Hoo Moilanen, päivän esseisti honoris causa

SORATIELLÄ  JUOKSI HITAASTI  KOIRA













Lintuparvi lehahti ilmaan koska minä olin katsonut sitä ikkunasta. Ne olivat muuttolintuja sillä nyt  oli syksy. Soratiellä juoksi hitaasti koira, joka saattoi katsoa minua. Siltä ainakin tuntui. Olin jo  kävellyt hyvää vauhtia tienmutkaa kohti, kun näin kuinka koira kaarsi sen taakse ja katosi. Mennessään se vihelsi virttä, jonka numeroa en nyt muista enkä oikeastaan välitä muistaakaan. Mietin kuinka helppoa tuo on, katoaminen kun vain itse sitä haluaa. Ja sitäkin tulin vähän miet-tineeksi, että koira katoaa vaikkei itse sitä tajua. Sehän ei osaa haluta mitään. Lopulta kävikin niin, että mutkan takaa ei löytynyt yhtään mitään. Se minua turhautti vähän, sillä olin laskenut niin paljon tuon salaperäisen mutkan takaa paljastuvan maailman varaan. Olin kuvitellut, että sieltä löytyisi jotain sellaista, mIkä vapauttaisi minut syyllisyydestä. Siitä huolimatta etten tiennyt edes mikä oli aihe, että olinko tehnyt jotain peruuttamatonta tai jättänyt tyystin tekemättä.

Elämä epätietoisuudessa on rangaistus, sellainen josta sanotaan että herra meitä siltä varjelkoon. Tietoisuus epätietoisuudesta on yhtä lailla vaikeaa, koska useimmiten siitä joku ulkopuolinen huomauttaa. Niin kuin tänä aamunakin, heti herättyäni kun nousin ja asettauduin tutkimaan maisemaa ikkunasta. Sieltähän minä kyseisen koirankin näin, ei sitä voi kieltää. Join kyllä kupposen kuumaa kaakaota, jota minulle aina aamuisin tarjoillaan, mutta siitä huolimatta meille virisi taas tuo nolo ja oikeastaan turhakin riita siitä mitä tänään  tehtäisiin. Mentäisiikö lyömään palloa kentälle vai ostoksille. Minä en ole viimeksi mainittujen kannalla, enkä piittaa palloilustakaan. Se on jonnin joutavaa ajankulua, josta olin muitakin varoittanut. Elämä on kerta kaikkiaan niin lyhyt, ettei sitä kannata haaskata joutavaan ajankuluun. Parempi kuin kevyt ja turha ajanvieteromaani on vaikka Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Siihen sisältyy paljon sitä elämnaviisautta, jota paitsi dekkaristit jäävät, ja asiakirjojen märehtijät. Viimeksi mainituthan eivät osaakaan lukea ja ymmärrys heillä on heikoissa kantimissa. Väittävät muun muassa jopa, että pilkun paikka ratkaisee virkkeen merkityksen. Siinäpä meille syvällisyyttä kerrakseen!

Tämä miete jossa pilkku näytteli merkittävää osaa, palautti muistiin taas sen salakähmäisen koiran joka hölkätessään soratiellä ei muuta kuin vilkaisi minua väheksyvästi. Ajattelinkin nyt näin, että etääntyessään pilkusta tulee helposti piste ja sieltä, vaikka koiran hännän alta saamme elämään perspektiiviä. Totuushan on, että ilman pistettä ei pääty mikään minkä on kerran aloittanut. Joskus sekä lintuparvella että soratietä juoksevalla koirallakin voi siis olla yhteinen nimittäjä. Sen nimi on turhautunut joutilaisuus. Goethea vähän mukaillen sanoisinkin, että piste on pysähdyksen paikka.   
(2020)