sunnuntai 4. joulukuuta 2022


I L T A 



                              Kuva: Jotaki kukkia kupissa.  Hiili. T.Yli-Rajala n. 1990.  

Miete: Kyllä on yhtä kuin ei. Ero on kysymyksessä.

Aina kun minä herään, osuu ensimmäisenä silmiin tuo verho. Se liehuilee ilmavirrassa, koska pidän ikkunaa vähän raollaan öisin. Joskus, juuri silmiä avatessa näen hahmon joka liukuu etuvasemmalta kohti ovea. Sehän on veli, joka on herännyt hyvin pitkästä unesta. Ehkä hän vilkaisee minua ohi liukuessaan, mutta totinen hän on. Hän kiiruhtaa kokoukseen jossa vanhat tuttavat puivat antiikin roomalaisten runoja. Veli arvosti niitä ja toisti lainauksia latinan kielellä.

Koko meidän yhteiskuntamme perustuu roomalaiseen lakiin ja kirjalliseen perintöön, hän minulle selitti. Näin hänen kalpeat kasvonsa pihalampun valossa, joka heijasteli tapetteihin väriseviä kuvia. Lex romana, hän hoki itsepintaisesti ja näytti kuin olisi halunnut ärsyttää minua. Inter arma silent leges, minä kuiskasin. Hän kääntyi katsomaan minua, ja näytti hyvin hämärältä.

Se on totta, hän sanoi. Aseiden keskellä lait aina vaikenevat ja niiden tilalle tulee uusia lakeja. Muistin nyt miten hän lensi kaksitasoisella meidän kotimme yli ja teki siellä ilmassa immelmannin. Vai oliko se tuon liikkeen nimi, en oikein muista. Joskus myöhemmin hän houkutteli minua mukaan lentämään, mutta mihulla on voimakas korkean paikan kammo. Tuntuu kuin jalat alkaisivat puutua aina kun katson unessa katolta alanpäin, räystään yli. Pidän rystyset valkoisina kiinni jostakin tikkaiden puolapuusta ja hikoan. Ne roomalaiset kyllä opettivat lakia maahan tunkeutujille, mutta palkkasivat sotilaita näiden joukosta. Itse he laiskistuivat ja antoivat muukalaisten hallita. Oliko se niin, että viimeisestä keisaristakin tehtiin kanalan hoitaja. Tämä oli epävarma muistikuva, ja näin kuinka veli kohautti olkapäitään. Yhdentekevää, mutta minä muistutin häntä siitä, että Rooma eli vielä tuhat vuotta sen jälkeen. Sitä ei vain haluta muistaa, koska siellä puhuttiin kreikkaa. Kaikki vanhimmat kristilliset kirjoi-tuksetkin ovat kreikankielisiä, muistutin häntä. Catullukset ja Cicerot piilottelivat luostareissa joista ne vuosisatoja myöhemmin löydettiin. Ja Schubert, sävelsikö hän muka viidennen sinfoniansa seitsemäntoista ikäisenä? En tiedä mistä tämäkin nyt juolahti mieleen, veli kuunteli mieluummin Bachia. Muistikuvista minä olin epävarma niin kuin nyt hänestäkin. 

Oliko hän pelkkä varjo?

Minä huomasin sinut siinä, veli sanoi ja katsoi minua kiinteästi. Tulin muistuttamaan sinua jostakin, mutta nyt en enää muista mistä. Kuulin seinän läpi kun sinä kuuntelit Schubrtin sinfoniaa kuusi vuosikymmentä sitten. Puhuessaan veli alkoi hitaasti hävitä ikkunan raosta tulvivaan iltavaloon, ja minä tunsin oloni levolliseksi. Jotakin meiltä  jäi taas tälläkin kertaa kesken ja käsittämättömäksi, mutta yhteys meidän välillämme oli entinen.                            

