torstai 12. joulukuuta 2019


















Kuva: Yö  (T. Yli-Rajala)




KOMENDANTIN ASIALLA






Talo näytti elottomalta, se ikään kuin pyrki piilottelemaan muiden rakennusten sekaan. Ei se houkutellut ohikulkijoita puotikilvillään eikä väreillään, yleisvaikutelma oli rappeutunut. Nainen avasi oven ja katsoi minua kysyvästi, mutta ei heti sanonut mitään. Silti tuntui kuin hän olisi tiennyt syyn vierailuun, mutta teeskenteli kuin ei tietäisi mitään. Meidän väliimme syntyi kolmekymmentä senttiä leveä rako, pimeä kuilu joka varoitti astumasta syvemmälle. Hiljaisuuden perässä liehui kysymysmerkkejä jotka häiritsivät päättäväisyyttä, jonka olin suojakseni rakentanut. Katsoin häntä tarkemmin ja näin mustan tukan, kauniin sivukuvan, kun nainen vilkaisi syrjään huoneiston sokke-loihin. Kun hän käänsi katseensa taas kohti, huomasin että nuo silmätkin olivat tukan lailla mustat, kuin tuomenmarjat.

Seisoimme siinä neuvottoman hetken tuijottamassa toisiamme silmiin. Ei epäilystäkään siitä, etteikö nainen tiennyt miksi tulin. Oli jopa varautunut vierailuun koska luomiin oli tuhrittu sinistä, lapis lazulia ehkä. Hän oli pukeutunut lyhyeen minihameeseen ja seisoi oviaukossa vähän veltosti vinossa kuin olisi odottanut minulta joitain verukkeita. Ehkä hän luuli että nämä vierailut tehtäisiin vain öi-
sin eikä edes näin iltasella. Hämmästeli hän varmaan sitäkin, että yksi ainoa mies oli pantu tärkeälle asialle. Epäasiallista ja ihmeteltävää.

Nyt viimein hän hymyili ja kehotti eleillä astumaan sisään. Minulle häivähti jo mieleen, että kukkia olisi pitänyt olla, mutta sitten muistin toimeksiannon. Minulta vaadittiin täsmällisyyttä, viileää kohteliaisuutta ja tinkimätöntä asiaan pitäytymistä. Nainen osoitti hoikalla sormellaan kulunutta leposohvaa ja alkoi hokea tavanomaista smalltalkkia minun kanssani. Olkaa hyvä, mitä kuuluu. Kiitos kysymästä, ihan hyvää. Sitä samaa ja saako ehkä olla jotakin? Säitä on pidellyt ja sehän on
ikävää. Pirupa tässä nyt niitä kaikkia muistelemaan, hokemia on niin paljon että päätä alkaa särkeä. Koko tuo jaarittelu oli niin turhaa, ja haitallistakin se oli. Sen vuoksi en pystynyt keskittymään itse asiaan. Istahdin leposohvalle, jonka vieterit vinkaisivat ruostuneesti. Nainen oli sytyttänyt holkin päässä keikkuvan savukkeen ja puhalteli ilmaan ylimielisiä savurenkaita. Hän kattoi pienelle pöydälle kahvikupit ja estelystä huolimatta kaatoi minulle kupposen kuumaa ja mustaa kahvia. Olepa hyvä, nainen vielä sanoi makeasti. Kasta sekaan, hän vielä lisäsi tarkoittaen pipareitaan. Tilanne oli nolo, tuntui vaikealta ottaa esille varsinaista asiaa joka meitä molempia nyt vaivasi. Oli selvää, että hän tiesi tehneensä minuun vaikutuksen. Hänen liikkeensä olivat hallittuja ja hän keskittyi kaikkeen tarkasti. Kädet liikkuivat kuin balettitanssijalla. Salin ikkunaan heittyi raskaita pisaroita, ulkona oli alkanut sataa.

Kuuntelin hiljaisuutta. Ainoat äänet lähtivät meidän keskustelustamme, joka ei oikein tahtonut lähteä vauhtiin. Arvelin että nainen oli piilottanut muun perheen jonnekin talon onkaloihin, joissa se nyt kyhjötti peloissaan odottamassa vapauttavaa kutsua esiin. Paljastuessaan varsinkin lapset pitävät sietämättömän kovaa ääntä, ja tästä muistan komendantin viraston minua erityisesti varoittaneen. On
tinkimättä noudatettava perinteistä kuulustelukaavaa ja käytettävä siihen kuuluvia kuulusteluvälieitä. Laastaria tai teippiä, muovinarua ja hehkuvia savukkeenpäitä. Kielteiset vastaukset on likvidoitava pois tiukalla iskulla palleaan tai jos kysymyksessä on alaikäinen kohde, riittää näpäytys puuvii-ottimella sormille. Asia on nyt kertakaikkiaan selvitettävä ja väärän informaation kanavat suljettava lopullisesti.

Oli tehtävä elväksi, että vain selkeä ja yhdensuuntainen tieto oli oikea, väärän tiedon levittäminen oli rikollista. Kaikkeen toimintaan liittyi myös käytös. Oli noudatettava vain hyväksyttäviä normeja, poikkeavuus on rikollista ja siitä seuraa asianmukainen rangaistus. Nämä seikat on tarkoin merkitty lakeihin ja sääntöihin, niin että ne näin muodoin ovat myös oikeudenmukaisia. Tämän takeena on, että kaikki asiat ja päätökset on käsitelty komendantin virastossa ja itse komendantti on ne allekir-
joittanut ja hyväksynyt.

Mietin näitä asioita kahvikupin ääressä ja ihmettelin miten voisin ryhtyä toimenpiteisiin. Alakerrasta kuuluvat lasten äänet häiritsivät omaatuntoa ja lisäksi aloin tuntea syvää empatiaa tuota pelkojaan peittelevää viehkeää naista kohtaan. Hän oli huomannut sopimuspaperin jonka olin vetänyt esiin taskusta. Nimi vain tähän niin ongelmat olisi pyyhkäisty kerralla pois, mutta minä olin sanaton. En
tiennyt mitä tehdä. En ainakaan tarjota hänelle kynää. Ehkä sittenkin voisin väittää, että tehtävää varten saamani osoite oli väärä ja että talon paikalla oli vain suuri sodan aikainen ampumahauta, jonne oli juorujen mukaan haudattu toisinajattelijoita. Kansallismielisiä ja internationalismin pilkkaajia, kaikkia niitä jotka eivät hyväksyneet yhteistä virka-asua ja suostuivat puhumaan vain omaa omituista kieltään, jota me nimitämme koirien kieleksi. Jopa minäkin, joskin aina empien.

Ja olihan sekin mahdollista, että poistuisin paikalta ja ostaisin matkalipun ulkomaille. Nopeat ja päättäväiset ratkaisut ovat monesti ainoa keino välttää ikävää tilannetta komendantin toimistossa, joka on meille sen vapaamielisille virkailijoille pyhä paikka.
(2019)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti