SARGENTIN NAINEN

LYHYTPROOSAA

                                                                            

Kuva:  John S. Sargent: nainen

Filosofian ja latinan opettajalle tähdensin, että jos on todelli-suus, on se vain hetkellinen ja ainutkertainen. Sen kuvaaminen on kuin piirtäisi numeroita veteen ja historia on tästä syysä fiktiota. Arvostan tuota kiehtovan  ahdistavaa olemisen tiedostamista, eksentialismia. Opettaja oli pappi, eikä voinut hyväksyä minun näkemystani. Meidän väliimme oli vuosisatojen aikana kasvanu raja, joka erotti kirkkokunnat toisistaan. Sain englannista keväällä yhden ison virheen takia improbaturin, mutta syksyllä myöhemmin laudaturin. Cogito, ergo sum kävi mielessä.Luin kessällä Life-lehdestä artikkelisarjan sumerilaisesta kult-tuurista. Se kiinnosti enemmän kuin algebran hieroglyfit. Kaikki  kulminoituu nyt myöhrmmin  tietoon, että en ole vieläkään oppinut englantia, enkä ole oppinut elämäänkään.

Eräänä päivänä törmäsin lehden sivuilla Sargentin maalaukseen, joka kuvasi alastonta naista takaapäin. Kuva jostain syystä ilahdutti murrosikäistä   minua ja tuolloinminä sain ahaa-elämyksen. Se joh ti minut kirjallisuuden ja taiteen lavealle tielle. Veistin Sargentin kuvaa mallina tähyillen haapapuusta alastoman piennen veistoksen , jota veistksen , joka eräänä päivänä herätti kotini olohuoneeseen kerty-neen herraseurueen huomion. Nämä herrat upseerit olivat nautineet isän kaapista iöytyneen spiritus fortis pullon antimia, jolla oli maustettu äidn keittämää ja tarjoilemaa kahvia.

Joskus on niin, että muistelmat on hyvä lopettaa näytelmän katastasikseen. Mutta hyvä, etten halunnut perehtyä tylsiin differentiaaliyhtälöihin, vaan pitäytyä  tiukasti taiteissa. Nyt minulla on tallessa paljon harrastajan maalauk-sia menneiltä vuosilta ja aina tilaisuuden tullen tuikkaan entisiä käsikirjoituksia takkatuleen. Komea liekki niistä nousee ja vähän savuakin, eli voidaan sanoa,että ne ovat tässä elämässä tehtävänsä tehneet.

- ---                                                  (2026) 

                                                                                                                                                      

 Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä            

                                                                                    

.



          

 

AJATUSTEN RIKKARUOHO

LYHYTPROOSAA

                                Yön helma (Pilvipoutaa) akvarelli 2023 T.Yli-Rajala

Lähdin töistä vasta viiden jälkeen. Mieltä painoi vielä riita, jonka jälkeen Maria oli

 pakannut tavarat ja lähtenyt Saksaan. Tyttären luo, tämä kun tarvitsi lapsen

 hoitajaa.Päätä särki. Raikas ilma teki hyvää. Päässä pyöri vielä teksti, jossa

 ennustettiin tulevaisuuden toimistotyötä. Tekoäly ei vaadi älytekoja, ajattelin siinä

 kävellessä. Se sanoo että väistä valoa, sillä sinun varjosi on taakka pimeydelle. Sen

 ydin, se mikä piiloutuu sinuun.

Enemmän kuin valoa, teki mieli väistää nyt pimeyttä. Se vaani mielen pohjalla, sen

 muistilonkerot hipoivat järkeä. Nautin jo etukäteen ajatuksesta, että saisin viettää

 illan yksinäisyydessä. Menisin ajoissa nukkumaan enkä odottelisi puhelimen pirinää.Ä

 Hän kuitenkin soittaa ja ilmoittaa päässeensä perille. Jostakin kuului Chopinin etydi,

 se mitä Maria usein kuunteli. Kun astuin ovea kohti, sammui valoviiru ja eteen

 avautui pimeä keittiö. Haparoin valokatkaisijaa ja löysin sen tutulta paikalta.

 Himmeä valo paljasti aamuisen sekasorron, likaiset astiat ja kuivuneet leivät.