Minä valveilla ja hän unessa, tai päinvastoin.   (2022)

Jung: Ajan synkronismi


Kun näitä blogeja aloin kirjoitella 2017,  oli aluksi neljä lukijaksi ilmoittautunutta. Myöhemmin jotkut kommenteista olivat selvästi häiriintyneiden kirjoittamia. Poistin ne. Tapaamani blogin lukijat valittivat, että kirjoitan liian vaikeasti, he arvostavat sitä että jutulla on selvä juoni. Minä sanoin, että aiheiden  muuttaminen on vaikeaa, koska elämässäkään ei ole selvää juonta ja se on lyhyt kuin minun blogini. En kirjoita vain ajankuluksi ja pyrin persoonalliseen tyyliin. Tiedän, että ihmiset pelkäävät unia.

 Nykyään kommentteja tulee harvakseen, mikä on vähän turhauttavaa. Pistäkää hyvät ihmiset minulle nähtäväksi millaisia ajatuksia blogit herättävät, tai herättävätkö yhtään mitään. Itse etsin kuvat omista kokoelmistani, muutamat ovat omien lastenlasten maalaamia. Kuviin  on jokunen tykästynyt, mutta enimmäkseen kuvista ja blogeista vaietaan. Katselijamäärät kuitenkin paljastavat joskus kohtuullisia lukemia.

Myönteistä tai kielteistä siis, ihmiset. Hiljaisuus on tappavaa. 


sunnuntai 27. marraskuuta 2022


 YKSINÄISYYDEN  KY LMYYS


KATSO!t  TÄSSÄ TANSSII ILOINEN IHMINEN

Viikko sitten Tepi oli käynyt taas juttelemassa meille yhteisestä aiheesta. Hän tiesi, että minä ihailin hänen kykyään ilmaista itseään ulospäin. Minä olen sisäänpäin kääntynyt luonne, joka piilottelen ajatuksia. Hänellä oli kyltymätön tarve esiintyä ja tulla huomatuksi.

Jutun aiheena olivat yleensä käsikirjoitukset ja arvostelut joita hän oli kirjoistaan saanut. Minä sain nimikirjoituksin varustettuja tekijänkappaleita, joissa oli jokin pintapuolinen toivotus. Kuulin hänen monimutkaiset seikkailunsa kirjailijakokouksissa ja osallistuin matkoihin joiden sivutarkoituksena oli usein liberaalien ja konserrvatiivien ärsytys. Mieleen on jäänyt sekin kerta, jolloin poikkesimme hänen tuttavansa luo ja tämä soitti pianolla juovuspäisssä Hortst Wesseliä. Lauloimme mukana Die Fahne hoch, vähän nuotin vierestä eikä mitenkään suurella antaumuksella. Siinä olimme yksimielisiä, että mikään ideologia ei ole oikeutettu niiden tappamiseen, jotka ovat eri mieltä tai eri värisiä.

Myönteinen kritiikki piti hänen lippujaan yllä. Kun puhe kääntyi joskus väärin ymmärtämiseen ja ylimielisyyteen, hän tuohtui kiroilemaan ja sättimään vähäjärkisiä. Minäkin kyhäsin kirjoituksia, vaan enpä niistä saanut kritiikkiä enkä myötämieltä. Tai ehkä sain vähän sitä myötäistä, mutta hyvin pinnallisesti. Olin Tepille hienokseltaan kateellinen, ja siksi viisastelin hänelle Zarathustraa vähän mukaillen: Jos minä olen huipulla, huomaan olevani yksin. Kukaan ei puhu minulle ja yksinäisyyden kylmyys saa minut tärisemään. Mitä minä haen korkeuksista? Kuinka vihaankaan sellaista, joka osaa lentää!

En tiedä oliko hän koskaan lukenut Nietschen filosofiaa. Minun oli helppo sitä lukea, koska olen ortodoksi ja erotan ilkeyden hyvästä’.Tai ainakin elän siinä luulossa.

Tepin veli oli tehnyt itsarin, poika kuollut hypotermiaan puistopuun-juurelle. Tytär törmännyt auton alle ja hänellä itsellään oli vastikään todettu alzheimerin oireyhtymä. Jumala on kuollut säälistä ihmistä kohtaan, hän minulle väitti kuin Zarathustra. Hän siis oli lukenut Zarathustransa, ja minä jäin sitäkin miettimään. Jumala joko on on tai ei ei, niin kuin muinaiset oppineet arvelivat. Eikä hän sääli ihmistä vaan rakastaa, vaikka ihmisellä on vapaus valita hyvän ja pahan väliltä ja vaikka ihminen sortuu usein vääriin valintoihin. Kun näitä mietin, tuli eteen taas tuo ikuinen teodikean ongelma.

Ja Zarathustra juoksi juoksemistaan löytämättä enää ketään. Hän sai olla yksin ja löysi itsensä yhä uudestaan. Hän nautti yksinäisyydestä  ja ajatteli hyviä asioita tuntikausia. Hän luuli, että Jumala on kuollut. (2022 /11)

Friedrich Nietsche. Näin puhui Zarathustra. Pikku Idis, Tallinna 2020. Teodikea ongelma: jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, niin miksi hän antaa pahan hallita?

Miete: Rutikuiva  kertova realismi tappaa kaunokirjallisuuden.

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

 


KEL ON LENTIMET, SE LENTÄÄ 



Connemoren Aisling, 2018 JuhoY-R.

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille suunvuoroa.

Oli varhainen aamu, ranta aukea ja taivaalla kirkui lokkiparvi. Aurinko häikäisi silmiä, kun yritin tähyillä Pikisaarta. Se kellui mereen melkein uponneena, ja sen punamullalla maalatut vanhat talot olivat kuin jostakin taulusta. Muistelin varhain aamuyöstä nähtyä unta. Siinä joku nainen tuli pesualtaiden luo ja katseli peilistä kuvaansa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, hän oli tullut siihen aikaisemminkin, useita kertoja. Eikö sitä jo ihmetellä, minä kysyin ja nainen vilkaisi äkkiä minua ohimennen. Ihmetellä sitä, että ravaat täällä vähän väliä mutta et puhu mitään, minä jatkoin utelua.

Jätin käsien pesun sikseen ja päätin tarkistaa tilanteen. Nainen jäi seisomaan peilin ääreen kun minä avasin oven ja katselin avaraa pihaa. Siellä ei näkynyt ketään ja minua helpotti. Kyllä siellä jokin kulkukoira juoksi varastorakennusta kohti ja nosti jalkaa katulampun tolpan juurella, mutta ei siellä ihmisiä näkynyt. Eikä väliksikään, sillä minä en ollut juttutuulella. Koira vilkaisi hajamielisesti minua, ja jatkoi sitten matkaa nurkan taakse. Lokit taivaalla kirkuivat. Palasin sisään altaiden ääreen ja jatkoin käsien pesua. Mistä minä olin niihin verta saanut? Ei ranteista löytynyt haavoja tai raapeutumia, ei sormistakaan. Sormien nivelet olivat turvonneet ja niitä katsoessa muistin äkkiä oman ikäni.Mutta mitä se olikaan? Ajatus tuntui jotenkin epämääräiseltä ja hämärältä. Nainen seisoi yhä peilin edessä ja tuijotti kuvaansa.

Hänessä oli nyt, tarkemmin katsoessa hiven jotakin tuttua. Pitkä ja hoikka, lyhyeksi leikattu vaalea polkkatukka. Hiuskiehkura peitti silmää, hän sipaisi sen sivuun käden selällä. Seurasin syrjästä hänen hahmoaan ja odotin että hän vihdoin sanoisi jotain, olimmehan kahden täällä toilettitilassa. Vaan ei hän mitään sanonut, enkä minäkään keksinyt sanottavaa tähän hätään. Paitsi tämän, mikä juolahti äkkiä mieleen:

Anna kun minä katson sinua silmiin, sanoin hänelle ja lähestyin peilin naista.Hän kääntyi minuun päin ja läheltä huomasin että hän oli saman mittainen kuin minä. Otin nuo kasvot kämmenten väliin ja hivuttauduin tuijottamaan häntnä suoraan silmiin. Ne olivat oudon tutut nekin, erotin niistä vierivät vihertävät vuosikymmenet. Onko siitä vasta kuusi kymmentä vuotta kysyin naiselta joka tuli yhä lähemmäs. Tiesin että ulkona oli kevät ja jostakin pulpahtivat mieleen Joseph Eichendorffin laulun säkeet. Varhaisin kuin aamun sää, utu laaksoon välkähtää. Tuuli lehvissä jo entää, kel on lentimet, se lentää.

Minulla ei ollut enää lentimiä. Palasin pesultaalle ja kuivasin kädet, joista ei tihkunut verta. Ulkona oli kevät ja nainen oli kadonnut ehkä sinne mistä oli äkkiä ilmaantunutkin, menneisyyteen.

Joseph Eichendorff, Tyhjäntoimittajan elämästä, wsoy 1956,  s. 51.  Connemore, Irlanti, Aisling iirinkielinen naisen nimi.  Oulu, Pikisaari


sunnuntai 13. marraskuuta 2022



TÄSSÄ MINÄ SEISON

 

          
Psykedeelinen uni


Seison bussipysäkillä ja olen aivan neuvoton. Outo epävarmuus on vallannut mielen, enkä tunne oikeaa suuntaa. Kadun kulma näyttää tutulta, mutta niin on tuttu toinenkin kun vähän käännän päätä ja katson oikealle. Tässä seison. enkä voi esittää vaatimuksia kenellekään. Ohikulkijat ovat vieraita, en näe heidän oikeita kasvojaan. Minulla on sellainen tunne kuin vajoaisin syvemmälle ja muistikuvat tulvivat mielenpohjalta esiin. Niitä pyörii ympärillä niin paljon, että unohdan miksi olen juuri tässä paikassa. Korvissa soi etäinen musiikki, Wagnerin Näin puhui Zarathustra.

En oikein muista. Jotain tekemistä noilla kahdella oli, Nietschellä ja Wagnerilla, heidän tuntemuksillaan. .

Bussi lähestyy ja huomaaan, että nuori nainen jonka kanssa olemme katselleet yhdessä etäälle, valmistautuu nousemaan autoon. Sanon hänelle, että haluan tulla mukaan, mutta ei hän ehkä kuule. Astuu vain bussiin ja vilkaisee hajamielisesti minua. Oudointa tässä on se, etten tunne häntä enkä tiedä mihin meidän pitäisi mennä. Äkkiä huomaankin, että tuo nainen oli läpinäkyvä ja liukui hitaasti etäälle kuin minua paetakseen. Hänen jälkeensä jäi hyvä tuoksu, jota hetken aikaa nuuhkin. Voimakas mielleyhtymä palautti muistiin jonkun lapsuuden kokemuksen, joka samassa myös katosi. En voi muistaa sitä mitä ei ole koskaan ollut edes olemassa.

Mutta naisen hameen poimut liikkuvat tuskin ollenkaan, sillä hame on musta. Näen sen vielä täältä etäältäkin ja käännän katseeni syrjään vasta sitten kun hän tavoittaa sen. Ei pidä katsoa tyhjää, minä ajattelen ja näen kuinka hänkin kääntää päätään, mutta ehdin sitä ennen nähdä silmät. Ne olivat vanhuksen, hyvin vanhan ihmisen joka oli kärsinyt kivuista. Ja suunkin minä näin, se oli vino irvistävä rako jossa vilahti pari keltaista hammasta. Ei hän siis nuori ollutkaan, joten mitäpä minä hänen seurastaan välittäisin. Minä, vanha mies. Muistin nyt, että hän oli kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten.

Bussi hidastaa vauhtia ja minä päätän jäädä kyydistä pois. Jään seisomaan pysäkille yksin ja vähän neuvottomana, enkä osaa valita suuntaa johon siitä lähtisin. Ehkä joku odotti kotona, ehkä oli ilmoittanut jo kadonneeksi. Vaan tässä minä taas seison, tietämättä miksi ja minne lähtisin. Mietin, että Heidegger oli oikeassa. On olemassa lumottu alue, jossa kaikki palaa siihen missä se voi levätä. 

Voi minua! Minne aika on paennut !

