EROTAAN

                                                

Suruvaippa

Miksi äiti ei tule tänne asumaan, poika kysyi. Raimo sormeili avainnippua hajamielisesti ja vilkaisi poikaa. En tiedä, ehkä hän viihtyy pa-remmin vanhassa kodissa.

Onko se mies sen tuttu, poika jatkoi utelua. Mei-naako se asua siellä äidin kanssa?

En minä vaan tiedä, Raimo jatkoi ja häntä säälitlitti. Meidän kahden itsekkään aikuisen takia lapset kärsivät, hän ajatteli. Tämä ero on heille käsittämätön.

 Miksi me ei asuta kaikki yhdessä. Se mies saa minun huoneen. Minä voin nukkua alkovissa.

 Sielllä on sohva.

Raimo lukitsi oven ja he lähtivät kävelemään kohti autoa. Meidän tavarat tuodaan tänne tä-nään ja huomenna päästään uuteen kotiin. Poika katsoi hämmentyneenä, mutta ei kysellyt enää enempää.

Pirjo jää asumaan äidin luo, niin me on sovittu. Eikös se sinun kaveri Repakin asu  eri paikassa joka viikko. Ensin äidin ja sitten isän luona. Jot-kut ihmiset tykkää sellasesta. Eikä äiti kaukana asu, niiin että sinä ja Pirjo voitte nähdä toisenne hyvin usein.

Poika ahtauuui autoon nyrpeän näköisenä.Minä en tykkää siitä äijästä, hän sanoi isälleen Raimolle. Se haisee tupakalle ja viinalle. Ja äitikin haisee kun se äijä on meillä.

Raimon teki mieli sanoa jotain katkeraa, mutta eihän poika voinut sitä ymmärtää. Viisitoista vuotta oli oltu naimisissa ja kaikki tuntui mene-vän hyvin.Vuosi sitten vaimon suhde vieraaseen mieheen oli paljastunut. Siitä nousi ankara riita. Ritva nakkeli niskojaan ja huusi, että kyllä hän tulee toimeen yksinkin ilman Raimoa.

Lapset olivat kuulleet tämän ja asia alkoi näkyä heidän käytöksessään. Heistä tuli kiukkuisia ja yksin viihtuyviä. Kaveripiirikin alkoi huveta.

Nyt he olivat eroamassa. Hakemukset oli pantu vireille ja Raimo muuttamassa pojan kanssa pa-rin kilometrin päähän.

Ritvan syrjähyppy oli eronnut mies, joka alkoi nyt vierailla heidän yhteisessa kodissaan .Siellä hän tupakoi ja kallisteli drinkkejä olohuoneen sohvalla Ritvan kanssa. Pirjo oli nähnyt kuinka tuo vieras mies suuteli äitiä ja kaulaili häntä. Niin. Ja äitikin sitä miestä.

Raimo kuuli nämä tiedot lapsiltaan. Syvällä mie-lessään hän itki nuoruuden rakkautta. Mihin se oli äkkiä kadonnut?

    

 LENTÄÄKÖ  HETEKA?             

    LYHYEHKÖÄ PROOSAA                                                                                                                                                                               

Ilta piirtää lehmusten varjot              

tummat linnut rypäinä oksilla

On vaikea uskoa todeksi sitä mikä ei liiku

on vaikea liikuttaa todellisuutta , ( t.y-( 1967)

ELÄMÄ ON KUIN HÄNDELIN PASSAGALIA. MELODIA TOISTUU LOPUTTOMIIN, MUTTA SE ON HARHAA. EI ELÄMÄN SÄVEL LOPUTON OLE

. SENHÄN TIETÄÄ JOKAINEN.

Ikä painaa askelta. Näen pihakeinun, jolle aion istua hetkeksi levähtämään. Olin lukenut Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies, ja silmiä rasitti niin että niitä piti lepuutaa. Kirjaa lukiessa oli palannut mieleen Kunderan toteamus, että elämän tarkoitus on leikitellä elämällä. Luin myös, että Kunderan mieleen olivat samat kirjailijat kuin minun. Kafka, Nietsce, Garcia Marquez. Se yllätti, en ollut aiemmin tuota tiennyt enkä ajatellut.  

Etsin kritiikkiä, mutta löysin vain kehotuksen tutustua senioreille tähdättyyn lyhytproosaan. Sekös alkoi kiukuttaa. Jaetaanko kirjallisuus nykyään ikäluokkiin? Mitä on senioreille tarkoitettu teksti? Kuka määrittelee proosan ja lyriikan alue-rajat, alle nelikymppinenkö kriitikko,  joka tietää ja tuntee kaiken. Minulla on kyyninen käsitys, jonka mukaan lukijat voi nykyään jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka eivät muka jouda lukemaan, ja niihin jotka eivät osaa lukea. He vain silmäilevät ja ajattelevat samalla niitä näitä.

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta. Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? (Petrarca)

Lukutaitoisia kiinnostavat elämäkerrat, ajanvieteromaanit ja palkitut, kustantajien mainostamat tylsät arkset kertomukset. Niitä sanotaan kertomakirjallisuudeksi, kaunokirjallisuutta ei ole. Jo sana "kauno" vaikuttaa arkaaiselta ja herättää vasten-mielisyyttä. Kuivaa ja puisevaa kertomaa romaanin olla pitää, ei venkoilua. Eihän kukaan järkevä ihminen voi uskoa, että heteka hirnuu ja syöksyy ikkunasta Moskovaan.

Ei sinne minunkaan mieli tee lentää, mutta hetekasta minulla on nuoruudesta hauskat muistot. (2026)

YSTÄVYYS 

 

Minulla on mustavalkoinen mielikuva monista asioista. Ne ovat joko tai, mutta eivät mitään siltä väliltä. Jaan ihmiset ystäviin ja tuttaviin, heidän lisäkseen on mitään sanoma-ton porukka joka ei kuulu kumpaankaan. Heitä ei ole, en huomaa heitä.

Ystävien kanssa puhutaan ja seurustellaan. Molemmin puolin tunnetaan tapahtumat ja niistä ollaan melko lailla samaa mieltä. Ei riidellä, vaan mieluummin jäädään vaiti jos eri mieltä ollaan. Ilmaannutaan kylään sen kummem-min etukäteen valmistelematta, ja harrastetaan samoja asioita. Valmistetaan vaikka vanhasta pakastin kaapista komposti eikä syytetä toisiamme projektin epäonnistumi-sesta. Siitä, että eräänä päivänä kompostissa kihisee val-koisia toukkia ja sinivihreitä kärpäsiä kuhisee viereisen liiterin seinällä. Jokin on mennyt vikaan ja vaatii rauhal-lista tupakkia. Aika tavaran kaupittoo sanoo ystävä. Teh-dään siihen tuuletusaukot.

On tuttavia joista aikaa myöten tulee ystäviä. Näin ainakin luulotellaan. Minä ja hän. Paljon ollaan tekemisissä, tukea saadaan ja annetaan. kerrotaan vaivoista ja terveydestä, jaetaan myötätuntoa. Tehdään yhteisiä perhematkoja, haukutaan tai hyväksytään poliitikkoja. Keskinäisissä suhteissa oillaan vapaamielisiä ja suvaitsevia, vitsaillaan vähän toisten mielipiteille. Ei vedellä rajaviivoja.

Vaan kaikki tämä osoittautuukin pintapuoliseksi ja puheet ovat lopulta vain smalltalkia. Äkkiä tulee eteen äivä,jolloin ystäväksi ilmoittautunut ja hyväksytty tuttava suuttuu typerästä aiheesta. Siitä aiheesta, että huomaa minulla aivan omia ajatuksia ja tekoja. Hän ei ymmärrä, etten minä astu tarjottuun pilttuuseen, enkä anna sulkea kantta siitä lokerosta, johon hän on minut sijoit-tanut. Hän lakkaa nyt tervehtimästä ja ohi kul-kiessa kääntää päänsä katsomaan maisemia.

Minä olen loukannut ihmistä, tuttavaa, joka luuli itseään ystäväksi. Kun elämä heittelee rajusti, niin tuttavat ympä-riltä kaikkoavat kuin tuhka tuuleen. Nyt ei ole enää muuta neuvoa, kuin kääntyä katsomaan taakseen. Siellä voi näh-dä vielä ystävän, hänet joka seuraa, ei ivaa eikä lakkaa tervehtimästä. (1990)

NIETTHIÄ

Jos katsot nyt ahdingossa taaksepäin, näet vielä ystävän

Jos teet tai sanot jotain merkittävää, lakkaavat ihmiset tervehtimästä

Ikävää on todeta olevansa väärässä. Vielä ikävämpää on jos joku muu on oikeassa

Stressi valvottaa joitakin ihmisiä öisin. Mnua se nukuttaa päivisib.

