PUUT KEINUVAT

Lyhytproosaa

Robotilla on kylmä katse,. Siitä hehkuu metalli. Se on kiinteä ja tuijottava. Robotin äänikin on metallia. Soitamme sinulle mahdollisimman pian, se lupailee, mutta viivyttelee joskus viikon tai kaksi. Ihan kiusallaan. Hiipii mieleen epäilys, onko se vilpitön vai yrittääkö se matkia ihmistä ja valehdella. Lisäksi vielä robotti on tunteeton. Sillä ei ole kykyä empatiaan. Eikä sillä ole isän-maata. Ei edes äidinkieltä, eikä se osaa hymyillä. Kysymyksiin se vastaa rumalla amerikan englanilla. niin että fiilis ja okei. Tuollainen robotti inhoaa ja halveksii tunteellista kieltä. Itkeä--kään se ei osaa, sillä itku on hävettävää. Itku ilmi antaa ihmisen, joka on unohtanut piiloutua ja näyttää nyt todelliset ihmisen kasvonsa.

Robotti hämmästyy sanattomaksi, jos se sattuu kohtaamaan ihmisen jolla on romanttinen luonne. Tämä kätkee sivisty-mättömyytensä käyttämällä tuota hienoa ranskalaista sanaa genre, jonka merkitys on hänelle vähän epävarma. Sivistymät-tömyyttä on minun mielestäni se, että vaihdetaan oma kieli vieraaksi. Robottia hävettää, jos sen seuraan on lyöttäytynyt ihminen, kirjailija tai muuten vähän tasapainoton yksilö, ja jos tuo ihminen  alkaa silmäillä merkitsevästi ja etsiä änyttäviä ilmaisuja. Hän sopotta hiljaa: katson sinun hauraita kasvojasi kun ilta levittää hiuksensa kadulle, ja vihreä on taivas. Sinä olet sävel minun korvissani, eilinen sade kattojen yli. Olet kuin purjeensa avannut siemen. Askelissasi keinuvat puut, avattu pilvi, ja kesän varjo vierii kattojen yli. 

Voiko enää sekavammin asioita ilmaista? Miten robotti voi askeltaa niin että puut alkavat keinua? Kyllä nyt on niin, että sosiaali puolen tantat saapuvat kilkuttamaan ovikelloa ja vievät runoilija-taiteilijan hoitoon. Paikalle jää vain robotti, jolla on kylmä katse ja metallin hehku silmissä. Ne ovat muovia ja lasia ja robotti lausuu hitaasti artikuloiden: soitamme sinulle mahdollisimman pian.

Ihminen 4ooo vuotta sitten.

NOCTURNO AUTUMNALE

LYHYTPROOSAA

                                                                                                                   

Hietapolkua pitkin kohti lipputankoa

Tuuleen kaaret ohuin, notkein varsin taipuu

Yön sormet rummuttavat ikkunaa

Ajatus yksin, ruudun takaa tanssi kaikuu

lasi haauraat kasvot heijastaa

(Tarmo Yli-Rajala syksyllä 1965)

Yön sormet rummuttavat ikkunaa. Kellon viisari lähentelee jo kahtatoista,

peltikatolta¨¨ kuuluu ääniä. Katson unohdettua maisemaa. Siitä on seitsemän

 kymmentä vuotta. Minä olen tässä , ja pienellä pöydällä ikkunan  edessä on¨

 herätyskeello ja pro exercitio latina

Tuleen kaaret ohuin, notkein varsin taipuu, lasi harmaat kasvot hejastaa. Ruudun

 takana näen vain unohdetun puiston, josta linnut le lehahtivat jo  ete-

lään. Ajatus on yksin, ruudun takaa tanssi kaikuu. Se on tuttu  sävel

 murrosiästä. Lullaby of birdland. Vanha kuusi huojuu entisellä  pai-

kallaan. Jos oikein terästän kuuloa, erotan menneet äänet ja näen

 kuinka isä tähtää lugerilla lasiruutuun liimattua vihollisen kuvaa.

 Hänen kasvoillaan on vielakin rudin polttamat arvet, ne joista hän ei

 koskaan puhunut. Ne ovat Stalinin muistokirjoitus, jonka hän pesee

 lumella kasvoiltaan ja vaikenee.

Kuusen juurella on vieläkin epätasainen paikka. Kaivoin siihen kaksitoistiaana

 kukkapenkin. Istutin kukkia, en muista enää mitä. Ehkä ne olivat  päi -

vänkakkaroita. Näen että isä lakkaa tähtäilemästä ja lähtee ulos.

 Hän kävelee hietapolulla kohti lipputankoa. Mukana on nyytti, jonka hän

 kerii auki tangon juurella ja tähyilee ylös. Siihen on ilmaantunut kaksi

 muutakin miestä, sota-ajan armeijan pukeissa he ovat. Isä avaa nyytin

 ja miesten kanssa he sitovat lipun kiinnikkeisiin. Isä vetää vaijerista ja

 nyt minä näen selvästi. Se on kielekkeinen valtiion lippu, jota me pojat

 sanoimme sotalipuksi. Sen keskellä oli 1500 luvulta leijona ja  Suomen-

 sodan jälkeen peritty suuriruhtinaskunnan vaakuna, mutta ilman

 kruunua. Leijonan jalkojen alla on käyrä sapeli.

Miehet katsovat ylös kohoavaaa lippua. Isä näkee veljenssä ranteen, se

 on ruhjoutunut joskus muodottomaksi. Miltä tuo tuntui, hän kysyy. Se oli

 kuin hevosen potku, veli sanoo. Luoti lävisti juuri kun olimme lähdössä

 hiihtämään.

Minä jäin yksin henkiin joukkueesta, isä sanoi. Kranaatti vei ham-paat ja

 halvaannutti vasemman puolen. Sirpaleita minusta leikottiin viela pari viikkoa sitten.

Kuuntelin heitä nyt seirsemän vuosikymmentä myöhemmin. Vilkai-

sin taas rannekelloa. Sen viisari osoitti vähän yli kahtatoista yöllä.,

eikä heitä enää ole. Se kolmas mies, isän serkku. löytyi rajan takaa

mädäntyneenä, mutta tuotiin takaisin tänne misstä lähti. Hän oli

tummaksi patinoitunut, eikä arkun kantta saanut avata. Hänen nuo-

ruuden kuvansa on alakerraassa, piirongin päällä.

Oikaiseksen kouluaikaiselle vuoteelle ja sammutan kynttilän.Sotilaat ovat 

kadonneet. Katon  onkaloissa hiipii tuuli, ja minä suljen silmät uudelleen. 

Asia: luger, pistooli. Suomen suurirhtinaskunta. Stalinin urut.

    
 

SARGENTIN NAINEN

LYHYTPROOSAA

                                                                            

Kuva:  John S. Sargent: nainen

Filosofian ja latinan opettajalle tähdensin, että jos on todelli-suus, on se vain hetkellinen ja ainutkertainen. Sen kuvaaminen on kuin piirtäisi numeroita veteen ja historia on tästä syysä fiktiota. Arvostan tuota kiehtovan  ahdistavaa olemisen tiedostamista, eksentialismia. Opettaja oli pappi, eikä voinut hyväksyä minun näkemystani. Meidän väliimme oli vuosisatojen aikana kasvanu raja, joka erotti kirkkokunnat toisistaan. Sain englannista keväällä yhden ison virheen takia improbaturin, mutta syksyllä myöhemmin laudaturin. Cogito, ergo sum kävi mielessä.Luin kessällä Life-lehdestä artikkelisarjan sumerilaisesta kult-tuurista. Se kiinnosti enemmän kuin algebran hieroglyfit. Kaikki  kulminoituu nyt myöhrmmin  tietoon, että en ole vieläkään oppinut englantia, enkä ole oppinut elämäänkään.