Heidegger.  Wie man wird, was man ist (Nietsche) FranzKafka.


sunnuntai 6. marraskuuta 2022

 


BARCAN LEIRI

Looginen uni   


                         
                                                                Leirituli  Akvarelli T.Y-R., 2017

Makasin muurilla Kaukon kanssa ja katselin ihmisiä, jotka näkivät näyteikkunassa mallinukeja ja keskustelivat niistä. Mitä se tekee tuolla kirjekuorella, joku heistä sopotti. Hän tarkoitti nukkea, joka käänsi synkät silmänsä suoraan meitä kohti ja hymyili irvokkaasti. Miksi se piilottelee tuota kirjekuorta? Onko siinä määräys saapua esikuntaan liikekannallepanon johdosta? En ymmärrä mitä vieressäni seisova nainen tarkoitti, kun hän äkkiä alkoi puhua etäisyyksistä hyvin kaunopuheisesti. Siitä kuinka pitkä onkaan jo kaksisataa metriä. Naisen puhuessa katson maisemaa, joka vaihtuu etäisyydessä aurinkoiseksi, värikkääksi näkymäksi. Sinne on kyllä yli kaksisataa metriä. Padon suunnalta, korkealta nähtynä joen uoma kohisee ja välkkyy, silloilla autojonot kiitävät edestakaisin ja kaupungin silhuettia halkoo musta savupiippu.

Nousin muurilta ja näin nyt rakennuksen. Se oli tehdas jonka alueella alkoi räjähdellä. Mustia lohkareita lenteli ilmaan ja sitten alkoi sataa likaisia paakkuja ja me etsimme suojaa lumikinoksesta. Kauko oli käynyt ostamassa kioskilta nakkisämpylöitä, sinapilla maustettuja. Minua nolotti, kun epäilin ettei hän ollut ottanut huomioon sitä naista joka sisoi vieressäni, mutta oli hän muistanut.Huomasin että sillä oli kultaiset korvarenkaat. Lumihanki tuntui turvattomalta, koska muistin että me tässä näin pakoilimme tummiin pukeutunutta joukkoa, joka lähti ratsain kohti metsää.Olin kuullut että siellä oli niiden leiri ja että siellä ne soittivat kitaroitaan, lauloivat kaihoisia lauluja rakkaudesta. Niin kuin jotakin siitä tietäisivät. Ajattelin, että ainakin niin kauan kuin leirituli palaa, nainen tuo syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.

Tiedätkös,sanoin Kaukolle joka istui mättäälle ja pani tupakaksi. Minä olen alkanut epäillä tapahtumien todellisuutta. Se ei ole mikään Barcan mustalaisleiri, se on niiden leiri jotka eivät osaa ratsastaa ja joilla on kypärit päissä. Huomasitko, että ne istuivat takaperin ratsujensa selissä ja etsivät katseillaan vihollisia sieltä missä niitä ei ole koskaan ollut. Etsivät muka natseja, mutta itse ovat ainoat natsit joita täällä on nähty. Kuulin kuinka joku niistä huusi ohi ratsastaessaan, että hukuttakaa lapset ja tappakaa ne kaikki.

Niin luodaan uusi valtakunta ja alistetaan kaikki vanhat.

Mietin että mikä panee minut lukemaan sellaisia kirjoja kuin mitä Stancu tai joku Barca kirjoittavat. Maailmassa on levottomuutta muutenkin ihan liikaa. Minä pidin niistä ja siksi ne luinkin, mutta miksi ne herättävät minussa öisiä painajaisia? Ovatko fiktiiviset tarinat heränneet todellisuuteen?

Kauko puhalsi mietteliään savurekaan meidän päittemme ylle. Oli yö ja ihmiset nukkuivat, muut kuin me tässä. Ne nukkuivat lujissa vuoteissaan, lujan katon alla. Lakanoiden välissä, peittojen alla, kylmän taivaan alla kokoon kerääntyneinä, sinne heitettyinä niin kuin silloin kerran, autiolla maan kamaralla. Käänsin kasvoni naiseen päin ja kysyin miksi sinä valvot kun me muut nukumme. Jonkun täytyy valvoa, tämä sanoi. Jonkun täytyy viipyä tässä niin kauan että ne ratsastavat taas meidän ohitsemme ja palaavat sinne mistä tulivat. Ratsastajien mielestä me emme tule toimeen ilman heitä ja he haluavat hallita kaikkia muita. (2022/x)

Unen logiikka

sunnuntai 30. lokakuuta 2022



OI  KUUSIPUU

Praktinen syllogismi.



