli-Rajala)



Saavuimme lammen rantaan ja muistin heti kaikki men-neet tapahtumat. Täällä me joskus kauan sitten sovimme, että kun myöhemmin tavataan niin kerrotaan mitä on saatu aikaan ja koettu tässä elämässä. Mutta nyt sain tietää, että hän olikin kuollut. Ja kun vihdoin olimme tavanneet vuo-sikymmenien jälkeen, tunsin pettymystä ja huomasin että pidin hänelle luentoa.

- Minä en pyri selkeästi  rakentuvaan kokonaisuuteen enkä johdonmukaisuudesta tiedä hönkäsen pöläystä, leuhkin hänelle.  - Mitä sellainen johdonmukaisuus muka on? Mistä johtamisesta on kysymys? Eikö tarinaa voi koota hypähtelemällä aiheesta toiseen, jättää tilannnekuvat löyhiksi. En piittaa keinotekoisesta osien liimaamisesta toisiinsa, en piittaa tarkasta kuvauksesta enkä ihmisten ulkonäöstä. Yhdentekevää miltä joku näyttää, mutta on tärkeämpää nähdä mitä joku tekee ja sekin, että miksi. Tai mitä joku jättää tekemättä. Ja ennen kaikkea, että mitä tuo joku ajattelee ja millaista unta näkee. Koen tapahtumat hetkellisinä häivähdyksinä, houkuttelen lukijan siihen luuloon että hän jopa osallistuu johonkin, vaikka onkin vain statisti unessa. Ja luuloon, että hän määrää henkilöiden olemuksen. Että hän voi kuvatun ihmisen vangita valmiiseen muottiin  eikä ymmärrä, että tässä muotissa on sitä virtuaaliviinaa jota meille viisaat juottavat. Enkä minä kauan vitkastele yhdessä ainoassa hetkessä, ohitan  tuokiot jatkuvana virtana olematta aina selvillä siitä mihin päin virta vie. Tärkeintä on havainto, että virta meitä kuljettaa. Joilla on korvat, he kuulkoot, ja joilla silmät, he nähkööt.

Hän kuunteli tarkkana mitä minä selitin, ja teki johtopäätöksensä. Useimmilta nykypäivien
itseään kunnioittavilta kriitikoilta puuttuvat nuo molemmat. Kyky kuulla ja nähdä, koska he kulkevat ohi silmäisemättä kaikkea sitä, mitä pitävät vain omakustanteena. Mikä erottaa elämäntyönsä kirjojen parissa tehneen ikäkirjailijan 30-50 vuotiaasta kriitikosta, jonka tunteet ja empatia ovat latistuneet silmäilevästä lukemisesta. Puuttuuko ikäihmiseltä itsekritiikki, eikö hän osaa kirjoittaa niin kuin halutaan, toivotaan ja vaaditaan? Jos tulosta arvostellaan, niin mistä hän saisi apua joka ei pyri hallitsemaan?

 Eikö riitä että kerrot tapauksen ja kuvaat siihen liittyvät ihmiset tekemättä siitä kaikesta oikuttelevaa kaaosta, tuttuni vainaja sanoi. Sinä sekoilet ajan kanssa. Et tiedä mikä päivä nyt on, tai mikä vuosi. Etkä välitä tietääkään. Kun minä alan lukea, odotan että saan palkaksi järkevän selityksen. Ja mielen-rauhan, koska näen että oikeus tapahtuu ja kaikki menee totuttuun tapaan. Ja että kaikki loppuu selkeästi, kun loppuun on taitavasti ensin johdateltu.

Mikä on järkevä selitys joka kelpaa kaaoksessa, minä häneltä kysyin. Ihminen on vain näkevinään kaikessa järjestystä ja muotoa, vaikka näkee todellisuudessa vain sattumien järjestämän sekasotkun. Mikä on oikeus jonka sinä näet tapahtuvan mellakassa, jossa tapetaan lapsia ja vanhuksia tai oikeus joka jättää sairaat hoitamatta?

Jos vääryys sallitaan, se sallittakoon vain vuoks vallan korkeimman, ei muuten milloinkaan, minä vielä muistelin. Selitys on totuttu tapa. En nyt muista kuka antiikin valopää nuo sanat sanoi, mutta hän näki vääryyden hyväksymisen samalla tavalla kuin sinä sen näet. Kaikki mikä tapahtuu, menee aina totuttuun tapaan, eikä mitään muuta kuin vääryys pääse tapahtumaan todellisessa elämässä, jos sellaista on. Siinä luulossa elävät vain vallanpitäjät. Pitkän kokemuksen jälkeen olen päätynyt tulokseen että elämä on lyhyt, ja silti siitä selvitäkseen monet tarvitsevat vain pelkkää ajanvietettä. Eikä kuolema piittaa siitä jääkö  työ kesken. Schubertin keskeneräinen on siitä sinulle hyvä esimerkki.

Olimme ehättäneet lammen rantaan, katsoin heijastaako se hänen kuvansa. Mutta minähän olinkin täällä nyt yksin. Aamupäivällä olin saanut tietää, että hän oli kuollut ja unohtanut sopimuksen. Silti minusta tuntui kuin hän olisi istunut viereeni lammen rantatörmälle, ja että me molemmat olimme ohittaneet taas murrosiän. (2019)


perjantai 1. marraskuuta 2019

BLOGIKIRJAILIJA



Miete:
Mies lähti kerran töihin ja kohtasi 
matkalla toisen miehen, joka oli 
ostanut polakan ja oli 
matkalla kotiin.
Siinä onkin oikeastaan kaikki.
(Daniil Harms: Kohtaaminen)    

(Erkki Wessmanin muistolle)   



Kuva: T. Yli-Rajala 1996 Unessa maa




Kaksi ja puoli vuotta on siitä, kun aloin kirjoitella näitä blogeja. Silloin en osannut odotella mitään, olin vain utelias näkemään kuinka moni jaksaa tavata minun vähän outoa tyyliäni.

Unet minua kiinnostavat, mutta tiedän kyllä, että useimmat ihmiset eivät niitä näe. He ovat älykkäitä skeptikkoja. He harjoittavat nopeaa ja silmäilevää lukemista eikä heidän tarvitse pysähtyä pohtimaan lukemaansa, koska he oivaltavat heti asian ytimen. Apunaan he käyttävät älypuhelinta, josta tirkistelevät viisaita asioita. Vähemmän heitä unet kiinnostavat, moni melkeinpä pelkää niitä.

Minä olen aina tuhertanut saman tarinan parissa pitkään, kääntänyt ja vääntänyt, lukenut jopa moneen kertaan. Ehkä se johtuu hitaasta järjenjuoksusta. Sellainen outo piirre minun lukemisessani on, että yritän nähdä tekstin kauneuden ja nauttia kirjailijan tavasta ilmaista tapahtumia. Minulla on taipumus jopa maistella äänteitä, arvioida miltä ne kuulostavat suomea osaamattoman korvaan ja ihmetellä sanojen kauneutta tai pöyristyttävää  rumuutta. Molempaa laatua suomesta löytyy ihan riittämiin. Joku Tolkien jopa ihastui niiden monimuotoisuuteen ja metsäiseen tuoksuun.

Vai olisiko pitänyt sanoa lemahdukseen. Bloggerin laskin on osoittautunut kiinnostavaksi tuttavuu-deksi. Uteliaana yritin saada selvää missä minulla on lukijoita tai edes sivun selaajia. Ilahduin kovin, kun jo alkuaikoina näin, että niitä oli Ukrainassa lähes saman verran kuin Suomessa. No onhan siellä rauhanturvaajia ja muitakin työtehtävissä ja ihan vain muustakin syystä.Ihmettelin tätä ilmiötä ääneen, ja seuraus oli että luvut Ukrainassa hupenivat. Venäjä nousi sen tilalle.

Seuraava kiinnostava ilmiö oli, että äkkiä ponnahtivat USA:n ja Saksan lukemat korkeuksiin, jopa 130-140: een viikossa. Suomen lukuhimoisten porukka pysytteli sadan tietämissä. Nämäkin suuren-moiset lukemat näivettyivät aikanaan, mutta eipä hätää: Alankomaissa minulla oli viimeisten tietojen mukaan 225 innokasta selailijaa ja lukijaa. Pohjoismaat sen sijaan pysyttelevät vakaasti vanhalla linjallaan, ettei Suomesta mitään kiinnostavaa voi löytyä. Parempi on kääntää meille takamus ja tähyillä Keski- ja Etelä-Eurooppaan.
Tänä aamuna koin sitten taas pettymyksen. Alankomaiden suomenkielinen intelligessi on suivaan-tunut brexitistä, koska silmäilijöiden määrä oli tipahtanut 51:een. Ihmettelenkin, että mitä ne brittien vaikeudet heille kuuluvat.

No, aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä kerittiin. Olen elämän varrella kyhännyt monenlaisia kirjoja ja vihkosia. Kustantajia niillä on ollut sieltä täältä, vain pari tunnetumpaa ja nimekästä. Heidän kustannustoimittajilleen olen kiitollinen. Pari kirjaa tai kirjasta olen itse kustantanut, koska niiden luonteen takia eivät muut voineet tulla kysymykseen. Aiheet olivat liian paikallisia. Onpa joukossa yksi yksityinenkin mesenaatti. Päätin kokeilla myös kustantajia jotka tekevät kirjansa tilausten perus-teella, mikä on järkevää, jos potentiaalinen kiinnostuneiden määrä on pieni. Ne painotuotteet ovat uponneet kirjakauppojen salaisiin lokeroihin ja antaneet sijaa oikealle kirjallisuudelle, ajanvietteelle jonka lukeminen ei päätä pakota. Roskankin mainostaminen nostaa tyhjänpäiväisen seikkailu- ja ajanvieteromaanin menekin omakustanteiksi leimattujen kirjojen ohi ja lehtien kulttuuritoimitusten ylistävän huomion kohteeksi.

