EN MINÄ SINUA TUNNE¨

En enää muista kuka löi vetoa matkasta, mutta arvioin sen  sadaksi metriksi. Lähtö oli sovittu 

talon kulmalta suuren puun  juurelta ja sieltä takaisin. Kävelin tuota matkaa nyt  edestakaisin 

jo yhdeksättä kertaa, kun joku  porukasta huusi, että riittää jo, et sinä siitä enää pisteitä saa.4

Olin kävellyt hyvää vauhtia niin, että hiki pyrki pintaan. Muut olivat vetäytyneet kentän lai-

tamille istuilemaan ja näyttivät jakelevan siellä jäätelötuutteja. – Tule tänne vaan,  kyllä näitä

 riittää kaikille!-

Minä jatkoin silti  vielä matkaa puun kohdalle ennen kuin päätin lopettaa.Tuntui uskomatomalta,

 että saatoin jaksaa noin  hyvää vauhtia jo yhteensä lähes kilometrin verran. Liityin nyt  muiden

 seuraan. Jäätelöpapereia ja muuta roskaaoli  oli   siroteltu

 maahan ja seurue oli valmistautumassa kuutelemaan esitelmää. Joku

naisista  tarjosi minulle tuutin ja niinpä istahdin hänenviereensä. Syrjäs-

tä katsoen hän näytt tutulta, lyhyt vaalea tukka ja sinivihreät silmät.

Toinenkin nainen siinä oli, ja yhdessä he  nauroivat jollekin asialle, jota en 

ehtinyt kuulemaan. Minusta he jotain sanoivat. Kuuntelin puhetta kauempana, se kuului 

koskettelevan demokratiaa. Outo aihe tällaiseen kokoukseen, minä ajattelin ja  sanoinkin 

vieressä istuvalle naiselle. Todellista demokratiaa on se,  että saan tehdä mitä haluan ja olla 

yrittämättä hankkia typeriä pisteitä hokemalla jotain  mantraa. Hän istui aivan liki, niin että 

tunsin kuinka tukka kutitti poskea. Huomasin esitelmää pitävän Manun kaulassa kirjavan

solmion, jossa oli isokokoisia kukkia  ja joka oli tiukasti kiinitetty paidan napituksen väliin

 metallipinnalla. Nainen nojasi minuun niin, että alkoi jo  nolottaa. Laskin käteni hänen

lantiolleen ja yritin keksiä  arkisia puheenaiheita.

Raotin taas vähän silmiä ja panin merkille, että seinäkello herkesi äkkiä raksuttamasta ja alkoi

kiivaasti soida. Luulen että se soitti  mollivoittoista nocturnoa. 

Taas minä mäen tätä samaa unta, ajattelin ja käänsin päätä.

Muu seurue oli nyt noussut seisomaan ja lähti kipuamaan  portaita, kohti kaivantoa. Kuuntelin

kuinka joku opasti joukkoa kuvailemalla vapaussodan aikaisia tapahtumia.  Nainen käänsi

päänsä ja näin hänen kasvoillaan häm mentyneen ilmeen.  Vapaussota ? hän kuiskasi. Tunsin hä-

nen äänessään kysymyksen. – Niin,  vapaussota yhtä lailla, koska  vapaudestahan iinä  molemmat

 osapuolet  väittivät sotivansa, minä häntä valistin.

Porrastasanteella istui vanha mies haulikko käsissään. –Mä en tylkkää tästä, kuka on antanu

luvan oikasta mun pihamaani kautta? Hän uteli ja näytti vihaiselta. – Emme me ole ulkomaa-

laisia, joku vastasi hänelle. Eikä Suomessa ole lupa ammuskella kulkijoita vaikka he oikaisevat

tästä, mistä matka lyhenee ainakin kilometrillä. Ei nyt olla Amerikassa. 

Muistin edestakaisin ravaamani kilometrin ja ajattelin, että koko touhu oli ollut aivan turhaa.

