MATKALTA  ROSEMARYN  LUO

Kuuletteko  änkytyksen?          jÄNNITYSKERTOMUS

se on kerakkaiden kuoro, kun

ääntiöto on likviditu.

Stanislaw,Lerzy Lec

 Kuva; Katynin luutnantti.   T.Yli-Rajala

Näyttelykuva, hiili. Vaasa 1988

Ikkunasta katsoin kun juna lähestyi pysäkkiä. Kokosin matkatavarat mukaan ja astelin vau-nusillalle. Siellä joku pitkä mies nojasi vaunun oveen, ja meille kehkeytyi kiinnostava keskus-telu. Onko matka mihin, kysäisin mieheltä. Ri-koin hiljaisuuden, jonka minun saapumiseni oli saanut aikaan. Hän mulkaisi ylimielisesti ja sy-tytti mahorkan. Mieshän on vakoilija, minä ajat-telin ja vedin henkeä. Hänellä oli vasen käsi hou-sun taskussa, siis selvästi liipaisimella.

Jatkoin nihkeästi alkanutta keskustelua. On täs-sä taas pidellyt ilmoja. Sadekuuro yllätti, niin o-len ihan märkä yltä päälä. Onneksi Rosemaryl- lä on kokemusta terveyskeskuksesta. Hän pesi siellä vainajia aina kun niitä ilmaantui.

Ja kukahan tämä Rosemary on, saanen kysyäni mies sanoi ja yskäisi viranomaisesti. Hän on mi-nun kihlattuni, minä vastasin ylpeänä.

Tapasimme viime kesänä tangomarkkinoilla ja hän hullaantui heti minuun. Vaikka eihän se mi-kään ihme ole, jatkoin vielä merkitseväti. Kam-pasin vähän jakausta.

Minä olen muusikko, mies esittäytyi jo vähän ys-tävällisemmin.Vasemman housunlahvin seutuvil- la kohoili parabellumin kahva. Näin sen mytyn ulkomuodosta hyvin. Mies hymyili ja alkoi hy-räillä sitä baritonisooloa Shadow of your smile. Sehän taisi olla Gerry Mulliganin soolo. 

Minun teki mieli vessaan, mutta juna hidasti nyt vauhtia ja lähestyi pysäkkiä. Jo kaukaa näin Ro-semaryn huitovan tervehdystä. Hämmästyin ko-vin, kun hän lähestyi tuttavallisesti muusikkoa- 

Mennään heti rokkifestivaaliin, Rose intoili. M-ulla on liput kaikille ja sinähän tämän maksat, hän vilkaisia minua ohi mennen.

Siinä hän käveli muusikon rinnalla ja hymyili minulle kauniisti.

Tanssilava oli metsän keskellä. Jo kaukaa kuului ulina ja paukutus, mikä häiritsi kuuloaistia. Pai- kan päällä näytti kuin olisimme saapuneet kanni baalien kevätkarkelohin, vaikka oli syksy. Joku siellä kiekui kaula ojossa ja meno oli riehakasta, Osa porukasta seisoi kuin halvaantuneena ja o-jensi käsiään tervehykseen. Sieg Heil? Se oli sel-vä joukkopsykoosi. Kukko pöyhistelee ennen kuin kiekuu, minä ajattelin.

Mitä? Onko tämä joku NSDP.n tilaisuus, tiedus-telin lemmenparilta.

Muusikko oli nyt päässyt elementtiinsä. Sormet tanssivat cembalon hampailla, häntä heilui tah-din, jalka polki pedaalia. Mikä olikaan soittajan soitellessa  kun virittäjä oli kadonnut jäljettö-miin?

Krouvikansa polki, nosti tekojalkaa, ruostehäly kauas kalkkaa. Soittajan oli sormissa se jokin, ja autiolla maalla Salvador suitsitti palavaa kirah-avia. Rosemary näytti vähän vaivautuneelta, mi-nä vielä enemmän.

Katsoin biletystä. Täälläkö tuo Rose päiviänsä kuluttaa?

Mestari vain päätään vatkaa, metrin pitkää tuk-kaa nakkaa. takin helmat maata laahaa, hymy kumahampaat paljastaa. Hei hulinaa, soitto täs-sä kapakassa aina kannattaa. (1966)

(Pienoisromaani, käsikirjoitus, katkelma 30.11.1966-

Mahdollisten lukijoiden iloksi olen polttanu  sen)

Salvddor Dali omisti kyseenalaisen kirahvin.

 

 AINA JOSKUS    

                                                                                                    Suopursu    kukkii         

Aina joskus on hyvä lähteä ulos ja sulkea televisio.

 Uutiset masentavat. Kun niitä kuuntelee, mielen val

 taa epätoivo. Mihin ihminen on kadommut, onko hä-

 nen tilalleen tullut robotti,  jonka  silmissä kiiltää ra-

ha ja typrät ulkomaan matkat, muoti ja tekniikan 

 palvonta.

No, näinhän se on aina ollut.

Kävelen kadulla ja katson lehmuksia. Renard oli oi-

keassa. Puut hyvälevät toisiaan pitkillä oksillaan.Ne

 haluavat kertoa, että kaikki ovat läsnä. Ne ovat kuin

sokeat ,jotka tunnusetelevat ympäristöään koska

eivät muita näe.

Osaan jo katsella ohikulkevia pilviä, osaan myös seis-

tä paikallani ja osaan melkein vaieta.

Joku on tulossa vastaan. Kävelee suoraan pahki, ja

näyttäätutulta.Tiedän, että hän kuoli jo kolme kym-

entä vuotta sitten.Väistää ei tarvitse,koska hän aste-

lee minun  lävitseni  enkä tunne  mitään Onko  hän

menossa siihen opiskeluaikojen boksiin,jossa kippa-

simme olutta? Meiltä molemmilta  oli mennyt  tentti

pieleen ja hän kertoi minulle kokemuksistaan

 asuntolassa. Nyt  meillä ei ollut mitään puhuttavaa.

 Ei tarvinnut edes pysähtyä tervehtimään.

Kuulin hänen jälkeensä jättämän saksofonisoolon.

 Sävel oli Glen Millerin I know Why.Ääni etääntyi ja

käännyin katsomaan taakse. Alkoi ripotella vettä,

 nostin kaulusta pystyyn ja  aloin viheltää samaa

 säveltä.

 Vuosia sitten olin taitava viheltäjä, soitin sitä tenori

saksofonilla. Nyt se tuntui vaikealta.Ajattelin taas

 kerran, että minä elän  sateen ropinassa, vanhoissa valo-

kuvissa, tuulesssa ja  entisaikojen papereissa, yhä harvem-

min ajatuksissa .Mutta minä elän teisssä, jotka minua

vihaavat ja rakastavat.

Palasin kotiin ja huomasin että muut olivat lähteneet. Vee-

ra töihin, lapset kouluun. Päivän lehti lojui pöydällä avoi-

mema Veeran jäljiltä. Silmiin osui kuolinilmoitus. Hän,

 jota muiistelin kävelyllä, oli  kuollut viikko sitten. Ei siitä 

 ollut kolme kymmentä  vuotta niin kuin luulin. Muistoti-

laisuus ol tänään. 

Asia: Glen Miller.

SHIVA  JA  PIANON SOITTAJA

. Symbolismia ja epäriimillisiä runoja

                                                                                       LYHYTPROOSAA                                                                                              

                                        

Roihu. AKvarelli, Kerttu Maria  2020

Olen melkein yhdeksänkymppinen ja nähnyt taas unta. 

Herään ja näen  että naisella on pitkät tummat hiukset.

 Hän huohotaa  tanssin jälkihuumassa ja kumartuu

 oikomaan lyhytta helmaa. Orkesteri palaa tauolta ja

 soittajan luiset  sormet alkavat tanssia pianon hampailla

. Nainen nousee  ja lähtee taas pois, nuottiavaimien lomitse

 soljuvat  vihreät kuukivet. Shiva hymyilee minulle. jolle

 on sanottu, ettei ole sopivvaa kun vanha äijä näkee unia.

Minä näen, haluan nähdä ja ajatella vapaasti.

Shiva tanssii  niityllä kukkia sirottellen ja nostaa helmaa,

 minä tunnen  Botticellin hengityksen poskellani ja muis-

 tan kaikki unohdetut hetket .Soittajan kädet liikkuvat

 kuin baletnitanssijalla, käsi heiluu tahdin, jalka polkee

parkettia. Joku kuiskii hyvin arkisia asioita vaatteista, rin-

noista ja korvarenkaista.Kuuluu  etäisiä ajatuksia ja kuis-

kailuja, myös huokailua. Improvisoinnin soinnuista pia-

no kutoo vihreän hunnun, sonetille ketjutetut sanat.

En enää näe, mutta luulen, että se on Baudelairen kevätöi-

inen uni. Se kieppuu tuuless vähän. ja minä raotan toista-

miseen silmiä.

,

Hän pysähtyy hetkeksi keskelle lattiaa ja katsoo minua

 pilkallisesti. Minä olen liian vanha. Pianon ääneltä ei ku--

kaan voi kuulla kuiskutuksia. 

Autiolla maalla Salvador suitsittaa palavaa kirahvia, forte

 forttissimo. Minä keskityn tähän hetkeen, muistan kehoi-

 tuksen carpe diem.

Tässä minä istun, ja ajatukset kuin ruoho

kasvavat hitaasti

peittävät maan ja silmät

kunnes on vaikea hengittää,

eikä mitään enää puutu pelosta

että hukun johonkin mitä en tunne

 Mikä on soittajan soitellessa kun virittäjä on kadonnut

jäljettömiin, Shiva sanoo ja hymyilee.

Se hymy  pelottaa minua. Ruoho alkaa  kasvaa korvista ja

silmistä.Hän nyt katoaa ja minä jään taas yksin.

 (1967, 2026 )

ASIA: Baudelaire. 

Kehotus vai kehoitus. Diftongi on kauniimpi.

Tuohukset, valoa pimeyteen

¨

 PASSACAGLIA 

                        Tuttavan kertomaa      Akvarelli 1992 T.Y-R.                                                                                         

                                                    

  Tulevaisuus on tässä ja nyt,                                                                                                                                        

me olemme kadonneet menneisyyteen

(T.Yli-Rajala)

Meillä oli sanaharkkaa syrjähypyistä. Niillä ei ole mekitys-

tä, minä sanoin. Elämä on kuin Händelin Passacaglia. Me-

lodia toistuu loputtomiin, mutta harhaa ja loputonta se ei

ole.Yritin sitä hänelle vakuuttaa, mutta  hän ei uskonut ja

lähti niskoja nakellen pois. Mies on  kuin syksyn lehti tuu-

lessa, hän kieppuu ja päätyy milloin mihinkin. Alkuperäi-

en rakkaus on puu, jonka juurelle hän asettuu.Naisen lai-

 ta on samoin. Sen puun juuret yltävät syväle,,ei se tuulista

 kaadu. Ajattelin, että harmaus edeltää valon syntyä, tasainen 

 hämärä on kuin muisto, tai pelon varjo.

Lähdin ulos. Mielessä myllersi masennus.

Olin yrittänyt hänelle uskotella ja perustella omia käsityk-

siäni, Harpoin kiukkuisesti ulos. Viheltelin tuttua säveltä

Cherbourgin sateenvarjot.Tuuli kulkee,kasvojani viilentää,

ja ajattelin, että naisella on peritty taipumus rakemtaa

 tur-

vaa itselleen. Hän on vakaampi ihmis suhteissaan. Hänen

on vaikea hyväksyä äkillisiä muutoksia, ja hetken heilah-

duksia.

Mies voi ihastua ja hullaantua helpommin, silti se ei riko välttämättä kestävää sudetta, jota sanotaan rakkaudeksi. Kaikki muu on tilapäistä ja siitä on helpompi irtautua. Alkuperäinen rakkaus näkyy katseen pohjalla.

Syrjähyppy on luonnollinen, mutta akuutti tila Se voi kes-tää lyhyen hetken, mutta voi elää alitajunnassa vuosiakin. Kahden ihmisen välillä on outo vetovoima, jota ei voi jär-jellä selittää. Se pysyy taustalla mutta ei horjuta pysyvää, vahvempaa tunnetta..

Näin minä ajattelin.

Syksy tuoksui lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta. Pilvi viipyi 

silmissä,  ja muistin kuinka katsoin vielä aamulla omaa varjoa

paperilla .mustia kirjaimia, ja tiesin, että sinä olit kulkenut

 tästä yksin ohi eilen

Nyt  oli vain tyhjä katu, hiljaisuus. Varpusella oljenkorsi

Kuulin kuinka maa huokaa, on raskas.

Tuuli kulkee kasvojani viilentäen, sumu häilyy kasvoillani, tun-

nen sen.Aalto rantaan heittää kuohun valkoisen, silloin rakkahin

muistan vain sinut.

Tunnin kävelyn jälkeen palasin tyhjään kotiin. Katselin  hänen

jälkeensä jättämää roinaa. Puseroita, meikkejä, halpoja koruja.

Avasin tabletin ja aloin kuunnella. Tuuli kulkee, kasvojni

 viilentää. 

Näitä kertoessaan tuttavani näytti surkealta.

Kaivoin kätköstä hänen edellisen työpalaverinsa muiston.

Valokuvassa hän istui kaulaillen vieraan miehen kanssa. Kuvan

taakse oli kirjoitettu lyijykynällä. Aalto rantaan heittää huohun

 valkoisen. Silloin rakkahin muistan vain sinut.

Halusin jättää kuvan hänen pöydälleen, odottamaan vaimon pa-

luuta kotiin

ASIA: PASSACAGLIA. 

MINÄ MUODON KÄYTTÄMINEN  ANTAA  LUKIJALLE HARHAKUVAN, ETTÄ  KY-

SYMYS ON KIRJOITTAJAN OMASTA ELÄMÄSTÄ.  KIRJOITAN SIITÄ MITÄ OLEN

KUULLUT JA NÄHNYT. 0LEN SITÄ MIELTÄ ETTÄ KOKO ELÄMÄ ON VAIN FIK-

TIOTA.

Avioliitto on pyhä sakramentti, se ei le fiktiota.. Se kestää kaiken, ihminen on heikko ja horjuva.

( 2026)

 

KUU HIIPII   proosaa ja runoa

                                                      

Olen elänyt 89 vuotta. Aika on pysähtynyt ja tutut kadonneet. He

 jotka osasivat  kirjoittaa ja lukea, ovat unohtuneet  pelikentille

 ja katsomoihin. Kaupan  sokkeloihin ja festivaaleihin. He luke-

 l kevat vain romaaneja joissa on satoja sivuja, mutta ei sisältöä.

 Eivät he ymmärrä lyhyttä proosaa.

He lukevat elämäkertoja jotka eivät kerro  elämästä mitään.  

Narsistit näkevät peilistä oman kuvansa, jolla on solmu-

ke kaulassa ja hiukset jakauksella. He eivät näe  sitä

mikä jää oman kuvan taa.

Pilvilinnat katoavat yön myötä,vaan rakkaus ei  ka-

toa. Niin minä luulin silloin. Lyhytproosa ei tarvitse 

juonta eikä loppusointuja. Se vain on, sen voi lukea

 silmiä räpyttämättä.

Minä en näe peilistä enää mitään, ehkä en ole edes olemassa. Murrosiässä näin kaukoputkella Jupiterin neljä suurinta kuuta ja Venuksen sirpin. Yö oli pimeä.

Kuu hiipii katolla ja minä tiedän nyt

ettei tulevassa ole mitään mitä voisi odottaa,

sen kaledoskooppi pelottaa 

ja heittää varjon eteen

Tulevaisuus on tässä ja nyt,

me olemme kadonneet menneisyyteen

Minä olen vain halkaistu hymy, sanojen kuoret

Olen olemassa, olen eksistenssi ilman oikeaa ja vasenta,

 jäljellä ovat vain muisot ja olemisen pelko, joita tuuli riepottaa.

Tiedän että on taas syksy.

08.10.2026

Asia:Taitaa olla aika hidastaa. Ikävää on turhia jaaritella, paras mennä nukkumaan ja haukotella.

-

 

 

KUTITTELU nykymoraalin valossa.

Essee.

Patric Urpiainen. Dosetti.

                                       

Suomenhevoinen kivikaudella.                                    

On tunnettu tosiasia että kutitteluun suhtaudutaan joissa- kin kulttuureissa kielteisesti. Itse käytin nuorempana ku-tittelua sosiaalisen interaaktion aikaan saamiseksi. Tulos oli joskus yllättävä, sillä viatonkin kutittelu tulkittiin u-sein väärin, ja siitä sai äkkiä korvatillikan. Väline oli joko käsilaukku tai nyrkki. Joskus se oli potkaisu hyvin arkaan paikkaan.Siitä minulla on henkilökohtaisesti sangen ikä-viä muistoja.

Hyvin oireellista on, että kutitteluun puuttuu myös poliisi. Huumorin taju on kadonnut yhteiskunnasta. Sitä on vain poliitikoilla ennen vaaleja. Poliisilla sitä ei ole koskaan ol-lut, vain tiukka ilme ja ahdistunut mieli.

Kutittelu on toki eri asia kuin kutittaminen. Kutiavaa koh-taa yleensä raaputetaan tai raavitaan. Kutinaa voi käyttää

kun puhutaan halusta puuttua johonkin asiaan. Sanotaan

 että minulla on sellainen kutina että rakastan vähän  kuti- tella nyt kun kukaan ei ole näkemässä.Pitkälle kansainvä älistynyt suomalainen käyttää mielellään amerikan mallia ja saoo että rakas-stan tehdä sitä tai tätä. Siis niin, että ra-kastan kutitella ihan vain ohi mennen.Kysymys on siis pin- nallisuudesta, ei syvästä rakkaudesta.

Jos rouvalla on akuutti kutina naistentansseihin,voidaan vaivaan käyttää pihkasalvaa. Rakkaushuoliin suosittelen sokeripalaa kolmella kamferitipalla. Kotiaresti auttaa myös rauhoittamaan tämän laatuisen kutinan.