Eräänä päivänä törmäsin lehden sivuilla Sargentin maalaukseen, joka kuvasi alastonta naista takaapäin. Kuva jostain syystä ilahdutti murrosikäistä   minua ja tuolloin minä sain ahaa-elämyksen. Se joh ti minut kirjallisuuden ja taiteen lavealle tielle. Veistin Sargentin kuvaa mallina tähyillen haapapuusta alastoman piennen veistoksen ,  joka eräänä päivänä herätti kotini olohuonee-seen kerty-neen herraseurueen huomion. Nämä herrat upseerit olivat nautineet isän kaapista iöytyneen spiritus fortis pullon antimia, joilla oli maustettu äidn keittämää ja tarjoilemaa kahvia.

Joskus on niin, että muistelmat on hyvä lopettaa näytelmän katastasikseen. Mutta hyvä, etten halunnut perehtyä tylsiin differentiaaliyhtälöihin, vaan pitäytyä  tiukasti taiteissa. Nyt minulla on tallessa paljon harrastajan maalauk-sia menneiltä vuosilta ja aina tilaisuuden tullen tuikkaan entisiä käsikirjoituksia takkatuleen. Komea liekki niistä nousee ja vähän savuakin, eli voidaan sanoa,että ne ovat tässä elämässä tehtävänsä tehneet.

- ---                                                  (2026) 

                                                                                                                                                      

 Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä            

                                                                                    

.



          

 

AJATUSTEN RIKKARUOHO

LYHYTPROOSAA

                                Yön helma (Pilvipoutaa) akvarelli 2023 T.Yli-Rajala

Lähdin töistä vasta viiden jälkeen. Mieltä painoi vielä riita, jonka jälkeen Maria oli

 pakannut tavarat ja lähtenyt Saksaan. Tyttären luo, tämä kun tarvitsi lapsen

 hoitajaa.Päätä särki. Raikas ilma teki hyvää. Päässä pyöri vielä teksti, jossa

 ennustettiin tulevaisuuden toimistotyötä. Tekoäly ei vaadi älytekoja, ajattelin siinä

 kävellessä. Se sanoo että väistä valoa, sillä sinun varjosi on taakka pimeydelle. Sen

 ydin, se mikä piiloutuu sinuun.

Enemmän kuin valoa, teki mieli väistää nyt pimeyttä. Se vaani mielen pohjalla, sen

 muistilonkerot hipoivat järkeä. Nautin jo etukäteen ajatuksesta, että saisin viettää

 illan yksinäisyydessä. Menisin ajoissa nukkumaan enkä odottelisi puhelimen pirinää.Ä

 Hän kuitenkin soittaa ja ilmoittaa päässeensä perille. Jostakin kuului Chopinin etydi,

 se mitä Maria usein kuunteli. Kun astuin ovea kohti, sammui valoviiru ja eteen

 avautui pimeä keittiö. Haparoin valokatkaisijaa ja löysin sen tutulta paikalta.

 Himmeä valo paljasti aamuisen sekasorron, likaiset astiat ja kuivuneet leivät.

Missä radio on? Se oli aamulla jäänyt auki ja äänteli nyt hiljaa keittiön loukossa, etydi

 oli kadonnut. Marialla oli sairas tapa pitää radiota aina auki, vaikka ei olisi

 aamuvirkkujen nuorten toimittajien valitsemasta musiikista piitannutkaan. Paukutus

 ja raakkuminen olivat hinta, joka piti maksaa uutisista. Olo tuntui ahdistuneelta,¨

 melkein pelokkaalta. Pysähdyin kuuntelemaan taas kaukaa rakennuksen uumenista

 kantautuvaa pianomusiikkia, se kiemurteli kuuloon jostakin naapuriasunnosta.

 Istahdin sohvalle ja muistelin tutun runon sanoja. Köysivyyhti jonka olin ostanut

 rautakaupasta ennen kuin Maria lähti, lojui vielä koskemattomana avoimessa

 komerossa. 

Guter Mond, du geht so stille, In den Abendwolken hin. 

Bist so ruhig, und ich fühle dass ich ohne Ruhe bin.

Kamarin ikkunasta näin kuinka kuu hiipi jo kohti kattoa, mutta minä kyllä tiesin, ettei

 tulevassa ollut mitään, mitä ei saisi odottaa. Sen kaleidoskooppi oli pelottava. (2025)

(Tämä blogi perustuu PienoisromaaniinYön helma, julkaisematon käsikirjoitus )

Tässä minä istun, ajatusten rikkuruoho

kasvaa ja peittää hitaasti maan, ja silmät

On vaikea hengittää, koska

mikään ei muutu, eikä mikään 

estä hukkumastasiihen, mitä ajattelen (T.Yli-Rajala                                                                    

Muista lapsuudesta;'

 Syyskesällä 1943 Rovaniemellä leikimme talojemme välissä olevalla hietakasalla, Taisto ja minä. Olin häntä pari vuotta vanhempi. Taisto nakkasi hiekkaa minun naamalleni ja ninä tietysti riensin heti kantelemaan hänen äidilleeb. Asiasta ei käyty käräjiä, hän pääsi ehdonalaisella. 

Nyt vanhana äijänä luin jostakin, että teatterimies, fil.tri Taisto Bertil Orsmaaa on kuollut 30.12.2025.  Oudoksuttaa, koska olin parin kuukauden aikana silloin tällöin muistellut tuota lapsuuden tapausta, hyvin kauan sitten.

 LAULULEHTO

Lyhyrproosaa

                                          Metsätuuli puissa humisee,sea  kertoo kuinka lähteellä

                                           keijut karkeloi,  ja kuinka kesäyössä sirkkain viulut soi

Muistelen entistä kotia 40 vuotta sitten. Ajan virrassa tuli muutto muualle, jäljellä on vain ikävä. Ikkunasta näin lehmuksen' jonka oksille kyhäsim lintulaudan. Silloin opin erottamaan eri lintulajit toisistaan ja tun-nistin keväisin niiden liverrykset. Aluksi luulin lauluras-tasta satakieleksi, lopulta niiden ero kävi selväksi. Sa-takieli lauloi öisin maantien takaisessa lehdossa. Leh-muksen oksilla kisailivat oravat, ja iltaisin nän siiliper--heen lyllertävä jonossa kohti ruokakuppia jonka oliN heille asettanut puun juurelle. Toisessa lehmuksessa oli linnon pönttö, jossa kirjosieppo vieraili vähän väliä. En minä kissojakaan vihaa, mutta krannin katille an-noin vauhtia paiskomalla sitä pihakivillä. Miksi ihmees-sä? Siksi että sillä oli pahat aikeet käydä pöntössä asustavan sieppoperheen poikasten kimppuun.

Lehmuksen oksilla saattoi nähdä juhlapuvussaan keik-kuvat närhen, punatulkkuja ja nykyään harvinaisia pa-julintuja, joiden laulu oli kuin mollivoittoinen peipon liverrys. Maantien takana, aivan lähellä oli lehto. Se oli saanut vuosikausia olla rauhassa teknisen osaston ke-vätpartioilta, jotka parhaaseen lintujen pesimäaikaan kävivät moottorisahalla parturoimassa pajukot siis-teiksi. Sana ”siisti” tarkoitti heidän mukaansa sängelle ajettua ja raiskattua maaperää.

Ajan nyt.paljon myöhemmin keski-ikään unohtuneen laululehdon ohi hiljaa ja katson sitä. Muistan kuinka kesällä, aamuöisin lehdosta lensi korviin satojen lin-tujen piiskutus ja liverrys. Lehdossa lojuivat kaatuneet puun rungot pitkin poikin ja pajukoista puski esiin halavia, tuomia ja kuusia.

