AINA JOSKUS    

                                                                                                    Suopursu    kukkii         

Aina joskus on hyvä lähteä ulos ja sulkea televisio.

 Uutiset masentavat. Kun niitä kuunte-lee, mielen val

 taa epätoivo. Mihin ihminen on kadommut, onko hä-

 nen tilalleen tullut robotti,  jonka  silmissä kiiltää ra-

ha ja typrät ulkomaan matkat, muoti ja tekniikan 

 palvonta.

No, näinhän se on aina ollut.

Kävelen kadulla ja katson lehmuksia. Renard oli oi-

keassa. Puut hyvälevät toisiaan pitkillä oksillaan.Ne

 haluavat kertoa, että kaikki ovat läsnä. Ne ovat kuin

sokeat ,jotka tunnusetelevat ympäristöään koska

 päristöäään eivät uoraanmuita näe.

Osaan jo katsella ohikulkevia pilviä, osaan myös seis-

tä paikallani ja osaan melkein vaieta.

Joku on tulossa vastaan. Kävelee suoraan pahki, ja

näyttäätutulta.Tiedän, että hän kuoli jo kolme kym-

entä vuotta sitten.Väistää ei tarvitse,koska hän aste-

lee minun  lävitseni  enkä tunne  mitään Onko  hän

menossa siihen opiskeluaikojen boksiin,jossa kippa-

simme olutta? Meiltä molemmilta  oli mennyt  tentti

pieleen ja hän kertoi minulle kokemuksistaan

 asuntolassa. Nyt  meillä ei ollut mitään puhuttavaa.

 Ei tarvinnut edes pysähtyä tervehtimään.

Kuulin hänen jälkeensä jättämän saksofonisoolon.

 Sävel oli Glen Millerin I know Why.Ääni etääntyi ja

käännyin katsomaan taakse. Alkoi ripotella vettä,

 nostin kaulusta pystyyn ja  aloin viheltää samaa

 säveltä.

 Vuosia sitten olin taitava viheltäjä, soitin sitä tenori

saksofonilla. Nyt se tuntui vaikealta.Ajattelin taas

 kerran, että minä elän  sateen ropinassa, vanhoissa valo-

kuvissa, tuulesssa ja  entisaikojen papereissa, yhä harvem-

min ajatuksissa .Mutta minä elän teisssä, jotka minua

vihaavat ja rakastavat.

Palasin kotiin ja huomasin että muut olivat lähteneet. Vee-

ra töihin, lapset kouluun. Päivän lehti lojui pöydällä avoi-

mema Veeran jäljiltä. Silmiin osui kuolinilmoitus. Hän,

 jota muiistelin kävelyllä, oli  kuollut viikko sitten. Ei siitä 

 ollut kolme kymmentä  vuotta niin kuin luulin. Muistoti-

laisuus ol tänään. 

Asia: Glen Miller.

SHIVA  JA  PIANON SOITTAJA

. Symbolismia ja epäriimillisiä runoja

                                                                                       LYHYTPROOSAA                                                                                              

                                        

Roihu. AKvarelli, Kerttu Maria  2020

Olen melkein yhdeksänkymppinen ja nähnyt taas unta. 

Herään ja näen  että naisella on pitkät tummat hiukset.

 Hän huohotaa  tanssin jälkihuumassa ja kumartuu

 oikomaan lyhytta helmaa. Orkesteri palaa tauolta ja

 soittajan luiset  sormet alkavat tanssia pianon hampailla

. Nainen nousee  ja lähtee taas pois, nuottiavaimien lomitse

 soljuvat  vihreät kuukivet. Shiva hymyilee minulle. jolle

 on sanottu, ettei ole sopivvaa kun vanha äijä näkee unia.

Minä näen, haluan nähdä ja ajatella vapaasti.

Shiva tanssii  niityllä kukkia sirottellen ja nostaa helmaa,

 minä tunnen  Botticellin hengityksen poskellani ja muis-

 tan kaikki unohdetut hetket .Soittajan kädet liikkuvat

 kuin baletnitanssijalla, käsi heiluu tahdin, jalka polkee

parkettia. Joku kuiskii hyvin arkisia asioita vaatteista, rin-

noista ja korvarenkaista.Kuuluu  etäisiä ajatuksia ja kuis-

kailuja, myös huokailua. Improvisoinnin soinnuista pia-

no kutoo vihreän hunnun, sonetille ketjutetut sanat.

En enää näe, mutta luulen, että se on Baudelairen kevätöi-

inen uni. Se kieppuu tuuless vähän. ja minä raotan toista-

miseen silmiä.

,

Hän pysähtyy hetkeksi keskelle lattiaa ja katsoo minua

 pilkallisesti. Minä olen liian vanha. Pianon ääneltä ei ku--

kaan voi kuulla kuiskutuksia. 

Autiolla maalla Salvador suitsittaa palavaa kirahvia, forte

 forttissimo. Minä keskityn tähän hetkeen, muistan kehoi-

 tuksen carpe diem.

Tässä minä istun, ja ajatukset kuin ruoho

kasvavat hitaasti

peittävät maan ja silmät

kunnes on vaikea hengittää,

eikä mitään enää puutu pelosta

että hukun johonkin mitä en tunne

 Mikä on soittajan soitellessa kun virittäjä on kadonnut

jäljettömiin, Shiva sanoo ja hymyilee.

Se hymy  pelottaa minua. Ruoho alkaa  kasvaa korvista ja

silmistä.Hän nyt katoaa ja minä jään taas yksin.

 (1967, 2026 )

ASIA: Baudelaire. 

Kehotus vai kehoitus. Diftongi on kauniimpi.

Tuohukset, valoa pimeyteen

¨

 PASSACAGLIA 

                        Tuttavan kertomaa      Akvarelli 1992 T.Y-R.                                                                                         

                                                    

  Tulevaisuus on tässä ja nyt,                                                                                                                                        

me olemme kadonneet menneisyyteen

(T.Yli-Rajala)

Meillä oli sanaharkkaa syrjähypyistä. Niillä ei ole mekitys-

tä, minä sanoin. Elämä on kuin Händelin Passacaglia. Me-

lodia toistuu loputtomiin, mutta harhaa ja loputonta se ei

ole.Yritin sitä hänelle vakuuttaa, mutta  hän ei uskonut ja

lähti niskoja nakellen pois. Mies on  kuin syksyn lehti tuu-

lessa, hän kieppuu ja päätyy milloin mihinkin. Alkuperäi-

en rakkaus on puu, jonka juurelle hän asettuu.Naisen lai-

 ta on samoin. Sen puun juuret yltävät syväle,,ei se tuulista

 kaadu. Ajattelin, että harmaus edeltää valon syntyä, tasainen 

 hämärä on kuin muisto, tai pelon varjo.

Lähdin ulos. Mielessä myllersi masennus.

Olin yrittänyt hänelle uskotella ja perustella omia käsityk-

siäni, Harpoin kiukkuisesti ulos. Viheltelin tuttua säveltä

Cherbourgin sateenvarjot.Tuuli kulkee,kasvojani viilentää,

ja ajattelin, että naisella on peritty taipumus rakemtaa

 tur-

vaa itselleen. Hän on vakaampi ihmis suhteissaan. Hänen

on vaikea hyväksyä äkillisiä muutoksia, ja hetken heilah-

duksia.

Mies voi ihastua ja hullaantua helpommin, silti se ei riko välttämättä kestävää sudetta, jota sanotaan rakkaudeksi. Kaikki muu on tilapäistä ja siitä on helpompi irtautua. Alkuperäinen rakkaus näkyy katseen pohjalla.

Syrjähyppy on luonnollinen, mutta akuutti tila Se voi kes-tää lyhyen hetken, mutta voi elää alitajunnassa vuosiakin. Kahden ihmisen välillä on outo vetovoima, jota ei voi jär-jellä selittää. Se pysyy taustalla mutta ei horjuta pysyvää, vahvempaa tunnetta..

Näin minä ajattelin.

Syksy tuoksui lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta. Pilvi viipyi 

silmissä,  ja muistin kuinka katsoin vielä aamulla omaa varjoa

paperilla .mustia kirjaimia, ja tiesin, että sinä olit kulkenut

 tästä yksin ohi eilen

Nyt  oli vain tyhjä katu, hiljaisuus. Varpusella oljenkorsi

Kuulin kuinka maa huokaa, on raskas.

Tuuli kulkee kasvojani viilentäen, sumu häilyy kasvoillani, tun-

nen sen.Aalto rantaan heittää kuohun valkoisen, silloin rakkahin

muistan vain sinut.

Tunnin kävelyn jälkeen palasin tyhjään kotiin. Katselin  hänen

jälkeensä jättämää roinaa. Puseroita, meikkejä, halpoja koruja.

Avasin tabletin ja aloin kuunnella. Tuuli kulkee, kasvojni

 viilentää. 

Näitä kertoessaan tuttavani näytti surkealta.

Kaivoin kätköstä hänen edellisen työpalaverinsa muiston.

Valokuvassa hän istui kaulaillen vieraan miehen kanssa. Kuvan

taakse oli kirjoitettu lyijykynällä. Aalto rantaan heittää huohun

 valkoisen. Silloin rakkahin muistan vain sinut.

Halusin jättää kuvan hänen pöydälleen, odottamaan vaimon pa-

luuta kotiin

ASIA: PASSACAGLIA. 

MINÄ MUODON KÄYTTÄMINEN  ANTAA  LUKIJALLE HARHAKUVAN, ETTÄ  KY-

SYMYS ON KIRJOITTAJAN OMASTA ELÄMÄSTÄ.  KIRJOITAN SIITÄ MITÄ OLEN

KUULLUT JA NÄHNYT. 0LEN SITÄ MIELTÄ ETTÄ KOKO ELÄMÄ ON VAIN FIK-

TIOTA.

Avioliitto on pyhä sakramentti, se ei le fiktiota.. Se kestää kaiken, ihminen on heikko ja horjuva.

( 2026)

 

KUU HIIPII   proosaa ja runoa

                                                      

Olen elänyt 89 vuotta. Aika on pysähtynyt ja tutut kadonneet. He

 jotka osasivat  kirjoittaa ja lukea, ovat unohtuneet  pelikentille

 ja katsomoihin. Kaupan  sokkeloihin ja festivaaleihin. He luke-

 l kevat vain romaaneja joissa on satoja sivuja, mutta ei sisältöä.

 Eivät he ymmärrä lyhyttä proosaa.

He lukevat elämäkertoja jotka eivät kerro  elämästä mitään.  

Narsistit näkevät peilistä oman kuvansa, jolla on solmu-

ke kaulassa ja hiukset jakauksella. He eivät näe  sitä

mikä jää oman kuvan taa.

Pilvilinnat katoavat yön myötä,vaan rakkaus ei  ka-

toa. Niin minä luulin silloin. Lyhytproosa ei tarvitse 

juonta eikä loppusointuja. Se vain on, sen voi lukea

 silmiä räpyttämättä.

Minä en näe peilistä enää mitään, ehkä en ole edes olemassa. Murrosiässä näin kaukoputkella Jupiterin neljä suurinta kuuta ja Venuksen sirpin. Yö oli pimeä.

Kuu hiipii katolla ja minä tiedän nyt

ettei tulevassa ole mitään mitä voisi odottaa,

sen kaledoskooppi pelottaa 

ja heittää varjon eteen

Tulevaisuus on tässä ja nyt,

me olemme kadonneet menneisyyteen

Minä olen vain halkaistu hymy, sanojen kuoret

Olen olemassa, olen eksistenssi ilman oikeaa ja vasenta,

 jäljellä ovat vain muisot ja olemisen pelko, joita tuuli riepottaa.

Tiedän että on taas syksy.

08.10.2026

Asia:Taitaa olla aika hidastaa. Ikävää on turhia jaaritella, paras mennä nukkumaan ja haukotella.

-

 

 

KUTITTELU nykymoraalin valossa.

Essee.

Patric Urpiainen. Dosetti.

                                       

Suomenhevoinen kivikaudella.                                    

On tunnettu tosiasia että kutitteluun suhtaudutaan joissa- kin kulttuureissa kielteisesti. Itse käytin nuorempana ku-tittelua sosiaalisen interaaktion aikaan saamiseksi. Tulos oli joskus yllättävä, sillä viatonkin kutittelu tulkittiin u-sein väärin, ja siitä sai äkkiä korvatillikan. Väline oli joko käsilaukku tai nyrkki. Joskus se oli potkaisu hyvin arkaan paikkaan.Siitä minulla on henkilökohtaisesti sangen ikä-viä muistoja.

Hyvin oireellista on, että kutitteluun puuttuu myös poliisi. Huumorin taju on kadonnut yhteiskunnasta. Sitä on vain poliitikoilla ennen vaaleja. Poliisilla sitä ei ole koskaan ol-lut, vain tiukka ilme ja ahdistunut mieli.

Kutittelu on toki eri asia kuin kutittaminen. Kutiavaa koh-taa yleensä raaputetaan tai raavitaan. Kutinaa voi käyttää

kun puhutaan halusta puuttua johonkin asiaan. Sanotaan

 että minulla on sellainen kutina että rakastan vähän  kuti- tella nyt kun kukaan ei ole näkemässä.Pitkälle kansainvä älistynyt suomalainen käyttää mielellään amerikan mallia ja saoo että rakas-stan tehdä sitä tai tätä. Siis niin, että ra-kastan kutitella ihan vain ohi mennen.Kysymys on siis pin- nallisuudesta, ei syvästä rakkaudesta.

Jos rouvalla on akuutti kutina naistentansseihin,voidaan vaivaan käyttää pihkasalvaa. Rakkaushuoliin suosittelen sokeripalaa kolmella kamferitipalla. Kotiaresti auttaa myös rauhoittamaan tämän laatuisen kutinan.

Maahanmuutosta on tullut joillekin kansallismielisille ongelma. On selvää, etä tulokkan on osatteva maan kieltä. On opittava, että kun sanan loppuun liitetään ii ään-ne, niin siitä tulee heti suomea. Ei hotell van hotelli. Ei Mulk-kvist, vaan mulkvisti. Lauseen loppua ei saa mumista epä-selväst. ja potentiaalin taivutus on hallittava. Kutittaa tai-puu potentiaalissa personan mukaan: kutittanen, kutit-tanet, kutittanee. Ja niin edelleen. Harjoittelu tekee hyvää myös pääkaupunkilaisuudesta hullantuneelle nuorisulle, joka puhuu vain fingelskaa. Bändikama stressaa roudareita rundilla.

Huomion arvoinen epäkohta liittyy haastateluihin. Ny-kyään on tarjolla vain puhevikaisia. Epäselvää muminaa ja tolkutonta kiirettä, niin että edes tekstitys ei auta.

poliitikoille ja urheilulle on pakko säästää aikaa. Ilman politiikkaa ja kilpaurheilua Suomi vajoaa paarialuok kaan.

Olen tutkinut kutittelua yhteiskunnallisena ilmiönä ja päätynyt loppuratkaisuun. Se on ehdotus, eikä siis vielä lainvoimainen

Niin että kutittelun vastustajat pannahan menemähän resiinalla Vladdivostokiin. Hymy hyytyy pakkasessa.

Asia:  Huomionarvoinen on asia, joka huomataan, mutta jonka arvoa ei osata mitata.

 SINÄ UNESSA,

MINÄ HEREILLÄ.                                        LYHYTPROOSAA

                                    

Kalliopen tytär.Akvarelli 1976 T.Yli-Rajala




Modigliani mittaa sinua siveltimen kärjellä. Luulen että tämä on

unta ja kuulen kuinka jossakin soi Chopinin nocturno. En muis-

ta sen nimeä koska nukun ja ajattelen,että hän elää vielä sävelten

pilvessä joka minua seuraa

Jossakin soi, ja kuuntelen pimeyttä. Se on täynnä askelia, ja tie-

dän että joku on seurannut minu, ja katsoo harittavin silmin.

Mikään ei ole jäänyt huomaamatta, koska yö nostaa varjot . Ne

putoavat äärikehään ja näen kasvot kaukaa menneisyydessä.

Ruoho kasvaa korvista ja silmistä. Etäinen ääni kertoo asioita,

joita ei enää ole.



Teekannu aamusella on pöydän päällä, höyry nousee röyhtäi-

syinä ilmaan. jota on pakko nyt hengittää. Kukapa uskoisi syk-

syyn heti ensi silmäisyllä?



Se ääni kuiskaa vasempaan korvaan:



Älä pelkää, minä olen tässä ja katson sinua samoilla silmillä

kuin silloin ennen, se kuiskii , ja nyt kun nousen ylös, muisan

vanhan iskelmän sanat. Hetkisen vain sinun kerallasi kuljn, het

ken katsoin silmiis sinisiin.Noihin sanoihin kätkeytyy syvälline

nen totuus elämästä, ja koska se on totuu,s on sitä vaikea hyvå-

ksyä.




Elämä on kuin lapsen uni, se on lyhyt eikä siitä selviä 

parkumatta.

Kaikki vaikeudet johtuvat unesta, minä ajattelen. Se on olotila,

jossa ei ole aikaa eikä edes paikkaa jossa mev oisimme taas tava-

ta. Ei siinä ole eilistä rikä tätä päivää, ei vihaa eikä rakkautta.

Sinä et ole enää olemassa, koska olet vain aamun auteressa leiju-

va muisto. Minä en voi enää koskettaa sinua ettkä sinä minua.



Nousen siis jalkeille ja kampaan harvat hiukset. Vilkaisen peiliin

ja näem sieltä oudot kasvot. En halua hymyillä koska alaleuastta

puuttuu kaksi hammasta ja näky masentaa. Peilin kanssa ei voi

vaihtaa kuulumisia, koska se on introvertti Jungin määritelmän

mukaan. Se vaikenee ja vihaa minua, joka olen viaton.


Ja taas muistan entisen sinut. Ehkä meidän on aika tavata tä-

nään ja halata vähän. Unohtaa olemassaolon epävarmuus ja

lähteä pitkästä aikaa kävelemään puistokatua pitkin sinne

mistä me molemmat olemme lähtöisin. Sinä unessa, minä

hereillä.

(1966, 2026)

Asia: Sigmund Freud: Unien tukinta

 .

KENEN  UNTA MINÄ OLEN

           KEVÄT LAMMELLA         kERTTU M ARIA   2025                                      

 Näin unta matkasta nuoruuteen. Tämän matkan sijaan olisi pitänyt ottaa lomaa ja varautua muutoksiin joita lehden ho-roskooppi aina lupaa. Mitä se lupasi viisi vuosikymmentä sitten? Olin viettänyt alkukesän  Helsingissä ja sen liepeillä. Raa-hasin matkoilla tenorisaksofonia ja runokirjoja, Fowlesin Jumalten naamiot romaania, Galsworthyn pienois-romaania Omena-puu. Ne olivat tehneet vaikutuksen. Olin uusromantiikan ja maa-gisen realismin maailmoihin eksynyt, ihastelin Aila Meriluodon runoja. Yläkerran avoimen ikkunan takana kukki omenapuu jonka tuoksu lumosi minut niin, etten tiennyt näinkö unta, vai olinko vasta heräämässä ikuisuuteen yhdeksäntoistiaana, liian jo vanhana. 

Herääminen kesti vuosikymmeniä, se oli hidas ja sillä oli arkiset kasvot. Opin tietämään, että Jumalten naamiot ovat totta ja että ne estävät meitä näkemästä arjen. Minulle kävi niin kuin Gals-worthyn kuvaaman tarinan päähenkilölle. Lähdin nuoruudesta kauas pois ja unohdin kevään, kauan sitten. Omenapuu oli sahat-tu juuresta poikki ja näytti kuin koko talo ympäristöineen olisi unta, omenapuu ja sen kukkien tuoksu. Saksofonilla opin soitta-maan vain nostalgiaa. Earl Bosticin soittaman Memories of you ja Goodmanin Iknow why. Vai Millerinkö se oli?  

Kun sitten jo vanhana löysin hänet, oli nimi jo vaihtunut ja ikku-na suljettu kauan sitten. Talo oli vaihtanut paikkaa. Rautaportti jonka takaa hän oli lähtenyt astelmaan minua kohti, oli ruostu-nut ja pensasaita rehevöitynyt hoitamattomana.

 Törmäsin häneen kaupungin kadulla nyt, hyvin kauan myöhem-min. Hän ei tuntenut minua, vasta vähitellen jotakin palautui  mieleen. Kun kerroin hänelle yksityiskohtia menneisyydestä, hän hämmästeli että minulla on norsun muisti. Ja niin minä ymmä-rsin, että hän ei muistanut mitään ja oli vähän hämmentynyt. Hän teki työtä jollekin suurelle firmalle ja valitti uupumusta. Lapsia oli kaksi, molemmat jo kotoa lähteneet. Mies oli kuollut kaksi vuotta sitten. Vielä kun hän pari vuotta jaksaisi, niin pää-sisi eläkkeelle. Kevään muistaminen ja omenapuu saivat hänen kasvoilleen välinpitämättömän, vähän säikähtäneen ilmeen. Kun puhuttiin ajan kulumisesta, hän ilmoitti seuraavansa kauniita ja rohkeita televisiosta. 

Jatkoin matkaa eri suuntaan ja mietin miltä tuntuu kun kukaan ei muista mennyttä eikä edes tätä hetkeä, joka on tässä ja nyt. O-len haudannut kaikki muistot ja vietän aikaa niin kuin muutkin, mutta en halua unohtaa sitä minkä olen haudannut. On itsekes-keistä luulla, että joku toinen muistaa samat asiat ja tapahtumat, vaikka elämä on erottanut meidät.

Jäljelle jää vain yksi kysymys. Kenen unta minä olen?

ASIASANA; MAAGINEN REALISMI