AHAA TAAS

Lyhytproosaa

Epäluulo. sekavärityö 1997

Joskus törmää ihmiseen jonka katseesta häilähtää epämiellyttäviä tuntemuksia. Niitä on vaikea kuvata sanoin siksi, että ne virittävät mieleen epäluuloa. Tuossa katseessa voi aavistaa ylimie-lisyyttä, halveksuntaa ja vihaa, mutta kaikkea sitä hyvin hienona utuna, joka leviää kahden toisilleen vieraan ihmisen välille. Tuo ilmapiiri on kuin häkää, joka panee etsimään raittiimpaa hengitettävää. Mieli etsii syitä tähän outoon tuntemukseen. Onko tuo toinen ihminen etäisen tutun näköinen, sellaisen jonka kanssa sukset ovat menneet joskus ristiin. Kuulostaako hänen äänensä edesmenneen, vastenmielisen vihollisen ääneltä ja puhetyyliltä.

Juolahtaa siinä mieleen sekin, että olenko minä vainoharhainen. Onko vika minun vääristyneissä muistoissani. Minunko mielessäni tuo piilotajunnassa kytevä epäluulo lepattaa? Hän kääntää katseensa pois ja näyttää hämmentyneeltä. Ihmisten on vaikea ymmärtää miksi minä heitä tuijottelen. Ei siksi, että he olisivat kauniita tai rumia, älykkäitä tai tyhmiä. Vaan siksi minä heitä tuijotan, että he ovat kiinnostavia. 

Niin, että ahaa taas!

Muistan mitä hän on joskus kertonut itsestään. Ulkomaalaiset sukujuuret menneisyydessä, mutta niinhän meillä kaikilla on. Zarathustran tapaan minäkin juuri siksi halusin estää häntä katso-masta alas perustaani ja lopulliseen tuntemiseen asti. Kehitin itselleni pitkän ja valoisan vaiteliai-suuden. Olen aiemmin törmännyt moniin ihmisiin, jotka verhosivat kasvonsa ja silmänsä niin, ettei kukaan pystyisi näkemään heidän lävitseen ja heidän piilottamansa pinnan alle.

Joskus käy niin, että pidän pienen tauon ja vedän savukkeesta henkoset. Puhallan pilven ja vilkaisen taas. Sitten muistan, että lopetin tupakan polton viisi vuotta sitten. Kaukana meren selällä kelluu saari jonne pitäisi joukolla lähteä seilailemaan. Lintuparvi kirkuu saaren yllä. 

Pitäisikö minun tuolla lyhyellä turistimatkalla kyetä puhumaan hänen kanssaan, ja jos me sitten puhuisimme, niin mistä aiheesta. Sanoisinko että hänessä on jotain vastenmielistä enkä halua katsoa häntä enää. Enkä minäkään ole katsomisen arvoinen. Että missä on se hulluus, joka meidän pitäisi unohtaa ja opetella olemaan tuntematta toisiamme.

Laiva jo lähestyy laituria ja ihmiset tungeksivat laskusillalle. Kaukaa liihottanut lintuparvi räpyttelee päitten yllä ja siipien viuhtoma tunkee korviin. Lokkien kirkunassa hän kääntää päänsä päättävästi ja niin minä tiedän, ettei meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. 

Asiat: Zarathustra

Aatoksia:

Hän on niin viisas, ettei koskaan näe unia

Hei taas rakkaani! Mutta miksi menit naimisiin sen hulttion kanssa?

Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia!

Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan

Jos katsot seistessä seinään päin, heität luultavasti vettä. Jos seisot takamus seinään päin, pidät puolustuspuhetta teloitiuskomennuskunnalle.

 

LÄMPIMÄMMÄLLÄ SÄÄLLÄ 

Rääkkylässä rääkätään kärppää

Lyhyttä proosaa kielen kauneudesta            

                                   Lehmus tai petäjä iltahämärissä  Akvarelli 1990 T.Yli-Rajala

Odotin uutisia hartaasti kymmenisen minuuttia olohuoneen nojatuolissa. Radio oli keittiössä, josta kuului ankara kissan nauku. Kuka siellä kehtaa rääkätä kollikissaa tuolla siivolla, kysyin vaimolta. Se on narttu, tämä vastasi. Tuo naukuminen on hinta, mikä täytyy maksaa uutisista. Lattialla juoksi Barbie nuken ylkä Ken, ja irvisti minul-le. Lapset mekastivat seinän takana.

Vilkaisin ympärilleni ja hätkähdin. Kuuliko joku tuon arvion vaikka avoimesta ikku-nasta, elettiinhän vielä lämmintä syksyä. Tiedän, että joku todella istuu jossakin ja lähettelee arvioita ihmisten loukkaavasta kielenkäytöstä ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä suomenkieltä. Tuo joku on päättänyt rangaista puhujaa tai kirjoittajaa, joka loukkaa hänen käsitystään siitä mikä on soveliasta. Jos minulta kysytään, pitäisin tär-keänä, että hänelle opetettaisiin suomenkielen selkeää artikulaatiota. Lämpimämmällä säällä Rääkkylässä rääkätään kärtyilevää kärppää.

Ei kissojakaan saa pilkata. Jotenkin tulee mieleen totalitaaristen valtioiden ilmianto-järjestlmä. Minä kuuntelen mieluummin Cecilia Bartolia ja ah, niin ihanaa barokki-musaa. Käytän aina silloin tällöin myös vanhakantaista sanaa isänmaa, jota pääkau-punkiseudulla ei enää ymmärretä.

Kyllähän Kirite Kanavankin maorilaulut ovat herkkua tuon joka päiväisen hevirokin ja raakkumisen sijaan. Ihminen on sellainen, että hän viihtyy parhaiten utopiassa. On mukava piehtaroida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot piiloon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pintaan on ommeltu varoitus: älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko. Helpot muistot ovat kauniita, ne palaut-tavat mieleen tuttuja ääniä ja ne saavat mielen otolliseksi ottamaan vastaan samanlais-ta tietoa. On kevyt olo kuin Imbolgin aikaan pyhän Brigidin päivänä Kylenmoressa. Ihastelen iirinkieltä, kun Moja ja Aisling laulavat Connemaran merestä. Olen kuullut sanottavan, että iireillä ja suomalaisilla on jotakin yhteistä. Ainakin meillä on surumie-lisiä kansanlauluja vaikka muille jakaa. Mutta eihän se käy laatuun, anglosaksista raakkumistahan musiikin olla pitää. Eikä meillä ole mitään omaperäistä, sillä mollisä-vellajikin on kirjattu venäläisille. Ja sikäläisen käsityksen mukaan Kalevalakin on venäläinen, koska karjalaiset ovat muka venäläisiä. Mitä nyt Lönnrothkin siellä kävi vain vakoilemassa.

Omat mielipiteet, omat muistot ja tuntemukset täytyy haudata kenttälapiolla kai-vettuun liberaaliin kuoppaan. Vanhaa kieltä on mahdotonta käyttää, se täytyy korvata vierailla lainasanoilla, jotka ovat kuin hiekkaa suomenkielen moottorissa. Tajunnan virta vie meidät kohti kuilua, jonka pohjalla odottaa fingelska. Uusi kyökkikieli EU:n museon komeroissa. Ja sensorit.

Tuo radiomusiikki sai minut taas kerran epäilemään, että olen anakronismi jostain1900-luvulta. (2024)

Asiasanat: Cecilia Bartoli. Barokkimusiikki. Kirite Kanava. Kylenmara.

Mietteitä:

Voi minua pessimisti parkaa! Appi on sovinisti, anoppi nihilisti ja vaimokin vielä feministi. 

Ystävyys venäläisten kanssa on rajaton

Suomi pelasi venäläistä rulettia viisi vuosikymmentä ja selvisi hengissä

Kirkkopyhiä kyllä on, mutta tekopyhiltä puuttuu nimikkopäivä

Sössöttäjät. Tulevaisuutenne on Suomen yleisradiossa.

Unionit tarvitsevat kansoja. Kansat eivät tarvitse unioneja. 

 

POLKU PIHAN YLI

Lyhytproosaa

Kuva: Hymyilevä sulhasmies. Hiilipiirros 1980 Esko Heikkilä.

