Liian vanha            Lyhyesti proosaa

                                                                                  

                                                                                                    Tanssipari tänään                                            

Muistot nuoruudesta pulppuvat mieleen kuin lähdevesi mutalammen pohjasta. Käsittelen niitä omalla tavallani, En halua matkia enkä alistua ohjailuun. Sellainen kuuluu totalitaääriseen yhteiskuntaan, ei demokratiaan. Olen vuosien mittaan huomannut, että vanha hokema suku on pahin, on totta. Ei vanha mies saa tuollaisia kirjoitella, se on sopimatonta. Että diskossa vaan bailataan. Mitä ihmisetkin ajattelevat. Luulevat että sinä vaan bailaat vaikka toinen jalka on jo melkein haudassa.

Epikurosta minä enemmän arvostan kuin tiukkapipoisia moraalin vartijoita. Elämä on liian lyhyt, että antaisin heidän pilata viimeisetkin päivät. Kun joku nätti tyttö tulee minua hakemaan ja houkuttelee bailaamaan, olen heti valmis. Pyydän että joku ottaa hetkeksi haltuunsa näkövammaisen keppini ja lähden boleroon. Annan hänen voidella vähän pferde balsamia polviini. Sitten minua jo viedään kuin paperitötteroä tuulessa. Heilautan kättä kaikille mummoillle, ii-haha-haa ja ähäkutti kaikki muut.

Minä olen vapaa humanisti enkä piittaa insinööreistä laskutikkuineen. Enkä minä piittaa tietokoneiden päivityksistäkään, käytän kotioloissa vanhaa tekstin käsittelyohjelmaa. Niin, ja mitä siihen nättiin tyttöön tulee joka niiaa minut paritanssiin, lähden mieluummin hänen kanssaan kuin vakavamielisen ja ryppyisen mummon kanssa. Hän kun haisee homeelle.

Mihin perustuu käsitys, ettei vanha saa muistella eikä ikäviödä nuoruutta. Pitäisikö alistua siihen, että joku mielestään parempi ja älyltään terävämpi, saa määrätä miten ajatellaan ja mitä puhutaan. Mitä saa kirjoittaa. Pitäisikö vain istahtaa kiikkustooliin ja keinutella, tai istua siinä kädet ristissä ja odottaa kuolemaa? Iso äitini nousi kahvipöydästä ja sanoi, että muuta minä en sitten tarvitsekaan. Ja niin hän poistui kamariin, istui keinu-tuoliin ja jäi siihen.

Minä aion ajatela ja kirjoittaa. Blogisivulla on tähän mennessä käynyt toista sataa tuhatta seuraajaa. Eikä kukaan ole ilmoittanut minua poliisille. Muistelen nuoruutta, koska muuta minulla ei eää ole jäljellä kuin haikea muisto. Joka ei sitä ymmärrä, muuttakoon johonkin totalitääriseen maahan, jossa sensorit määräävät mitä saa ajatella ja mitä kirjoittaa.

Asiaa: Epikuros.

Mikään ei riitä hänelle, jolle riittävä on liian vähän.

Ystävyys ja vapaus ovat onnellisen elämän avain.

Paavali sanoi: parempi on naida kuin palaa halusta.

    

 --

MUISTAN   ILLAN

You are my heart, you are my soul                     LYHYPTOOSAA                       

                                                       Irina                              

                                                 

                                                                 

          MUISTAN ILLAN

You are my heart, you are my soul

Olimme yökerhossa, sinä ja minä. Olit ostanut sinisen irtolisäkkeen ja näytit minun silmissäni shivalta. Nostit kätesi ja näin shivan kynnet, jotka raapivat minun sieluani. Omatunto vaivasi, koska olin väärässä paikassa, mutta oikeaan aikaan. Sinä käänsit katseesi vasemmalle ja sitten takaisin oikealle, tanssiessa et hymyillyt. Kun nostit jalkojasi diskomusan tahdissa, teki mieli mennä mukaan. Ehkä minä olin kömpelö ja hidas ymmärtämään missä mennään, mutta nautin kaikesta huolimatta. Sinulla oli sinivihreät silmät.

 

Aivan lyhyesti näin silmäisyn, jonka minuun heitit. S

e sai värähdyksen kulkemaan kehon läpi. Näin miten sinä pyyhkäisit ohi mennen hiukset silmiltäsi, ja nyt näin että nauroit vapautuneesti. Vaihdoimme nyt diskosta vanhaan paritanssiin. Otin tiukan otteen ja annoin sinun painaa pääsi rintaani vasten. Kuuntelin hengitystä.

Siniset hiukset kutittivat poskea, ja voi hyvät ihmiset, että minä nautin elämästä. Se ei ollut vielä aivan ohi. Olin keski-ikäinen, kolmikymppinen. Shiva oli viisi vuotta nuorempi

Sitten tuli taas diskomusan vuoro. Shiva etäämtyi ja minä hellitin otteeni. Deep in my heart there is a fire…

Tauolla sinä tulit aivan lähelle ja kun kukaan ei ollut näkemässä, hipaisit huulillasi minun poskeani. Sit

ten taas etäännyit ja orkesteri jatkoi. I´m living. Living in my dreams, deep in my heart

Muistan vielä tämän illan. Me jatkoimme yökerhossa 

aamutunneille asti, sinä et väsynyt. Minulla, keski-ikäiellä vanhuksella alkoi jo polvet pettää. Päätimme lähteä hotellin huoneeseen jossa vuode meitä odotti. Se oli kääntynyt ylös  alaisin. 

Ennen kuin vaivuin uneen, kuulin vielä korvissani I´m in my dreams. Katsoin shivan teräviä kynsiä. Ne oli maalattu sinisiksi.

Unet ja unelmat lentävät ja katoavat ikuisuuteen, mutta muistot säilyvät niin kauan kuin henki pihisee.

Missä shiva nyt on?

• 
  
• Kaunokirjallisuudessa on tarjolla vaihtoehtoja. Yksi niistä on  persoona. Voin kirjoittaa  hänestä, voin kirjoittaa myös sinusta.  Vaan jos kirjoitan minä muodossa, saan kimppuuni moraalin   vartijat ja moitteet. Mikä siis eteen, jos on liikaa mielikuvitusta ja  haluaa kirjata kuviteltuja kokemuksia. Niitä kun ei tosi elämä   ole vanhalle pierulle liikoja suonut. Siisptä kirjoitin nyt puhdsta   fiktiota ja kuvittelin tunne-elämää häkeltavaa kokemusta, josta   en ole koskaan saanut nauttia .Kaikki ei ole totta mitä kirjoitetaan. 
• 
  
• Mutta narraaminen on hauskaa, onhan kysymys tärkeilykielellä  narratiivista. Valehtelu on kivaa, uskoo ken tahtoo .Niin että  hyvät ystävät ja tuttavat, uskokaa että minä olen luonteeltani   tasainen viilipytty enkä riehaanu helposti. Edes vaikka Shiva   minua houkuttelee ja iskee riettaasti silmää.

1.            
2.    ASIA:  MODRN tALKING: yOU ARE MY HERT, YOU ARE MY SOUL                       (You tube)

                        As iasa::  Shiva.                            

                                                             A

 

 

MATKALLA.

                  

Ei ihminen ole kemiaa. Ei hän ole kvarkkipilvi joka pyörii loputtomasti ilman päämäärää ja tarkoitusta. Ihminen tuntee olevansa. Hänen päänsä on täynnä ajatuksia. Ne eivät ole näkyviä, koska ne eivvät ole ainetta, materiaa. Kun ihminen kuolee, hän ei lakkaa olemasta. Ajatusten ja tunteiden pilvi jää jäljelle, olemaan tässä maailman kaikkeudessa, jonka hän tietää seitsemäntoista miljardia vuotta vanhaksi. Hän tietää senkin, että aika on hänen itsensä luoma käsite, jota ei todellisuudessa ole olemassa. Seon vain ihmisen mielikuvituksessa, siinä mikä erottaa hänet eläimestä.

Katso kadulle. Näet siellä Chopinin kulkevan kumarassa ja aatoksissaan. Häntä seuraa sävelten pilvi. Joka ei koskaan katoa.

On vaikea käsittää olotilaa, jossa vain on olemassa ja josta puut-tuvat käsitteet ylös ja alas, ennen ja jälkeen, vasen ja oikea, väärin ja oikein, viha ja rakkaus. Olotilaa, jossa muistot kulkevat mukana siellä toisessa ulottuvuudessa. Siellä missä näköpiiirissa on vain helvetti ja taivas.

Ihminen on nyt valinnan edessä. Kumpaan hän haluaa jäädä? Taivaan portilla pääsymaksu on nöyryys ja anteeksi anto, myötätunto jonka syvällisempi nimi on rakkaus. Mielen rauha, joka syrjäyttää vihan ja katkeruuden.

Kvanttifysiikasta on opittu tiettämään, että mahdoton on mahdollista. Esine voi olla kahdessa tai useammassa paikassa samaan aikaan. Miksi ei siis olemus, joka kaipaa tähän entiseen maailmaan, jossa kaikki muistot ovat. Jossa ovat ne jotka olivat läheisiä ja joita kohtaan tunsi rakkautta. Hekin ovat olemassa, nyt ja aina. Oma tahto on vielä jäljellä, vaikka kaikki muu on muuttunut ja kadonnut. On tehtävä valinta. Valo vai loputon pimeys.’

Meitä lähestyy tutulta näyttävä hahmo, joka sanoo: ego sum via, veritas et vita. Minä olen tie totuus ja elämä. Joka elää ja uskoo, ei ikinä kuole. (Joh: 11:25)

 

NOPEA PÄIVÄ SILMIEN YLI

SYMBOLISTISTA LYHYTPROOSAA                                                                              

                                            

                                        Nopea päivä silmien yli.  

                                                                                                    

Älä anna vihasi elää yön yli. Minä en tuota muistanut,vaan hiivin sen kiinnostavan kirjan rivien ohi sänkyyn. Nopea päivä lipui silmien ohi, ja hiilas yövalo kahisi nurmikolla, kun astelin siitä unessa pihalle. Kuu killui metsän harjalla, oli vieläkin väsy. Pelko pyöri pimeässä rakennuksen nurkan takana, vanhojen naulojen ruostehuilut. Tuohon vajaan kannettiin vainajat, ne lojuivat siellä talvirekien ja kärrien joukossa. Kiersin vajan aina kaukaa syyspimeillä, koska sieltä kuului huohotusta. Mutta nyt oli kesäyö ja minä hiivin pakoon, koska meille oli tullut riitaa kokemuksista. Hän väitti, ettei tuntenut mitään vaikka minä olin lähtenyt jo kauan sitten. Se oli yhden tekevää, koska hän ei rakastanut minua. Ei ollut koskaan edes ajatellut sellaista. Se jäi vaivaamaan mieltä kun silmät ummistin.

Onko elämää ilman rakkatta?

Tunsin nyt oloni yksinäiseksi. Kirjan lehti oli käännetty avoimeksi ja siinä näytti lukevan: jospa me olemme vain jonkun muistissa. Se taisi olla Jerzy Lecin arvelu, ja ajattelin että hän oli hyväksynyt tuon epäilyn ennen kuin minä lähdin nukkumaan. Olinko minä nyt hänen muistissaan, kaikki ne unohdetut ajatukset . Katseelle alttiit ilmeet. Me olimme eläneet yhdessä jo vuosikymmeniä. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt minun taustaani, elämän lähtökohtaa jossakin rajan takana. Olen kuullut, että siellä kukkivat omenapuut tähän aikaan kevätkesäisin.

Olin jo huomaamatta ohittanut sen entisen, lapsuuden aikaisen vajan ja helpottuneena muistin, että tämä kaikki taisi sittenkin olla unta. Otin unipillerin kiukuspäissäni heti uutisten jälkeen. Kuulin kuinka hän käveli terassille. Mistä hitosta nämä unet minun päähäni tunkevat? Eihän elämää voi olla ilman rakkautta. Turha sellaista on väittää, ei hän muuten suuttuisi. Ja niin mitättömästä asiasta, että meistä ei kumpikaan enää sitä muista.

Helpottuneena kuulin kuinka hän palasi takaisin ja kömpi viereen meidän yhteiseen vuoteeseemme, joka lähti uimaan aamua kohti. (2026)

Ps: Hyvä lukija. Jos logiikkaa etsit, löydät sen peiton alta.

Aatoksia:

Ongelma heti aamusta, arveli ahven kun ongenkoukun näki

Pehmeä taitettu kirjelappunen etsii kukan osoitetta. (Jules Renard: 

Perhonen etsii kukkia, mutta kukka ei koskaan etsi perhosta.(T.Yli-Rajala)

Miksi en voisi elää vuodenajoissa

uneksia talviyöt, herätä kevään valoon,

ja nähdä vieläkö on lunta (Tarmo Yli-Rajala)

       

                                                               

 Tarmo Yli-Rajala                                                            

Istun kiven päällä, Lyhytproosaa

                                                                     

   HEI SIT VAA

                

          

Jos intuitio eksyy syyn jaseurauksen ketjusta,

 se voi johtaa odottamattomaan lopputulokseen.

  Ilta  hotellissa kului rattoisasti. Talvi ja kevätlaulujen  lisäksi kävimme Katjan kanssa  läpi  kaikki mieleen juolahtaneet  syys ja joululaulut niin, että loppuillasta  alkoi  äänikin  jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut  kaikki  vaatteensa ovi-  pieleen ja komeroon henkareitten  sekaan, esittäen kuuluisaa sopraanoa, jonka nimeä meistä kumpikaa ei muistanut.

Meni  ehtoo ja  tuli aamu. Minä heräsin kovaan  päänsärkyyn ja  olo tuntui samanlaiselta kuin  Tsitsikofilla kollegisihteerskä Natasja  Petrownan luona juuri silloin, kun eksynyt  kärpänen istahti korvalehdelle ja  toinen hyväkäs harkitsi, että eiköhän   tuota sopisi istahtaa ihan  silmään. Katjaa  en nyt nähnyt edes ovenraosta ja oletin  unenpöperöisessä, että likka oli lähtenyt  omin avuin aamupalalle.  Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin nyt vähän  filosofisia ongelmia. Neropatti Descartes sanoi, että koska minä  ajattelen, olen siis todennäköisesti olemassa. Vaan minun mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut oliot näkevät minut olentona, siksi luulen siis olevani. Kun joku väittää, että  minä tässä nyt vaan valehtelen, niin sopii myös muistaa, että se kuuluu  minun olemukseeni. En yhtään keksi tai  teeskentele, sillä joku toinen puhuu  minun näkökulmastani katsoen pelkkää epätotta. On tietysti  sellaistakin, mistä ei voi valehdella vaikka miel kuinka tekisi. Ne  ovat asioita, joita  pidän hyvin tärkeinä ja joita  olen hartaasti tutkiskellut. Niistä jos  yrittäisin valehdella, joutuisin perin juurin häpeään.

 Niin että miten minä  tämän episodin ja nämä kokemukset aion   kotopuoleen palattua  selittää? Nousin istumaan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru  ja  seinien takaa kuului hissin hyminä. Piti kai lähteä Katjan perään sinne -aamupalalle. Peilin edessä,pienellä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa  ja  paperilapun. Siihen lappuun oli hätäisellä käsialalla kirjatu  tiedonanto:  Hei  sit vaan ja hymyillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena  pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat kadonneet pankkikortit ja käteiset, jopa hekilökortti ja passikin. Istahdin uudelleen hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako  tuntuu 

kuolla kesken iloisen uintiretken? Eikä minua silti ja oikeastaan edes kaduttanut. 2019,  2026-

Muisti eilistä iloa
sanan lausui leikillänsä:
talo työlle, vieras tielle
Hoi, on jo herätä aika

Eino  Leino, Helkavirsiä 

  

 ETKÖ USKALLA MUA RAKASTAA

Lyhytproosaa

    I KNOW WHY

Tenori saksofonilla1956

Ikkunan alla näkyi valkoinen kukkapilvi, alkukesän omenapuu.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli , ei rakkaus kuolla voi.

 Lun joutessani Aila Meriluodon runoja. Soitin saksofonilla I know why ja katsoin ikkunan maisemaa. Minä olin yhdek-säntoista vuotias. Näin ikkunasta rautaportin joka aukesi ja josta sinä kävelit minua kohti, mutta meidän välissämme oli lasi. Katse lävisti sen ja minä tunsin värinän joka kulki koko olemukaeni läpi. Halusin halata ja suudella sinua, jolla oli siniharmaat silmät. I know why soi korvissa, mutta en ollut varma kuulitko sinä sen, mitä pehmeä tenorisaksofoni soi.

Minä improvisoin ja näin kuinka sinå katosit rakennuksen nurkan taakse. Maa peittyi valkoisista terälehdistä ja hieno tuulen vire pyöritteli niitä. Ripustin sakksofonin naulaan seinälle ja rohkaisin mieleni. Tiesin että hän istui yläkerran kamarissa ja luki biologiaa. Huomenissa oli kokeet. Hän otti minut vastaan vähän hämmentyneenä. Tähän asti olimme vain silmäisseet

toissiamme, ei mitään puhuttu. Istuin hänen lukupöy-

 tänsä tuolille ja vaihdoimme jonnin joutavia  mielipi teitä.

Hän pelkäsi opettajaa, jolta puuttui kyky empatiaan.

Vaan ei se ohi menevä silmäisy ollut totta. Me olimme kiinnostuneita toisistamme. Se ei perustunut pelkkään ulkonäköön, joka minua viehätti. Ääni ja katse, arka hymy. Minä olin pyörällä päästäni ja menetin puhekykyni. Katsoin salaa hänen käsiään joiden sormien kynnet oli maalattu vaalean punaisiki

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta., ihmetteli Peetrarca aikoinaan.

Tämä ihastuksen kohde istui nyt pöydän ääesssa ja katsoi minua. Hän kirjoitti paperille jotain ja viikkasi sen kasaan. Minua heikotti kummallisella tavalla, olin neuvoton. Katsoin häntä silmiin äkkiä, ja sitten ikkunaa. Hän ei katsetta väistänyt.

Nyt vihdoin sain suuni auki ja aloimme puhua iskelmistä. Hän

 kertoi misstä piti, ja minä kerroin jazzista, sanoin että se voi olla yhtä hienoa kuin arvostettu konserttimusiikki. Hän näytti vähän epäilevältä. Oletko kuullut Dave Brubecin soittavanpreludia E-mollissa? Halusin tehdä vaikutuksen tyttöön.

Mutta Nooran ajatukset olivat aivan muualla. Hän pyöritteli sormissaan paperilappua, jolle oli jotain kirjoitellut.

- Mitä sinä kirjoitit, kysyin häneltä, Mutta ei hän vastannut vaan antoi lapun minulle. – Älä avaa sitä vielä. Lue vasta sitten kun olet taas kämpilläsi.

Mitä ihmettä hän salailee, minä ajattelin. Mutta aika oli rientänyt, ja tiesin että Nooran vanhemmat palaisivat ihan tuossa tuokiossa kaupasta kotiin. Niinpä minä lähdin haikein mielin pois Nooran luota. Kun pääsin omaan huoneeseen naapuri-talossa, istuin tutulle paikalle ikkunan eteen. Avasin lapun ja luin iskelmän sanat.

Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa. Miksi muuri sinut piilottaa?

Voi kun minä kaipaan taas nuoruutta.

P.S.  kuva vuodelta 1956 on heikko laatuinen huonolla kameralla otettu. Onpahan muistona vain. Excusez moi

Tämä on romantiikkaa. Jso joku  kaipa realismia, lukekoon vanhaa almanakkaa.

Asiasana: Dave Brubeck: Prelude in E minor

VIHREÄ NAINEN 

lyhytproosaa

Anna lumien sataa 

ja nuku unesi pois

Olit minulle Modiglianin vihreä nainen, eksynyt, sanoja vajaa. Muodot valuivat, liikkuivat,ja hajosiat , Parvi täynnä pahoja silmiä, halua käydä käsiksi ja kurittaa. Tai halata ja suudella. Se oli nimeltään mustasukkaisuutta. Sinä vaikenit ylimielisesti ja sanoit, että mitä sitten vaikka minä teinkin niin. Se ei kuulu sinulle

Minä maalasin sinut kankaalle.

 Oli pakko hyvkstä tuo ajatus. Minä olin luonut itselleni harha-kuvan, jota pidin häkissä. Olin hänet vanginnut. Vaan silti hän oli vapaa. Olit kuva minun sielussani.

 Mietin kuiinka joutavia meidän riitamme olivat. Kaikki oli väärinkäsitystä ja pettyneitä toiveita. Eihän minulla ollut oikeutta kieltää sitä, minkä hän itse oli valinnut. Ihmisellä on vapaa tahto, ja hän on vastuussa valinnoistaan. Olen ortodoksi.

. Oli pintapuolista anteeksiantoa, vaikka kumpikaan ei tiennyt mitä pitäisi antaa anteeksi. Ehkä vain sitä, että me molemmat olim- me ihmisiä. Kumpikin meistä teki erehdyksiä, ja syrjä-hyppyja arkiselta polulta. Ja kumpikin meisttä nautti teoista, joiden tiesi olevan vääriä. Me emme niistä kertoneet toisi-llemme,vaan salailimme ja aivot häivyttivät ne pois muistoista. Sinä väitit ettei niitä edes ole koskaan ollut.

 Mutta eivät katoa sellaiset muistot, jotka järkyttävät mielen tasapainoa. Ne ovat osa meistä itsestämme. Ne asuvat meissä.

 Kevät hengittää taas hanget ja herättää puiden jäykät oksat elämään, piikkisormiset lehmusten kädet, ja kaikki tämä tapahtuu jäsenissä, joiden oikomiseen käytän annetun hetken. Kuvittelen, ettei keväällä ole merkitystä. Luulen että yhteys vuodenaikaan on kuin naiseen, kalpeaan ja verettömään tai silmin nähtävästi vanhenevaan. Nyt häntä on vaikea tunnistaa, mutta arvelen, että hän on vieläkin tuo vihreä nainen jota minä halusin ja jonka kuvaa säilytän sielussani.

 Modigliani maalasi soikeita kasvoja. Vaikka ne ovat monesti luonnottoman näköisiä, minä olen niihin aina ihastunut. Niilä on salaperäinen hymy ja niiden katse osuu minun silmiini kuin -

vaatisi jotain. Rinnastan heihin sinut ja kuljen vierelläsi kuin olisin turvas-sa. Mutta tiedän, että turvallisuude tunne on petos-ta. Elämä ei tarjoa turvaa, sen kädessä on terävät kynnet ja niitä on pakko pelätä. 

 Olen kulkenut ennenkin tällä tiellä ja kaikki muisot seuraavat minua. 

( 2026)

Asia: modigliani