                                     -

                                             Kesäkauden päättäjäiset.

VENETSIALAISET

                                                                    

Sankarit Kappadokian kaikin samosit 

Filisteliaan.

Veera lähti jo varhain Helsinkiin ja niinpä minut

 valtasi oitis vapauden tunne, eräänlainen  ahaa-elä-

 mys.Vain hetken  ehdin istua toimettomana tuolilla

 television edessä, kun mielen jo täyttivät useat kiin-

 nostavat aktiviteetit. Varsinkin ne,  joista Veera mi-

inua aina varoittelee.

 Siitä paikasta nousin jalkeille ja soitin  Arskalle, jo-

 ka lupasi tuoda rummut  tullessaan. Pate oli löytänyt

 jostain hemaisevan lauluartistin, jolla oli viehättävä

 irokeesikampaus ja  lautasen  kokoi korvakiluttimet

 He kaikin  säntäsivät nyt meille kuin  filistelialaiset

 Kappadokiaan, ja yhdessä me kertailimme  vanhoja-

 muistorikkaita  biisejä.  Minä  lausuin  jopa uusim-

man runoni  ja luin  otteita omista  muistiinpanoista-

ni.

 Lauloimme Esterin (edellä mainittu artisti) kans-

 sa dueton, joka päättyi mestarilliseen yliäänisopraa-

 noon. Arska vispasi rumpuja hillittyyn tapaansa ja

 herätti paikalle kertyneessä väessä kiitollista mielia-

laa.

Väkeä tuntui lappavan lisää televisiosta,  joka oli u-

 nohtunut auki säätiedotuksen jälkeen. Ilokseni huo-

masin, että myös Mette oli paikalla ja niinpä kumar-

sin syvään kysyen äänekkäästi: saanko luvan?

 Minä sain, ja niin me lähdimme sulavasti liikehti-

mään kohti kirjahyllyä. Päätin näyttää hänelle 

 taitojani ja vaihdoimmekin nyt lambadaan. Yksi

 askel vasempaan, toinen oikeaan ja jokunen myös

 taaksepäin, siinä koko niksi. Lambada on siitä kiva

 tanssi, että  siinä pieni nipistelykin sallitaan,  pois

 turha tiukkapipoisuus. Ilon ollessa ylimmillään soi

 ovikello ja asialla oli kolme tiukkailmeistä rouvas-

henkilöä. He valittivat yöhäiriöstä. Hämmästyttävää

 kuinka aika olikin kiitänyt! Oli todella jo yö. Johda-

timme rouvat vaatekomeroon, jonla avain pantiin

Esterin rintaliiveihin.

Keskiviikkona, mmulla varhain kun  sää oli mitä

parhain, saapui Veera Helsingistä.Hän antoi katseen-

kiertää asunnossa ja näytti mykistyneeltä.

 – Mitä herran tähären täällä on tapahtunut? Minä-

hän käskin siivota paikat ja imuroida! Mitä sinä olet

 tehnyt? Ja mikä tuokin on, hän kysyi ja  nosti latti-

alta opettajarunoilija  Iines Nuuppion  pikkuhousut.

Hän oli unohtanut ne siihen, koska ei päässyt kumar-

tumaan.

       Meillä oli täällä kirjalliset kesäkauden päättäjäi-

set, perustelin Veeralle näitä hämmennyksen kohtei-

 ta.  Kyllähän sinä tiedät, sellaiset venetsialaiset.

Veeralla oli nyt harja kädessä ja hän näytti päättäväi-

seltä. Vielä minä sinulle kesäkauden päättäjäiset ja

venetsialaiset näytän, hän huusi niin että krannin kis-

sakin luikahti kauhuissaan tuuletusluukusta talon alle.

Sinne minunkin teki meli luikahtaa .

Asia: tämä suurenmoinen narratiivi julkaistiin jo v.

 2017. Virtain epätieteellisen yhdistyksen kunniamai-

ninta vuodelta 2017 japuoli. 