Tuleepa tässä mieleen, että miten olisi nykypäivinä käynyt monien sellaisten kirjailjoiden, jotka eivät aikoinaan suostuneet kustantajien tarjoamiin valjaisiin. Jotka viittasivat kynä kourassa ja kintaalla ajan genrelle ja tavalle ilmaista kirjoittamalla asioita. Heille, jotka näyttivät kieltä auktoriteeteille ja ryyppäsivät porukassa viinaa, vaikka lääkäri oli heiltä kieltänyt huonon seuran. Jotkut heistä passi-tettiin vankilaan kirjoittelemaan lappusille salaa, tai kalkituille seinille. Jotkut ammuttiin, jotkut ajettiin maanpakoon. Joillekin pidettiin oikeudenkäyntejä jumalanpilkasta vaikka he pilkkasivat vain tekopyhyyttä.

Vaan onhan kehityksessä myönteinenkin puolensa. Kukaan ei selvinnyt hengissä, eivät myötäilijät eivätkä vastaan haraajat. Elämä kohteli tasa-arvoisesti. Ja enimmäkseen lukijat ovat nykyään tyy-tyväisiä, voivat olla jopa faneja tai kirjallisuuden kriitikoita. He hyväksyvät huononkin kirjan jos se vaan on tarpeeksi hyvä, siis viihteellinen tai edes dekkari. Sellainen voi mennä kaupaksi jopa ulkomailla. (2019)


lauantai 26. lokakuuta 2019


ILMOITTAUTUMASSA

Miete:
Kaikki kellot eivät mittaa
samaa aikaa




Mies istui tiskin takana vähän huolimattomassa asennossa. Hänen olemuksensa ärsytti minua. Että kehtaakin noin näkyvästi paljastaa ylimielisyytensä. Enhän minä häneltä rahaa pyydä lainaksi vaan palvelua.
Saanko tähän vielä henkilötunnuksen, hän kysyi ja hymyili kolkosti.
Miksi ihmeessä? minä kysyin. Täytyyhän sen olla selvä asia että kysymys on minusta,  sillä kuka muu tätä olisi tullut tänne tiedustelemaan?
- Kysyjiä kyllä riittää, hän vastasi. Eivätkä kaikki tule tänne lakki päässä ja itsekeskeisinä. Viranhaltijaa lähestyttäessä tulee olla varuillaan ja kunnioittava.

Meidän siinä vaihtaessamme mielipiteitä kiinnitin samalla huomiota koiraan, joka juoksi ovenraosta esiin ja ryhtyi nuolemaan viranhaltijan housun lahjetta. Tämä taputti karvaista tulokasta päähän ja nimitteli otusta lempinimillä joita en tässä kehtaa toistaa, koska ne ovat niin kuvottavan hellämielisiä.
Koira osoitti kiitollisuuttaan irvistämällä minulle rumasti, ja näytteli kulmahampaitaan. Se kuolasikin vähän ja sen hengitys haisi mädäntyneelle jollekin. Ettei vaan ollutkin se Bulgakovin tiedemieskoira. – Minulla olisi nyt vähän kiire, minä sanoin.

Mies kaivoi nyt pöytälaatikosta lomakkeen, jonka kulmassa
erottui jo matkan päähän eilisen hernekeiton jättämä tahra.
- Pyritte siis tälle mallikurssille, hän kysyi minulta salaivaa äänessään. Niihin on kova tunku nykyään kun tuli tämä sukupuolineutraali suhdanne.
- Sellainen on pyrkimys, vastasin hänelle vakaasti ja silmää räväyttämättä. Eikä asia kuulu kenellekään, en ala selitellä syitä enkä seurauksia. Olen vain päätökseni tehnyt ja sillä selvä.
- Mutta kurssihan on poliittinen, mies sanoi ja katsoi vinosti kenkiäni, jotka olivat eri paria. Toinen vasemman, toinen oikean jalan kenkä, mutta väärissä jaloissa hänen mielestään.

Miten vain, mutta haluan tehdä selväksi etten ota vastaan neuvoja jotka osoittautuvat pakotteiksi. Enkä halua tunkea mihinkään talliin, jossa noudatetaan aina laumanjohtajan sanaa. Ryhmäpää-
töstä, muka. Minä haluan olla itsenäinen ja yksin, en tarvitse ihailijoita enkä ihailtavia.

Ajattelin jatkaa näitä mielipiteitä vielä pidempääkin, mutta virkailija riuhtaisi lomakkeen pöydältä edestäni ja näin miten hänen kasvonsa punottivat. Koira murisi pahaenteisesti ja irvisteli minulle.
- Teidän ei tarvitse täyttää lomakkeita, pääsette suoraan suljetulle osastolle ja uudelleenkoulutukseen. Tarvitsette lisäoppia liberaalista, länsimaisesta arvopohjasta jota täällä virastossa vaalitaan.
Vaihtakaa tuo lippalakki tupsulliseen pipoon, jossa tupsu on nimenomaan pään päällä, hän vielä lisäsi ja sulki pöytälaatikon.
(2019)




perjantai 18. lokakuuta 2019





HYÖDYTÖN PUHELU


Miete:
Tässä istun, ajatukset kuin ruoho
peittävät maan ja silmät
On vaikea hengittää, eikä mikään
puutu enää pelosta, joka tanssii johonkin
mitä en tunne, joka on minusta ja jää minuun.
Kuva: Martti Y-R





Ilta oli jo hämärtymässä koska minusta tuntui, etten näe rakennusta selvästi. Se oli huvilamainen ja sisällä oli sähkövalot. Näin kuinka Anna liikkui suuressa salissa, ja
ikkunan läpi erotin myös veneen joka lähti keula kohisten kohti huvilaa. Siinä oli porukka kypäräpäisiä miehiä, aseet sojottivat heidän käsissään.

