Minä

Minä
Tarmo Yli-Rajala on lähes keski-ikäinen kirjailija (79), kotoisin maaseudulta. Hän ei viihdy sisäänlämpiävissä kirjallisissa kuplissa ja on vailla työläistaustaa. Noususuhdanteisen tieteellisen uransa hän jätti lisensiaattitutkintoon, koska havaitsi saaneensa tutkimustyön tiimellyksessä peräpukamia ja lievää päänsärkyä. Kaunokirjoituksesta hänellä oli todistuksessa 9 ja palkinnoista mainittakoon 2. sija hiihtokilpailusta jossa oli kaksi osanottajaa. Joitakin vuosia sitten hän muutti Suomesta tänne ulkomaille, viettäen nyt joutoaikaa Akaan Viialan residenssissään runoillen ja nauttien kulttuurihistoriallisesti arvokkaan vesitornin maisemista.

torstai 18. heinäkuuta 2019

JOKIRANTA




Varhaisin kuin aamun sää
utu laaksoon välkähtääl
Tuuli lehvissä jo entää
kel on lentimet, se lentää
(Josph v.Eichendorff;
suom. O.Manninen)





Olin istunut jo pari tuntia rantatörmällä ja tuijottanut kohoa, joka kellui ja pomppi veden pinnalla. Törmäpääskyt kisailivat kaislikon reunamilla ja syöksyilivät sinne tänne. Muistelin vuosikymmenien takaista tapahtumaa tällä samalla paikalla. Silloinkin oli samanlainen hautovan lämmin ja utuinen iltapäivä, etäämpää kuului lasten ilakointi matalassa rantavedessä. Tuijotin kohoa ja mietin työasioita, ne seurasivat mukana vapaa-aikaan ja uniin. Kummallista, että yksinkertaisista ja arkisista asioista osataan tehdä vaikeita riidanaiheita.Kun ihmiset joutuvat viettämään päivittäin, vuodesta toiseen aikaansa samojen seinien sisällä, heistä tulee matalaotsaisia ja vainoharhaisia. Jos he joskus pääsevät irrottelemaan arkipäivästä ja lähtevät matkaan, niin he vievät riidat ja epäsovun mukanaan sinne missä liikkuvat.
Jostain kantautui ääni joka kuului huutavan apua. Se oli hätäinen ja sen ympärille levisi sykkivä hiljaisuus. Terästin kuuloa ja yritin etsiä kaukaa vastarannalta muita ihmisiä. Vedessä ilakoineet lapsetkin olivat kaikonneet ja minä olin äkkiä aivan yksin. Muistin vuosien takaisen tapahtuman. Naapuriin ilmaantunut kesävieras, eksoottisen näköinen nuori nainen oli hukkunut saunarantaan. Hän oli huutanut apua vieraalla kielellä, mutta eihän täällä kukaan sellaisia  ymmärrä. Me vain katsoimme kun nainen painui veden alle ja sitten vilkuilimme neuvottomina toisiamme.Tämän minä kuulin jälkeen päin niiltä jotka näkivät tapauksen. He perustelivat omaa toimettomuuttaan sillä, että nainen oli väärässä maassa väärään aikaan, ja että mitä se kenellekään kuuluu mitä mieltä he koko asiasta ovat. Olisi pysynyt siellä mistä tuli ja jättänyt uimatta vaikka olikin helteinen päivä. Lehdessä oli tavanomainen uutinen autokolareiden, tulipalojen ja hukkuneiden osastolla. Mistä nainen oli kotoisin ja mitä hän täällä teki, siitä ei saatu tietoa.
Ajattelin miten tuntematon voi pysyä tuntemattomana täällä kaukana, ja niin
hän vähitellen muuttuu tuntemattomaksi myös siellä mistä tuli. Jotakin virallista oli tehty ja sitten koko tapaus oli unohdettu. Vain minä, aivan sattumalta istuin rantatörmällä ja muistelin tuota vierasta hetken. Olin silloin kuusitoista vuotias ja muistin hänet vain hämärästi, vaikka olin häneen ihastunut. Kevyt tuulenvire leyhytteli lepän oksia, kaislikosta kuului kalojen molskahduksia kun ne hyppivät pyydystämään ohi survovia korentoja. Kuului myös kahinaa, aivan kuin vene lähestyisi kaislikossa. Käänsin vähän päätä ja äkkiä tuijotin silmiin vedestä kahlaavaa nuorta naista. Hänen kasvoissaan ja käsivarsissaan oli kirjavia tatuointeja, hiukset oli koottu nutturaksi huivilla. Tarkemmin katsoen ei ollutkaan tatuointeja vaan tummia lautumia. Näky oli outo ja vääristynyt. Hän tuijotti minua edelleen suoraan silmiin, katsetta oli vaikea paeta. Mutta lähestyessään hahmo alkoi hitaasti haihtua niin kuin savu haihtuu tuuleen.
Jätin onkivavan ja kaikki mukana olleet muut tavarat rantatörmälle ja pakenin
paikalta. Tuntui kuin joku kulkisi perässä ja saisi jo kohta kiinni. Vasta kauempana tiellä uskalsin kääntyä katsomaan pakosuuntaan ja näin rannan jossa törmäpääskyt kisailivat ja jossa lapset ilakoivat matalassa rantavedessä, aivan kuin ennen.