 

NOCTURNO 

AUTUMNALE

LYHYTPROOSAA

ON HYVÄ TIETÄÄ MITÄ EI SAA SANOA

Tuuleen kaaret ohuin, notkein varsin taipuu,

yön sormet rummuttavat ikkunaa.

ajatus yksin, ruudun takaa tanssi kaikuu lasi

 hauraat kasvot heijastaa

(Tarmo Yli-Rajala syksyllä 1965)

Yön sormet

rummuttavtat ikkunaan kellon  viisari  lähentele

jo kahtatoista, peltikatlolta  kuuluu  ääniä. Kat

son unohdettua maisemaa. Siitä onseitsemnäkym

 mentä vuotta. Minä olen tässä, pienellä pöydällä

ikkunan edssä on  herätyskello  ja pro exer-

cito  latina.

'

Tuuleen kaaret ohuin, notkein varsin taipuu, lasi

 harmaat kasvot kasvot heijastaa.

 Ruudun  takana näen vain

nohdetun puiston, josta  linnut llehahtivat

 jo etelään.  Ajatus on yksin, ruudun takaa

tanssi kaiku,u, kuusi huojuu  entiselisellä pai-

kallaaan. Se on tuttu sävel murrosiästä

.Lullaby of birdland.

 Jos'oikein terästän kuuloa, erotan

 menneet  äänet ja näen kuinka  isä tähtääl

asiruu-

 liimattua vihollisen' kuva. Kasvoila on vielakin

 ruudin polttamat arvet,ne joista hän  ei koskaan

  punut Ne ovat Stalini nuistokirjoitus jonka

 isä pesee  lumella  kasvoiltaan ja  vaikenee.

Kuusen juurella on vieläkin epätasainen paikka.

Kaivoin  siihenkaksitoistiaana kukkapenkin. Is-

tutu kukkia, en muista enää mllaisia. Ehkä ne

 olivat'päivän kakkaroita. Näen että isä lo-

pettaa tähtäilemäsen ja' lähtee  ulos. Hän  kävel hieta-

polulla kohti lipputankoa .Mukana on  nyytti,jonka hän

kerii auki tangon juurella  ja tähyilee ylös. Siihen on il-

maantunut kaksi muutakin miesä,sota- ajan armeijan

pukUeissa he ovat. Isä avaa nyytin ja miesten kanssa

 he sitovat lipun kiinnikkeisiin. Isä vetää vaijerista ja

 nyt minä näen sel sevästi. Se on kielekkkenen valtion

 lippu, jota me pojat sanoimme sotalipuksi. Sen keskel-

 kä oli 1600 luvulata ja vapaussodan jälkeen peritty

 suuriruhtinas kunnankruunu, mutta  leijonan jalkojen

 alla on käyrä sapeli.

Miehet katsovat ylös kohoavaaa lippua. Isä nä-

kee veljenssä  ranteen, se on ruhjoutunut  josus

muodottomaksi. Miltä tuo  tuntui, hän kysyy. 

e oli kuin  hevosen potku, veli  sanoo. Luoti lä-

visti juuri kun olimme lähdössä hiihtämään. 

Minä jäin yksin henkiin joukkueesta, isä sanoi.

 Kranaatti vei hampaat ja halvaannutti vasem-

man puolen. Sirpaleita minusta  leikottiin viela

 pari viikoa sitten.

Kuuntelin heitä nyt seitsemän vuosikymmentä

 myöhemmin. Vilkaisin taas rannekelloa. Sen 

 viisari osoittii vähän yli kahtatoista yöllä, eikä

 heitä enää ole. Se kolmas mies,isän serkku löy-

tyi rajan takaa mädäntyneenä, mutta tuotiin ta-

kaisin tänne mistä lähti. Hän oli tummaksi pati-

noitunut, eikä arkun  kantta saanut avata.

 Hänen nuoruuden  kuvansa on alakerrassa,pii-

rongin päällä. Hänen viulunsa on venäläisen up-

seerin kodin seinällä.

Oikaiseksen kouluaikaiselle vuoteelle ja sammu-

tan kynttilän.Katon onkaloissa hiipii  tuuli, ja

 suljen taaas silmät.  

2026

                                                       RUKOUS ON VALO

P.s. Anteeksi virheet ja sekavuudet!  Järjestelmä

 ei hyväksy libre officea eikä wordia. Joudun

 käyttämään kohtuttomasti aikaa korjailuun.

 Lukijoita ja sivulla kävijöiyä on silti niin

  paljon,

 että ehkä kannattaa jatkaa. Näkövammavielä

 lisäriesana, laissez faire, sanoo ranskalainenkin.

I.