Ohitimme vanhuksen joka ei enää puhunut mitään. Rakennukse takaa aukesi laaja kenttä. Siellä

oli joskus ollut kaivantoja, sitä täplittivät päivänkakkaroiden ja horsmien peittämät matalat

kummut. Tänne on haudattu kymmeniä kaatuneita, matkanjohtaja kuului luennoivan. Heidät

ammuttiin  siihen ja kuoppa peitettiin ettei kukaan saisi jälkeen päin tietää  mitä täällä tapahtui.

Nainen painautui yhä tiiviimmin kainalooni ja tunsin kuinka käsi alkoi jo puutua. Erosimme 

muusta  joukosta  syrjään  ja lähdimme astelemaan polkua pitkin kohtim  metsäsaareketta. Hän

kumartui ja poimi maasta sinne  ripoteltuja ruostuneita hylsyjä, keräsi niitä huivillisen sy-

 liinsä. Istuimme hetkeksi turvalliseen pensaikkoon josta  pyrähti parvi varpusia. Siinä istuessaan

nyt rauhallisena minun vieressäni huomasin, että hän näyttikin aivan vieraalta.

– En minä sinua tunne, hän sanoi. Ja miksi yrität johdatella minua tänne, syvemmälle  met- 

sään jonne kukaan ei osaa meitä seurata? Hän näytti nyt vihaiselta.

Katsoin hänen profiiliaan sivulta ja muistelin.- Saatat olla oikeassa, myönsin hänelle ja nostin

käteni  pois hänen  lanteeltaan. En minä oikein itsekään tiedä mistä  tämä johtuu ja mitä

oikeastaan ajattelin.  Mutta nyt  meidän pitäisi taas lähteä. 

- Mihin me olemme menossa, nainen kysyi ja vilkuili etäällä vielä näkyvän muun porukan perään.

 – En tiedä, minä vastasin. Mutta ei  ainakan tuonne, sillä he ovat mebossa aivan väärään 

suuntaan. 

Niin me lähdimme etääntymään muusta seurueesta, ja  mitä kauemmin matka kesti, sitä

tutummaksi hän  alkoi minulle käydä.

                                                                                 

Miete:

Absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta

 

PUUT KEINUVAT

Lyhytproosaa

Robotilla on kylmä katse,. Siitä hehkuu metalli. Se on kiinteä ja tuijottava. Robotin äänikin on metallia. Soitamme sinulle mahdollisimman pian, se lupailee, mutta viivyttelee joskus viikon tai kaksi. Ihan kiusallaan. Hiipii mieleen epäilys, onko se vilpitön vai yrittääkö se matkia ihmistä ja valehdella. Lisäksi vielä robotti on tunteeton. Sillä ei ole kykyä empatiaan. Eikä sillä ole isän-maata. Ei edes äidinkieltä, eikä se osaa hymyillä. Kysymyksiin se vastaa rumalla amerikan englanilla. niin että fiilis ja okei. Tuollainen robotti inhoaa ja halveksii tunteellista kieltä. Itkeä--kään se ei osaa, sillä itku on hävettävää. Itku ilmi antaa ihmisen, joka on unohtanut piiloutua ja näyttää nyt todelliset ihmisen kasvonsa.

Robotti hämmästyy sanattomaksi, jos se sattuu kohtaamaan ihmisen jolla on romanttinen luonne. Tämä kätkee sivisty-mättömyytensä käyttämällä tuota hienoa ranskalaista sanaa genre, jonka merkitys on hänelle vähän epävarma. Sivistymät-tömyyttä on minun mielestäni se, että vaihdetaan oma kieli vieraaksi. Robottia hävettää, jos sen seuraan on lyöttäytynyt ihminen, kirjailija tai muuten vähän tasapainoton yksilö, ja jos tuo ihminen  alkaa silmäillä merkitsevästi ja etsiä änyttäviä ilmaisuja. Hän sopotta hiljaa: katson sinun hauraita kasvojasi kun ilta levittää hiuksensa kadulle, ja vihreä on taivas. Sinä olet sävel minun korvissani, eilinen sade kattojen yli. Olet kuin purjeensa avannut siemen. Askelissasi keinuvat puut, avattu pilvi, ja kesän varjo vierii kattojen yli. 

Voiko enää sekavammin asioita ilmaista? Miten robotti voi askeltaa niin että puut alkavat keinua? Kyllä nyt on niin, että sosiaali puolen tantat saapuvat kilkuttamaan ovikelloa ja vievät runoilija-taiteilijan hoitoon. Paikalle jää vain robotti, jolla on kylmä katse ja metallin hehku silmissä. Ne ovat muovia ja lasia ja robotti lausuu hitaasti artikuloiden: soitamme sinulle mahdollisimman pian.

Ihminen 4ooo vuotta sitten.

NOCTURNO AUTUMNALE

LYHYTPROOSAA

                                                                                                                   

Hietapolkua pitkin kohti lipputankoa

Tuuleen kaaret ohuin, notkein varsin taipuu

Yön sormet rummuttavat ikkunaa

Ajatus yksin, ruudun takaa tanssi kaikuu

lasi haauraat kasvot heijastaa

(Tarmo Yli-Rajala syksyllä 1965)

Yön sormet rummuttavat ikkunaa. Kellon viisari lähentelee jo kahtatoista,

peltikatolta¨¨ kuuluu ääniä. Katson unohdettua maisemaa. Siitä on seitsemän

 kymmentä vuotta. Minä olen tässä , ja pienellä pöydällä ikkunan  edessä on¨

 herätyskeello ja pro exercitio latina

Tuleen kaaret ohuin, notkein varsin taipuu, lasi harmaat kasvot hejastaa. Ruudun

 takana näen vain unohdetun puiston, josta linnut le lehahtivat jo  ete-

lään. Ajatus on yksin, ruudun takaa tanssi kaikuu. Se on tuttu  sävel

 murrosiästä. Lullaby of birdland. Vanha kuusi huojuu entisellä  pai-

kallaan. Jos oikein terästän kuuloa, erotan menneet äänet ja näen

 kuinka isä tähtää lugerilla lasiruutuun liimattua vihollisen kuvaa.

 Hänen kasvoillaan on vielakin rudin polttamat arvet, ne joista hän ei

 koskaan puhunut. Ne ovat Stalinin muistokirjoitus, jonka hän pesee

 lumella kasvoiltaan ja vaikenee.

Kuusen juurella on vieläkin epätasainen paikka. Kaivoin siihen kaksitoistiaana

 kukkapenkin. Istutin kukkia, en muista enää mitä. Ehkä ne olivat  päi -

vänkakkaroita. Näen että isä lakkaa tähtäilemästä ja lähtee ulos.

 Hän kävelee hietapolulla kohti lipputankoa. Mukana on nyytti, jonka hän

 kerii auki tangon juurella ja tähyilee ylös. Siihen on ilmaantunut kaksi

 muutakin miestä, sota-ajan armeijan pukeissa he ovat. Isä avaa nyytin

 ja miesten kanssa he sitovat lipun kiinnikkeisiin. Isä vetää vaijerista ja

 nyt minä näen selvästi. Se on kielekkeinen valtiion lippu, jota me pojat

 sanoimme sotalipuksi. Sen keskellä oli 1500 luvulta leijona ja  Suomen-

 sodan jälkeen peritty suuriruhtinaskunnan vaakuna, mutta ilman

 kruunua. Leijonan jalkojen alla on käyrä sapeli.

Miehet katsovat ylös kohoavaaa lippua. Isä näkee veljenssä ranteen, se

 on ruhjoutunut joskus muodottomaksi. Miltä tuo tuntui, hän kysyy. Se oli

 kuin hevosen potku, veli sanoo. Luoti lävisti juuri kun olimme lähdössä

 hiihtämään.

Minä jäin yksin henkiin joukkueesta, isä sanoi. Kranaatti vei ham-paat ja

 halvaannutti vasemman puolen. Sirpaleita minusta leikottiin viela pari viikkoa sitten.

Kuuntelin heitä nyt seirsemän vuosikymmentä myöhemmin. Vilkai-

sin taas rannekelloa. Sen viisari osoitti vähän yli kahtatoista yöllä.,

eikä heitä enää ole. Se kolmas mies, isän serkku. löytyi rajan takaa

mädäntyneenä, mutta tuotiin takaisin tänne misstä lähti. Hän oli

tummaksi patinoitunut, eikä arkun kantta saanut avata. Hänen nuo-

ruuden kuvansa on alakerraassa, piirongin päällä.

Oikaiseksen kouluaikaiselle vuoteelle ja sammutan kynttilän.Sotilaat ovat 

kadonneet. Katon  onkaloissa hiipii tuuli, ja minä suljen silmät uudelleen. 

Asia: luger, pistooli. Suomen suurirhtinaskunta. Stalinin urut.

    
 

SARGENTIN NAINEN

LYHYTPROOSAA

                                                                            

Kuva:  John S. Sargent: nainen

Filosofian ja latinan opettajalle tähdensin, että jos on todelli-suus, on se vain hetkellinen ja ainutkertainen. Sen kuvaaminen on kuin piirtäisi numeroita veteen ja historia on tästä syysä fiktiota. Arvostan tuota kiehtovan  ahdistavaa olemisen tiedostamista, eksentialismia. Opettaja oli pappi, eikä voinut hyväksyä minun näkemystani. Meidän väliimme oli vuosisatojen aikana kasvanu raja, joka erotti kirkkokunnat toisistaan. Sain englannista keväällä yhden ison virheen takia improbaturin, mutta syksyllä myöhemmin laudaturin. Cogito, ergo sum kävi mielessä.Luin kessällä Life-lehdestä artikkelisarjan sumerilaisesta kult-tuurista. Se kiinnosti enemmän kuin algebran hieroglyfit. Kaikki  kulminoituu nyt myöhrmmin  tietoon, että en ole vieläkään oppinut englantia, enkä ole oppinut elämäänkään.

Eräänä päivänä törmäsin lehden sivuilla Sargentin maalaukseen, joka kuvasi alastonta naista takaapäin. Kuva jostain syystä ilahdutti murrosikäistä   minua ja tuolloin minä sain ahaa-elämyksen. Se joh ti minut kirjallisuuden ja taiteen lavealle tielle. Veistin Sargentin kuvaa mallina tähyillen haapapuusta alastoman piennen veistoksen ,  joka eräänä päivänä herätti kotini olohuonee-seen kerty-neen herraseurueen huomion. Nämä herrat upseerit olivat nautineet isän kaapista iöytyneen spiritus fortis pullon antimia, joilla oli maustettu äidn keittämää ja tarjoilemaa kahvia.

Joskus on niin, että muistelmat on hyvä lopettaa näytelmän katastasikseen. Mutta hyvä, etten halunnut perehtyä tylsiin differentiaaliyhtälöihin, vaan pitäytyä  tiukasti taiteissa. Nyt minulla on tallessa paljon harrastajan maalauk-sia menneiltä vuosilta ja aina tilaisuuden tullen tuikkaan entisiä käsikirjoituksia takkatuleen. Komea liekki niistä nousee ja vähän savuakin, eli voidaan sanoa,että ne ovat tässä elämässä tehtävänsä tehneet.

- ---                                                  (2026) 

                                                                                                                                                      

 Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä            

                                                                                    

.



          

 

AJATUSTEN RIKKARUOHO

LYHYTPROOSAA

                                Yön helma (Pilvipoutaa) akvarelli 2023 T.Yli-Rajala

Lähdin töistä vasta viiden jälkeen. Mieltä painoi vielä riita, jonka jälkeen Maria oli

 pakannut tavarat ja lähtenyt Saksaan. Tyttären luo, tämä kun tarvitsi lapsen

 hoitajaa.Päätä särki. Raikas ilma teki hyvää. Päässä pyöri vielä teksti, jossa

 ennustettiin tulevaisuuden toimistotyötä. Tekoäly ei vaadi älytekoja, ajattelin siinä

 kävellessä. Se sanoo että väistä valoa, sillä sinun varjosi on taakka pimeydelle. Sen

 ydin, se mikä piiloutuu sinuun.

Enemmän kuin valoa, teki mieli väistää nyt pimeyttä. Se vaani mielen pohjalla, sen

 muistilonkerot hipoivat järkeä. Nautin jo etukäteen ajatuksesta, että saisin viettää

 illan yksinäisyydessä. Menisin ajoissa nukkumaan enkä odottelisi puhelimen pirinää.Ä

 Hän kuitenkin soittaa ja ilmoittaa päässeensä perille. Jostakin kuului Chopinin etydi,

 se mitä Maria usein kuunteli. Kun astuin ovea kohti, sammui valoviiru ja eteen

 avautui pimeä keittiö. Haparoin valokatkaisijaa ja löysin sen tutulta paikalta.

 Himmeä valo paljasti aamuisen sekasorron, likaiset astiat ja kuivuneet leivät.

Missä radio on? Se oli aamulla jäänyt auki ja äänteli nyt hiljaa keittiön loukossa, etydi

 oli kadonnut. Marialla oli sairas tapa pitää radiota aina auki, vaikka ei olisi

 aamuvirkkujen nuorten toimittajien valitsemasta musiikista piitannutkaan. Paukutus

 ja raakkuminen olivat hinta, joka piti maksaa uutisista. Olo tuntui ahdistuneelta,¨

 melkein pelokkaalta. Pysähdyin kuuntelemaan taas kaukaa rakennuksen uumenista

 kantautuvaa pianomusiikkia, se kiemurteli kuuloon jostakin naapuriasunnosta.

 Istahdin sohvalle ja muistelin tutun runon sanoja. Köysivyyhti jonka olin ostanut

 rautakaupasta ennen kuin Maria lähti, lojui vielä koskemattomana avoimessa

 komerossa. 

Guter Mond, du geht so stille, In den Abendwolken hin. 

Bist so ruhig, und ich fühle dass ich ohne Ruhe bin.

Kamarin ikkunasta näin kuinka kuu hiipi jo kohti kattoa, mutta minä kyllä tiesin, ettei

 tulevassa ollut mitään, mitä ei saisi odottaa. Sen kaleidoskooppi oli pelottava. (2025)

(Tämä blogi perustuu PienoisromaaniinYön helma, julkaisematon käsikirjoitus )

Tässä minä istun, ajatusten rikkuruoho

kasvaa ja peittää hitaasti maan, ja silmät

On vaikea hengittää, koska

mikään ei muutu, eikä mikään 

estä hukkumastasiihen, mitä ajattelen (T.Yli-Rajala                                                                    

Muista lapsuudesta;'

 Syyskesällä 1943 Rovaniemellä leikimme talojemme välissä olevalla hietakasalla, Taisto ja minä. Olin häntä pari vuotta vanhempi. Taisto nakkasi hiekkaa minun naamalleni ja ninä tietysti riensin heti kantelemaan hänen äidilleeb. Asiasta ei käyty käräjiä, hän pääsi ehdonalaisella. 

Nyt vanhana äijänä luin jostakin, että teatterimies, fil.tri Taisto Bertil Orsmaaa on kuollut 30.12.2025.  Oudoksuttaa, koska olin parin kuukauden aikana silloin tällöin muistellut tuota lapsuuden tapausta, hyvin kauan sitten.