lauantai 13. heinäkuuta 2019

LOMAKKEEN TÄYTTÄJÄLLE



Miete:
Jos saat idean, varo varjoa
joka tähyää olkasi yli






Huolellinen virka- tahi toimihenkilö aloittaa lomakkeen täytön perusteellisella suunnittelulla. Tämän jälkeen hän jatkaa täyttötoimenpidettä vasemmasta yläreunasta ja etenee pääsääntöisesti oikealle, täyttäen sarakkeet siten että numerot osuvat kohdakkain täsmällisesti ylhäältä alaspäin tai päinvastoin, jos sattuu olemaan maanantaiaamu. Hyvän lomakkeen tunnistaa siitä, että
se on painettu valtion painatuskeskuksessa ja että sen on suunnitellut päte-
vä henkilö ja jonka takapuolessa on erinomaisen pienellä tekstillä painettu oh-
jeisto siten, että heikkonäköisinkin asiakas tahi viranhaltijataho kykenee sen
vaivattomasti lukemaan silmälaseja ja suurennuslasia apuna käyttäen. Oh-
jeiston selityskenttä on pääsääntöisesti jaettu juoksevalla numeroinnilla (nu-
merus currens), siten että selitys numero 1 on ensimmäinen, selitys no. 2 on
toinen ja niin edespäin. Täten käydään kohta kohdalta läpi koko lomake ja
sen lälkeen ryhdytään sitä ponnekkaasti tarkistamaan. Korvan raapiminen kes-
ken virantoimituksen ei ole suositeltavaa. Hyvin täytetyn lomakkeen asento sitä
täytettäessä ei ole millään muotoa sidoksissa täyttäjän asentoon, vaan se on
suunniteltu siten että täyttö voi tapahtua miten päin hyvänsä, jopa hätätilassa
myös väärinpäin. Edelleen on hyvässä lomakkeessa heti vasemmassa yläsek-
torissa paksulla viivalla rajattu kenttä, joka on tarkoitettu vain valtion virano-
maisia varten. Oikeanpuoliseen marginaaliin merkitsemme vaaditun numero-
sarjan joko ylhäältä alas tai kiireessä toisinkinpäin. Lomakkeen täyttö edellyttää
ehdotonta tarkkuutta, sillä yhdenkin numeron heitto laskutoimituksessa tai pilkku
väärässä välissä voi luhistaa koko talouselämän. Oppinut lukijamme lienee jo
selvillä siitäkin, että lomakkeen täyttöön ei kelpaa kuka tahansa. Nykyinen koulutus-
politiikka tähtääkin siihen, että turhia tieteitä, kuten historiaa ja äidinkieltä karsitaan,
ja korkeakouluista valmistuu entistä enemmän vain insinöörejä.
Myös lääkärit voivat puutteessa tulla kysymykseen. Ongelman ytimessä on pitkä
matematiikka, joka on saatava pakolliseksi kaikille oppivelvollisille myös toisen
kotimaisen muodossa. Nykynäkemyksen mukaan myös savo ja Tampereen
murre rinnastetaan toissijaisesti äidinkieleen. Mainituilla kielillä painettuja lomak-
keita voidaan tilata Sorsapuistosta ja Niuvanniemeltä. 