Avasin huvilan oven ja astuin suureen tanssisaliin. Se oli täynnä väkeä, mutta Anna oli nyt kadonnut. Seisoin siinä vähän neuvottomana jonkun vieraan naisen kanssa
ja selitin hänelle että minä en osaa tanssia. Tyyli on sitä askel eteen, toinen taakse.
Näitä minä hänelle selitin, kunnes huomasin olevani siinä ypöyksi ja minua alkoi hävettää.

Aloin etsiä Annaa tungoksessa ja paikkaa mihin jätimme takit tullessamme. Etsintä johti minut isoon huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen urheilutamineita. Kyselin turhautuneena vaatenaulakon paikkaa, mutta sitä ei kukaan osannut neuvoa. Kiertelin ja utelin, mutta aina minut neuvottiin samaan kohtaan. Koin sen välinpitämättömyydeksi ja aloin kiukutella. Yritin jo soittaa kotiinkin, mutta puhelimen lukitus ei auennut. Mikä piru se pinkoodi nyt olikaan?  Lopulta sieltä kuului kuitenkin vaimeaa keskustelua. Anna siellä puhui jonkun kanssa ja minä kysyin häneltä oliko Kari jo tullut. Jäin tänne takkia etsimään, lisäsin vielä koska arvelin että kohta Anna jo asiaa ihmettelisi. Kenen kanssa hän muuten puhui ruotsia? Kuka hän on, kysyin Annalta mustasukkaisesti, vaikka tuo toinen keskustelijoista oli äänestä päätellen nainen. Tämä vastasikin heti Annan äänellä: hän on Kälviällä.

Nyt oli pakko lopettaa hyödytön puhelu. Sanoin ”väärä numero” ja hengähdin vapautuneesti. Joku ohikulkija huomasi ongelman ja tarjosi minulle vanhaa armeijan radiopuhelinta. Numerokiekkoa siitä ei löytynyt, vaan joku kertoi että se on laitteen kyljessä jos vähän käännän. Tein nyt monta yritystä numeroon 4755344, mutta aina vikaan. Se oli meidän vuosikymmeniä vanha numeromme, joka oli löytynyt päiväkirjan välistä.  Lopulta sain yhteyden toimimaan ja Annahan se oli. Hän kertoi, että oli pannut jonkun hakemaan minut ihan viivana. Helpottuneena lähdin siis ulos pikkutakkisilla pakkaseen odottamaan noutajaa. Katselin kuinka laajan aitauksen takana vaelsi lauma lehmiä ja sonneja, jotka kellahtivat raskaasti sänkipellolle nukkumaan. Minä käännyin toiselle kadulle ja sain nyt perääni hämärissä ison miehenkorston. Sen saman joka oli tehnyt hävyttömän eleen sormillaan Annalle ja minulle. Mottasin äijää turpiin mutta tämä vaan nousi uudelleen ja yritti käydä kimppuun takaapäin. Puraisin miestä korvaan ja ähätin, että nytpä saitkin aidsin. Hätävalhe tehosi ja ahdistelija häipyi niin, että saatoin taas jatkaa matkaa hämärässä illassa. Siinä kävellessä mietin mihin Anna oli ehtinyt eksyä, kun ei häntä kuulunut ja puhelinkin oli taas kadonnut.  (2019)



lauantai 12. lokakuuta 2019







KUN OLIN MARJASSA


Helmikuu on toivottomuuden
luvattua aikaa    (Mahler)

Kuva: Amadeo Moligniani



Opettaja piirsi taululle kirjaimia, tähtäsi liidulla ja muikisteli suutaan. Minä katsoin hänen aikaansaannostaan epäluuloisena ja päättelin, että hän antoi luokalle ainekirjoituksen aiheita. Ihmettelin aina sitä, onko pakko noudattaa kirjaimellisesti opettajan keksimää nimeä vai oliko tarkoitus ymmärtää se kirjoituksen aiheeksi. Niin että saisin itse päättää aineen nimen. Onneksi minä tällä kertaa heräsin ajoissa.
Siis niin, että onko pakko kulkea ränget niskassa ja hyväksyä se, että pitää ajatella ja kirjoittaa niin kuin kaikki muutkin?

Räväytin silmät auki ja tuijotin tuota vuosikymenien takaista nimitarjokasta:  kun olin marjassa. Siis että metsässä keräi-
lemässä marjoja, vaikka oli helmikuu. Muistin nyt henkevän kir-
jallisen keskustelun jota kävin erään asiantuntijan kanssa. Hän
oli  kustannustoimittaja.

