keskiviikko 3. helmikuuta 2021

 


ELÄVÄ NUKKE




Kuva:
Ajatuksia ei voi sensuroida (Kerttu 6 v.)

Miten ihmisen käyttäytyminen ja persoona muuttuvat muiden seurassa ja yksinäisyydessä?

Joku oli tutkimassa työn tuloksia ja esitteli niitä minulle. Katsoin hyvin pientä alkiota josta kasvoi elävä nukke. Se hapuili hetken ym-pärille ja huomasi sitten minut. Lähti liikkumaan kohti ja minä tuijotin sitä kiinteästi silmiin. Ne eivät räpytelleet, oli vain tuijotusta. Se lähetti ajatuksiini telepaattisen viestin: et sinä täällä yksin ole, minäkin olen tässä. Ja nuken kasvoille levisi hitaasti rietas hymy ja se lähti haipumaan kuin usva, jonka aamulla näin pihamaan yli levinneenä.  

Muut olivat jo lähteneet, mutta tunsin heidän olemisensa utuisen jälkituoksun. Oli laulettu saksankielistä laulua Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Epäröin tovin, että oliko se noin vai muistinko väärin. Hänellä oli syvänvihreä pusero ja hiukset punersivat neonvalossa. Kun häntä katselin salaa syrjästä, uneksin vanhaa metsää jonka läpi Goethe ratsasti kuun valossa kohti Sesenheimia. Hänkin oli ihastunut vihreäsilmäiseen naiseen ja heidät erotti minusta paitsi yli kaksi vuosisataa, myös se, että he olivat tutustuneet ja puhuneetkin keskenään sitä ylikohteliasta ja vähän teennäistä kieltä jota ajan tavat vaativat heiltä.I

Minä  en ollut puhunut edes tavallista arkikieltä hänen kanssaan. Yritin välttää katsekontaktia, koska pelkäsin että hän katsoo minun lävitseni eikä näe mitään. Siihen aikaan minua kiehtoi kaikki se mitä tiesin romantiikan aikakaudesta. Näin sellaisia uniakin. Goethe ja Sesenheim kuuluivat oikeastaan vielä myöhäiseen barokkiin, mutta minä yhdistin ne molemmat Schubertiin ja Winterreiseen. Olin monesti haikaillut mielessäni mennyttä maailmaa, sen vaatteita ja tapoja, kadonneita lehtimetsiä. Tuntui siltä kuin kaikki menneisyy-teen kuuluneet asiat olisivat olleet parempia ja että elämä oli ennen kiehtovaa. En halunnut tietää noiden aikojen lääkkeistä enkä lääkä-reiden työmenetelmistä, istuin mieluummin kuuntelemassa Chopinin nocturnoja. 

Suhtauduin asioihin kuin Jevdokim Osipovits, joka vain istui nojatuolissa ja tupakoi.

Suljin nytkin silmät ja keskityin kuuntelemaan. Televisio oli lähi-mailla auki ja sen uutislähetys laahasi korviin. Kaikki se mitä maa-ilmalla tapahtui, oli irvokas ja käänteinen kuva minun menneisyy-destäni. Kuuntelin oikeassa korvassa häiriköivää tinnitusta ja raotin vähän silmäluomia. Se nukke kaukaa nuoruudesta oli nyt saavuttanut minut ja pysähtyi tuijottamaan suoraan silmiin. Sillä oli taas rietas virne, mutta nyt se räpytteli silmiään. 

Ihmisen elämä on varjon uni, se sanoi Pindaroksen äänellä. Mistä minä sen äänen muka tunsin? 

Jo ikääntyneenä ja vähän voimattomana vanhuksena, television uutiset edessäni   muistelen noita aikoja vähän kyynisemmin, Daniil Harmsin sanat mielessäni: Syvenny tähän satuun niin tunnet olosi hyvin levottomaksi.  (2021)





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti