sunnuntai 14. elokuuta 2022

  


E N S I M M Ä I N E N  K I V I 

Miete: Pimeys on paloiteltavissa muistojen veitsellä


Kuva: Lehmus (akvarelli 1997, T.Yli-Rajala)


Kun ikää kertyy alkavat muistikuvat pursuilla reunojensa yli. Kaikki mitä muistojen maljaan on elämän varrella kertynyt, pysyy sellaisena mielessä. Jos niistä kerrot, niin sivulliset kyllästyvät ja  sanovat, että aina sitä samaa. Semper eadem, eikö mitään muuta nouse mieleen?

Vaikea on kertoa totuutena tapahtumista, joita ei ole koskaan ollut. Aitoja tapahtumia on ollut  lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä keski-ikäisenäkin. Vain niistä voi puhua ja niistä kirjoittaa. Jos ihminen, ei elämässään muuta tee kuin tuijottaa tablettia ja pelaa, niin muistille voi käydä niin kuin käy täyttyvälle astialle. Hän ei näe eikä koe enää mitään. Vanhuudessa aika pysähtyy, vaikka se salakavalasti näyttää vain kiihdyttävän vauhtia. Tuon vauhdin takia tuntuu kuin olisi pakko kertoa kaikki se, minkä vielä muistaa. Jokin demoni mielen pohjalla sopottaa, että kokemuksista voi oppia. Että sinun kokemuksistasi on hyötyä muillekin. Että he ovat niistä kovin kiinnostuneita. Kun maailmaa katsoo ja seuraa sen tapahtumia, vaikuttaa siltä, ettei ihmiskunta ole oppinut mitään. Hurskaimmillekin se on limbus patrum. Kahdeksan ja puoli miljardia vähä-alyistä kiertää huimaavaa vauhtia auringon kyydissä linnunrataa, ja kaikki he luulevat olevansa olentoja terävimmästä päästä. Moni heistä on pelannut tietokonepelejä koko elämänsä. Moni on ratkonut elämän kannalta turhia yhtälöitä. 

Eikö siis mitään muuta tähdellistä nouse mieleen? Mitä muuta voisi nousta? Fiktion, fiktiivisten tarinoiden  maailma, representaatio ja mielikuvitus. Onneksi on näin, sillä muuten maailma olisi tylsä paikka. Kiitokset niille kirjailijoille , jotka tämän tylsyyden keskellä luovat uutta, mielikuvia ja mahdollisuuksia joita ei ole. Kokemuksia joita tosikot eivät usko. Tosikoille kelpaa vain kaikki sellainen, mikä on käsin kosketeltavissa ja heidän mielestään siis totta. Se tarina on realismia. Jos siinä heteka saa siivet, hirnuu ja lähtee lentoon, se on maagista realismia. Tosikko ei pysähdy pohtimaan onko se totta, vaan antaa sille nimilapun. Se on vähän maagista,  mutta tuskin totta. Lukijalle, joka ei  karsinoi asioita eri nimikylttien alle, se on uskottava totuus, joka on vain kirjoittajan mielessä. Antaapa siis olla rauhassa, sillä asia on juuri niin kuin hän väittää sen olevan. Vuode voi lentää jos sen toimet niin tulkitaan. Se on katastaasi ennen tragedian loppunäytöstä.

Kun  kritiikki murhaa kirjailijan tilalla esiintyneen kaksoisolenonnon, sen jota ei ole, niin harvoin on kirjailija halukas katsomaan omaa kuolemaansa ja sen juhlintaa lehtien sivuilla. Tai kuuntelemaan, kuinka vieraat jakavat hänen ajatustensa sisällön. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen lukija luo mielikuvan kirjoittajasta, joka edustaa todellista ihmistä. Häntä, joka on. Häntä joka itse on se viaton, joka heittää aina ensimmäisen kiven. (2021)

Representaatio. Maaginen realismi. Limbus patrum. Katastaasi.




sunnuntai 7. elokuuta 2022



  KUUN VALOSSA 
                  



      

     Kuva:  Sisäpalvelusohjesääntö

Pöydällä on kirja avoimena. Manu oli selannut sitä ja merkinnyt sivulle 22 kohdan, johon oli ehtinyt. Teksti näytti valjulta ja värittömältä, siinä oli kirjattu samoja sanoja peräkkäin kuin sotilaita, kirjaimet pystyssä  ja falangi falangilta. Minä en yleensä lue romaaneja, harrastan elämäkertoja. Niissä saa kosketuksen todelliseen elämään ilman kirjoittajan keksimiä koukeroita, hän selitti ja katsoi minua arvioivasti. Minua kyllästyttää sellainen asioiden vatvominen jota esimerkiksi Dostojevski harrasti. Hän poukkoili varsinaisesta aiheesta ja taas yllättäen takaisin alkutarinaan. Sellainen on häiritsevää ja vie lukunautinnon.

Kirjailijan keksimät koukerot? Niitähän ovat muistelmateokset  täynnä. Manu on niitä realismin ja klassisen selittämisen kannattajia, minä ajattelin. Oletko koskaan yrittänyt lukea Eyvind Johnssonin kirjaa Tulta ja ruusuja?  Jos haluat selkeän maailmankuvan joka sopii tähän aikaan, lue hänen henkilökohtaiset kokemuksensa demoneista. Hän sattui silminnäkijänä paikalle kun demonit kiipeilivät Kremlin seinää pitkin kohti räystästä. Paholaiset Astalot, Sebulon ja Asmodaios saapuivat mullanhajun, varhaistenkukkien tuoksun ja käymälänlemujen aallon kantamina. He kiipesivät riuskasti harmaata kalkkikiviseinää myöten ylöspäin ja heistä heittyi häilähteleviä varjoja muureille. He pysähtyivät halkeamiin niin kuin sisiliskot ja kuiskailivat innokkaasti. Räystäskourulle he istuivat neuvottelemaan ja katselivat pehmoisessa kuun valossa nukkuvaa kaupunkia. Haluan vielä hetken katsella ja miettiä, sanoi Astalot. Haluan saada muistikuvan kaupungista sellaisena kuin se on nyt, ennen suureen valtakuntaan palauttamista.
Nämä demonit edustivat Belzebupia, joka ei itse halunnut sekaantua asioihin kun avustajia oli saamaksilla. He olivat syvällisesti perehtyneet vanhusten, naisten ja lasten pommittamiseen ja heitä ylistettiin sankareina.

Paholaiset laskeutuivat talon keskimmäisestä savupiipusta. Innokas Asmodaios hiipi nopeasti käytävien läpi ja päätyi neljään, viiteen kammioon ja koetti riivata myös  toisessa makuusalissa. Parhaiten hän onnistui keittiöoastossa, jossa leivottiin ranskalaisia croissantteja. Siellä hän riivasi tytön joka oli kotoisin maaseudulta eikä osannut vastustaa lähentelevää Asmodaiosta, joka tarjosi hänelle viinaa ja huumeita. Kauniita tulevaisuuden kuvitelmia ja rakkautta, vapaata lehdistoä ja muotia. Kyseinen tyttö tuomittiin kolmeksi vuosikymmeneksi  työleirille Siperiaan.

Kyllä minä kerran yritin aloitella tuota kirjaa, mutta kun en jaksanut niin panin sen syrjään odottamaan että kenties viisastuisin joskus. Nykyään minä pitäydyn dekkareihin ja ajanvieteromaaneihin, elämäkertoihin ja hengelliseen kirjallisuuteen. Viimeksi luin Fredmanin epistolat alusta loppuun ja soittelin luuttua katolla Astalotin kanssa, jonka hengitys haisee valkosipulille. Niin että turha minua on demoneilla pelotella. Minä uskon vain tiukasti tosiasioihin, Manu minulle selitti.

Niinpä. Ehkä on parempi että mielikuvituksettomat pysyvät tosiasioissa. He eivät tiedä että sellaisia ei ole olemassakaan. Eyvind Johnsson sai tietämättömyydestään Nobelin palkinnon. Tilaisuudessa ei nähty demoneita, niin kuin eräissä muissa palkintojen jakotilaisuukissa. (2022)

Eyvind Johnsson: Tulta ja ruusuja.
Asiassa pitäytyvien tosikoiden on syytä tutustua armeijan sisäpalvelusohjesääntöön..













 





sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

MESTARITONTUT

Tuuva tata tuuva too, peikot hirnuu hohohhoo 
Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meil on mennä


Kuva: Tuuva taata


Minä olen vanha jäärä. Kauan sitten luin lapsilleni iltasatuja joista myös keskusteltiin. Noita Sammaleisen kotisaari oli kiehtova paikka. Siellä oli Salaperäinen kivi jonka sisään oli vangittu prinsessa. Siellä oli myös lähde Josta pulpahti esiin keskiyön  kukka. Noidat kokoontuivat palaveriin  Sammaleisen mökkiin, ja heidän jutuistaan mestaritonttu pääsi jyvälle salaisuudesta. Nyt oli aika pelastaa prinsessa millä ilveellä hyvänsä.

Omasta lapsuudesta muistan nuo Aili Somerjoen Mestaritontun seikkailut. Kun yritin tuota kirjaa lukea lasten lapsille, huomasin etteivät he malttaneet keskittyä kuuntelemaan. Tarina tuntui heistä vähän pitkäveteiseltä eikä se vaikuttanut todellisuuteen pohjautuvalta, sellaiselta kuin ovat avaruusseikkailut ja sodat. Noita Sammalseinen luutineen, kissoineen ja kahvipannuineen jäi paitsioon, lapsia kiinnosti enemmän läppäri. Se oli kuin salaperäinen lähde, josta pulpahteli kukkia. Mutta kukkien terälehdet olivat verestä punaisia ja tontuilla kypärä päässä.

Digitaalisen lukemiseen opetetut eivät ymmärrä mitä lukevat. Ihmiskunta on siirtynyt uudelleen kuvakirjoituksen kauteen, tarinat silmäillään kuvina. Lukemiseen erikoistunut hermoverkosto on rapautunut. Luullaan että tekstin silmäily riittää siinä missä kuvienkin silmäily. Tunteet ja kaunokirjallinen tyyli eivät merkitse mitään, niitä ei arvosteta eikä tunnisteta. Niiden ilmaisua melkeinpä hävetään. Tyyli tarkoittaa sitä
miten kerrotaan, että tarinan kertoja kuultaa sen läpi. 

On kirjailijoita joilta tulee tekstiä ryöppyämällä. He eivät ole käyneet kirjoittajakursseilla, heillä on synnynnäistä taitoa.  Monet ovat itseoppineita, eivätkä tarvitse muuta kuin kieliasun tarkistamista, sillä kirjailija ei muita länkiä tarvitse kuin äidinkielen. Muistuvat mieleen Timo K Mukka ja Aleksis Kivi.  Eivät he  romaanin kirjoittamiseen opetusta tarvinneet. Moni pyrkii nykyään  riisuttuun, köyhään asioiden kirjaamiseen . Kirjailijalta puuttuu kyky empatiaan eikä hän arvosta tunteita. Kirjoittaminen vaatii asiakirjoista tarkistamista. Perustelut ovat niin varmoja, että lukiessa tulee mieleen etsiä kirjallisuusviitteitä. Vaan on hyvä muistaa, että romaani ei ole histotian tutkimus. Kaunokirjailija ei tarvitse primääri lähteitä.

Tarkkoihin lähdeviittauksiin perustuva romaani on tietoteos, se sukeltaa mieluummin kertomakirjallisuuden kuin kaunokirjallisuuden joukkoon. Sellaisen lukijat ovat niitä, jotka korostavat kirjallista makuaan ja valintojaan ilmoittautumalla elämäkertojen ja päiväkirjojen suosijoiksi.

Uusi lukemisen tapa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Siitä tulee kasvualusta populismille ja kansan kiihotukselle, eikä se suosi kriittistä ajattelua. On helpompaa pelata pelejä jotka eivät edellytä ajattelemista, vaan ovat vain ajankulua. On  helpompaa lukea kirjoja jotka ovat niin tyhjiä, ettei tarvitse päätä rasittaa.  Minä arvostan lukijana romaania, novellia, runoa, jos se ensi silmäyksellä vaikuttaa vaikealta. Mikä olisi parempaa kuin Kafkan romaani Linna tai Bulgakovin  Saatana saapuu Moskovaan. Uudet näkemykset kasvavat mielikuvituksen maaperästä johon ei ripotella rikkaruohomyrkkyjä. (2022)

Mitä Saatanaan tulee, niin toivon että pysyykin Moskovassa eikä tuppaa naapureihin. Lisään myös vielä, että asiatietojen tarkistaminen on ihan jees. Tarkat lähdeviittaukset on kyllä syytä Lähettää taikuri Wolandille ja hänen mustalle kissalleen, reippaalle Fagotille,   

Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, taikuri Woland ja Fagot-kissa.   









 



sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

 M I E T I N


                                                    Heinäkuu  Akvarelli 1980 T. Y-R.


Miete:  Höyläämättömän laudan nuoleskelusta

saa tikkuja kieleen


Mietin tässä sitä kuinka krooninen järjen puute sopii akuuttiin mielentilaan. Luen Karl Krausin suurenmoista teosta Myrkyn käyttöohje, ja olen juuri siinä vaaditus-sa mielentilassa. Näen että tuon teoksen lehdet selailevat itsekseen, tietämättä mihin tähtäisivät. Vaan löytyyhän se sieltä lopulta. Kraus kertoo käsityksensä kritiikistä. Ensin koira nuuhkii, sitten nostaa takajalkaa. Tätä alkuperäisyyden puuetta vastaan ei voi olla mitään huomauttamista. Mutta se, että kirjailija ensin lukee ennen kuin kirjoittaa, on lohdutonta. Tietysti onhan se niinkin, että on vaikea kirjoittaa ellei osaa. Kraus sanookin tähän, että on kirjailijoita jotka jo kahdel-lakymmenellä sivulla pystyvät ilmaisemaan sen, mihin hän tarvitsee jopa kaksi riviä. Ja vielä hän ihmettelee, että miksi joku sitten kirjoittaa. Siksi että hänellä ei ole kylliksi luonnetta olla kirjoittamatta.

Minä kuulun niihin joilta puuttuu juuri sitä luonnetta. Vastoinkäymiset eivät lan-nista. Kauan sitten hyväksyttiin minultakin romaanin käsikirjoitus, mutta kun toimeen piti ryhtyä päätti kustantaja lopettaa toimintansa. (Librum) Pari muutakin tapausta on, sellaista joissa minä olen viaton. Rahat loppuivat pienkustanta-jilta, mutta hattua täytyy nostaa hyvästä yrityksestä. Sitä alussa mainittua akuuttia  järjen puutetta täytyy olla sellaisella kustantajalla, joka rohkenee avittaa käsikirjoitusta joka on niin vaikeaselkoinen ettei siitä saa selvää isä Erkkikään, vaikka on myös muka kriitikko. Minulle on usein käynyt niin, että se Krausin kuvaama  koira on nostanut neuvottomana takajalkaansa ja etsinyt helpompaa purtavaa.

Näin kävi myös viimeisimmälle yritykselle kuulla mielipiteitä käsikirjoitukesta. Tein siihen neuvotut muutokset ja se jäi lojumaan kaapin hyllylle pariksi vuosikymme-neksi. Mielijohteesta lähetin sen arvosteltavaksi, mutta nytpä koira vain hän-täänsä heilautti ja murahti kohteliaasti. Eihän näin vanhana kannata luulla, kun maa on täynnä toinen toistaan parempia ja nuorempia taitajia ja kynähenkilöitä. Tärkentä on aina muistaa Krausin neuvo. Omien ajatusten ei tarvitse olla uusia, mutta se jolla on uusi ajatus, on voinut helposti saada sen toiselta..

Niin syntyy kirjallisuus. (2022)

Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje, Into 2014 


sunnuntai 17. heinäkuuta 2022






IRITSEVÄT PALLOT


Miete: Anna toiselle se mitä et itse halua kantaa





                                                    Tarquinian etruski Aldo Martello Editore, Milano 1959


Tunsin Blumfeldin jo vuosien takaa. Nykyisin hän oli vanheneva herra, joka poistui työpaikaltaan säännöllisesti kello viiden maissa. Ihmettelin mielessäni, että tokko hän minua enää muistaa. Kun hän aikoinaan asui naapurissa, minä olin vielä teini-ikäinen ja pelkäsin tyttöjä. Siinä mielessä Blomfeld oli vaaraton tuttavuus.

