torstai 25. helmikuuta 2021








Rranta:  Hursti 1984


  KIUSAAJA


Tunnistin hänet jo kaukaa. Siinä hän istui kuin ahdistunut huuhkaja villakaulaliinaan kiedottuna ja näytti kuumeiselta. Nuokkui puistonpenkillä, pullea muovipussi jalkojensa vieressä. Siitä oli jo vuosikymmeniä kun viimeksi  tavattiin. Minulle hän oli menneisyyden tartunnan kantaja, kaunan virus kaukaa vuosikym-menien takaa. Muistin kuinka oli porukassa vähän leikkimielellä pohdittu mitä meistä myöhemmin aikuisina tulee. Vaikka se olikin leikkiä, näkyivät arvioissa yhteiskunnan arvostukset. Oppiarvoja, hyviä tuloja. Useimmat noudattivat tiedostamattaan omien vanhempiensa antamia ohjeita ja toiveita. Puolet porukasta tähtäsi lääkäriksi, arkkitehdiksi, diplomi-insinööriksi tai tomariksi. Nekin joita todellisuus johti elämässä rautatievirkailijoiksi, kauppaedustajiksi, trukinkuljettajiksi, eivät sitä silloin halunneet tunnustaa. 

Hän huomasi minut, ja näytti siltä kuin olisi halunnut juosta pakoon. Tulin ase-malta päin ja ajattelin kulkea puiston halki ennen kuin pa-laisin kotiin. Vaihdeltiin siinä vaisusti tervehdyksiä ja minä istuin penkille hänen viereensä. Oliko hän jotenkin poissa tolaltaan, koska silmät katsoivat vähän kieroon ja vältteli-vät katsekontaktia. Tuntui oudolta, tämä oli ensimmäinen kerta vuosikymme-niin kun oltiin näin läheisissä tekemisissä. Minä sain päähänpiston istua penkille hänen viereensä. Hän oli aikoinaan pitkä ja vahvarakenteinen kiu-saaja jota oli pakko välttää jos halusi selvitä päivästä ilman mustaa silmää ja nöyryytyksiä. Nyt hänen olemuksensa oli jotenkin lysäh-tänyt, vaistosin häpeilyä ja alemmuudentuntoa. Mitähän lie pohtinut minut nähtyään. Ehkä hän harkitsi ottaa kiinni kauluksesta ja latoa kourallisen märkää soraa minun niskaani pai-dan alle. Näinhän se aikoinaan usein meni.  

Niistä ajoista ei nyt puhuttu sanaakaan. Minä kerroin työmatkastani kaikkea sellaista mikä ei häntä kiinnostanut, mutta pakkohan se oli. En kehdannut udella tarkemmin mitä hänelle kuuluu, kun katsoin ohimennen hänen asuaan. Hänestä lemahti lian ja ulon haju, ja nyt huomasin että myös vanhan viinan. Ajattelin että ehkä minä jäin hänelle silloin aikoinaan jotakin velkaa, sen mikä oli alusta alkaen hiertänyt meidän välejämme. Että minulla meni kaikki koh-tuullisen hyvin vaikka en mikään välkky ollutkaan. Minulla oli vain pitkäjän-
teisyyttä ja tasaista sietokykyä. Nyt en vielä tiennyt, mutta jälkeen päin kuulin, että hän oli lomaillut pari kertaa linnassa rötöksistään. Hän oli eronnut avoliitostaan ja seilannut laivojen matkassa maail-malla. Mutta hän oli oppinut tietämään mistä oli lähtöisin, ja kuin koira jolta on kuritettu oma luonto, hän palasi aina kotipaikka-kunnalle. 

Nyt hän oli asunnoton ja työtön, ja minä olin velkaa vaikka hän oli joskus nuorena kohdellut minua väärin ja ollut ylimielinen. Halusin näyttää, että minä tässä vielä yritän elää niin kuin kirkko opettaa. Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Koska olen mielestäni hienotunteinen, valehtelin että minulla on nälkä. Tule mukaan niin piffaan sulle murkinat.

Tarjous hyväksyttiin ja niin minä tekopyhä vein hänet perässäni baariin, jossa ei onneksi Ollut paljon väkeä. Vähitellen hän tuli puheliaammaksi kun luuli, etten minä muistanut. Jaariteltiin siinä niitä näitä ja kun aika oli kypsä, halusin poistua näyttämöltä. Siihen hän jän vielä istumaan baaripöydän ääreen ja hörppimään tarjoa-maani kahvia.

Kotimatkalla minua kalvoi outo epäilys. Olinko minä maksanut velkani hänelle vai itselleni. Kuulunko minäkin niihin erivapauden haltijoihin, jotka voivat tehdä tarpeensa taivaan portin pieleen ja joille kansa aina kumartaa?    (2021)








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti