Rranta:  Hursti 1984

  KIUSAAJA

Tunnistin hänet jo kaukaa. Siinä hän istui kuin ahdistunut huuhkaja villakaulaliinaan kiedottuna ja näytti kuumeiselta. Nuokkui puistonpenkillä, pullea muovipussi jalkojensa vieressä. Siitä oli jo vuosikymmeniä kun viimeksi  tavattiin. Minulle hän oli menneisyyden tartunnan kantaja, kaunan virus kaukaa vuosikym-menien takaa. Muistin kuinka oli porukassa vähän leikkimielellä pohdittu mitä meistä myöhemmin aikuisina tulee. Vaikka se olikin leikkiä, näkyivät arvioissa yhteiskunnan arvostukset. Oppiarvoja, hyviä tuloja. Useimmat noudattivat tiedostamattaan omien vanhempiensa antamia ohjeita ja toiveita. Puolet porukasta tähtäsi lääkäriksi, arkkitehdiksi, diplomi-insinööriksi tai tomariksi. Nekin joita todellisuus johti elämässä rautatievirkailijoiksi, kauppaedustajiksi, trukinkuljettajiksi, eivät sitä silloin halunneet tunnustaa. 

Hän huomasi minut, ja näytti siltä kuin olisi halunnut juosta pakoon. Tulin ase-malta päin ja ajattelin kulkea puiston halki ennen kuin pa-laisin kotiin. Vaihdeltiin siinä vaisusti tervehdyksiä ja minä istuin penkille hänen viereensä. Oliko hän jotenkin poissa tolaltaan, koska silmät katsoivat vähän kieroon ja vältteli-vät katsekontaktia. Tuntui oudolta, tämä oli ensimmäinen kerta vuosikymme-niin kun oltiin näin läheisissä tekemisissä. Minä sain päähänpiston istua penkille hänen viereensä. Hän oli aikoinaan pitkä ja vahvarakenteinen kiu-saaja jota oli pakko välttää jos halusi selvitä päivästä ilman mustaa silmää ja nöyryytyksiä. Nyt hänen olemuksensa oli jotenkin lysäh-tänyt, vaistosin häpeilyä ja alemmuudentuntoa. Mitähän lie pohtinut minut nähtyään. Ehkä hän harkitsi ottaa kiinni kauluksesta ja latoa kourallisen märkää soraa minun niskaani pai-dan alle. Näinhän se aikoinaan usein meni.  

Niistä ajoista ei nyt puhuttu sanaakaan. Minä kerroin työmatkastani kaikkea sellaista mikä ei häntä kiinnostanut, mutta pakkohan se oli. En kehdannut udella tarkemmin mitä hänelle kuuluu, kun katsoin ohimennen hänen asuaan. Hänestä lemahti lian ja ulon haju, ja nyt huomasin että myös vanhan viinan. Ajattelin että ehkä minä jäin hänelle silloin aikoinaan jotakin velkaa, sen mikä oli alusta alkaen hiertänyt meidän välejämme. Että minulla meni kaikki koh-tuullisen hyvin vaikka en mikään välkky ollutkaan. Minulla oli vain pitkäjän-

teisyyttä ja tasaista sietokykyä. Nyt en vielä tiennyt, mutta jälkeen päin kuulin, että hän oli lomaillut pari kertaa linnassa rötöksistään. Hän oli eronnut avoliitostaan ja seilannut laivojen matkassa maail-malla. Mutta hän oli oppinut tietämään mistä oli lähtöisin, ja kuin koira jolta on kuritettu oma luonto, hän palasi aina kotipaikka-kunnalle. 

Nyt hän oli asunnoton ja työtön, ja minä olin velkaa vaikka hän oli joskus nuorena kohdellut minua väärin ja ollut ylimielinen. Halusin näyttää, että minä tässä vielä yritän elää niin kuin kirkko opettaa. Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Koska olen mielestäni hienotunteinen, valehtelin että minulla on nälkä. Tule mukaan niin piffaan sulle murkinat.

Tarjous hyväksyttiin ja niin minä tekopyhä vein hänet perässäni baariin, jossa ei onneksi Ollut paljon väkeä. Vähitellen hän tuli puheliaammaksi kun luuli, etten minä muistanut. Jaariteltiin siinä niitä näitä ja kun aika oli kypsä, halusin poistua näyttämöltä. Siihen hän jän vielä istumaan baaripöydän ääreen ja hörppimään tarjoa-maani kahvia.

Kotimatkalla minua kalvoi outo epäilys. Olinko minä maksanut velkani hänelle vai itselleni. Kuulunko minäkin niihin erivapauden haltijoihin, jotka voivat tehdä tarpeensa taivaan portin pieleen ja joille kansa aina kumartaa?    (2021)

         

 HEVOINEN

   

Kirjoitettu sana on ajatuksen luonnostaan 

välttämätön ruumiillistuma eikä mielipiteen 

yhteiskuntakelpoinen kääre. 

(Karl Kraus, myrkyn käyttöohje.)

Hevoinen (Hippolutus hominculus) kuuluu sorkkaeläimiin, joilla on kaikilla etupäässä neljä jalkaa. Ilmaisulla etupäässä tarkoitamme tässä tutkielmassa, että ensisijaisesti. Lisäksi sen etupäässä on korvat (kaksi) ja silmät, niin ikään kaksi kappaletta. Hevoisen takatukkaa kutsutaan harjaksi, vaikka kysymys ei ole siivousvälineistöstä. Harjas on hulmuttelua varten. Nimittäin hevoinen pillastuessaan saattaa hyvinkin kiitää laukkaan harjas hulmuten ja viskoen noita jo edellä mainittuja takajalkojaan villisti sinne tänne. 

Sukupuolestaan hevoiset jakaantuvat mies-, nais- ja muusukupuo-lisiin. Kansanomaisesti  puhummekin arkikielessä oris- ja tamma-hevoisista, ollen muusukupuolisten edustajina niin sanotut ruunat. Nykyhevoiset lisääntyvät enimmäkseen partenogeneettisesti, ueimmiten talon isännän toimesta. Paikka seudun fasistit ovat haas-taneet isännän sotaoikeuteen, ja tuomariksi on valittu nykyistä kulttuurisuuntausta, liberalismia edustava everstinna. Poliisi epäilee isäntää, mikä seikka on raskauttava tuomion kannalta. Tallista löy-detty lypsyjakkara on toimitettu rikosteknisen tutkimusyksikön haltuun. Tutkinta jatkunee vielä joulukuuhun 2028 asti, johon päivämäärään  on päätetty jatkaa poliisin epäilystä. Hevoiset ovat osoittaneet mieltään jo kaksi viikkoa ja asian vakavuutta lisää sekin, että ruunahevoisilla on todettu  otsalohkossa kehittyvät sarventyngät. On herännyt kysymys siitä, onko kysymyksessä lainkaan hevoisiin kuuluva sukuhaarake. Saattaa olla niin, että olemmekin tekemisissä pukin tahi pässin kanssa, yllättävä havainto sinänsä. Isäntä kieltää kaiken toistamalla englanniksi no comments. Lisäksi hän on saanut kroonisen hikan.

No, leikki sikseen ja asiaan, sanoi pyöveli. Nuo kuohuttavat tapaukset palauttivat mieleeni rouvan, joka kaikesta huolimatta toimi viisitoista vuotta erään naisyhdistyksen puheenjohtajana. Lopulta hän erosi tuosta vastuunalaisesta toimesta sillä perusteella, ettei koskaan saanut puheenvuoroa. Mitä rouvan mieheen tulee, hän ei suinkaan ole aviomies vaan ainoastaan mies, koska hänellä on hal-lussaan rouvan itse laatima sukupuu. Siinä osoitetaan pitävästi, että kaikki eurooppalaiset miehet ovat sian ja apinan risteytymiä ja siksi heidät tulee aina ottaa vakavasti, tämän tutkielman laatija mukaan lukien. Näin totesi jo eräs espanjalainen kirjailija, jonka nimeä en nyt millään muista. Asiaa käsiteltiin aikoinaan myös  NSPD:n puoluekokouksissa. 

Aloitimme tämän ansiokkaan esseen aiheesta hevoinen. Jatka-kaamme sitä vielä lopuksi käsittelemällä lyhyesti runoratsua. Useampikin runoilija tietää hyvin, miten vaikeaa on valjastaa kyseenalaista otusta esiintymisasuun, siis satulaan, kuolaimiin ja saappaisiin. Niin, ja lisäksi vielä englantilaisen vallasväen ratsas-tuskypärään. Moni runoilija onkin epätoivoisena ryhtynyt kirjoittamaan realistista nykyproosaa ja saarnoja. En tässä mainitse lahkoja, gnostilaisia lukuunottamatta, koska sellainen erhetys johtaisi loputtomaan sanasotaan yhden sellaisen kanssa, joka on se ainoa oikea kirjallisuuspiiri ja hyvin skeptinen kaikkeen siihen nähden, mikä viittaa ylimalkaisuuden olemassaoloon. Niinpä lopetankin esseeni latinalaiseen mietelauselmaan: ferrare humanum est eli osta kaksi kolmen hihnalla!  