          

Liiterin nurkalta pihan poikki johti poilku kohti rakennusta. Kuusiaitaa vasten nojasi ruosteinen polkupyörä ja matkan päässä näkyi pyykkinaru. Pestyt vaatteen liehuivat tuulenvireessä. Näin miehen joka ilmaantui liiterin takaa ja lähti astelemaan hitaasti kohti taloa. Hän eteni ympä-rilleen katsomatta ja talon seinustalle päästyä avasi oven kohdasta jossa sitä ei pitänyt olla. Astui sisään ja katosi.

Olin kuunnellut Schubertin neljännen sinfonian finalea. Sävelet herättivät muistoissa nuoruuden hetken, sen jolloin kuuntelin niitä säveliä kotona levysoittimelta. Traaginen neljäs vetosi oudolla tavalla tunteisiin, tuntui kuin aika pysähtyisi hetkeksi toiseen olemiseen. Nostin päätä ajatuk-sissani ja näin äskeisen miehen uudelleen. Taaskin hän lähti liiterin nurkalta polkua pitkin taloa kohti, ympärilleen katsomatta. Nyt pidin varani ja katsoin tarkemmin. Olin pitänyt edellistä kertaa hallusinaationa. Vaan tämä oli nyt totta. Avautuneen oven musta aukko nielaisi miehen. Ennen kuin katosi, hän ehti katsoa minua. Näin silmät, ja tunnistin vuosikymmenien takaisen nuoruuden ystävän. Nyt hän oli jo ikämies. Häivähti mielessä ajatus, että olisiko meillä enää mi-tään yhteistä, josta voitaisiin tarinoida. Nykyään ihmiset vaikenevat koska eivät halua tai eivät osaa ajatella. Järki on ihmisen ongelmista vakavin.

Ennen kuin kukko ehti kolmesti kiekua minä muistin sinut, ajattelin katkerasti. Miksi katosit omille teillesi niin varhain, keski-ikäisenä. Missä sinä olet aikaasi viettänyt. Oletko unohtanut, että kun valo syttyy, aika vasta alkaa. Unohtanut, että minä vielä elän täällä tyhjässä huoneessa.

Suljin levysoittimen ja hivuttauduin siitä keittiöön. Jo ajat sitten minua oli huudeltu syömään, mutta olin taas aatoksissa ja kuuntelin sitä neljättä, c -molli sinfoniaa. Oli tullut postiakin. Vaimo oli sen levitellyt pöydälle ja joukossa näytti olevan myös surureunuksin koristeltu kirjekuori. Jo lapsuudessa sellaiset minua hätkähdyttivät. Ja niin minä nytkin avasin sen pahoja aavistellen. Kuka oli ollut vuorossa? Kaikki vanhat tutut, ystävät ja sukulaiset alkoivat olla jo tuonilmaisissa.

Katsoin nimeä kuin en ymmärtäisi kirjaimia. Olin saanut viestin häneltä, joka ylitti pihapolun minun ikkunani alla, avasi vanhan oven ja katsoi minua. Kirje oli kadonnut ja nyt pitelin käsissäni vapisevaa kahvikuppia. (2024)

Asia: Schubert 4. "traaginnen" sinfonia, c-molli

Aatoksia: 

Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?

Elämä on unta, sanoi Calderon. Mutta miksi meidän piti herätä?

Elämän genre on tietoisuus vapaudesta

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

Elämän paradigmat löytyvät vuorisaarnan yhtälöstä

 

SEN PITUINEN SE

Lyhytproosaa

Miete:                                                        Kuva: Syys soittaa serenadin. Valokuva Arja Yli-Rajala.

Herra varjele pieniä kansoja

suurten suojelukselta

Nationalismi on kaiken pahan alkujuuri. Se on melkein yhtä paha kuin kiihkoi-leva uskonto joka julistaa ainoaa oikeaa oppia. Kansallismielisyys ja uskonto ovatkin usein tiukasti sylikkäin, ne eivät laske toinen toistaan irti otteesta. Niin kuin uskonto oppeineen, niin on myös nationalismi ainoa sallittu ideologia monessa maail-man valtakunnassa. Nationalismista kehiteltiin vihamielinen haukkumasana ”natsi”, jota muistaakseni ensiksi käyttivät heidän pahimmat vihamiehensä, jotka olivat kansainvälisyyden kiihkeitä kannattajia. Kommunistit olivat tuon kansainvälisen  rintaman avant gardessa, eturivissä. Mutta heidänkin nimestään tuli haukkumasana.