Nyt hän lähti taas määrätietoisesti askeltamaan jalkakäytävää pitkin minun suuntaani. Olin tahallani sijoittunut niin, että hänen oli pakko ohittaa minut. Kovasti yllätyin, kun mies vastaan käydessään kohotti hienosti hattuaan ja napitti suoraan silmiin. Guten Tag, minä vastasin hölmönä tervehdykseen ja hidastimme molemmat vauhtia. Wie geht es dir, kysyin koska muistin, että Blumfeld vihasi luuloa, että englanti on ainoa tae kansainvälisyyden autuudelle. Jostain vuosien takaa tämä muisto palasi tajuntaan. Sinuttelin vaikka hän oli minua vanhempi.

Muuten menee hyvin, hän sanoi omalla kielellään jonka tässä käännän oppineille lukijoille, jotka luultavasti ovat minua kansainvälisempiä. Minua häiritsevät pallot, jotka ovat vallanneet asuntoni, Blumfelt valitti.  Mietin tässä keinoja, että miten niistä pääsisi eroon. Kaksi niitä vain on, mutta ne ovat sinnikkäitä ja ovelia. Jos niitä tavoittelee, ne pyörivät pika pikaa vuoteen alle piiloon. Muuten ne kyllä ovat röyhkeitä, pomppivat siellä täällä ja pitävät alituiseen häiritsevää naksutusta. Olen harkinnut pienen koiran hankkimista, mutta kun minä en voi sietää epäjärjestystä jonka sellainen saa aikaan. Sehän ravaisi alituiseen pallojen perässä ja haukkua räyskyttäisi.

Oletko huomannut kiihtyvätkö nuo pallot kun avaat television tai luet sanomalehteä, kysyin häneltä. Ujuttaako media imelästi reklaamia typeristä asioista, vaikkapa luomutuotteista, merkkivaatteista ja festareista. Ovatko pallot mielestään niin vapaamielisiä, että vaativat pitämään silmällä vain itseään ja omia toimiaan ja hyväksymään omat pallomaiset mielipiteensä. Siis että korostavat turhanaikaista pompotusta ja suosivat kimittävää päälle puhumista. Ovatko ne värillisiä, esimerkiksi punaisia? Ne ovat viattoman valkoisia, aivan kuin ne kuuluisat valheet, Blumfeld vakuutti. Eivätkä ne osaa keskustella.

Saavuimme Blumfeeldin kotitanhuville ja yhdessä kävimme toimeen. Pallojen oli nyt aika lähteä, eihän tunnollinen virkamies voinut loputtomiin kuunnella niiden indoktrinaatiota. Että muka muualla on paremmin. Miten on, jospa veisimme ne naapurin vaivoiksi, minä ehdotin. Pyydystimme nyt yhteistoimin pallot muovipussiin ja kannoimme ne salaa, ympärille vähän vilkuillen Blumfeldin naapurin postilokeroon. Pudotessaan ökyrikkaan perheen parkettilattialle pallot pitivät iloista kalinaa ja vikisivät jäähyväisiä. Palasimme Blumfeldin, vanhenevan poikamiehen asunnolle ja hän tarjosi siellä minulle kahvin sijasta neljä lasillista konjakkia. Vaikka varakas olikin, seuraavana päivänä naapuri haki asumistukea sosiaalitoimistosta.

Franz Kafka: Novelleja. Otava 1977, Blumfeld, vanheneva poikamies.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022



 TULE MINUN LUOKSENI


Tule minun luokseni, tule tule.

Kun kerran olet alkanut käydä, 

Joudun häpeään ellet tulekaan.

Tule nyt, tulethan!

(RAKASTA SINÄ VAIN. Valikoima japanilaista 

laulurunoutta, suom.. Kai Nieminen. Hki Tammi 1986) 



Kuva: Torisevan Inkeri, Akvarelli 1986 T.Yli-Rajala.

Alberto Moravia kuvaa novellissaaan Totta vai valetta ihmisen pintapuolisuutta. Rak-kaus koetaan omistamiseksi. Oma ego nousee silmittömään vastarintaan heti jos joku tai jokin sitä loukkaa. Siinä unohtuvat eettiset ja moraaliset säännöt, loukattu itsek-kyys voi vaikka kuristaa hengiltä ihmisen, jota väittää rakastavansa. Uhkaavan tilan-teen voi ratkaista vain valhe, siinä missä se saa aikaan myös raivokkaan mustasuk-kaisuuden ja kuolemanvaaran. Onko se totta vai valhetta, on koko elämän keskeisin  kysymys. Mikä ne erottaa toisistaan? 

Novellissaan Alberto Moravia kuvaa kiusaajaa joka meitä ihmispoloja riivaa. Kiin-teistötoimiston rouva oli ylistänyt Terenziolle ja tämän vaimolle loistohuvilaa 30 kilimetrin päässä. Se on omiaan juuri miehelle, joka tahtoo eristäytyä ja levätä.

Siis miehelle. Matkalla Terenzion kiukku kasvaa, hän on liikemies, jota tarinat etrus-keista eivät kiinnosta. Maasto on hankala ja eteneminen hidasta. Hän kuitenkin jat-kaa matkaa sinnikkäästi, koska tietää että vaimo, Georgia  haluaa päästä kohteena olevaan vanhaan huvilaan. Matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa, auringon humallut-tamien sirkkojen sirityksessä.

Valkoisen kilometritolpan kohdalla Georgia sanoo kylmästi ja tavallisesta poikkeaval-la äänellä. Olen pettäny sinua Marcon kanssa. Helteessä Terenzio ei kykene ymmärtä-mään Georgian sanoja todeksi. Normaali käytös, suuttuminen ja halveksunta eivät valtaa heti  hänen mieltään. Vaimon lempeä olemus ja hymyilevä suu eivät ole voineet muotoilla tuollaista lausetta. Mutta pehmeän ja hiljaisen äänen tilalla oli nyt demoni-nen, voimakas ja kova kaiku. 

Terenzio ei halua uskoa. Hän kehottaa vaimoa palaamaan omaksi itsekseen. En tiedä mitä sinulle on tapahtunut, tiedän vain ettet sinä voi sanoa mitään tuollaista. Hän us-koo, että muutoksen takana on demoni, kuin joku puhuisi Georgian vatsasta. Mutta Georgia pistää sen pilkaksi. Että muka demoni, hän tuntee olevansa enemmän selvä-järkinen, ja tajuissaan  enemmän kuin tavallisesti. Tyttäresi Ella on todellisuudessa Marcon tytär. 

Näinhän ihminen voi nautinnolla tehdä jopa rakkaimmalleen. Tämän kipu ja tuska tuottavat pirullista mielihyvää, niin että siitäs saat kun olet niin omahyväinen et-kä  huomaa minua tarpeeksi. Sitten Georgia paljastaa miten he Marcon kanssa rakastelevat samalla kun hän kiroilee ja sättii aviomiestään Terenziota. Kun Terenzio katsoo vaimoaan, on hän näkevinään suun seudulla hilpeän hymyn. Hän käy vaimon kimppuun ja he juoksevat autosta ulos. 

Alberto Moravia kuvaa  uskottavasti raivokkaan mustasukkaisuuden, mutta hänellä on siihen myönteinenkin  asenne. Tapaus ratkeaa siihen, että Georgia pyytää anteeksi, hän ei tiedä mikä häneen meni. Kaikki palaa nyt siihen hetkeen, jollon he saapuivat kilometri pylvään luo. Miksi sinä päästelit sellaisia valheita, Terenzio kysyy vaimol-taan. Koska minä rakastan sinua ja minusta tuntuu että sinä laiminlyöt minua. 

Sekä Terenzio että hänen vaimonsa näkevät kaikissa elämän tilanteissa vain itsen-sä. Onko se totta vai valhetta, ja Terenzio kuulee oman äänensä kysyvän: rakastel-laanko? Ja Georgia vastaa: Rakastellaan vain. 

Niin pintapuolista voi olla tunne, jota rakkaudeksi nimitetään.