Vaikeasti hapuiltavan pöheikön takana oli musta lampi, jonka pinnalla kelluivat keltaiset ulpukat. Olen pysäyttänyt auton kapean tien reunaan ja kuuntelen nauhuria. On syystalvi ja puisto nukkuu hiljaa. Nyt mi-nä kuuntelen nauhurista Schumannin pianokohserttoa. Katja Buniarishviki soittaa säveltä joka palauttaa vanhat muistot. Ne ovat vähän surumielisiä, on pakko huokaista.

Näeen entisen laululehdon paikalla raivatun aukean, jossa möyrii traktori kauhakuormineen. Maaperä on parturoitu sängelle ja tien varteen unohtuneen lepän oksilla kiiltelee kylmä räntäsade. Lampi ulpukoineen on peitelty jätemaalla.

lapiomies kävelee auton ohi ja heittää tupakan tumpin ulpukoiden haudalle.

 

MUISTOISSA  MONREPOS

Lyhytproosaa

                       MUISTOISSA nonrepos  (Akvarelli  T.Yli-RaJala)

Mitä vanha kaappi voi kätkeä nurkkiinsa? Minun kaapistani löytyi siivouspäivänä kultainen  sormus. Se oli piilotellut kaapin nurkassa vuosikymmeniä, mutta päätti nyt vihdoin näyttäytyä. Otin sen käsiini vaikka se yritti kieriä karkuun. Tiirailin pientä kursiivia kirjoitusta sormuksen sisäpinnassa. Jenni, vai oliko tuo niin? Siristelin ja pyyhin kyyneltä silmäkulmasta. Kuivat silmät vaivaavat minua, mutta nyt ne tihrusivat niin että oli vaikea nähdä itikanjätöksen kokoisia hieroglyfejä.

– Mentiin vihille vasta kun sinä olit jo tulossa, äiti sanoi sairaa-lassa. Sitä piti hävetä, että niin myöhään. Yhteiskunta oli sellainen ja ihmiset kovettuneet ahdistaviin asenteisiin. Äidillä oli syöpä. Hän oli maannut sairaalassa yhdeksen kuukautta ja teki nyt kuolemaa.

En  huomannut milloin äiti oli siihen ilmaantunut. Hänellä oli se sama pusero jonka muistin sotaajan vanhoista valokuvista.

–   Minä muistan sen päivän kuin eilisen vaikka siitä on jo ihmis-ikä, hän jatkoi. Oli käyty Viipurin linnan tornissa ja minä olin pelännyt, kun sinne kiertävät portaat olivat niin huonokuntoisen näköiset. Sieltä tornista näki kauas Neitsytniemen takana siin-tävään Sorvaliin asti, jossa minä asuin.

Joskus he kävelivät Monrepoossa isän kanssa ja siellä Juustilan puolella, missä kasvoi kumpareen päällä iso piilipuu. Minua vie--hätti ja kiehtoi hänen muistoissaan vilahtelevat keskiaikaiset nimet. Punaisenlähteen tori, Neitsytniemi. Tiesin että isovan--hemmat oli haudattu maalaiskunnan hautausmaalle, joka näki-jöiden mukaan oli nykyään kuin hoitamaton joutomaa. Rikka-ruohoja ja kaadettuja ristejä, hautakiviä oli noudettu talojen porraskiviksi. Jostakin luin että yhden kylän hautuumaalle oli istutettu puita ja hautakivet kärrätty tien pohjaksi.