Yleissivistys on nykyään heikoilla. Moni ei tiedä mitä nuo haukkumanimiksi muuttuneet ilmaisut tarkkaan ottaen tarkoittavat. Politiikka on hämmentänyt vaalikarjan päät sotkemalla nationalistit ja internationalistit, jotka molemmat kannattavat radikaaleja otteita, oikeistoksi ja vasemmistoksi. Ranskan vallanku-mouksen perinteen mukaan molempien pitäisi kuulua vasemmistoon, jota sanottiin liberaaleiksi. Kansallismieliset suosivat kyllä konservatiivisia arvoja, ja ovat vain maltilisiten uudistusten kannattajia.

Missä sitten on se pahan alkujuuri? Se piileksii kolonialismin ja imperialismin perin-teissä. Suuret kansakunnat kahmivat lisää alueita ja valtaa omille johtajilleen, jotka yleensä ovat suurimman ja voimakkaimman kansan edustajia. Johtaja tai johto-porukka käyttää hyväkseen yksinkertaisimman ja köyhyyteen eristetyn väestön tukea. Hervoton valehtelu ja disinformaatio uppoavat helposti oppimattomimpaan kansan osaan. 

Suuressa liittovaltiossa etniset ryhmät ja kansat hämmennetään samaan keittoon. Irvokasta on, että niissä vielä puhutaan isänmaasta. Sellaisessa tilkkutäkissä on vaikea eritellä mikä osa valtiosta on kenenkin isänmaa, sillä kaikki on muilta valloi-tettua ryöstömaata. Suuruudenhullu valtio ei tunne rajoja. Sillä on joka suunnas-sa vihollisia, joita vastaan on varauduttava valloittamalla puskurivyöhykkeitä ja kieltämällä pienempien kansojen ja kulttuurien identiteetti. Kaikki pakotetaan ole-maan yhtä ja suurta liittovaltiota, jonka johto potee vainoharhaa ja ylimielisyyttä kaikkia muita paitsi itseään kohtaan. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta johtaja on tasa-arvoisin. Ja kansa? Eihän sellaista olekaan. 

Hegelin mukaan kansa on enemmän kuin sen jäsenten summa. Kansalla on oma historia, oma kulttuuri ja kieli. Sillä on oma tahto ja kyky toimia sen mukaan. Se ei kaipaa herroja jotka määräävät miten pitää elää. (2024)

Epilogi:  Apartheid, rotuerottelu piti jyvät ja akanat erillään. "Kansainvälisessä" Suomessa on ravintoloita, joihin ei suomea puhuvilla ole asiaa. Vessaankaan ei pääse ilman kielitodistusta. Ähkiminen sallitaan vain englanniksi.  

Asiasana: Orwell: Eläinten vallankumous. 

Mietteitä: 

Sen pituinen se, mutta enpä sano mikä. Tasa-arvoko?

Hän tutki sukuaan ja päätyi itseensä

Hyvät työttömät! Parhaat ideat syntyvät aina joutilaisuudessa

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella

Ihmisiä suviyössä. Minä kuulen vain perämoottorin

 

TINNITUS

Lyhytproosaa

                              

                                                                                Päänsärkyä

Amalia armas, unelmien impi

käsillänsä käveli ja heiniä söi

(Kansanrunoutta)

Viime aikoina on aina silloin tällöin käyty keskustelua parisuhteista. Joskus se on saanut kiivaitakin muotoja, mutta minä luonteeni mukaan olen pysytellyt riitojen ulkopuolella. Totean vain lyhyesti sen, että sinä päivänä kun meidät vihittiin viehättävän rouvani kanssa, joka silloin oli vielä neiti, alkoi minua rasittaa äkllinen ja varsin ikävä tinnitus. Tiedättehän, se on ääni jota ei ole itse aiheutettu, ja juuri siksi se on kelakorvausten ulkopuolella.