Missä radio on? Se oli aamulla jäänyt auki ja äänteli nyt hiljaa keittiön loukossa, etydi

 oli kadonnut. Marialla oli sairas tapa pitää radiota aina auki, vaikka ei olisi

 aamuvirkkujen nuorten toimittajien valitsemasta musiikista piitannutkaan. Paukutus

 ja raakkuminen olivat hinta, joka piti maksaa uutisista. Olo tuntui ahdistuneelta,¨

 melkein pelokkaalta. Pysähdyin kuuntelemaan taas kaukaa rakennuksen uumenista

 kantautuvaa pianomusiikkia, se kiemurteli kuuloon jostakin naapuriasunnosta.

 Istahdin sohvalle ja muistelin tutun runon sanoja. Köysivyyhti jonka olin ostanut

 rautakaupasta ennen kuin Maria lähti, lojui vielä koskemattomana avoimessa

 komerossa. 

Guter Mond, du geht so stille, In den Abendwolken hin. 

Bist so ruhig, und ich fühle dass ich ohne Ruhe bin.

Kamarin ikkunasta näin kuinka kuu hiipi jo kohti kattoa, mutta minä kyllä tiesin, ettei

 tulevassa ollut mitään, mitä ei saisi odottaa. Sen kaleidoskooppi oli pelottava. (2025)

(Tämä blogi perustuu PienoisromaaniinYön helma, julkaisematon käsikirjoitus )

Tässä minä istun, ajatusten rikkuruoho

kasvaa ja peittää hitaasti maan, ja silmät

On vaikea hengittää, koska

mikään ei muutu, eikä mikään 

estä hukkumastasiihen, mitä ajattelen (T.Yli-Rajala                                                                    

Muista lapsuudesta;'

 Syyskesällä 1943 Rovaniemellä leikimme talojemme välissä olevalla hietakasalla, Taisto ja minä. Olin häntä pari vuotta vanhempi. Taisto nakkasi hiekkaa minun naamalleni ja ninä tietysti riensin heti kantelemaan hänen äidilleeb. Asiasta ei käyty käräjiä, hän pääsi ehdonalaisella. 

Nyt vanhana äijänä luin jostakin, että teatterimies, fil.tri Taisto Bertil Orsmaaa on kuollut 30.12.2025.  Oudoksuttaa, koska olin parin kuukauden aikana silloin tällöin muistellut tuota lapsuuden tapausta, hyvin kauan sitten.

 LAULULEHTO

Lyhyrproosaa

                                          Metsätuuli puissa humisee,sea  kertoo kuinka lähteellä

                                           keijut karkeloi,  ja kuinka kesäyössä sirkkain viulut soi

Muistelen entistä kotia 40 vuotta sitten. Ajan virrassa tuli muutto muualle, jäljellä on vain ikävä. Ikkunasta näin lehmuksen' jonka oksille kyhäsim lintulaudan. Silloin opin erottamaan eri lintulajit toisistaan ja tun-nistin keväisin niiden liverrykset. Aluksi luulin lauluras-tasta satakieleksi, lopulta niiden ero kävi selväksi. Sa-takieli lauloi öisin maantien takaisessa lehdossa. Leh-muksen oksilla kisailivat oravat, ja iltaisin nän siiliper--heen lyllertävä jonossa kohti ruokakuppia jonka oliN heille asettanut puun juurelle. Toisessa lehmuksessa oli linnon pönttö, jossa kirjosieppo vieraili vähän väliä. En minä kissojakaan vihaa, mutta krannin katille an-noin vauhtia paiskomalla sitä pihakivillä. Miksi ihmees-sä? Siksi että sillä oli pahat aikeet käydä pöntössä asustavan sieppoperheen poikasten kimppuun.

Lehmuksen oksilla saattoi nähdä juhlapuvussaan keik-kuvat närhen, punatulkkuja ja nykyään harvinaisia pa-julintuja, joiden laulu oli kuin mollivoittoinen peipon liverrys. Maantien takana, aivan lähellä oli lehto. Se oli saanut vuosikausia olla rauhassa teknisen osaston ke-vätpartioilta, jotka parhaaseen lintujen pesimäaikaan kävivät moottorisahalla parturoimassa pajukot siis-teiksi. Sana ”siisti” tarkoitti heidän mukaansa sängelle ajettua ja raiskattua maaperää.

Ajan nyt.paljon myöhemmin keski-ikään unohtuneen laululehdon ohi hiljaa ja katson sitä. Muistan kuinka kesällä, aamuöisin lehdosta lensi korviin satojen lin-tujen piiskutus ja liverrys. Lehdossa lojuivat kaatuneet puun rungot pitkin poikin ja pajukoista puski esiin halavia, tuomia ja kuusia.

Vaikeasti hapuiltavan pöheikön takana oli musta lampi, jonka pinnalla kelluivat keltaiset ulpukat. Olen pysäyttänyt auton kapean tien reunaan ja kuuntelen nauhuria. On syystalvi ja puisto nukkuu hiljaa. Nyt mi-nä kuuntelen nauhurista Schumannin pianokohserttoa. Katja Buniarishviki soittaa säveltä joka palauttaa vanhat muistot. Ne ovat vähän surumielisiä, on pakko huokaista.

Näeen entisen laululehdon paikalla raivatun aukean, jossa möyrii traktori kauhakuormineen. Maaperä on parturoitu sängelle ja tien varteen unohtuneen lepän oksilla kiiltelee kylmä räntäsade. Lampi ulpukoineen on peitelty jätemaalla.

lapiomies kävelee auton ohi ja heittää tupakan tumpin ulpukoiden haudalle.

 

MUISTOISSA  MONREPOS

Lyhytproosaa

                       MUISTOISSA nonrepos  (Akvarelli  T.Yli-RaJala)

Mitä vanha kaappi voi kätkeä nurkkiinsa? Minun kaapistani löytyi siivouspäivänä kultainen  sormus. Se oli piilotellut kaapin nurkassa vuosikymmeniä, mutta päätti nyt vihdoin näyttäytyä. Otin sen käsiini vaikka se yritti kieriä karkuun. Tiirailin pientä kursiivia kirjoitusta sormuksen sisäpinnassa. Jenni, vai oliko tuo niin? Siristelin ja pyyhin kyyneltä silmäkulmasta. Kuivat silmät vaivaavat minua, mutta nyt ne tihrusivat niin että oli vaikea nähdä itikanjätöksen kokoisia hieroglyfejä.

– Mentiin vihille vasta kun sinä olit jo tulossa, äiti sanoi sairaa-lassa. Sitä piti hävetä, että niin myöhään. Yhteiskunta oli sellainen ja ihmiset kovettuneet ahdistaviin asenteisiin. Äidillä oli syöpä. Hän oli maannut sairaalassa yhdeksen kuukautta ja teki nyt kuolemaa.

En  huomannut milloin äiti oli siihen ilmaantunut. Hänellä oli se sama pusero jonka muistin sotaajan vanhoista valokuvista.

–   Minä muistan sen päivän kuin eilisen vaikka siitä on jo ihmis-ikä, hän jatkoi. Oli käyty Viipurin linnan tornissa ja minä olin pelännyt, kun sinne kiertävät portaat olivat niin huonokuntoisen näköiset. Sieltä tornista näki kauas Neitsytniemen takana siin-tävään Sorvaliin asti, jossa minä asuin.

Joskus he kävelivät Monrepoossa isän kanssa ja siellä Juustilan puolella, missä kasvoi kumpareen päällä iso piilipuu. Minua vie--hätti ja kiehtoi hänen muistoissaan vilahtelevat keskiaikaiset nimet. Punaisenlähteen tori, Neitsytniemi. Tiesin että isovan--hemmat oli haudattu maalaiskunnan hautausmaalle, joka näki-jöiden mukaan oli nykyään kuin hoitamaton joutomaa. Rikka-ruohoja ja kaadettuja ristejä, hautakiviä oli noudettu talojen porraskiviksi. Jostakin luin että yhden kylän hautuumaalle oli istutettu puita ja hautakivet kärrätty tien pohjaksi.

Tuollaisesta kulttuuriteosta on jäänyt jäljelle katkeruus, jonka näyttäminen on kielletty. Ei laissa eikä kirjaimissa, mutta mie-lessä kuitenkin. Usein ihmettelen miten muualta muuttaneet ihmiset voivat polkea hyvällä omallatunnolla alkuperäisten asukkaiden hautoja ja rehennellä paraateissa sankaritekojaan. Miten he tulivat väkisin vanhaan Suomeen ja julistivat että se oli heidän omaissuuttaan. Muistuu mieleen äidin kertoma uni jostain 1930-luvun puolelta. Siinä joku leväytti hänen eteensä kartan, jossa Suomen raja oli vedetty sinne missä se on sotien jälkeen ollut. Se oli voimakas uni, joka jäi mieleen. Silloin pääsin varmuuteen, että uni voi johdatella näkijänssä eroon syyn ja
seurauksen ketjusta, mutta silti päätyä lopputulokseen joka on todellisuutta. Lopputulos vain on, eikä sen logiikka hyväksy oi-kean tai väärän käsitteitä. Se vain on niin kauan kuin se vaike-nemalla hyväksytään, eikä sille ole voinut sanoa carpe diem.