Tuollaisesta kulttuuriteosta on jäänyt jäljelle katkeruus, jonka näyttäminen on kielletty. Ei laissa eikä kirjaimissa, mutta mie-lessä kuitenkin. Usein ihmettelen miten muualta muuttaneet ihmiset voivat polkea hyvällä omallatunnolla alkuperäisten asukkaiden hautoja ja rehennellä paraateissa sankaritekojaan. Miten he tulivat väkisin vanhaan Suomeen ja julistivat että se oli heidän omaissuuttaan. Muistuu mieleen äidin kertoma uni jostain 1930-luvun puolelta. Siinä joku leväytti hänen eteensä kartan, jossa Suomen raja oli vedetty sinne missä se on sotien jälkeen ollut. Se oli voimakas uni, joka jäi mieleen. Silloin pääsin varmuuteen, että uni voi johdatella näkijänssä eroon syyn ja
seurauksen ketjusta, mutta silti päätyä lopputulokseen joka on todellisuutta. Lopputulos vain on, eikä sen logiikka hyväksy oi-kean tai väärän käsitteitä. Se vain on niin kauan kuin se vaike-nemalla hyväksytään, eikä sille ole voinut sanoa carpe diem.

 

--

HUONE

Tyhjästä tilasta nouseminen 0n helppoa pelkällä tahdonvoimallakin. Kafka näin arveli, ja niinpä minä tempauduin irti istuimeltani ja juoksin pöydän ympäri. Valmistauduin kokemaan vastenmielisen yllätyyksen, jota en vielä tuntenut. Lähdin töihin.

Painoin oven kiinni niin kuin aina painan, ja jäin siihen hetkeksi miettimään. Outo tunne valtasi mielen, se oli kuin vainoharhainen viesti jostakin mitä en tunne. Entä jos avaan oven uudelleen, eikä siellä olekaan mitään? Jos kaikki huonekalut, kirjoituspöytä mukaan lukien ovat vain lakanneet olemasta. Tai ainakin näkymästä.

Avasin siis oven uudelleen ja näin että kaikki on ennallaan. Ergo sum !TäSmälleen samassa asennossa mihin olin nähnyt niiden jääneen.

Työhön tarpoessa muistelin ikääntynyttä virkamiestä joka kotiin palattuaan löysi ovensa takaa holtittomasti käyttäytyvän pingispallon. Se pomppi paikasta toiseen ja piti sietämätöntä nakutusta. En yhtään muista miten äijä pääsi pallosta eroon. Minä olisin pannut sen taskuni ja vienyt viereisen kerrostalon rappukäytävään. Varsinkin ikävissä tilanteissa oivallan nopeasti ratkaisut, vaikka jotkut moittivat minua opportunistiksi. Osaan olla eri mieltä ja silti vaieta visusti siitä miten itse ajattelen ja koen.¨

Suljettu ovi askarrutti mieltä koko päivän ja häiritsi varsinaista syytä siihen miksi olin päättänyt jättää huoneen oman onnensa nojaan. Kun työpäivä vihdoin päättyi, lähdin paluumatkalle kotiin vähän epä-varmana ja vastentahtoisesti. Olen lukenut paitsi tyhjän huoneen mahdollisuudesta, myös lentävistä esineistä. Ne eivät välttämättä heti näy, mutta aikaa myöten tulevat röyhkeämmiksi ja risteilevät huoneesa sinne tänne ja seiniin kolahdellen. Kaapin ovet aukeilevat omine aikoineen ja seiniin ilmaantuu lapsekkaita raapustuksia. Sanovat sitä meluhengeksi, mutta kiistävät ajatuksen että se olisi jotenkin ulkopuolinen. Se mekkaloi vain kokijan omassa päässä.

Näinkö on? Ulko-ovella pysähdyin hetkeksi mietiskelemään. Naapuri poltti tupakkaa talon nurkalla ja heitti minuun epäluuloisen silmäisyn. Astuin rohkeasti sisään asuntoonbja keittiön kautta työhuoneen ovelle. Ei kuulunut nakutusta eikä laahaavia ääniä. Avasin oven ja tunsin pettymyksen aallonlehahtavan vasten kasvoja. Kaikki oli ennallaan ja juuri samoissa paikoissa mihin niiden oli aamulla nähnyt jääneen