torstai 28. toukokuuta 2020





 S Ä I K K Y   L I N T U
Säikky lintu




















Herättyäni aamulla söin pikaisesti aamupalan. Se koostuu kupposesta teetä ja kuivasta korpusta jota lääkäri on suositellut. Hänen mielestään olisi syytä laihdutella, joten vähärasvaiset korput kuuluvat siis nykyisin ruokavalioon. Aamupalan jälkeen avasin ulko-oven ja lähdin määrätietoisesti askelta-maan työhön. Menen sinne aina kävellen, koska matka ei ole pitkä. Muistelin sitä miten Gogol puuttui Ivan Jakolevits  Antonovin elämään. Pysähdyin hetkeksi niille sijoilleni ja kertasin mielessä Gogolin sanat: näin ollen alkaakin olla jo selvää, miten Ivan Jakolevits Antonov loi uransa.

Hän alkoi sen muistaakseni virastossa niin kuin minäkin.

Siitä huolimatta, että minulla on varma ja vakaa työsuhde sekä arvostettu virkailijan asema, tunnen joskus epävarmuutta. Tälläkin aamukävelyllä kohti virastoa olin kuin säikky lintu, joka pyrähtelee ja pysähtyy tuijottamaan kadun reunavallia. Mikä tuo on?  Tohtineeko tuota vähän nokkaista? Tarkempi tarkastelu paljasti kuitenkin, että kysymyksessä oli jonkun mieltään osoittaneen terroristin heittämä tyhjä tupakkiaski, mutta tuskin sentään pommi. Vaan jos sitä vähän nokkaisen, heti saan koko liberaa-lin naakkaparven kimppuuni. Ihmisten täytyy saada vapaasti roskata. Lienee siis parempi jatkaa vain matkaa ja olla asiasta hiljaa. Kun nyt puhun nokkaisusta, tarkoitan toimenpiteen symbolista puolta. Ei pidä puuttua pikkuasioihin, sehän vasta vapautta on!

Vaiteliaisuus oli huono ratkaisu, sillä vasemmalta, kulman takaa käveli rinnalleni konsultti, joka odotti minulta kunnioittavaa käytöstä. Nostin siis hattua ja huomenten jälkeen hän yllättäen kysäisi: eikö meidän olisi nyt syytä kiivetä vihdoin tuohon puuhun? Hän viisoi kadun varren lehmusta, jonka rungosta tihkui kellertävää mahlaa. Arvasin heti, että kysymyksessä oli koepallo. Virastossa oli ylem-mällä taholla päätetty tarkistaa minun solidaarisuuteni yhtiön pyrkimyksiä kohtaan. Neuvova kon-sultti oli pantu asialle.

Mitäpä tässä muutakaan, minä hänelle vastasin, ja niin me yhteistuumin ryhdyimme valmistautumaan ylöskiipeilyyn. Hän tarttui ensimmäisenä tukevaan alaoksaan ja minä autoin miestä nostamaan oikean jalkansa puunhaarukkaan. Kun hän ehti jo pari oksaa ylemmäs, ojensin asiakirjasalkun hänelle ja nyt konsultti olikin jo ehtinyt löytää leveän istuimeksi sopivan haarakkeen. Näin kun hän alkoi kattaa sy-lissään olevalle laukulle eväsleipiä. Tule hyvä mies mukaan, hän minua houkutteli. Täällä me voim-me istua rauhassa koko työpäivän ja antaa palttua yhtiön tulostavoitteille. Punnitsin ehdotusta puolelta jos toiseltakin. Enhän minä voinut jättää kotiväkeä epätietoisuuden valtaan ja vielä vaikka nälkää näkemään. Oli pakko sopeutua yhtiön etuun ja johtoportaan bonuksiin. Oli pakko käyt-
täytyä.    

Ja sittenpä oivalsinkin, että olin nyt ratkaisemassa Ivan Antonovits Jakovlevin ongelman siitä, miten ansiokas ura luodaan. Lähdin päättäväisesti jatkamaan matkaa kohti työmaakonttoria. Jätin hämmen-tyneen konsultin puun oksalle syömään eväsleipiä ja toivotin hänelle hyvää päivänjatkoa.
(2020)

torstai 14. toukokuuta 2020






 PERHONEN




Syyslampi (T .Yli-Rajala 1996)
                                  


 Minulla on aina ollut taipumus ikävöidä ja muistella. Vuosien mittaan se on  vahvistunut niin, että joskus on ollut pakko irtautua siitä ihan tietoisesti.  Jostain syystä ihmisiä ärsyttää tunteellisuus, siksi moni käyttääkin nykyään vierasta lainasanaa ja fiilistelee. Se on neutraalimpi, koska se ei nouse syvältä alkukielestä jota äidinkieleksi nimitetään.