(Sarjasta kaunokirjallisuutta tieteellisestä näkökulmasta, 2021)

 

                                       

                   JUONEN METSÄSTÄJÄ

Autio talo.  (akvar.+hiili 1988 T.Y-R.)

Minä luen yleensä vain tietopuolisia kirjoja tai dekkareita. Niin sanottu kaunokirjallisuus ei ole minun makuuni. Nykyisin siitä saa vaikutelman, ettei romaanissa tai novellissa ole minkäänlaista juonta. Lukija houkutellaan sanaviidakkoon, josta ei pääse pyristelemättä ulos. Jos tilanne on tämä, silloin on parasta istahtaa jakkaralle tai mättäälle, ja syventyä tarkkailemaan juonen kulkua. Sehän on kuin tarhakäärme, joka livahtaa aina kynsistä jos lukija saa siihen otteen.  

Kerron tässä esimerkin. Selasin erästä vanhempaa kirjaa, novelli-kokoelma se näytti olevan, ja silmiin osui novellin nimi. ”Erään koiran tutkimuksia”. Vaikka kysymys oli siis tutkimuksesta, se oli kirjastossa sijoitettu kertomakirjojen joukkoon ja ymmärretty novelliksi.  Valitin asiasta virkailijalle, joka ylimielisesti kehotti minua lukemaan kyseisen teoksen ensin ja valittamaan vasta sitten. Yritinhän minä, mutta en millään jaksanut. Tarina oli vailla päätä ja häntää. Vapaus, joka nykyisin on mahdollinen, on vain surkea kasvannainen, kirjailija päättelee jutun lopuksi. 

Huomenissa päätin silmäillä taas uutta teosta. Sen nimi oli Sattumia. Siinä kirjailija katsoi asiakseen irvailla lukijaa kertomalla miehestä joka lähti töihin ja kohtasi matkalla toisen miehen, joka oli ostanut polakan matkalla kotiinsa.

Siinä onkin oikeastaan kaikki, kirjailija toteaa ja siirtyy seuraavaan aiheeseen joka minun mielestäni on yhtä päätön kuin edellinen-kin.Sen nimi on ”Mironov kääri kellon takkiin”. Tämä juttu jota voi ehkä nimittää lyhytproosaksi, päättyy taas toteamukseen: Mironov näki tämän kaiken, ja siihen koko tarina loppuukin. Muutama vaivainen rivi kirjaimia.

Päätin lukea edellä mainittujen kirjailijoiden kaikki teokset. Siihen meni aikaa mutta ei tupakkia, koska olen anopin kehotuksesta lopettanut tupakoinnin. Lopputuloksena oli hämmennys. Kumpikaan kirjailija ei selviäisi nykypäivän kustantajien vaatimasta ylen kor- keasta tasosta, josta saa näytteitä päivittäin sanomalehtien kirjai-lijaesittelyistä. Kirjoitin aikoinaan itsekin kritiikkejä, mutta en ny-kyisin uskalla, koska minulla on taipumus tulla aina väärin ymmär-retyksi ja koska minun mielestäni on väärin arvostella muiden kirjoituksia jos itsekin yrittää niitä kyhätä.

Luin ja luin, olenhan lähes koko ikäni lukenut kirjoja. Alkoi vain turhauttaa, koska tuntui siltä etten edelleenkään ymmärtänyt aivan kaikkea. Kulutin aikaa kaikenlaiseen humanistiseen jonninjoutavaan, jota kukaan teknisen koulutuksen saanut dippainsinööri ei suvaitse arvostaa. Siis kirjallisuutta ja historiaa, oikein yliopistossa. Eivät sitä muutkaan solmiota ja prässihousuja pitävät yhteiskunnan tukipylväät arvosta. Kauppa- ja lakitieteilijät, lääkäreistä puhumattakaan. Minä olen pukeutunut aina humanistisesti nukkavieruun asuun, en pane painoa merkkivaatteille enkä piittaa muotisuuntauksista. Lyhyesti voidaan sanoa, että kuulun yhteiskunnan tuottamattomaan poruk-kaan, joka elää muiden siivellä ja piilottelee mieluiten parempiensa selän takana. Näiden takamus suojaakin minua  tehokkaasti turhalta huomiolta 

Luulin että kaiken olen lukenut ja paljon kokenut kirjallisuuden rintamalla, mutta sitten kohtasin vaelluksella kuvien metsästäjän. Hän näytti minulle perhosen ja sanoi: katso, tuo pehmeä, taitettu kirjelappunen etsii taas uutta osoitetta.