perjantai 5. heinäkuuta 2019

PYÖRÄILIJÄT


Miete:
Kohtalo johdattelee meidät polulle,
jolla törmäämme vain sattumiin






Katselin ympärille hämmentyneenä ja vähän peloissani. Roosa makasi talon sivuseinään upotetussa, autotallin tapaisessa huoneessa. Sen seinät olivat sementtiä ja kalusto askeettista. Vuodepeiton alta pilkisti sorsan kahva. Kyselin vähän Roosan vointia ja estelin kun hän pyrki nousemaan jalkeille. Hänen kätensä tärisivät, ranteessa oli hälytinlaite. Minusta tuntui kuin se olisi soittanut Schumannin pianokonserton sitä osaa jossa muistellaan lapsuutta. Jos nyt siitä lähdet, sinun käy samoin kuin viimeksi, minä varoitin Roosaa.  Kuolet uudelleen!
Mutta Roosa nousi kuitenkin ja oli minun silmissäni nyt kuin muistikuva hänen viimeisistä päivistään. Laiha ja voimaton, valkoinen kaapu hartioilla. Mieleen juolahti totuus, että hän oli minua nuorempi. Lähdin taluttamaan häntä kellaritilaan joka näytti tutulta koska olin käynyt siellä ennenkin. Minähän olin siellä korjannut pöydän ääressä vanhaa, isän aikoinaan ostamaa radiota. Se oli jäänyt keskeneräisenä lojumaan, osat sikin sokin pöytälevyllä joka oli kauttaaltaan öljyn tahrima. Kaavin Roosan katsellessa öljyä pöydältä ja sanoin hänelle, että jos laitetaan matto istumapaikan eteen, niin siitä saadaan
vielä hyvä työtila. Nyt huomasin että Roosa oli yllättäen tarttunut toimeen ja koonnut radion, jonka viimeisiä palikoita hän ruuvaili paikoilleen. Nolotti kun ajattelin että itsekin olisin tuon voinut tehdä.
Tiesin että Roosa halusi nähdä lapset ja siksi lähdimme kellarista ulkoilmaan.
Johdattelin kulkua talon taakse, ohikulkutien varrelle. Ojien pientareet kukkivat heinäkuisessa huumassa, kimalaiset pörräsivät kukkien yli ja taivaalla risteilivät kesästä humaltuneet pääskyset. Roosa pysähtyi katsomaan kesää. – Voi kun täällä on kaunista, hän huokaisi. Minä olin sen jo melkein unohtanut.
Minua alkoi itkettää. Seisoin siinä sanattomana ja katsoin voipunutta Roosaa
joka kaipasi kaunista elämää. Meidän ohitsemme ajoi nyt joukko kilpapyöräilijöitä. Kun tarkemmin heitä katsoin, huomasin että he olivat näyteikkunoiden mainosmalleja. Näin miten liehuvien vaatteiden alta vilkkuivat kehonjäsenten taitekohdat, ja kaikki ne olivat kylmää muovia. Nuket juttelivat kiihkeästi keskenään ja sitten yksi niistä ohipyyhältäessään käänsi kammottavan kauniin päänsä ja tuijotti minua räpäyksen verran silmiin.
Käännyimme takaisin kohti Roosan nykyistä maakuusijaa ja palasimme sin-
ne vaitonaisina. En kuullut enää edes hänen hengitystään.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

PRIAPOKSEN KULKUE



Miete:
Tiedoksi torpparit! Isäntä
on muuttanut Brysseliin. 