Maahanmuutosta on tullut joillekin kansallismielisille ongelma. On selvää, etä tulokkan on osatteva maan kieltä. On opittava, että kun sanan loppuun liitetään ii ään-ne, niin siitä tulee heti suomea. Ei hotell van hotelli. Ei Mulk-kvist, vaan mulkvisti. Lauseen loppua ei saa mumista epä-selväst. ja potentiaalin taivutus on hallittava. Kutittaa tai-puu potentiaalissa personan mukaan: kutittanen, kutit-tanet, kutittanee. Ja niin edelleen. Harjoittelu tekee hyvää myös pääkaupunkilaisuudesta hullantuneelle nuorisulle, joka puhuu vain fingelskaa. Bändikama stressaa roudareita rundilla.

Huomion arvoinen epäkohta liittyy haastateluihin. Ny-kyään on tarjolla vain puhevikaisia. Epäselvää muminaa ja tolkutonta kiirettä, niin että edes tekstitys ei auta.

poliitikoille ja urheilulle on pakko säästää aikaa. Ilman politiikkaa ja kilpaurheilua Suomi vajoaa paarialuok kaan.

Olen tutkinut kutittelua yhteiskunnallisena ilmiönä ja päätynyt loppuratkaisuun. Se on ehdotus, eikä siis vielä lainvoimainen

Niin että kutittelun vastustajat pannahan menemähän resiinalla Vladdivostokiin. Hymy hyytyy pakkasessa.

Asia:  Huomionarvoinen on asia, joka huomataan, mutta jonka arvoa ei osata mitata.

 SINÄ UNESSA,

MINÄ HEREILLÄ.                                        LYHYTPROOSAA

                                    

Kalliopen tytär.Akvarelli 1976 T.Yli-Rajala




Modigliani mittaa sinua siveltimen kärjellä. Luulen että tämä on

unta ja kuulen kuinka jossakin soi Chopinin nocturno. En muis-

ta sen nimeä koska nukun ja ajattelen,että hän elää vielä sävelten

pilvessä joka minua seuraa

Jossakin soi, ja kuuntelen pimeyttä. Se on täynnä askelia, ja tie-

dän että joku on seurannut minu, ja katsoo harittavin silmin.

Mikään ei ole jäänyt huomaamatta, koska yö nostaa varjot . Ne

putoavat äärikehään ja näen kasvot kaukaa menneisyydessä.

Ruoho kasvaa korvista ja silmistä. Etäinen ääni kertoo asioita,

joita ei enää ole.



Teekannu aamusella on pöydän päällä, höyry nousee röyhtäi-

syinä ilmaan. jota on pakko nyt hengittää. Kukapa uskoisi syk-

syyn heti ensi silmäisyllä?



Se ääni kuiskaa vasempaan korvaan:



Älä pelkää, minä olen tässä ja katson sinua samoilla silmillä

kuin silloin ennen, se kuiskii , ja nyt kun nousen ylös, muisan

vanhan iskelmän sanat. Hetkisen vain sinun kerallasi kuljn, het

ken katsoin silmiis sinisiin.Noihin sanoihin kätkeytyy syvälline

nen totuus elämästä, ja koska se on totuu,s on sitä vaikea hyvå-

ksyä.




Elämä on kuin lapsen uni, se on lyhyt eikä siitä selviä 

parkumatta.

Kaikki vaikeudet johtuvat unesta, minä ajattelen. Se on olotila,

jossa ei ole aikaa eikä edes paikkaa jossa mev oisimme taas tava-

ta. Ei siinä ole eilistä rikä tätä päivää, ei vihaa eikä rakkautta.

Sinä et ole enää olemassa, koska olet vain aamun auteressa leiju-

va muisto. Minä en voi enää koskettaa sinua ettkä sinä minua.



Nousen siis jalkeille ja kampaan harvat hiukset. Vilkaisen peiliin

ja näem sieltä oudot kasvot. En halua hymyillä koska alaleuastta

puuttuu kaksi hammasta ja näky masentaa. Peilin kanssa ei voi

vaihtaa kuulumisia, koska se on introvertti Jungin määritelmän

mukaan. Se vaikenee ja vihaa minua, joka olen viaton.


Ja taas muistan entisen sinut. Ehkä meidän on aika tavata tä-

nään ja halata vähän. Unohtaa olemassaolon epävarmuus ja

lähteä pitkästä aikaa kävelemään puistokatua pitkin sinne

mistä me molemmat olemme lähtöisin. Sinä unessa, minä

hereillä.

(1966, 2026)

Asia: Sigmund Freud: Unien tukinta