Koska minä olen tunteissa ja nostalgiassa elävä outo ihminen, etsin mielelläni paikkoja joissa olen joskus ollut ja elänyt. Yksi niistä paikoista on nuoruudenkoti, joka on vielä jäljellä yksin ja autiona. Kävelen sen pihalle ja tähyilen tyhjien ikkunaruutujen läpi maailmaa joka on kadonnut. Näen kyllä vanhempani ja veljenikin näen, joka on vielä lapsi. Meidän katseemme kohtaa vuosien läpi, mutta en kuule minkä neuvon hän minulle antaa. Isän näen työpöytänsä ääressä ja huomaan, että hän on keskittynyt kuuntelemaan vanhasta radiosta Chopinin nocturnoa 9 no.3. Pöydällä, hänen edessään on pistooli. Nuorena minä luulin, että hän  teeskenteli ja yritti antaa vaikutelman siitä, että piti tuosta musiikista. Nyt en enää luule niin, koska olen kokenut saman omien lasteni kanssa. En minä mikään pianisti ole, mutta se ei ole este, että haluan piehtaroida romantiikan ja barokin ajan musiikissa.

Kierrän rakennuksen ja tähyilen sen katolle, palotikkaiden kautta harjalle asti. Näen sieltä pihan ja suuren kuusen, jonka oksalla istuin lukemassa Kafkan novellia Muodonmuutos. Se kuvaus sopi hyvin omaan murrosikään, joka oli kasvattanut kitiinikuoren minun ympärilleni. Ihmissuhteet olivat vaikeita ja tuntui kuin ihmiset olisivat pelänneet sitä outoa otusta jollaiseksi ikä oli minut muuttanut.
Vasta nyt, vanhana minä olen vapautunut siitä vankilasta. Enää ei tarvitse olla enempää kuin mitä on ja mihin kykenee. He eivät huomaa minua eikä kukaan välitä minua kuunnella. Olen kokenut muodonmuutoksen, mutta en herännyt syöpäläisenä vaan perhosena. Liihottelen vapaana muistoissa ja kuuntelen Chopinin nocturnoja. He kuuntelevat nyt minua ja ovat hetken vaiti kunnes alkavat taas kiihkeästi niinkuttaa. Kun kerron heille mielipiteeni maailman asioista, he alkavat epäillä dementiaa.

Mutta minä sanon heille: kuunnelkaa niin tekin kuulette. Katsokaa niin näette maailman, jonka kesä on täynnä tuoksuvia kukkia ja jossa linnut laulavat. Jossa te näette toisenne ja haluatte kuunnella mitä nuo toiset puhuvat. Eikä kenenkään tarvitse nähdä pistoolia pöydällään. (2020)  




V I I P U R I






Taas kerran näin televisiossa ohjelman Viipurista. Ihmettelen, että mistä johtuu halu esittää kaupungin menneisyys aina jonkin valtarakenteen pohjalta. Kerrotaan että vanhin Viipuri oli ruotsalainen, he kun sinne sataman ja linnan pykäsivät. Oli sitten monia muitakin vaiheita: venäläinen, venäläis-sak-salainen, suomalainen ja neuvostoliittolainen. Ohjelmaa katsoessa saa vaikutelman, että näin kuvat-tuna kaupungin nykyinen asema tuntuu luontevalta historian jatkolta. Niin että kukin vuorollaan ja väkivalloin, ei siinä seudun vanhan väestön mielipiteitä tarvita. Asiaa helpottaa, kun entiset asuk-
kaat on ajettu pois kotiseudultaan ja tuotu muualta muita, joilla ei ole tuhatvuotisia siteitä maahan. Alkuväestöön viittaavat arkeologiset todisteet tuhotaan tai niistä vaietaan, vanhat hautuumaat ajetaan puskutraktoreilla tienpohjiksi. Niin kävi minunkin isovanhemmilleni.

Näin on menetelty kautta aikojen kaikkialla, missä vallanhimoa pönkitetään uusilla valloituksilla. Kun satamapaikka syntyi Viipurin lahdelle, seutu oli itämerensuomalaisten asuma-aluetta. Myöhem-min historian aikana heidän nimekseen vakiintui karjalaiset, yksi niistä heimoista joista nykyinen Suomi rakentui satojen vuosien saatossa. Tuo heimo pirstoutui osiin jo varhain, sen alueista käytiin riitoja jo 1000 vuotta sitten. Osa siitä jäi keinotekoisia rajoja vedettäessä Novgorodin valtapiiriin, läntisempi osa Ruotsin valtaan.

