KELLON TIKITYSTÄ

                                                 Kuva: Ruska  sekavärityö 2018 T.Yli-Rajala

Olen tuijottanut kelloa jo tovin. Sen viisarit kiehtovat minua, koska ne osoittavat ajankulua taaksepäin. Jossakin taustalla Erika laulaa  Keltaisen koiran bluesia. Hänellä on lyhyt mekko jossa on mustia pallokuvioita. Minun sylissäni on valokuvakansio, jonka sisältö vaatii järjestystä. Kansion rakosesta tipahtaa kuva, joka asettuu nojaamaan sen tuolin jalkaan jolla minä istun. Se on nuoruuden rakkauden kuva, hän nojaa siinä valkoista koivunrunkoa vasten ja hymyilee etäisesti. Hän lauloi jossain bändissä ruotsiksi. 

Nostan kuvan. I get blues, Erika kiekaisee ja hänen oikealla puolellaan joku muusikko raapii vanhaa pyykkilautaa plektralla. Mikä on, että minä näitä molempia jaksan ja haluan kuunnella, Erikaa ja Katia Buniatishvilia, jonka sormet juoksevat pianon koskettimilla. Joku valisti minua hyvällä musiikkimaullaan ja vakuutti, että hevirokki on parasta. Sen rinnalla kaikki muu on lällärikamaa. Mitäpä minä siihen sanoisin, kuunnelkoon mitä tahtoo, mutta minua on turha pakottaa äänisaasteeseen. En pysty kuuntelemaan ja katson mieluummin Katian sivukuvaa. Hän puhuu vanhaa kieltä jota minä en ymmärrä, mutta tuon kaksisataa vuotta vanhan sävelen minä tunnen, sen nuotit kohosivat Schubertin pään ylle kuin usvapilvi. 

Etsin albumista paikan josta kuva oli irronnut ja liimaan sen nyt paikalleen. Käy mielessä, että minä olen kuin tuo kuva, irtoan joskus paikaltani ja joku ulkopuolinen liimaa minut takaisin. Tuota ulkopuolista en tunne, en ole varma siitä mikä hänen nimensä on. Hänestä on kerrottu paljon tarinoita. Nyt näen hyväntahtoisen naurun hänen kasvoillaan. Anna kuvien putoilla, hän kuiskaa. Minä korjaan järjestyksen. Ja sanon sinulle vielä, että opi minulta, minä olen hiljainen ja nöyrä. Kannan sinut tyhjien sivujen yli sinne missä ei albumeita tarvita. 

 Olen istunut jo liian kauan, toimettomuus alkaa häiritä mielenrauhaa. Erika on vaiennut. Kokoan kaikki vanhat valokuvat pussiin ja aion viedä ne nyt roskalavalle. Mitä minä niillä enää tekisin. 

Schubert: Ständchen. Erika Lewis. Katia Buniatishvili.

 SIVURAITEILLA

                                       Miete: Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita 

Soitin vanhalle tuttavalle ja kysyin mitä hän ajatteli siitä  käsikirjoituksesta jonka hänelle lähetin. Hän oli sitä itse pyytänyt. Oli lukenut jonkin vuosia sitten julkaistun  novellin lehdestä ja ilmoitti olevansa kiinnostunut. Panin postiin suurenmoisen teokseni "Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille". Siitä oli tehty oikein kovakantinen teos, niin että arvelin sen täyttävän hänen kirjalle asettamansa perusvaatimuksen. Kovat kannet ja tarpeeksi paljon sivuja.

Vastaus sai minut äimistymään. Aavistuksen verran kiukkuisesti hän ilmoitti, että lukeminen jäi kesken koska hän ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Miksi sinä et kirjoita niin kuin asiat on, vaan keksit kaikenlaisia ajatuskiemuroita jotka sekoittavat lukijan pään. 

Ymmärrä nyt hyvä mies, minä ajattelin, että sekoittaminen on se idea johon kirjoittaja pyrkii. Eivät silkkaa ajanvietettä lukevat osaa tai halua ajatella, heidät on eksytettävä sivuraiteille. Niin teki Dostojevski ja moni muu, mutta niin taitavasti ettei lukija sitä huomannut heti. Sekoilu panee ajattelemaan. Ero on siinä, että tässä minun tapauksessani kirjoittaja sekoilee, eikä lukija.

Puhuttiin siinä muista kuulumisista ja minä jätin hänet kiukutte-lemaan tylsän kirjan kanssa. Ehkä hän vaihtoi Tex Willeriin. Itse kaivoin esiin oman kohteeni, joka kiukutti. Se oli tämä Italo Calvinon nobel romaani "Jos talviyönä matkamies". Olin tihrustellut sitä huonossa valossa useita päiviä ja edistynyt kolmekymmentä sivua. Glaugooma on vienyt näkökyvyn niin, että vain 25 prosenttia on jäljellä. Pää oli jo sekaisin kuin edellä mainitun tuttavani seinä-kello. Kyllä Kafkakin osasi outoja kirjoitella, mutta jostain syystä niitä oli helpompi lukea. Epäilenkin, että Kafka on hulvaton humoristi. Hänen suupielensä varmasti nyki huvittuneena, kun hän katseli kustannustoimittajan tärkeilevää kulmien kurtistelua. Mutta eihän kulkukoirasta voi kasvattaa kommunistia, tämä oli sanonut. 

Hän erehtyi kirjailijasta. Koiran kasvattaja taisi olla Bulgakov eikä Kafka.

Onhan noita outoja kirjoja muitakin, ehkä suosittelen niittä tuttavalle. Ei siksi, että haluaisin asettaa omat hengentuotteeni niiden rinnalle, vaan siksi, että hän huomaisi, että riippumaton ehdokas kilpaa aina sen ehdokkaan kanssa jota on riiputettu.  Jos et vaivaudu ajattelemaan, joku muu ajattelee puolestasi.  

Voi olla, että suosittelen hänelle nyt Bulgakovin teosta "Saatana saapuu Moskovaan". Vai oliko se imperfekti, niin että saapui. Taas kerran. (2023)

Italo Calvino. Franz Kafka. Mihail Bulgakov.

 

VALINTOJEN TORILLA

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

                                                    Kuva: Kesällä 2022, Arja Yli-Rajala

Joku puolituttu oli lukenut lehdessä julkaistun novellini ja tuli puhuttelemaan minua. Hän selasi lehteä epäuskoisen näköisenä ja sanoi: et sinä tätä ole kirjoittanut. En kysynyt ketä hän epäili kirjoittajaksi.

Enkä sitäkään kysynyt, miksi hän epäili minun kykyjäni. Enkö minä ollut tarpeeksi kovaääninenn kokouksissa, enkö tuonut tarpeeksi itseäni näkyville ja näyttänyt vakuuttavalta. Kun hän lopuksi vaikutti hyväksyvän ajatuksen, että minä olin  syylli-nen, hän kohdisti uteliaat silmänsä minuun ja kysyi: paljonko ne maksavat tuom-moisesta? 150 markkaa? Minä saan enemmän kun käyn kahvilla kokouksessa jossa päätetään kulttuurin määrärahoista. Elettiin vielä markka-aikaa.

On ihmisiä joille on ylivoimaista uskoa, että joku tekee työtä lähes ilmaiseksi. Nuo ihmiset eivät pidäkään kirjoittamista työnä, se on vain harrastus tai ajanvietettä. Henkistä  hyötyliikuntaa, että ajatukset pysyvät kirkkaina tärkeistä asioista päätet-täessä. Alusta pitäen he suuntaavat mielenkiintonsa sinne missä näkevät rahan ja vallan viihtyvän. Heistä tulee yhteiskunnan tukipylväitä, jotka ajavat häikäilemättä omaa asiaansa ja omia etujaan muista piittaamatta. He opettavat omat lapsensakin näkemään elmää silmälappujen takaa niin, että nämä valitsevat koulunsa ja ammat-tinsa siltä pohjalta, että tulevaisuus toisi mukanaan auvoisen elämän, huippupalkan ja loisteliaan järvenranta-asunnon.

Elämä tuo eteen jatkuvasti tilanteita joissa on pakko tehdä valintoja. Jokainen valinta löytyy joskus edestä, hyvä ja huono. Tulosten arviointi etukäteen on vaikeaa, on pakko puurtaa vain eteenpäin ja luottaa hokemaan, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Tätähän meille television filmit opettavat. Siitä huolimatta asiat voivat mennä aina vain huonompaan suuntaan ja koko elämä voi päättyä traagisesti. Itsekeskeinen ihmi-nen on lopulta aivan yksin, empatiaa ja myötätuntoa on vaikea saada osakseen.

Vaikka oma ego on tärkeintä, kautta aikojen on haettu turvaa myös itsen ulkopuolelta. Puu- ja kivijumalilta, näkymättömiltä jumalilta, jotka ovat hyvin ihmisen kaltaisia. Ei marksismin materialismi, eivät lännen skeptikot ole kyenneet tarjoamaan turvaa isekkyydeltä. Älä vie vihaasi yön yli, anna toiselle se minkä itse haluat. Tämä vaihto-ehto saa osakseen ylimielisen hymyn, se on liian vanha ollakseen totta.

Mutta kerro sinä lukijoille erilaisista valinnoista joita itse koet ja joita muiden näet tekevän. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat lääke, joka tehoaa hulluun maailmaan. 

Humanisti kirjailija viettää  yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa.

 

                    LUOVUUDESTA        

                

Juoni on kirjailijan valhe

Olen pitkän elämäni aikana osallistunut moniin kehittäviin projekteihin. Kirjoittamisen opettaminen on yksi niistä. Kiitolliset harrastajakirjoittajat ovat parveilleen minun ympärilläni kysymässä neuvoa ongelmiin. Mihin pannaan pilkku lauseessa. Onko oikein taivuttaa nimi Urpo urvolle tai Arpa arpalle. Kaikki tyyni vai tyynni. Neuvon heitä ottamaan ruokalusikallisen konjakkia, se auttaa ainakin hikkaan. Nikotuksen myötä kaikki muut vaivat katoavat.

Ennen vanhaan kritiikkiä ei tarvinnut kauan odotella. Nykyään tulee vain hiljaisuus.

Runokielestä on hyvä muistaa, että on olemassa alku- ja loppusointuja. Kalevalassa käytettiin enimmäkseen alkusointua. Vakaa vanha Väinämöinen heitti laulellen vesiä., ja siihen malliin. Loppusointuja käyttivät ulkomaalaiset, jotka keksivät kieliopin. Paljon riippuu siitä mihin rakoon tavun sijoittaa, onko se etu- vai takavokaalien kanssa, vähän niin kuin ihmiset, jotka seurustelevat paritellen. Takavokaaleista kammottavin on ruma ää-äänne, jota runojen sanoittajat eivät osaa vältellä. He sijoittavat puheeseen konsonanttien ja jopa geminaattojen mukaan pitkiä ja onnettoman rumia vokaaleja. Hyvät ihmiset! Kavahtakaa sanomasta tai kirjoittamasta esimerkiksi näin: lämpimammällä säällä Rääkkylässä, tai yskiskellen vääjäämättä Yyterissä. Asioista hyvin perillä oleva harrasta-jakirjoittaja välttää myös puhumasta ryppäistä. Jo kansakoulussa opetettiin, että sana ”ryväs” taipuu ”rypäitä”. Ryppäitä lausuttuna kuulostaa kuin yrittäisi puhua kuuma peruna suussa ja sana luo ikäviä mielijohteita lukijan tajuntaan. Ainakin minulle se aiheuttaa ripulin.

Kirjoitat taas uuden tarinan, jonka joku lukee silmiä räpytellen.

Teillä on mukana käsikirjoituksia, joita haluatte saattaa jonkun kustantajan näkösälle. Hyvin todennäköisesti siellä joku krapulainen kustannustoimittaja heittää käsikirjoituksenne roska-koriin ja sanoo, että minä en koskaan lue aanelosta pidempiä tekstejä. Toinen vaihtoehto on, että kässäri katoaa salaperäisesti maailman avaruuteen, eikä sitä kukaan ole edes nähnyt. Kysykää googlelta, se on jenkki, joka tietää kaiken.

Epätietoisille kerron, ettei romaanin lopettaminen poikkea elämän päättymisestä. Ehkä on paras olla hetki hiljaa, käännellä päätä ja kuunnella. Tehdä niin kuin Daniil Harms, joka ratkaisi ongelman sanoilla ”sen pituinen se” tai ”ja siihen koko tarina oikeastaan loppuu-kin”. Vaan älä sinä Taneli Harmista piittaa, hän joutui mielipiteittensä takia hankaluuk-siin. Ota opiksesi äläkä rupea viisastelemaan. Älä rustaa aforismeja, koska ne ovat luku-taidottomille ja vähä-älyisille vaikeaselkoisia ja tylsiä. Kirjoita vain pöytälaatikkoon, sillä pienikin vihje siihen, että sinulla on omia mielipiteitä ja ajatuksia, saa ulko-ovellesi yöllä vapaamielisen koirapartion ja päädyt poliisilaitokselle kuulusteluihin. Sinua syytetään kansanryhmien loukkaamisesta ja disinformaatiosta. On kova paikka, kun runo vaihdetaan lakipykäliin. On myös  syytä tietää mitä sanoo, ja tietää sekin, mitä ei saa sanoa.  Kaikki kustantajat sen ymmärtävät. 

Mitä lyriikkaan tulee, se on ilman loppusointuja kaikille avoin meemi. Tajunnan virrasta vain sanoja jonoon ja otsa rypyssä. Kaikki kustantajat senkin ymmärtävät. Elämän genre on tietoisuus vapaudesta. (2023) 

Miete: Ajatuksia ei saa sensuroida. Ne pitää unohtaa.

 

RAUTAKAUPASSA

 KUVA: ASIAKAS ON AINA OIKEASSA.

Olin eilen täyttänyt 85 vuotta ja kohtalaisen iloinen. Lähdin rautakauppaan sillä olin päättänyt ostaa vasaran ja nauloja. Miksi halusin niitä ostaa, en oikein tiedä, tai en ainakaan muista. Mietin asiaa siinä kävellessä ja kaukaa jo näin Torsti Tukkosen, joka maleksi vastaani. Hän täytti viime kuussa 83.

Livahdin lähistöllä olevan muuntajan taakse vettä heittämään, mutta turhaan. Tarkkasilmäiseltä Torstilta ei jäänyt huomaamatta, että pakoilin häntä. Mies hiipi muuntajan taakse ja tarkkaili hetken aikaa minun suoritustani. - Mistä johtuu, että sinä piiloudut aina johonkin kun minut näet, hän uteli.- En minä piiloudu, puolustauduin syytökseltä. Näethän, että minulle tulee aina tämä sama tarve kun me kohtaamme tiellä. Ja aina on tämä tihkusade.- Mutta mistä se johtuu, Torsti kysyi. Enhän minä vaarallinen ole, niin että en oikein nyt ymmärrä. Eivät pilvet minun perässäni ui. 

Pohdin tovin aikaa hänen näkökulmaansa.- Minä luulen, että se johtuu sinun eukostasi, sanoin. Etkö ole huomannut, että hän on seudun pahin juoruakka. Torsti kivettyi niille sijoilleen. - Ei pidä paikkaansa, hän puolusti rumaa vaimoaan jolla oli lonksuvat tekohampaat. - Sinä itse olet syypää. Miksi luuhaat tuolla rautakaupassa, vaikka se kassanainen sopisi ikänsä puolesta tyttäreksi. 

Vedin sepaluksen vetoketjun kiinni ja muistelin vanhoja aikoja, jolloin näissäkin oli vielä napitus. Torsti näytti närkästyneeltä. Kaikkeen ne keskittävät huomionsa, minä ajattelin. Kateus, vahingonilo , häijy juoruilu. Syytetään minua vaikka vika on joko kassaneidissä tai minä itse olen viaton. Tosi ystävä erottuu aina takaani, hän neuvoo minut oikealle kassalle, on empaattinen ja tuntee myötätuntoa myös syyllistä kohtaan. Hän ei kaiva ikäviä asioita menneisyydestä ja hänellä on pussihousut merkkivaatteiden sijaan. Näin minä päättelin ja yhdessä me jatkoimme matkaa kohti rautakauppaa. Panin merkille, että Torsti ei kulkenut minun perässäni, vaan säntäsi heti tilaisuuden tullen kassalle etuilemaan. Hänellä oli mairea hymy naamalla ja silmää hän minulle iski, ryökäle. Naulat ja vasaran unohdin ostoskärriin, mutta pastilleja se kassaneiti minulle tarjosi. Ehkä minun hengitykseni haiskahti valkosipulille tai yskänlääkkeelle, jota ennen lähtöä olin naukannut kaksi ruokalusikallista. 

Kävelimme taas kotiin ja lauloimme kaksiäänisesti Torstin kanssa Rentunruusua. Päästin ovesta sisään naapurin kollikissan, joka norkoili usein meidän kotiportailla. Se oli siellä aina hyvällä asialla. (2023)

Asiasana: Kollikissat.

 

Mielenmuutos

Syyspuisto. Akvarelli T.Y-R., 2018

Kävelimme isä Johanneksen kanssa portista puiston puolelle. Kuuntelin lintujen laulua ja purin hänelle katkeroituneita muistoja nuoruudesta. Yritin muistella psalmin sanoja, mutta enhän minä sellaisia muista. Kun minä katson kuuta ja tähtiä jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen että pidät hänestä huolen. Tai jotain sellaista, En oikein muistanut, mutta opettaja antoi siitä aineesta yhdeksikön. Se oli paljon, koska yleensä hän jakeli minulle kutosia. Minusta tuntuu, että hän oli uskovainen. Kun minä fysiikan ja tähtitieteen kokeista sain yhdeksikön, peruttiin koko koe, koska opettaja epäili että luokassa oli luntattu. Jotkut minun lähelläni istuneet menestyivät tässä peruutetussa kokeessa hyvin, mutta siitä oli vaikea tehdä johtopäätöksiä, koska minä keskityin paperiin enkä tiennyt mitä ympärillä puuhattiin. Ylensä sain fysiikasta vitosia ja kutosia, koska numeroilla leikkiminen ei miellyttänyt. Ne olivat kuin raatokärpäsiä huonon itsetunnon ympärillä. Jokin demoni yllytti opettajaa komentamaan minut taululle kaikkien pällisteltäväksi, koska hän vaistosi minun asenteeni kaikkeen valmiiksi pureskeltuun, niin kuin esimerkiksi aksioomat ja teoreemat. Taulu oli paikka jota välttelin henkeen ja vereen, koska en osannut näytellä.

Minua otti pattiin kaikki myötätuntoiset naamataulut ja ilmeet, koska näin niiden takaa vahingonilon. Ähäkutti, sinä seisot siinä neuvottomana etkä tiedä mihin katsoisit. Etkö sinä huomaa, että sekin tyttö jota ihastelet näkee nyt vain saamattoman luuserin. Ja sitten yksi opettaja keksi kysyä että mikähän on auringon pintalämpötia. Minä sanoin että Heiskasen mukaan se on noin viisituhatta astetta, mutta ei hän uskonut. Kyllä sen täytyy suurempi olla. No, se riippuu näkökulmasta, minä ajattelin ja istuin nolona takaisin.

Minä en ymmärtänyt miksi piti lukea ulkoa kasvien latinankieliset nimet ja Suomen vesistöreitit. En voinut käsittää mihin tarvitsen tulevassa elämässä liikuntatuntien rekkiliikeitä ja pallon pyöritystä. Mihin minä tarvitsen todennäköisyyslaskentaa. Nykyisin, jo vanhana ajattelen näin: voi kun te ymmärtäisitte mitä on vapaus! Että saatte lukea mitä haluatte ja saatte vapautua mielipiteiden ja muiden tahdon kahleista. Että voitte opetella humanistiksi, joka on vapaa ahneudesta ja vapaa hyväksymään muutakin kuin vain sen, mikä lisää oman egon arvoa. Mikä on ihminen, jota kukaan ei halua tunnustaa, koska hän tuntee itsensä. 

Isä Johannes oli kuunnellut vaiti ja sulki rautaportin. Sinä olet oikeassa, hän sanoi. On hyvä oppia tuntemaan itsensä, että voi vasta sitten arvostella muiden käytöstä. Vaan sinä et vielä tunne itseäsi. Odota heiltä sitä mitä itse osaat ja kykenet heille antamaan. Muuta mielesi että maltat odottaa. 

Mielen muutos, metanoia

 

            T Ä H T I E N  H E I J  A S T  U M I A

Tähtienheijastumia

Jungin mukaan psyykellä on kaksi keskusta. Ego on subjektiivinen tietoisuuden keskus. Unet puolestaan nousevat tiedostamattomasta "itsestä" joka on subjektiivisen tietoisuuden keskus., luonteeltaan objektiivinen ja peroonan ulkopuolinen. Uni nostaa esiin alitajunnasta kumpuavia symboleja, joihin alkukristityt suhtautuivat ennakkoluuloisesti. Suhtautuminen uniin on samanlaista kuin asenteet niin sanottuihin yliluonnollisiin ilmiöihin. Skeptikko joka uskoo vain materian olemassaoloon, käyttää ristiriitaisesti sanaa yliluonnollinen ja ivaa juuri sitä käsitettä  jonka kieltää. Gregorios Nyssalainen korosti sisäisen elämän loputonta edistymistä. Ihmisyys on aina liikkeellä jotakin kohti.   Ihmisen tehtävä on suunnata tuo loputon liike oikein. Valvetila on ainaista etenemistä, se on kuin ravia, jossa uni auttaa irtautumaan oravanpyörästä ja jättää ihmsen olemuksen ajalehtimaan vapaasti. Tämä näkemys sopii hyvin nykyaikaan.

Sisäisen elämän loputon kehitys on sukeltamista kohti ikuisuutta jumaluuden syvyyksiin. Se on hidasta kasvamista (0rdodoksit), ei äkillinen "herätys".

Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on?  Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, usque annun  XL elikkä neljään kymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämänsä jo ohitse. 

Aikojen saatossa on ollut useita ihmislajeja. Jos Karoliininen instituutti olisi jatkanut rotuopillisia tutkimuksiaan, olisi havaittu että suomalaiset ovat homo neanderthaliksen jälkeläisiä. Sinisilmäisiä ja punertava partakin heillä on , lyhyet jalat ja outo lyhyt kallo. Omissa tutkimuksissani olen tullut tulokseen että suomalaisten viehtymys hevirokkiin juontaa juurensa aina  pystyihmisen (homo erectus) aikoihin asti. Luuhuilun tilalle on tullut sähkökitara, joka tut-kimusteni mukaan on selvästi sielunvihollisen keksintö. Rituaalit, tanssit ja käytöstavat viittaavan samaan suuntaan.

Tohtori Zhivago ihmetteli runossaan näin: vaan keitä liemme, mistä, kun kaiken kaikkiaan jää tyhjää phumista jälkeemme maailmaan. Pindaros puolestaan arveli, että ihmiset ovat tähtien heijastumia, 

Pindaros. Pasternack; tohtori Zhivago. Kallas: Reigin pappi.