 

--

HUONE

Tyhjästä tilasta nouseminen 0n helppoa pelkällä tahdonvoimallakin. Kafka näin arveli, ja niinpä minä tempauduin irti istuimeltani ja juoksin pöydän ympäri. Valmistauduin kokemaan vastenmielisen yllätyyksen, jota en vielä tuntenut. Lähdin töihin.

Painoin oven kiinni niin kuin aina painan, ja jäin siihen hetkeksi miettimään. Outo tunne valtasi mielen, se oli kuin vainoharhainen viesti jostakin mitä en tunne. Entä jos avaan oven uudelleen, eikä siellä olekaan mitään? Jos kaikki huonekalut, kirjoituspöytä mukaan lukien ovat vain lakanneet olemasta. Tai ainakin näkymästä.

Avasin siis oven uudelleen ja näin että kaikki on ennallaan. Ergo sum !TäSmälleen samassa asennossa mihin olin nähnyt niiden jääneen.

Työhön tarpoessa muistelin ikääntynyttä virkamiestä joka kotiin palattuaan löysi ovensa takaa holtittomasti käyttäytyvän pingispallon. Se pomppi paikasta toiseen ja piti sietämätöntä nakutusta. En yhtään muista miten äijä pääsi pallosta eroon. Minä olisin pannut sen taskuni ja vienyt viereisen kerrostalon rappukäytävään. Varsinkin ikävissä tilanteissa oivallan nopeasti ratkaisut, vaikka jotkut moittivat minua opportunistiksi. Osaan olla eri mieltä ja silti vaieta visusti siitä miten itse ajattelen ja koen.¨

Suljettu ovi askarrutti mieltä koko päivän ja häiritsi varsinaista syytä siihen miksi olin päättänyt jättää huoneen oman onnensa nojaan. Kun työpäivä vihdoin päättyi, lähdin paluumatkalle kotiin vähän epä-varmana ja vastentahtoisesti. Olen lukenut paitsi tyhjän huoneen mahdollisuudesta, myös lentävistä esineistä. Ne eivät välttämättä heti näy, mutta aikaa myöten tulevat röyhkeämmiksi ja risteilevät huoneesa sinne tänne ja seiniin kolahdellen. Kaapin ovet aukeilevat omine aikoineen ja seiniin ilmaantuu lapsekkaita raapustuksia. Sanovat sitä meluhengeksi, mutta kiistävät ajatuksen että se olisi jotenkin ulkopuolinen. Se mekkaloi vain kokijan omassa päässä.

Näinkö on? Ulko-ovella pysähdyin hetkeksi mietiskelemään. Naapuri poltti tupakkaa talon nurkalla ja heitti minuun epäluuloisen silmäisyn. Astuin rohkeasti sisään asuntoonbja keittiön kautta työhuoneen ovelle. Ei kuulunut nakutusta eikä laahaavia ääniä. Avasin oven ja tunsin pettymyksen aallonlehahtavan vasten kasvoja. Kaikki oli ennallaan ja juuri samoissa paikoissa mihin niiden oli aamulla nähnyt jääneen

 JOS OLEN

Lyhytproosaa

                                                                                          Aamurusko

Kipuan ensimmäisenä huipulle ja katson sieltä maisemaa. Olen yksin. Kaikki jotka seurasivat minua tänne, ovat kaikonneet jonnekin matkan varteen, Tärisem kylmästä ja muistelen, että mitä minä oikein tulinkaan täältä ylhäältä hakemaan. Mikä täällä veti puoleensa?

Alkaa hävettää koko tämä vaiva. Miksi ihmeessä tulin tänne kiviselle polulle kompuroimaan. En voi muuta kuin halveksia kiipeilyn jälkeistä raskasta huohotusta. Vihaan kaikkia niitä jotka osaavat lentää. Olen äärettömän väsynyt näihin korkeuksiin ja makaan nyt kivivuoteella vääntyneenä ja kidutettuna kaikilla ikuisilla piinoilla. Tähyän suoraan kohti taivasta. Missä sinä olet tuntematon Jumala? Kuulen äänen, joka kuiskaa. Jumala on kuollut säälistä ihmistä kohtaan, sinä metsästäjistä julmin. Olet menettänyt kykysi tanssia vihasta, nouset siihen nyt heti seisomaan, sillä kuviteltu onni sinua pyörryttää. Yritä silti tanssia, ja varo ettet kaadu! Vaikka sinä tanssisit ja hyppisit kaikki syrjähyppysi , ei kellään ole varaa tulla sanomaan: katso, tässä tanssii iloinen ihminen. Sillä kaikki, jotka eivät nyt kuule musiikkia, pittävät hulluna sinua, joka tanssit. 