                                                     Kuva: Taloja rinteellä. Öljy 1973 T.Y-R.


Lauloin vanhaa laulua oi kuusipuu, oi kuusipuu. Lapssuudesta asti osasin sen myös saksalaisilla sanoilla. Taisi olla muisto kouluajoilta jolloin pulpetin päälle pantiin palava kynttilä ja saksan tunnilla laulettiin O Tanenbaum, o Tannnenbaum, wie treue sind deine blätter Älä laula tuota laula, mä vihaan saksankieltä ja saksalaisia tuttava sanoi. Hän oli kehitellyt aiheesta praktisen syllogismin. Kaikki saksalaiset olivat ja ovat natseja.

Kysyin häneltä joskus aikuisena, vihasiko hän myös Bachin stirb in mir, Welt und alle deine Liebe. Kysyin siksi, että tunsin hänen musiikkimakunsa. Se viihtyi paremmin räpin tunnelmissa. Minä tuomitsin hänet mielessäni juuri siihen ihmisryhmään, joka ennak-koluulojensa ja halpamaisuutensa takia jakoi maailman niihin, jotka menestyvät ja niihin jotka joutavat kuolemaan.

Lapsena minä en osannut epäillä, että joku on perin juurin paha. Luotin ihmisten ulkonaiseen olemukseen. Joku hymyili ja nauroi, toi-nen oli vakava ja vaitelias, katseessa kylmää tarkkailua. Neljä vuoti-aana eksyin isompien poikien joukosta. Porukka oli salaa kaivamas-sa saksalaisten kasarmin roskalaatikkoa, josta löytyi yhtä ja toista käyttökelpoista. Homeisia limppuja, ruokatähteitä ja tyhjiä panoslaatikoita. Tuollaista pientä pahvirasiaa minä pyörittelin käsissäni kun äkkiä huomasi olevani roskalaatikolla yksin. Pojat olivat kadonneet, ja edessä seisoi vartiomies.

Hän vei minut käsikynkkää suureen rakennukseen, jossa oli leipomo ja ruokasali. Siellä oli hilpeä tunnelma, ja minä huomasin olevani huomion keskipiste. Yksi ja toinen kaappasi minut syliinsä ja vaihtoi nenää. Mekastus ja nauru loppuivat vasta sitten, kun saliin patsasteli tiukka upseeri. Tämä kiersi ja kaarsi , antoi sitten käskyn viedä minut takaisin kylätielle. Näin päättelin vasta aikuisena, sillä enhän heidän mongerruksestaan mitään tolkkua saanut. Niinpä minua saatettiin soratielle joka johti takaisin kotiin. Taskuissa oli pahoilta natseilta saatuja suklaalevyjä ja hämmentävä muisto ilkeistä sotilaista, jotka nauroivat, lauloivat ja ilakoivat. Sieltä minulle jäi korviin tutuksi käynyt marssilaulu hai dii hai duu. Aikuisena luin jostain,että sitä natsit lauloivat valloittaessaan Eurooppaa joskus 1941. Kotona minua oli etsitty kaikkialta ja velipoika oli saanut madonluvut osakseen, kun oli jättänyt minut sakujen roskalaa-tikolle.

Hän muisteli aikuisena, että minä oli marssinut kohtia kohti ja laulanut innokkaasti tuota haidii-marssia.Ei asiasta enempää puhuttu. Äiti vain varoitteli, ettei niiden vieraiden sotilaiden kanssa saanut liikaa seurustella. Ne olivat arvaamattomia, eikä koskaan voinut tietää mitä ne juonivat ja saivat päähänsä.