- Mutta eihän tämä mikään novelli ole, hän minulle sanoi ja heitti arvioivan katseen kirjoitukseen
 jota olin hänelle tarjonnut julkaistavaksi. – Pituuttakin sillä saisi olla enemmän. Oletko muuten lukenut novellin tekniikasta, siitä miten hyvä novelli syntyy ja miten se rakennetaan? – Mikä tämä sinun mielestäsi on, hän vielä kysyi ja vilkaisi toistamiseen tuota onnetonta kyhäelmää jota tarjo-
sin antologiaan. - En sanoisi tätä esseeksi.

Minä nimitän sitä lastuksi kun en muuta pussia sille löydä. Proosalastuksi, sanoin hänelle vähän epäröiden. Ja aine on käsitteenä parempi kuin essee, koska aine on suomea ja essee vierasta kieltä.
Jossakin on sovittu, että kirjailijan pitää kehittää omaa äidinkieltään. Sillä hän osaa ajatella ja tuntea paremmin kuin vieraalla kielellä, jota pitää keinotekoisesti opetella. Minä opin suomea jo pari vuo-
taana ja ilman väkisin tuputusta.

Siinä me nyt tutkailimme tuota nimitystä yhdessä ja hän näytti jopa hyväksyvän sen. Kirjoittaminen on ankaran kovaa työtä, hän valisti minua ja kurtisteli kulmiaan. Realismi on kuvaus elämän raa-
dollisuudesta, eivät lukijat kukista ja väreistä viehäty.Eivätkä tuoksuista. He eivät tunnusta tunteita, heillä on vain fiiliksiä. Ja Heitä kiinnostaa vain todellisuus, arkipäivä ja sen tapahtumat.

Minä sitten olen ihan hakoteillä, sillä todellisuudesta en tiedä mitään. Minun kirjoitukseni ovat unen tajunnanvirtaa ja niiden logiikka on kuin petollinen suo. Niissä unissa ei voi juosta, vaan pitää pysähtyä ajattelemaan mikä on seuraava askel, selitin hänelle tuntemuksiani. Minusta on samantekevää onko unella näkijöitä ja kuulijoita paljon vai vähän, kourallinenkin riittää. Luulen että he pelastavat minut hukkumasta yksin suon silmään, josta kukaan ei koskaan tiedä tulla minua
edes etsimään.  (2019) 

lauantai 5. lokakuuta 2019

ILMAN SIIPIÄ


Miete:
Muuttumisen lähtökohta,
joka meissä on keskeinen
jossa tasot noustessaan ylös ja alas
kaikkiin suuntiin, liikkuvat alinomaa
eivätkä suorien leikkaupisteet
pysy ikuisesti kohdillaan





Siitä on jo yli neljä vuosikymmentä. Hän kävi usein juttelemassa niitä näitä, muita asiakkaita huomaamatta. Mietin joskus, että mistä se johtui. Mikä pani kertomaan ongelmia minulle, ventovieraalle. Ei hän voinut tietää mitä ajattelin ja mitä minun päässäni liikkui, kun hän vihjaili kyllästymiseen. Että tekisi mieli irrota kaikesta ja jättää taakse, tai mihin se kaikki nyt jäisikään. Voihan olla, ettei mitään ole takana tai edessä, ylhäällä eikä alhaalla, tänään tai eilen. Jos nyt vaan voisi lopettaa tuon harhaisen kuvitelman olemassaolosta. Siitä, että on tässä ja nyt.

Sellainen filosofi hän on, minä ajattelin. Puhui Schopenhauerista ja eksistentialisteista. Piti oikein sanakirjasta mennä tarkastamaan mitä tuo viimeksi mainittu käsite piti sisällään. Ja olemisestahan siinä oli kysymys. Minua se ei erityisemmin askarruttanut.
Kun palasin työstä kotiin tunsin varmasti olevani olemassa. Radio kailotti iltatuulen viestiä, lapset tappelivat nappuloista ja palikoista. Veeran kanssa pohdittiin mistä saadaan rahat lainan lyhennyksiin tai edes korkoihin. Pitäisikö poika viedä taas korvalääkärille, kun hän pelkäsi jo parturinkin valkoista takkia.

Hän tuli työpaikalle usein muovikassia roikottaen. Minä olin vaivaantunut siitä mitä muut ajattelevat, mutta en kehdannut koskaan sanoa sitä hänelle. Muovinyytistä kuului joskus vähäisiä kilahduksia, mutta kumpikaan meistä ei ollut niitä kuulevinaan.

Eräänä päivänä hän otti puheeksi lentämisen ja minä olin varuillani. Minä luin tänään jonkun neropatin kirjoituksen, että mitä korkeammalle lentää, sitä tarkemmin ja laajemmin näkee koko maanpiirin, hän sanoi ja katsoi kiinteästi. Niissä silmissä oli outo kiilto ja siksi minä väistin katsetta. Yritin keskittyä johonkin joutavaan työtehtävään, jonka tekemättä jättäminen ei olisi suistanut maata kiertoradaltaan. Mutta tuo katse suisti minut kiertoradaltani muutamaa päivää myöhemmin.