Rajat olivat mielivaltaisia, ne eivät piitanneet alueen ihmisistä, koska niitä piirtelivät herrat kaukana ihmisitä, joita heidän päätöksensä koskivat. Suvut ja perheet jaettiin kylmästi kahtia. Viipuri kauppa-satamana jäi Ruotsin valtapiiriin, mutta eivät sitä ruotsalaiset rakentaneet. Kyllä rakentajat hyvin todennnäköisesti olivat paikallista väkeä, ei heitä laivoilla meren yli soudettu. He asuivat siellä jo ennen tuota kauppasatamaa. Suunnittelu ja johto tulivat tietysti valtiailta, samoin osa rahoituk-sestakin.

Kaikki nuo luetellut historian vaiheet ja valtiaat vaihtuivat väkivalloin, ei paikallisilta asukkailta kysytty mitä he halusivat eivätkä he itsekään sitä tienneet. Tai ehkä he vain halusivat elää rauhassa, taata elantonsa, käydä kauppaa, kalastaa ja viljellä maata, ei tapella jonkun etäältä hallitsevan herran vallan ja ahneuden puolesta. Ei ollut olemassa kansallista itsetuntoa, joka alkoi kehittyä vasta 1700-luvun lopulta 1800-1900 luvuille. Itsetunto kehittyi vasta sitten, kun ihmisiä arvostettiin muutenkin kuin typerinä turpeen kääntäjinä ja sotajoukkojen pakko-otoin koottuna etulinjan tapettavaksi joutilaana rahvaana.

Nämä ajatukset voivat monia ärsyttää, mutta on hyvä muistaa että todellisuudessa se, mikä ärsyttää on ajatuksen vapaus. Sitä ihminen kaipaa olipa vallassa mikä tai kuka tahansa. Vapaus  ei tunne rajoja, eikä se tunne kieltoja tai historian kääntämistä. Se vain on, ja siinä elävä ihminen ei kaipaa vanhojen aikojen peittelyä puheissa eikä raunioissa, ei menneessä eikä tulevaisuudessa.
(2020)








torstai 7. toukokuuta 2020









Hoo Moilanen, päivän esseisti honoris causa





SORATIELLÄ  JUOKSI HITAASTI  KOIRA













Lintuparvi lehahti ilmaan koska minä olin katsonut sitä ikkunasta. Ne olivat muuttolintuja sillä nyt  oli syksy. Soratiellä juoksi hitaasti koira, joka saattoi katsoa minua. Siltä ainakin tuntui. Olin jo  kävellyt hyvää vauhtia tienmutkaa kohti, kun näin kuinka koira kaarsi sen taakse ja katosi. Mennessään se vihelsi virttä, jonka numeroa en nyt muista enkä oikeastaan välitä muistaakaan. Mietin kuinka helppoa tuo on, katoaminen kun vain itse sitä haluaa. Ja sitäkin tulin vähän miet-tineeksi, että koira katoaa vaikkei itse sitä tajua. Sehän ei osaa haluta mitään. Lopulta kävikin niin, että mutkan takaa ei löytynyt yhtään mitään. Se minua turhautti vähän, sillä olin laskenut niin paljon tuon salaperäisen mutkan takaa paljastuvan maailman varaan. Olin kuvitellut, että sieltä löytyisi jotain sellaista, mIkä vapauttaisi minut syyllisyydestä. Siitä huolimatta etten tiennyt edes mikä oli aihe, että olinko tehnyt jotain peruuttamatonta tai jättänyt tyystin tekemättä.

Elämä epätietoisuudessa on rangaistus, sellainen josta sanotaan että herra meitä siltä varjelkoon. Tietoisuus epätietoisuudesta on yhtä lailla vaikeaa, koska useimmiten siitä joku ulkopuolinen huomauttaa. Niin kuin tänä aamunakin, heti herättyäni kun nousin ja asettauduin tutkimaan maisemaa ikkunasta. Sieltähän minä kyseisen koirankin näin, ei sitä voi kieltää. Join kyllä kupposen kuumaa kaakaota, jota minulle aina aamuisin tarjoillaan, mutta siitä huolimatta meille virisi taas tuo nolo ja oikeastaan turhakin riita siitä mitä tänään  tehtäisiin. Mentäisiikö lyömään palloa kentälle vai ostoksille. Minä en ole viimeksi mainittujen kannalla, enkä piittaa palloilustakaan. Se on jonnin joutavaa ajankulua, josta olin muitakin varoittanut. Elämä on kerta kaikkiaan niin lyhyt, ettei sitä kannata haaskata joutavaan ajankuluun. Parempi kuin kevyt ja turha ajanvieteromaani on vaikka Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Siihen sisältyy paljon sitä elämnaviisautta, jota paitsi dekkaristit jäävät, ja asiakirjojen märehtijät. Viimeksi mainituthan eivät osaakaan lukea ja ymmärrys heillä on heikoissa kantimissa. Väittävät muun muassa jopa, että pilkun paikka ratkaisee virkkeen merkityksen. Siinäpä meille syvällisyyttä kerrakseen!