Ja minä kuuntelen nyt Sibeliuksen Valse tristeä, joka on niin suomalainen ja surullinen, että on vaikea nousta. Sävel ei houkuttele tanssimaan tangoa eikä jenkkikantria. Kuuntelen radion uutisia ja niin sanottua musiikkia, ja huomaan, että ne minua kuvottavat. Ei siihen auta piimä eikä Rennie tabletti. Eivät edes kauniit naiset.

Ajattelen, että jotain tuollaista puhui Zarathustra kauan sitten. Minä kuuntelin vieläkin valssia vaiti, mutta en velä kokonaan herännyt. Minua vaivasi asentohuimaus ja kaikki muutkin korkean paikan kammoon liittyvät vanhuuden oireet. Kiipesin unessa yhä korkeammalle ja näin vain tyhjää. Tulin siihen tulokseen, että minun seurassani kulkeneet olivat edes menneet ja että minä olin yksin. On pakko kuunnella yöradion saastaa, musiikkia jonka tarkoitus on rauhoittaa, mutta joka saa minut epätoivon valtaan. Ei se ole musiikkia, se on paukutusta ja raivokasta vihaa. Se johtaa unen kuiluun, jonka syvyyksissä kelluu epätoivo ja turhautuminen. Ergo sum, mutta olenko minä todella olemassa? Jos olen, niin miksi on näin vaikeaa avata silmät ja nähdä kaikki se, mitä meille tarjotaan totuutena.

ASIA;

Niettzche Friedrich

Zarathustra

ISTUN KIVEN PÄÄLLÄ            LYHYTPROOSAA  HYVIN OMITUISIA TARINOITA

                                 

Tarmo Yli-Rajala

KIRJAKAUPAT  Ja   Mediapinta

 

0LEN SAANUT TARPEEKSENI          

PAKINA  

Olen saanut tarpeekseni. Sielun vihollisen toimisto on alkanut käydä yhä röyhkeämmäksi. Siellä keksitään mitä ihmeellisimpiä keinoja ärsyttää viatonta virkamiestä, joka kaiken lisäksi on vielä eläkeläinen. Tänäkin aamuna minut eksytettiin panemaan vasemman jalan kenkä oikeaan ja oikean jalan kenkä vasempaan. Kun sitten nauhatkin jäivät roikkumaan vapaasti sinne tänne, niin ihmekö tuo jos niihin kompastuin ja kaaduin nenälleni. Tulin maininneeksi parin toimisto virkailijan nimeä. Astarot ja Sebulon.   Asmodeus virnisteli vaatekaapin takana. Ilmeni myöhemmin päivällä, että Lääkärit ilman rahoja yhdistykselle tarkoittamani pankkisiirto 10 euroa oli epähuomiossa suunnattu erääseen sotakassaan. No, maailman rauhan hyväksi sekin meni, mutta minua kiukutti.

Lähdin siitä paikasta apteekkiin, mutta siellä sain kuulla ettei valeriaanaa myydä enää vapaasti edes kissoille. Tieto masensi niin, että päätin lukea uutta romaania. Kustantajan mainok-sessa se esiteltiin mestariteoksena. Siitä edellä mainitusta toi-mistosta, jossa suomenkieli pääsi oikein kukkimaan. Tuosta toimiststosta minä  sain ivallisen puhelun, soiton jossa minulle suositeltiin lomamatkaa Ylöjärven Hevonkuuseen. Vaan eipä tehnyt mieli sinne mennä, vaan harkitsen vakavasti muuttoa Iitin Tuuttiin tai Huitsin nevadaan. Uskokaa pois, se Tuutti on jossakin etelä Suomessa. Ostan sieltä asunnon jossa on kuusi huontta ja uima-allas. Kutsun kauppaopiston naiset kylään bikineissä, ja vietän rauhallisia eläkepäiviä Tampereen Linnain-maalla. Tosin Oulun Linnanmaa minua kiehtoo enemmän, mutta minkäs teet. Tampere on saunapääkaupunki ja omasta sekä sekä myös  Aamulehden mielestä primus inter hela mundi.

                                           Asmodeus

Asia: Asmodeus, demonien kuningas. Hänen kavereutaan ovat Astarot ja Sebulon. 

Huitsin Nevada on Ilmajoella. Ja Ilmajoki on Huitssin nevadassa.