Käännyin katsomaan Veeraa. Epäluuloinen ja tyytymätön ilme minua huvitti, mutta arvelin että hänen pitäisi ymmärtää. Eihän mielipiteitä voi muodostaa ilman tapahtumia, ja niitä me nyt etsimme. Kun sanoin tämän hänelle, sain aikaan hämmentyneen ilmeen. – Minkä ihmeen mielipiteen? Mitä sinä taas uhoat?
Odotetaan rauhassa, kyllä aika näyttää. Niillä on taipumus pulpahtaa esiin yllättäen ja sopimattomalla hetkellä.
Hän etsi katseellaan tapahtumia. Mutta täällähän oli hiljaista.  Ei täällä mitään tapahdu, hän arveli. Ihmiset kulkevat kuin zombit ja tuijottavat puhelimien näyttöjä. Eivät näe eivätkä kuule muuta kuin sitä kakofonista metakkaa jota sanovat musiikiksi. Ottavat kuvia itsestään.
Minua askarruttivat vapaamielisyyden monet kasvot. Vaihtoehdoista valitaan se, joka vastaa omia mieltymyksiä ja odotuksia. Ja tiesinhän minä sen, että ne suuttuvat jos niille sanoo, että jokin tässä menossa on luonnotonta. Osoittavat mielestään oikeutettua vihaa niin, että paiskovat toisin ajattelevia mädillä kananmunilla ja särkevät ikkunoita. Sytyttävät polttopulloilla autoja. Kokouksissa niiden edustajan kasvoille ilmaantuu ylimielinen hymy jossa on mukana annos pilkkaa. Hän ei ehkä sano mitään, mutta antaa ymmärtää että on joukosta ainoa joka tietää ja ymmärtää totuuden. Mutta totuus on tämä: jos lounastaa pirun kanssa, tarvitaan pitkävartinen lusikka.
Totuus on sekin, mitä yritetään käsin tavoitella mutta joka aina pakenee otteesta, koska  on aineeton ja jota voi tarkastella eri suunnilta. Puhutaan hurskaasti arvopohjasta, mutta katsotaan sitä silmät kierossa.
Olimme saapuneet pienen aukion reunaan. Sinne oli kertynyt väkeä joka näytti odottavan jotain. Kauempaa kulman takaa kuului jumputusta ja marssin töminää, epämääräisiä palopuheita ja laulua. Näkösälle ilmaantui kirjava marssijono. Osallistujista osa marssi jämäkästi tahdissa ja lauloi komeaa vanhaa marssia. Liput liehuivat ja torvet soivat. Osa mukanaolijoista oli pukeutunut kuin karnevaaliin, kirjaviin vaatteisiin ja liehutteli sateenkaariviirejä. Oli omituisia asuja, joillakin kasvot peittävä naamari. Vuohipukin, sian ja apinan hahmoja sekä räikeästi maalattuja irvokkaita tyyppejä joiden sukupuolesta ei saanut selvää vanha tuttavamme Erkkikään. Oli myös mustiin pukeutuneita ja hurskaan vakavia osallistujia jotka pitivät näkyvästi esillä virsikirjojaan.
Kun tuota laumaa nyt yhdessä katselimme, oli pakko hämmästellä sen sekavaa moni-ilmeisyyttä. Rauhaa ja rakkautta, isänmaata, uskontoa ja kotia, kansainvälisyyttä ja  kaikkea hyvää uhkuvien banderollien takaa erotimme Priapoksen virnuilevan pään ja kuulimme sen viekkaan naurun. Vapautta ja anarkiaa, lakia ja oikeutta, äärimielisten älykkyyttä  ja halveksuntaa toisinajattelijoita kohtaan.
Katselimme kauan tuota mekastusta kunnes rivistöt harvenivat ja jäljelle jäi vain armoton määrä paperisaastetta sekä korvissa kaikuva totuudentorvi. Lähdimme jatkamaan matkaa
ja siinäpä muistui mieleen Paavali Anteronpoika Lempeliuksen kehoitus: katso profeetta Jesaias, se 11. luku ja 9. värssy. Niin on maailma nyt, koska hän kadotustansa kohti kulkee, piripinnallansa kaikenlaista saastaa ja daimoneja täynnä.   (Kallas: Reigin pappi)
(2018)


lauantai 22. kesäkuuta 2019




JALKAPUOLI




Miete:
Järki on ihmisen
ongelmista suurin







Ruotanen asui naapuriparakissa. Nähtiin häntä harvoin, kun hän sunnuntaipäivisin
nilkutti metsään. Nämä matkat olivat salaperäisiä, mutta niiden tarkoitus selvisi meille vähitellen. Ei siihen mitään rikollista liittynyt, eikä nykyään enää puhuttu edes vakoilijoista. Hän oli sodassa menettänyt jalkansa ja omaksunut jostain syystä tavan
käydä metsässä hoitelemassa proteesiaan. Ehkä hän halusi tuulettaa sitä raikkaalla syyskesän ilmalla tai ehkä hän kertoi sille muistoja omasta, alkuperäisestä jalastaan.
Ruotanen istui kannon päällä ja oikaisi tekojalkansa suoraksi. Housunlahvin alta pal-
astui puusta, nahkasta ja metallista rakennettu jalka, jonka sääressä oli punos joka muistutti isoäidin pitkävartisten kenkien nauhoitusta. Hän avasi nauhat hitaasti kuin näyttääkseen meille uteliaille mitä jalka piti sisällään. Jokin muukin hämärä tarkoitus tuolla rituaalilla oli, paitsi että hän olisi halunnut esitellä uhriaan isänmaalle.