Torisevan Inkeri 2 (Hukkunut nainen)

Alberto Moravia: Perjantain huvila, Tammi 1992


 


sunnuntai 3. heinäkuuta 2022




NAAPURISELLISSÄ




 

Nyt olet saanut pääsi seinän läpi.
Mitä aiot tehdä naapurisellissä?
(Stanislaw Jerzy Lec)

Vuosia sitten löysin kirjastosta aarteen. Olihan niitä toki paljon muitakin, mutta tähän
minä sillä kertaa ihastuin. Tuo aarre oli Stanislaw Jerzy Lecin aforismikokoelma, Vastakarvaan. Luin mietelauseita silmät sirrillä ja ihmettelin, miten joku osaa lyhyesti, parilla kolmella sanalla tai lauseen pätkällä ilmaista niin paljon. Tietysti mieli alkoi  saman tien askarrella aforismeissa, kirjoitin niitä kymmenittäin ja näytin ne Teuvo Saavalaiselle ja hänen Letulleen. (Lettu oli "vanhan Saavan" vaimo) Kyllä minun itsetuntoani sieppasi vähän, kun tuo pari ilmaisi mielipiteensä. Nehän ovat vitsejä!

Vaan kun olen itsepäinen kuin muuli, lähetin mietelauseita  tuttavalleni pienkustanta-jalle. Tulos oli sikäli ilahduttava, että kertoivat nauraneensa niille maha väärällään. Ei siksi, että ne olisivat huonoja olleet, vaan siksi että minä olen synnynnäinen irvistelijä. Laskettelin hienoisen pilkan lisäksi myös itseironiaa, eivätkä kaikki sitä ymmärrä. Syynä lienee karjapohjalainen kulttuurikehys. Otin mielipiteet vastaan kiitollisin mielin, koska tiesin että ne olivat vilpittömiä eikä niitä kääritty teennäiseen tärkei-lykuoreen. Opin myös sen, että aforismi ei synny tilauksesta, se asuu jossakin aivo-lohkon oikeassa syrjässä ja yllättää kaikki. 

Siirryin sitten "vakavampaan" kirjallisuuteen, mutta siinäkin onnistuin suututtamaan jonkun feministin, vaikka muuten palaute oli myönteistä. Olen nyt jatkanut vähän outoon tyyliin proosalla joka ei noudata  odotettuja juonipolkuja. Niistä olen saanut yllättävän suopeaakin arvostelua, mutta valtaosa kirjojani lukeneista katsoo par-haaksi olla sanomatta mitään. Jerzy sanoi  tästä ilmiöstä, että satiiri ei ikinä selviä  tutkinnosta, sillä sen kohteet istuvat lautakunnissa. Minä puolestani totean, että  mikäpä tässä on hännätönnä eläessä. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.

Ihan huvikseni olen joskus lukenut aforismeja, joita nykyään tulee kuin putkesta. Usein niissä tökkii pyrkimys sanoa jotain viisasta. Niistä kuultaa tekemisen tarve, mietteitä rustataan ja pyöritellään niin, että jäljelle jää sileä ilmakupla. Aforismia muokataan niin, että siitä tulee lyhyen oivalluksen sijasta selitys. Kun eteen lyödään selitys, ei se ole enää aforismi vaan yksivakaa lakipykälä.

Muistan lukeneeni että Lec kirjoitteli mietelauseitaan kapakoiden servietteihin ja paperin paloille, pöytäliinoihin. Samanlaisia menetelmiä on ollut muillakin, sillä moni on halunnut paeta totalitäärisen yhteiskunnan häkistä, mutta se on vaikeaa. Jos pako onnistui, Lec esitti heille kysymyksen. Nyt kun olet saanut pääsi  seinän läpi, mitä aiot tehdä naapurisellissä?

Noita sellejä on kaikkialla ja samanlaisia ne ovat, olipa kysymys mistä yhteiskunnasta hyvänsä. Niitä on sielläkin, missä puhutaan demokratiasta mutta tarkoitetaan tasa-päisyyttä. Niin se vaan on, että lain kirjain pitäisi liittää aakkosiin, sillä mikä hyvin-vointivaltio täytyykään olla sen, jossa toinen puoli väestöä voidaan pitää poliisin palveluksessa. Tämä on hyvä muistaa myös pohjoismaisessa demokratiassa, aina kun tulee tarve harkita sellin vaihtoa. 

Stanislaw Jerzy Lec. Ks. myös: Mikko Ilkka, Kananhoitokirja. Otava,1922., Kuv.








922, kuv.