Työpaikalla kuiskittiin niin, että oli saatava selville mitä on tapahtunut. Joku selitti. Sinähän tunnet hyvin sen tyypin joka kuluttaa usein täällä aikaansa. Se työtön luuseri, jolta akka lähti lätkimään ja vei kakrut mukanaan. Se on opetellu lentämään. Hyppäsi kahdeksannen kerroksen parvekkeelta ja viuhtoi matkalla käsiään. Ei edes huutanut, vaan mätkähti asvaltille josta se piti lapioida roskalavalle.

Kaikki olivat nyt tyytyväisiä. Salaperäisen vieraan arvoitus oli auennut koko porukalle, joka päätyi vakaumukseen että mies oli hullu. Kuka muu ilman mitään syytä lähtisi lentämään keskellä arkisinta työpäivää, ilman työtä ja siipiä.

perjantai 27. syyskuuta 2019






KAIVANTO


Mikään ei ole häiritsevämpää
kuin pystyä erottamaan
yksilöt joukosta
(Karl Kraus)






Kaikki oli täällä muuttunut. Entinen piha oli metsittynyt eikä kukkapenkistä ollut jäljellä muuta kuin muisto. Rakennuksen perustuksia ei enää näkynyt, kivet oli viety muualle. Kyykistyin tutkimaan maaperää ja huomasin, että jäljellä oli vielä talonalaista hienoa hietaa. Kouraisin sitä kämmenelle ja valutin sormien läpi takaisin maahan. Kun nostin päätä ja katsoin entiseen mustikkametsään kuulin jonkun siellä laulavan Tähti ja merimies –laulua.

Minä se olin, kymmen vuotiaana ja näin, että iso peltimuki oli jo puolillaan mustikoita. Ajat sitten puretun puuliiterin lähellä kasvoi vanha petäjä, jonka runkoon oli kauan sitten naulattu lankku. Siitä riippuivat keinunarut, ja maata peittivät kävyt jotka pistelivät paljaita jalkoja.

Etsin silmillä sitä paikkaa johon olin vuosikymmeniä sitten piilottanut tärkeitä tavaroita. Kaivoin kuopan saman päivän aamuna jolloin lähdimme linja-auton kyydissä asemalle ja kauas pois. Nyt näin Svean kävelevän neulasten peittämää polkua kohti olematonta naapuritaloa, jonka pahansisuista koiraa minä pelkäsin. Sanoin Svealle hei, mutta ei hän minua nähnyt. Yritin taas etsiä kätköpaikkaa, siinä piti olla pieni kivikumpare vieressä. Ei sitä kuitenkaan näkynyt ja aloin jo katua tänne tuloa. Kello näytti kuitenkin vielä hyvää aikaa,
jonka voisin käyttää etsimiseen ja niinpä minä jatkoin.

Kätkö oli matala kohouma maassa. Olin varannut mukaan pienen lapion ja aloin kaivaa hienoa
hietaa syrjään. Sydäntä sykähdytti kun lapion terä karahti peltipurkin kylkeen. Kosteus oli irrottanut purkin kylkeen liimatun mainoksen, mutta muuten se näytti olevan ehjä. Avasin kannen ja siinä hetkessä heräsin todellisuuteen. Joku lauloi Leise flehen meine Lieder, ja minä muistin kuinka kymmenvuotiaana kopioin veljen saksan oppikirjasta lauseita. En tiennyt mitä ne tarkoittivat, mutta halusin tehdä vaikutuksen Mirjaan. Kirjoitin salaisia sanoja paperilapulle jonka nyt löysin vettä pitävästi kelmusta. Näin kuinka naapurissa asunut kersantti tukisti Paavoa ja vanhus ryyppäsi pullosta pöytäviinaa. Isä käveli ajatuksissaan alueen portilta kotia kohti, asevyössä pistooli. Näin äidin istuttamat pelargoniat ja petyynit ikkunoissa ja pihan kukkapenkissä vähän jo kuihtuneet
oranssit kehäkukat. Silloin oli alkusyksy ja vaahtera ripotteli ensimmäisiä lehtiään.

Kätketystä peltilaatikosta pursui yhä lisää ja lisää väkeä, en kaikkien nimiä edes muista. Eivät ne olleet kauniita niin kuin muistot, eivätkä ilkeitä ja synkkiä niin kuin kauna ja viha. Ne vain olivat, niissä ei ollut värejä ei tuoksuja tai hajuja. Näin lukemattomia yksityiskohtia joiden luulin unohtuneen jo kauan sitten. Jokin silti oudoksutti minua tämän unohtuneen maiseman keskella. Leise flehen oli ainoa ääni jonka kuulin, muuten täällä oli täydellisen hiljaista. Kaikki kulkivat kuin unessa, eikä heistä kukaan nähnyt minua.


lauantai 21. syyskuuta 2019

VASTOONKÄYMISIÄ



Nuoon sitä pikite autuahaksi tuloo,
sanoo akka ku virsikirian söi
(Sananpaukahros Anturajärveltä)




Ongelmat ovat samanlaisia maalla ja kaupungissa. Joka muuta väittää, puhuu puppua. Käytän kiusallakin tuota ilmeikästä sanaa puppua, koska arvaan että se ärsyttää urbaania juppia joka puhuu huoliteltua slangia jota nykyään mainostetaan puhekielenä. Hän ”pitää hauskaa” ja sanoo, että ”fantasiaa en pane”. Jos hän on lehden toimittaja, hän elävöittää uutistekstiä käyttämällä
sanontaa ”tykittää” tai jos hän on nuorehko atk-nörtti, hän mielellään replyttää ja puhuu skottifingelskaa jolle britit virnuilevat. Se on kehitystä ja vieraan kielen lainasanat vakiintuvat käytössä koska niitä käytetään.
Maalla hän kuuntelee rahvaan puheita ylimielisen huvittunut hymy suupielessä eikä ymmärrä missä mennään. Kerron nyt uhallakin tarinan, jonka minun paappani aikoinaan tarinootti poijanpoijallensa.

Peräseinäjoen äijä oli ollu pari päivää harjannostajaasis ja palaali kolomannen
päivän ehtoona kototilallensa. Porstuas äijä fundeeras notta mitenkähän tästä
ny sänkyhyn asti pääsöö nottei akka mitää havaatte. Kelloki kävi jo yhyreksää
ehtoolla.
Pitkän pohorinnan jäläkihin äijä riisuu pieksut jaloosta ja konttasi maton
alitte, tuvan halaki makuukammarihin. Mutta eiköstä vaan hetikohta aamusel-
la akka jo tryykänny kuulustelemahan.
- Mihinä herran tähären soot taas rypeny ku nuoon sottaanenki oot, se tie-
tierusteli.

Äijä nousi vuotehelta ja kraapi päätänsä. Mikä meni vikahan vaikkei akka eres
maton alta nähny mua kun tulin tupahan ehtoolla.?

Minolin krannin kans harjakaasis, äijä kehuu. – Jouruun pitämähän siellä
puheenki ja koko kunnanvaltuusto oli sitä kuulemassa.
Mutta akka vaan vihootteli, vaikka kuuli nuon erinomaasen selityksen.
- Joh ny oli isännällä kuulijoota aina valtuustoa myöri, niin oli täällä tuvas
sitte näkijöötäki. Koko maamiesseuran ompelukökän akat oli meillä erellisehtoona vahtaamassa ku isäntä ryömii vihiroon tupahan kolomen päivän harjakaasista. Ja vielä tuvan maton alitte.
(Kissin viikset 1995)


perjantai 13. syyskuuta 2019





ENSI KULAUS


Niin tyytyväisnä, ilomiellä
voi ensikulauksen niellä
(Wilhelm Busch)


Muistanpa hektiseltä työkaudeltani kuolemattoman tokaisun. Minä en ole tarvinnut kirjastoa enkä tule koskaan tarvitsemaankaan. Näin sanoi eräs itseensä tyytyväinen toukohousu. Monien kohdalla tuo tokaisu pitääkin paikkansa. He ovat aina tienneet miten veistä ja haarukkaa käytetään ja tarvit-taessa he osaavat jopa pukeutua smokkiin ja sanoa kyllä kyllä  ja aivan. Yhteiskunnassa moni heistä nousee niin korkealle, ettei tunne enää entisiä tuttaviaan.

Ja tottahan se on. Kirjastolla on kielteinen vaikutus psyykeen. Minua esimerkiksi häiritsevät menneet haamut. Seurustelen öisin Italo Calvinon, Guseppe Tomasi di Lampedusan ja Sinuhen seurailijan, Kaptahin kanssa. Keskustelemme seireeneistä ja kuuntelemme hartaina Cecilia Bartolin barokki-lauluja. Monesti Kafka käy meitä naurattamassa vinolla huumorillaan. Hän imitoi vakavakatseisia lukijoita jotka otsa rypyssä etsivät hänen kirjoituksistaan salattua , lukijaan kohdistuvaa ivaa. Bulgakov ilakoi kulkukoiransa kanssa. Hän onnistui tiedemiestuttavansa kanssa kasvattamaan siitä valppaan bolsevikin, joka löi Suomenkin taistolaiset ällikällä. Ja miten kävikään pikkuvirkamiehelle, joka aamulla herättyään havaitsi olevansa torakka! Tai työstä kotiin palaavalle verotoimiston virka-miehelle, joka löysi olohuoneestaan pomppivan pingispallon ja hermostui sen aiheuttamaan jatkuvaan nakutukseen.

Siitä torakkatarinasta äityivät suomalaiset kirjallisuuskriitikot käymään debattia, että onko moinen muutos edes mahdollinen. He korostivat kirjallista, luterilaista ja riihikuivaa tyyliperinnettä, jossa mielikuvitukselle ei pidä antaa hitustakaan tilaa eikä unista saa puhua. Meillähän on aina vallinnut voimakas muutosvastarinta, eikä siitä ole syytä luopua.