Enemmän kuin tekojalka ja ukon lyhyet urahdukset joilla tämä vastaisi kysymyksiin,
meitä kiinnosti italialainen sotilastikari, jonka tuppi oli vyötetty nahkaremmilla polven yläpuolelle. Kahvan pää muistutti petolinnun nokkaa.

- Se on haavottunu sodassa, joku tiesi kuiskia. Kranaatti vei siltä jalan pol-
ven alapuolelta. 

Tikaristakin tiedettiin, että sillä oli tapettu joku käpykaartilainen. Mikä sellainen kaarti oli, sitä me ei tiedetty. Kun Pekka oli kysynyt sitä isältään, tämä oli arvellut, että kysymyksessä oli Kuopion potkukelkkaplutoonan sotasankari ja siksi asiasta ei saanut ääneen puhua.

Ruotanen ei koskaan nauranut ja tikariaan hän yritti piilotella. Käänsi jalkansa aina sellaiseen asentoon, ettei tappovälinettä huomattu. Tai peitti sen vaatenyytillä. Ehkä
sitä eivät kaikki huomanneetkaan, koska kukaan ei siitä puhunut. Tikarin kotkanpää
vilahti vain kerran, lyhyen tuokion kun mies kumartui poimimaan maahan pudonnutta työmiesaskia. Hänen silmissään välähti melkein vihamielinen katse: huomasikko sinä poijannulukki jotaki? Arvelin että oli ehkä parempi olla näkemätta, sillä mikä oikeus minulla oli huomata se? Monet aikuisetkaan eivät olleet siitä tietoisia, tai ainakin he antoivat niin ymmärtää.

Vuosia myöhemmin Ruotanen oli jo vaihtanut hiippakuntaa ja kuulin kun iäkkäät naapurit muistelivat häntä. Sain tietää, että mies oli välirauhan aikana puukottanut jossakin halkopinon takana inkeriläisen pakolaisen. Asetelma oli toinen kuin minulle oli joskus uskoteltu. Hän ei ollutkaan käpykaartilainen. Siitä hyvästä hän oli istunut linnassa ja vapautunut sieltä vasta sodan jälkeen, koska häntä pidettiin poliittisena vankina.
Tuon tiedon jälkeen mielikuvitus askarteli salaperäisen tikarin parissa ja löysi sille lopulta selityksen. Se oli Ruotasen kadotettu sotamuisto.
(2012)



lauantai 15. kesäkuuta 2019



OHI KULKIESSA OSUI KORVIIN





Voi minua, sillä kannan sinun nimeäsi,
mutta palvelen vihollisiasi
(Monumenta eclesiae graecae 3:12)




Ohi kulkiessa osui korviin itsetietoinen tokaisu: sääli on sairautta. Minä suhtaudun kyynisesti kaikkiin varmoihin mielipiteisiin. Käännän tuonkin toisinpäin: säälinpuute on sairautta. Sitä potevia nimitetään psykopaateiksi ja sosiopaateiksi. Ihmisiä, jotka elävät vain itselleen eivätkä tunne empatiaa, myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Sosiopaatti ei itse halua auttaa, mutta odottaa että muut auttavat häntä. Hänessä on usein vastuuttomuutta ja yhteiskunnanvastaisuutta, hän ei piittaa muista kuin itsestään. Hänellä ei ole kykyä asettua toisen ihmisen asemaan vaan hän on aina valmis käyttämään muiden ihmisten avuttomuutta hyväkseen. He opiskelevat useimmiten taloutta ja heistä tulee suurten yritysten toimi-
tusjohtajia, häikäilemättömiä poliitikkoja tai asianajajia. Ilman empatian lukutaitoa ihminen elää huomaamattaan toisten varassa ja yksilö luopuu omista ihmisoikeuksistaan.

Mikä ruokkii kehitystä joka johtaa siihen, että ihmisistä tulee tunteettomia
robotteja? Mikä saa ihmiset ihastumaan itseensä niin, että he kuvaavat olemustaan milloin missäkin ja luulevat että kaikki muut ovat äärettömän kiinnostuneita heidän elämästään. Jokin demoni aivojen nurkassa saa heidät luulemaan, että nopea silmäily on älyn merkki ja digitaalinen lukeminen
on fiksumpaa kuin se perinteinen kirjasta tavaaminen. Tutkimukset osoittavat että asia onkin päinvastoin. Digitaalisen tekstin suosiminen johtaa siihen, että lukija ymmärtää lukemaansa yhä heikommin. Kyvylle ymmärtää muita ihmisiä käy samoin. Kalan silmillä ei näe pintaa ylemmäs.