Vaikka vietin hyvin säännöllistä ja siveellistä elämää, päätyi avioliittoni komplikaatioihin. Eräänä kesänä kun rouvani oli lentänyt etelään Puerto las Vinas nimiseen lomakohteeseen, päätin minäkin vähän rentoutua. Firmassa oli siihen aikaan nuori ja muodin mukaan pukeutunut johtajan sihteeri, Pysterin Elly nimeltään, jonka kanssa päätimme lähteä’ Yyteriin lintuja bongaamaan. Ellyllä oli tulipunaiseksi värjätty tukka ja ajan muodin mukaiset piukat housut joissa oli leveät lahvit. Kaulassa isot vihreät puuhelmet, jotka sopivat kuin liperit kaulaan. Hän oli vähän uskovainen ja lauloikin usein sitä hengellistä biisiä ”Luonasi jos oisin”. Elettiin modernia 1970-lukua, kommunisteineen ja kaikkineen.

Lintuja bongattiin, mutta en yhtään muista mitä rotua ne olivat. Rattoisat päivät päätttyivät siihen, että rouvani ilmaantui yllättäen rannalle ja vei minut korvasta vetäen kotiin. Kostoksi hän tilasi tutulta naislääkäriltä minulle etturauhas tutkimuksen, josta oli kyllä hyötyäkin. Tinnitus loppui ihan siihen paikkaan. Tapauksen jälkeen minä aloin uskoa niitä, jotka alituiseen puhuivat parisuhteiden ongelmista. Syypää kaikkeen on tämä tiukkapipoinen feminismi.

Joutilas paholainen tappaa hännällään kärpäsiä, sanovat espanjalaiset. Sehän on allegoria ja siksipä olenkin samaa mieltä. Epäluulon kärpäset ovat pörrännet korvieni ympärillä aina siitä lähtien kun tinnitus hävisi. Pysterin Elly on jäänyt eläkkeelle enkä ole häntä sen koommin nähnyt. Eräänä päivänä kuitenkin osui silmiin runoteos jonka nimi oli ”Lintuja rannalla”. Mitähän lintuja, uteliaisuus heti heräsi. Ja kuka olikaan tämä runoilija, jonka teksti vaikutti ensi silmäyksellä yltiöromanttiselta. Elly Pysterihän se oli, mutta kuvan mukaan kolmekymmentä kiloa enemmän kuin nuoruudessa. Silmän alusista päättelin, ettei hän ollut noiden Yyterin päivien jälkeen saanut kunnon unta. Päin vastoin kuin minä, jolla on aina ollut hyvä omatunto.

Mitä siellä nyt on, vaimo kysyi kun tuijotin kirjan mainosta. Tuon teoksen minä haluan lukea, ajattelin. Mutta vaimolle sanoin että ei mitään, muistelin vain varhaista keski-ikää. Sitähän se Elly minulle oli. (2024)

Asiasanat: Yyteri. Tinnitus.

Miettehiä:

Pidän yömyssyistä. Siksi nautinkin niitä jo päivällä.

Ovatko hengen palo ja järjen valo jotenkin kääntäen verrannolliset?

Kirjoitinpa taas tarinan jota joku lukee silmiä räpytellen

Kohtalokas päivä. Kahvilla Natalina Diotallevin ja

Castafiore Biancan kanssa.

Hän oli riippumaton ehdokas. Vastaehdokkaita oli riiputettu.

Vain tylsillä ja yksivakailla ihmisillä on selkeä käsitys logiikasta. Meitä unisia hulluja se naurattaa.

 

PUNAINEN ILMAPALLO

Lyhytproosaa

Karkulainen

Rakkaus on punainen ilmapallo

keikkuvan langan päässä

Punainen ilmapallo keikkuvan langan päässä. Näit sen joskus kauan sitten, mutta elämän tuulet veivät sen mennessään. Sen lanka on kuitenkin niin pitkä, että se yltää vielä sinun käsiisi kunhan vain saisit tilaisuuden tarrata sen päähän ja vetää takaisin sinne mistä tuo punainen pallo lehahti karkumatkalle. Siihen aikaan et vielä ymmärtänyt, kuinka tärkeää osaa se näyttelee sinun elämässäsi.