Elämän pituinen epäluulo natseja kohtaan oli minussa nyt herännyt, mutta koskaan en ole sotkenut natseja ja ihmisiä keskenään. Opin erottamaan hymyn ja naurun aseen laukaisusta. Joku aliupseeri kävi meillä aikansa kuluksi puita pienimässä ja näytti valokuvia perheestään jossain EteläSaksassa. Kun liittoutuneet myöhemmin pommittivat Saksan kaupunkeja, tuo mies istui meidän liiterin kulmalla ja itki.Tieto sodan käänteistä oli kiemurrellut kauas koilliseen Eurooppaan asti, ja hän sai komennuksen Italiaan. (2022)

Praktinen syllogismi


sunnuntai 23. lokakuuta 2022



INTUITIO



                                                  Ampumaradalla. Öljy 1994, T.Yli-Rajala.


Kuusiaidassa piharakennuksen luona kihisi varpusparvi. Isä silmäisi sitä, ja hetken minusta tuntui, että hän nostaa kätensä ja laukaise aseen. Isä pani parabellumin höyläämättömästä laudas-ta kyhätylle tasolle. Aseen osat kiilsivät rasvasta ja trasselituk-
kojen lemu pisti nenään. Minä inhosin molempia, aserasvaa ja trasselia. Matkan päässä meistä seisoivat pahvitaulut. Ne olivat ihmishahmoja joiden päät ja vartalot olivat reikien tplittämät.
Näyttivät ihan siltä kuin olisivat valmiit esittämään heprealaisten vankien kuoroa Verdin opperassa Nabucco. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen, minä mutisin. Teki mieli mennä takaisin kotiin, omaan vinttikamariin ja avata Heiskasen Tähtitieteen ensimmäinen osa. Sen mukaan pakonopeus on yli kymmenen kilometriä sekunnissa. Se tuntui saavuttamattomalta utopialta. 

Isä tarkasteli pahvitauluja. Sinä ammuit hyvin, hän sanoi. Tässä urheilussa vaaditaan mielen tasapainoa ja nopeutta. Minä tiesin, että hänellä oli niitä molempia. Jos jossain riideltiinn, hänet valittiin erotuomariksi, koska luotettiin hänen oikeuden-mukaisuuteensa. Isän kasvot olivat täynnä ruudin polttamia vihreitä arpia. Kranatin siruja hänestä oli leikottu vielä viisitoista vuotta sodan jälkeen. Mietin miltä tuntui kun luoti lävisti asekäden olkapäänn. Minun setäni kertoi, että se tuntui kuin hevonen olisi potkaissut ja taju katosi kankaalle. 

Kaikki nuo kokemukset olivat vieneet isän sairaalaan ja sitten taas takaisin rintamalle. Mutta vasta Kannaksella hän oli saanut sen luodin olkaansa ja selvisi siitäkin nipi napin hengissa. Minä katsoin nyt pahviukkojen reikäisiä hahmoja, jotka käänsivät kylkensä meihin päin. Isä otti liimapaperirullan ja leikkoi siitä paikkalappuja haavoille. Pahvimiehet eivät valittaneet, ne olivat jähmettyneet odotukseen. Taivaalta alkoi hiljakseen tihkua pisaroita ja me kokosimme pistoolit ja panoslaatikot kanto-laukkuun. Ikävöin oman kamarini mustaa yöikkunaa, jonka ruutujen läpi erottuivat koivujen valkoiset rungot. 

Varpusparvi hätkähti äkisti lentoon ja sen tirskutus korvissa palasimme autolle, joka odotti soratiellä, piharakennuksen takana. Isä oli vaitonainen niin kuin aina. Hänen ajatuksiaan oli vaikea avata, ne olivat tiukalla kerällä kuin lankarulla. Ihmette-
lin joskus oliko hänellä omatunto. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, minä kertasin ajatusta. Se voi johtaa odotettuun lopputulokseen, mutta syy on kyllä syytä tuntea. Se piilottelee milloin missäkin pahvimiestan selkien takana, ja niiden ampuminen tuottaa epämääräistä
tyydytystä. Ne ovat vihollisia jotka eivät tunne mitään eivätkä muista huomista.
(2022 /X)
 
Kuvioammunta.  Verdi: Nabucco.