Äkkiä älysin, että siinähän meillä on vastaus novellin, runon ja romaanin kirjoittamisen ongelmaan. (2021)

Jules Renard: Kuvien metsästäjä: Perhonen.

 

 

 

 

ELÄVÄ NUKKE

Kuva:

Ajatuksia ei voi sensuroida (Kerttu 6 v.)

Miten ihmisen käyttäytyminen ja persoona muuttuvat muiden seurassa ja yksinäisyydessä?

Joku oli tutkimassa työn tuloksia ja esitteli niitä minulle. Katsoin hyvin pientä alkiota josta kasvoi elävä nukke. Se hapuili hetken ym-pärille ja huomasi sitten minut. Lähti liikkumaan kohti ja minä tuijotin sitä kiinteästi silmiin. Ne eivät räpytelleet, oli vain tuijotusta. Se lähetti ajatuksiini telepaattisen viestin: et sinä täällä yksin ole, minäkin olen tässä. Ja nuken kasvoille levisi hitaasti rietas hymy ja se lähti haipumaan kuin usva, jonka aamulla näin pihamaan yli levinneenä.  

Muut olivat jo lähteneet, mutta tunsin heidän olemisensa utuisen jälkituoksun. Oli laulettu saksankielistä laulua Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Epäröin tovin, että oliko se noin vai muistinko väärin. Hänellä oli syvänvihreä pusero ja hiukset punersivat neonvalossa. Kun häntä katselin salaa syrjästä, uneksin vanhaa metsää jonka läpi Goethe ratsasti kuun valossa kohti Sesenheimia. Hänkin oli ihastunut vihreäsilmäiseen naiseen ja heidät erotti minusta paitsi yli kaksi vuosisataa, myös se, että he olivat tutustuneet ja puhuneetkin keskenään sitä ylikohteliasta ja vähän teennäistä kieltä jota ajan tavat vaativat heiltä.I

Minä  en ollut puhunut edes tavallista arkikieltä hänen kanssaan. Yritin välttää katsekontaktia, koska pelkäsin että hän katsoo minun lävitseni eikä näe mitään. Siihen aikaan minua kiehtoi kaikki se mitä tiesin romantiikan aikakaudesta. Näin sellaisia uniakin. Goethe ja Sesenheim kuuluivat oikeastaan vielä myöhäiseen barokkiin, mutta minä yhdistin ne molemmat Schubertiin ja Winterreiseen. Olin monesti haikaillut mielessäni mennyttä maailmaa, sen vaatteita ja tapoja, kadonneita lehtimetsiä. Tuntui siltä kuin kaikki menneisyy-teen kuuluneet asiat olisivat olleet parempia ja että elämä oli ennen kiehtovaa. En halunnut tietää noiden aikojen lääkkeistä enkä lääkä-reiden työmenetelmistä, istuin mieluummin kuuntelemassa Chopinin nocturnoja. 

Suhtauduin asioihin kuin Jevdokim Osipovits, joka vain istui nojatuolissa ja tupakoi.

Suljin nytkin silmät ja keskityin kuuntelemaan. Televisio oli lähi-mailla auki ja sen uutislähetys laahasi korviin. Kaikki se mitä maa-ilmalla tapahtui, oli irvokas ja käänteinen kuva minun menneisyy-destäni. Kuuntelin oikeassa korvassa häiriköivää tinnitusta ja raotin vähän silmäluomia. Se nukke kaukaa nuoruudesta oli nyt saavuttanut minut ja pysähtyi tuijottamaan suoraan silmiin. Sillä oli taas rietas virne, mutta nyt se räpytteli silmiään. 

Ihmisen elämä on varjon uni, se sanoi Pindaroksen äänellä. Mistä minä sen äänen muka tunsin? 

Jo ikääntyneenä ja vähän voimattomana vanhuksena, television uutiset edessäni   muistelen noita aikoja vähän kyynisemmin, Daniil Harmsin sanat mielessäni: Syvenny tähän satuun niin tunnet olosi hyvin levottomaksi.  (2021)