Tämä miete jossa pilkku näytteli merkittävää osaa, palautti muistiin taas sen salakähmäisen koiran joka hölkätessään soratiellä ei muuta kuin vilkaisi minua väheksyvästi. Ajattelinkin nyt näin, että etääntyessään pilkusta tulee helposti piste ja sieltä, vaikka koiran hännän alta saamme elämään perspektiiviä. Totuushan on, että ilman pistettä ei pääty mikään minkä on kerran aloittanut. Joskus sekä lintuparvella että soratietä juoksevalla koirallakin voi siis olla yhteinen nimittäjä. Sen nimi on turhautunut joutilaisuus. Goethea vähän mukaillen sanoisinkin, että piste on pysähdyksen paikka.   
(2020)

tiistai 5. toukokuuta 2020






Kuka laati älytestit? 


T E K O Ä L Y





 Puhuvat älypuhelimista, ajattelevista ja tuntevista mekaanisista laitteista. Se on tu-
levaisuutta, he sanovat. Kun ihminen suunnittelee ja rakentaa koneen, hän siirtää
sille omat ideansa ja taitonsa. Tulokselle antaa merkityksen laitteen käyttäjä. On
siis syytä muistaa, että koneilla ja teknisillä laitteilla on yksi yhteinen piirre. Ne
eivät synny sattumalta, ilman tarkoitusta. Niillä ei ole omaa tahtoa. Jos joku neropatti
etsii ajatusten alkuperää aivoista, hän huomaa olevansa mahdottoman tehtävän edessä. T
utkijat ilmoittautuvat useimmiten pönäkästi agnostikoiksi, ateisteiksi ja materialisteiksi.
Hyvä niin, mutta sehän ei maailmaa miksikään muuta mitä he tuntevat olevansa. He
tutkivat aivoja fysikalistisin menetelmin ja yrittävät ratkaista ongelman siitä, miten aivot
kuplivat tunteita ja ajatuksia, miten ne hahmottavat päämääriä. He etsivät kemiallisten ja
sähköisten ilmiöiden tuloksia. Tuollainen menetelmä antaa loppu-tulokseksi kehäpäätelmän. Se paljastaa meille tekijän, vaikuttajan joka saa aikaan tapahtumaketjun, joka tuottaa taas oman tuottajansa. Se on ihmisen käsitys totuudesta, eikä sitä pysty mikään horjuttamaan koska hän
on ikuinen skeptikko.  Pimeästä energiasta ja aineesta puhuvat skeptikot näkevät vain
vaikuttajan, jonka voi nähdä ja jota voi kosketella. He ovat sokeita ja kuuroja.

Ilmiöt ja aivojen toiminnot voivat kietoutua toisiinsa, ne korreloituvat, mutta syyn ja seurauk-
sen järjestyksestä ne eivät piittaa. Fyysinen ympäristö vaatii fyysisiä vastauksia. Ihmisen
psyyke vaikuttaa siihen, miten hän toimii ja miten asiat kokee. Unessa tuo arkinen ja totuttu ympäristö vaihtuu epävakaaksi, mutta ei sitä kukaan voi tuomita myös epätodeksi. Unen
totuuksia ei voi paeta työntämällä päänsä niin sanottujen tosiasioiden pensaaseen kuin jänis.

Sielutieteessä syntyi vähitellen käyttäytymistä käsittelevä suunta, behaviorismi. Aineeton
henki ei ole kognitiivisen psykologian tutkimuskohteena ihan ensimmäinen. Miten voisi
ollakaan? Äly ja tietoisuus olemassaolosta ei piilottele ihmisen johonkin tarkoitukseen suunnittelemassa ja rakentamassa laitteessa. Ne eivät synny biologisen elimen, aivojen
toiminnan tuloksena. Tietoisuus on verrattavissa energiaan, joka on kaikkialla ja jonka voi
helpommin ymmärtää eräänlaisena informaatiokenttänä. Idän mystikot määrittelivät Ju-
malan kaikkivaltiuden: Hän joka on.
(2020)