Elämäkerta kertoo yhden ihmisen kokemuksista ja tunteista. Romaani ja novelli vievät lukijansa ennen tuntemattomille poluille, toisten ihmisten kokemuksiin ja mieleen. Tai ainakin ne kertovat siitä, miten kirjailija on ymmärtänyt tuon kuvaamansa ihmisen tunteet. Ne voivat olla heijastuksia hä-
nen omista tuntemuksistaan. Fiktiivinen tarina ei ole tutkimus, jossa kirjailija käyttää alaviitteitä ja esittää lähdeteokset. Oikeastaan tuo tarina on kuvaus hänestä itsestään, kirjoittajasta.

Ohikulkiessa voi kuulla kaikenlaista, mutta onko kuulemaansa pakko uskoa?
Ehkä on parempi pysähtyä hetkeksi ja keskittyä ajattelemaan. Voi kokea saman kuin se mies joka heitti kiven lampeen ja huomasi, että kirkas vesi muuttui himmeän mutaiseksi. Niin käy ihmisenkin mielelle. Sääli on sairautta on pintapuolinen tokaisu, mutta sielun se upottaa hämärään kuiluun, jossa
ei tunneta yösnousemusta.

Kunnia sinulle, joka olet läsnä siellä missä osoitetaan laupeutta.
Kunnia sinulle, joka autat meitä kantamaan toistemme taakkoja.
(2019)

lauantai 8. kesäkuuta 2019

HEI SIT VAA


Muisti eilistä iloa
sanan lausui leikillänsä:
talo työlle, vieras tielle
Hoi, on jo herätä aika
(Leino, Helkavirsiä)




Ilta hotellissa kului rattoisasti. Talvi- ja kevätlaulujen lisäksi kävimme Katjan kanssa läpi kaikki mieleen juolahtaneet syys- ja joululaulut niin, että loppuillasta alkoi äänikin jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut kaikki vaatteensa ovipieleen ja komeroon henkareitten sekaan, esittäen kuuluisaa sopraanoa jonka nimeä meistä kumpikaan ei muistanut.

Meni ehtoo ja tuli aamu. Minä heräsin takovaan päänsärkyyn ja olo tuntui
samanlaiselta kuin Tsitsikofilla kollegisihteerskä Natasja Petrownan luona
juuri silloin, kun eksynyt kärpänen istahti korvalehdelle ja toinen hyväkäs
harkitsi, että eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään. Katjaa en nyt nähnyt edes ovenraosta ja oletin unenpöperöisessä, että likka oli lähtenyt omin avuin aamupalalle.

Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin nyt vähän filosofisia ongelmia. Neropatti Descartes sanoi, että koska minä ajattelen, olen siis todennäköisesti olemassa. Vaan minunpa mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut oliot näkevät minut olentona, siksi luulen siis olevani.
Kun joku väittää, että minä tässä nyt vaan valehtelen, niin sopii myös muistaa,
että se kuuluu minun olemukseeni. En yhtään keksi tai teeskentele, sillä joku
toinen puhuu minun näkökulmastani katsoen pelkkää epätotta. On tietysti
 sellaistakin mistä ei voi valehdella vaikka mieli kuinka tekisi. Ne ovat asioita,
joita pidän hyvin tärkeinä ja joita olen hartaasti tutkiskellut. Niistä jos yrittäisin
valehdella, joutuisin perin juurin häpeään. Niin että miten minä tämän episodin
ja nämä kokemukset aion kotopuoleen palattua selittää?

Nousin istumaan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja
vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru ja seinien takaa kuului
hissin hyminä. Piti kai lähteä Katjan perään sinne aamupalalle.

Peilin edessä, pienellä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa ja paperilapun.
Siihen lappuun oli hätäisellä käsialalla kirjattu tiedonanto:  Hei sit vaan ja hy-
myillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat
kadonneet pankkikortit ja käteiset, jopa hekilökortti ja passikin. Istahdin uudelleen
hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako tuntuu hukkua
kesken iloisen uintiretken?

Eikä minua silti ja oikeastaan edes kaduttanut.




        Vitulus (vasikka) sanoivat
                vanhat latinistit.