Se kerran oli päässyt irti ja lentää lekottanut Kanarian saarille asti, mutta ikävä veti sen takaisin kotiin. Sait ohi mennen napattua sen langan päästä, kun se viiletti taas ohi, ja sinä sen pysäytit suoraan lennosta. Ehjä se oli, mutta kokemuksistaan vähän ryvettynyt. Jos vielä kerran karkaat, sanoit sille, niin vaihdan sinut siniseen. Tai ehkä vaikka vihreään vaihdan. Sinähän tiedät, mitä minä ajattelen väreistä. Ne ovat kaikki puhtaimmillaan valkoisia, ja sellainen haluaisin sinunkin olevan. Joskus keväisin punainen kyllä viehättää hetken, Se luo syklisen sykkeen sydänalaan ja sen punainen lanka lepattaa tuulessa. Sen kanssa on aina oltava varuillaan, se poukkoilee ja pyrkii alituiseen karkaamaan. Luulet että se pälyilee sinua jostakin syrjästä ja pitää sinua silmällä. Olet hänen takiaan tullut vainoharhai-seksi. Sydämen rytmihäiriotä kansallismielinen lääkäri sanoo lepatukseksi.

Silti siinä on jotain hellyttävää. Se näyttää katuvalta ja nöyrältä, sille on helppo puhua silloin kun se kuuntelee. Sinulla vain on taipumus ja paha virhe unohtaa, että pallolla ei ole ajatuksia eikä tunteita. Se vain on ja lentää minne sattuu, eikä sillä ole tarvetta selitellä pyrkimyksiään. Niin kuin nyt sitäkin, että se asettuu sinun syliisi ja katsoo sinua viattomasti punaisilla silmillään. En minä mitään tarkoittanut, se vakuuttaa ja hymyilee iloisesti. Vaan sinäpä olet epäluuloinen vanha pieru, etkä usko mitään mitä et erota selkeästi silmissäsi ja mitä et voi silitellä niin, että se rauhoittaisi sinua. Jos sitä huonosti kohtelet, se puhkeaa ja siitä jää vain veltto muisto syliin.

Un raggio di sole, et e subido sera. Quasimodokin ehti ennen iltaa nähdä punaisen ilmapallon, joka unohti hänet seisomaan yksin rannalle. (2024)

Aatoksia:

Runoilija vietti yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa

Saanko vaipua rauhassa vanhuuden höperyyteen?

Syrjähyppy. Oikea käsi tietää mihin vasen pyrkii

Kun minä kuulen kaikki nuo  tutkimustulokset ihmisen kehityksestä, alan epätoivoisesti 

 kaivata kadotettua häntääni

Nainen toi syklisen näkökulman lineaariseen aikaani

Vain Saatana juovuspäissään on voinut keksia sähkökitaran.

•                                                     
•  

     ANTAA  MENNÄ  VAAN

                                           Lyhytproosaa

• 

                         Olli Joki,  Aamu-uninen.  öljy 2007.

Mitä on tapahtunut? Kello on yhdeksän ja  

sen luona palaa vielä valo.

(Jules Renard: Kiiltomato. Kuvien metsästäjä)

Kolmekymppisenä mietin usein että miltähän tämä elämä tuntuu sitten kun on täyttänyt viisikymmentä. Alkaako alamäki? Onko enää mitään merkittävää odotettavissa, kuluuko aika vaan muistellessa ja omia tekoja katuessa. Varmaan on paljon jäänyt tekemättäkin. Miltä tuntuu olla niin vanha?