 VANHAN MIEHEN HIUKSET

   Haluaisitteko tekohampat?. Kiitos en. Minulle riittää  nämä kaksi.

Kuvan puolikkaasta näen vain silmän,

Puoli suuta ja rypyt otsalla. Vanhan miehen

 hiukset.

Jotakin jää peiliin, ehkä sen taakse?

Halkaistu hymy, 

sanojen kuoret ja olemisen pelko

Tässä minä istun, ja ajatukset kuin ruoho

Kasvavat hitaasti

peittävät maan ja silmät,

on vaikea hengittää,

eikä mitään enää puutu pelosta 

että hukun johonkin mitä en tunne 

1967

Näin minä  kirjoitin kun olin täyttänyt 50 vuott.

 mitä kirjoittaisin  nyt

neljävuosikymmentä myöhemmin?

Matkaani kuljen 

oikotietä rannalle-

Kaislojen havinassa -

talven odotus

mieli on tyhjä 

vain hiutale ripsien päällä

 

ANOREKSIA 

Lyhytproosaa

                                                

Suljin oven, mutta vilkaisin vielä varmuuden vuoksi tallin sisältöä.Näin vilaukselta laatikon, johon olin tallettanut edes-menneen tyttäreni tavarat. Nuket ja kouluvihkot, hänen piirrok-sensa. Ne esittivät kaikki hevoisia. Tallin seinällä roikkuivat vie-lä kannukset ja ratsastuskypärä. Isä, saanko minä vielä joskus oman ratsun?

Eipä meillä taida olla varaa eikä tilaakaan sille, vastasin äänelle joka vielä soi korvissani, Mutta opettele noiden kanssa rauhas-sa, ehkä joskus saat oman ratsun. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahuu ja miten maailma makaa sitten, kun sinusta tulee ai-kuinen. Hän näytti minun silmissäni nyt kaipealta ja toivotto-malta. Hän piti kirjaa omasta painostaan.

Hänessä oli lapsesta asti piilenyt itsetuhoisuuden demoni. Jos-sakin rautatieasenalla ennustjaaeukko oli katsonut hänen kät--tään ja mennyt äkkiä sanattomaksi. Kun he olivat tyttökaverin kanssa udelleet mitä eukko oli näkevinään. Tämä ei vastannut kysymykseen vaan alkoi jaaritella joutavia.

Katsoin vielä autoakin, jonka olin juuri äsken ajanut talliin pai-kalleen. Se oli vasta pari viikkoa vanha, ei se mikään silmäterä ollut, mutta ainä siitä piti huolehtia. Ei naarmuja pintaan, ei la-sin siruja tallin sementtilattialla. Auton lähelle oli unohhtunut kaksi öljysäiliötä, ja niistä ainakin toisessa oli jokin litra meno-vettä.Vaan ei siinä mitää hätää ollut, näin kävi usein.

Kamarin ikkunasta näin autotallin takana tiellä pari ikäihmistä jotka pysähtyivät tähyilemaan tallia ja heittivät sitä kohti epä -luuuuloisia katseita. He jatkoivat matkaa taakseen vilkuillen,  puhuen ja elehtien.Minä etsin kesken jääneen kirjan ja jatkoin koh dasta, jossa Reigin pappi näki suden. Vai oliko se minun oma painajaiseni? Kuulin äänen, isä miksi sinä jätit minun tavarani talliin? Myöhään illalla katsoin taas ikkunasta tallia, ja näin sen katon yli loimuavat punaiset lieskat. Ohi kulkijoita oli kerään-tynyt pihamaalle ja paloauto saapui pillit vinkuen.Muuta en o-sannut kuin mennä ulkorappusille katsomaan tuota irvokasta näkyä. Auto oli syttynyt itsestään tuleen, Ilman mitään syytä. Tämän kuulin palomiehiltä, jotka etsivä7 lattialta tupakan tump-peja.

Minähän siellä en koskaan tupakkaa käryttänyt.Kaikki tyttären tavarat paloivat, vain kannukset jäivät pahoin hiiltyneelle seinä-le. Aikuisena, vuosia myöhemmin hän epätoivoisena lähti mat-kalle, jolta ei ollut enää paluuta. Hän nieli kerralla kaikki iääkå-rin määräämät  lääkkeet. Siihen yllytti sielun vhollinen, jonka nimi on Anoreksia Nervosa.

.Aforismi: Jos elämä kertoo meille tarinan ,onko sillä jokin tarkoitus<+