Minä olen tuosta asenteesta häiriintynyt sen verran, että kirjoitin pienoisromaanin jonka nimi on ”sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille ”, ja se on mitä sikeitä unta koko tarina. Avustajana oli renesanssin aikainen herra, jonka nimeä en millään muista. Erityisesti käsikirjoituksen sekavuus sai häneltä vilpittömät kiitokset. Olen sijoittanut sen kirjahyllyssäni luokkaan surrealistiset epäromaanit.

Lyhyesti sanoen meitä öisin paikalla olevia agnostikkoja, skeptikkoja ja nykykristittyjä yhdistää kuitenkin yksi yhteinen piirre. Me inhoamme sitä, että saarnaakin pyritään selittelemään mystiikan ja salaisen, näkymättömän maailman avulla. Materian maailmaa selitetään vain järjellä, vain joku häiriintynyt kristitty tietää ja tuntee, että Hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme, eivätkä meidän tiemme ole Hänen teitään.

Minä en ole tarvinnut… jne. on sekin saarna. Se on pieni lenkki indoktrinaation tulvassa
jossa me elämme. Se tähdentää, että enää ei tarvita poliisia eikä armeijaa, ei kansallisvaltiota. Ei historaa eikä äidinkielen opetusta. Ei vanhaa moraalia, vaan kulaus vapaata mieltä,jonka hengessä luodaan uusi uljas kansainvälisten suuryritysten hallitsema maailma. Kunnes lopulta huomataan, että meitä hallitsee taas vanha harvainvalta ja kirjava anarkia.  (2019)



perjantai 6. syyskuuta 2019



HERÄÄMINEN


Miete:
Kenen unta
minä olen?



Unen läpi minua vaivasi tunne, että joku seisoi vuoteen vieressä ja tuijotti minua. Havahduin
hereille ja huomasin, että huone oli pilkkopimeä. Vain aavistus ikkuna-aukon neliöstä, vanhan herätyskellon fosforitaulu. Tunne läsnäolosta ei haihtunut heräämisen myötä, kuuntelin ohutta hengitystä. Sitten soi puhelin. Kuka näin myöhään soittaa? Myöhään muka, nythän oli jo aamu-
yö. Herätyskellon kuolleet fosforiviisarit näyttivät pari minuuttia yli kolmea. Sielunvihollisen
hetki.

Kompuroin vuoteesta unenpöperössä jalkeille ja lähdin hapuilemaan kohti valokatkaisijaa. Se
oli seinällä ovipielessä ja siitä vähän matkan päässä oli puhelinpöytä. Siinä pimeää hapuillessa
valtasi mielen pelko, että törmäisin siihen yötuijottajaan, joka oli iskenyt vihamieliset silmänsä nukkuvaan minuun. Ja puhelin soi ja soi, kunnes käsi osui sen luuriin ja olin vähällä hosua koko rakkineen lattialle. Kuka taulapää hätyyttelee ihmisiä tähän aikaan yöstä, minä mesoin mielessäni kiukkuisena ja turhautuneena. Kyllä täytyy olla todella tärkeää asiaa!

Vieläkö meillä on tämä iänikuinen lankapuhelin, minä mietin mielessäni. Nostin puhelimen korvalleni enkä ehtinyt edes haloota sinne sanoa, kun keskityin kuuntelemaan. Naisääni selitti
jotakin hyvin vaativasti. Puhelu katkeili ja häipyi välillä kuulumattomiin. Sain sen verran aikatilaa että kysäisin kuka soittaa. Ääni sanoi olevansa Anna. Tieto häkellytti minut, koska tiesin hyvin
että Anna oli kuollut jo parikymmentä vuotta sitten. Hän valitteli, että yhteyden saaminen on
vaikeaa ja kuuluvuus on heikko. Ja että minun pitää varoa avaamasta ovea tuntemattomille.

Olin nyt valveutunut ja sytyttänyt huoneen kattovalot. Vilkaisin myllättyä vuodetta ja näin Annan makaavan kasvot peittoa vasten katkerasti itkemässä. Kävelin hänen viereensä ja hyväilin hiuksia rauhoitellen. – Miksi sinä itket, kysyin häneltä joka käänsi turvonneet kasvonsa minua kohti.
- On niin paha olo, hän kuiskasi ikään kuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
Sain hänet nousemaan vuoteelta ja hän alkoi halata minua kuin silloin viimeisellä kerralla sairaalan pihassa. Haroin sormilla hiuksia ja lohduttelin kuin pikkutyttöä.
- Tiedätkö sinä miltä se minusta tuntui, kysyin häneltä.
- Kyllä minä tiedän, ja hän kääntyi katsomaan minua. Kalpeat ja laikukkaat, kuolleet kasvot.

Mielikuvat katosivat, kohtaus hämärtyi. Kävelin rauhallisesti ikkunan luona olevan nojatuolin
ääreen ja romahdin siihen istumaan. Minut valtasi ikävä ja masennus. Itkin kuin joskus lapsena, valtoimenaan a epätoivoisesti.
2019