Niistä ajoista on kulunut 50 vuotta ja tässä minä vaan edelleen ihmettelen. Tasai-nen elämä on muuttunut poukkoilevaksi. Nuorempana odotti aina jotain hyvää tapahtuvaksi, nykyään tulee kyräiltyä ympärille ja suhtauduttua muutoksiin epä-luuloisesti. Monet joutavat arkipäivän asiat oudoksuttavat. Mistä johtuu, että ajankulukseen pienen pallon perässä mailansa kanssa hosuvien herrojen pitää pu-keutua tietyllä tavalla? Miksi pitää viinilasi nostaa ravintolassa nenän korkeudelle, muikistella oudosti suutaan ja nuuhkaista. Nyökätä sitten uteliaalle tarjoilijalle että kyllä tämä menettelee. Miksi radion tai television kuuluttajan täytyy yrittää lausua saksalaiset ja ranskalaisetkin sanat amerikkalaisittain? Miksi ulkomaisissa elokuvissa hienostoseurue sanoo mieluummin skool kuin hölökynkölökyn? Miksi replytä on vakiintunut sähköpostikieleen ja syrjäyttänyt suomen? Siksikö että nämä anglismeja ihailevat replyyttärit ovat tuon sanarumiluksen omaksuneet ja käyttävät vain sitä. Niinhän vakiintuminen tapahtuu, ei muuten. Miksi  pitää käyt-tää vieraskielisiä sanoja, silloinkin kun tarjolla on parvi suomenkielisiä synonyme-jä?

Entä sitten tämä lehtien tarjoama kansainvälinen ruokakulttuuri ja pöydän katta-mistavat? Miten niihin pitäisi suhtautua kansan, jonka muistissa ruoka on tarkoi-tettu nälkään ja jonka pöytään oli tarjolla suolasilakkaa ja kaupungista talvisaikaan reellä noudettua suolasilliä tai muuta. Ostaa ja myydä sai vain tapulikaupungissa. Tuntuu joskus, että meillä sitä virkaa hoitaa nykyään Helsinki jonne kaikki keskitetään, muut paitsi pahalta haisevat sellutehtaat. Eivät silti kaikki Suomessakaan vielä näe ruoan valmistusta taiteena, niin kuin se tuntuu Välimeren maissa olevan. Meillä hienoimmat, herrasväkeä miellyttävät mausteet ja hedelmät noudetaan pääkaupungista ja puhutaan työpaikoilla ja kaupoissa englantia. Kukapa nyt rahvaan suomea puhuisi. 

Ihmettelen myös vimmaa joka panee ihmiset matkailemaan ulkomaille, "Taimaa-seen" ja "Mallorkalle" asti jopa ennen kuin oppivat lukemaan. Moni tekee noita omaa egoa ja naapureiden silmissä statusta nostattavia lentomatkoja parikin kertaa vuodessa, vaikka velkarahalla jos ei muuten pääse. Niin, ja vielä sekin oudoksuttaa että ollaksemme yhteiskuntakelpoisia meidän on alistuttava jonkun umpivieraan suunnittelemaan muotiin ja aina vaadittaessa vaihdettava vaatetus uudeksi. Ei vanhoissa tamineissa kehtaa esiintyä ja pitäähän sitä olla kaikin puolin kansainvälinen. Pieksut ovat kotimaisia.

Lentoyhtiön konkurssista olen vakaasti sitä mieltä, että joutavat matkailijat palaamaan takaisin polkupyörillä. Tarvitseeko sitä ehdoin tahdoin lähteä matkai-lemaan seuduille, joilla asuu vain ulkomaalaisia. Nuoruudessa minä tein matkan linja-autolla Luulajaan ja sain tarpeekseni ulkomaalaisista. 

Paljosta muustakin tässä voisi urputtaa, mutta kun pitää lähteä päivänokosille. Postissa pitäisi vielä iltapäivällä ehtiä käymään, mutta eihän niitä enää missään ole, niitä posteja. Niin että sekin on taas yksi pois suljettu mahdollisuus kuluttaa joutilasta ja tuottamatonta  aikaa. Postistahan on jäljellä vain sen vanha symboli, torvi. Se torvikin on kuulemma nykyään jossakin ulkomailla. Niin että mikäpä tässä. Antaa mennä vaan, niin kuin ranskainen sanoo. laissez faire, vaikka englantiakin olisi tarjolla. (2023)

 Fairy on kyllä tehokas tahranpoistaja.

Miettehiä:

Monesti viisaus käy etupäässä takaperin ja huomaamatta

Mikäpä tässä on hännätönnä elää. Ei tarvitse heilutellq häntää jokaiselle vastaan tulijalle.

Elämän genre on tietoisuus vapaudesta

Elämän paradigmat löytyvät vuorisaarnan yhtälöstä

Juoni on kirjailijan valhe