A  a m u y ö

                                                   

                                                                     Aika on syklinen näkökulma

Kirjoittajat pyrkivät realistiseen tyyliin. Heistä enemmistö on niin yksivakaata porukkaa, ettei mielikuvituksella ole sanan sijaa. Sellainen vaikutelma syntyy väkisinkin, kun rutikuivaa tekstiä jyystää sivutolkulla. Lukijatkin ovat samanlaisia. Jos heille väittää Marquezin tapaan, että lehmä lentää, niin he heittävät epäuskoisen katseen. Ei kai? Nyt kyllä huijaat!

Maaginen realismi tai hulvaton Bulgakovin tai Kafkan realismi on käsittämätöntä puppua. Kafka kertoi virkamiehestä joka aamulla herättyään koki olevansa iso syöpäläinen. Suomalainen kustantaja olisi työntänyt moisen käsikirjoituksen roskakoriin tai käyttänyt sitä saunan peään sytykkeeksi. Siksi hän niin olisi tehnyt, koska hän tuntee lukijoiden varman maun. Eihän moinen väite voi millään olla totta. Muodonmuutos on jostain syystä silti klassista tekstiä, jota vakavamieliset totuuden torvet lukevat silmiä räpytellen. Jos jaksavat lukea useampia rivejä ennen kuin uuvahtavat.

Kun kirjoitat fiktiivistä tarinaa histoiallisesta tapahtmumasta, sinun on syytä etsiä kaikki mahdolliset primääri- ja sekundäärilähteet, tutkailtava ja punnittava mikä oli totuus. Ei ihmisille voi syöttää mitä tahansa joutavan päiväistä puppua, on ero epätodennäköisyyden ja hurskaan totuuden välillä. Sehän tiedettiin jo Neuvostoliitossa. Totuus on vain löydettävä. 

Minä tässä luennoin asiasta, joka on itsellekin vaikea. Olen aina avannut unen avaimilla näkymät peilien läpi, mutta kuka sitä uskoo. He vain katsovat silmiin ja arvelevat, että näet vain unta, et totuutta. Olen muutaman kerran yrittänyt kuvata kokemuksia ja näkymiä, joita lukijat pitävät turhina. Niitä ei voi koskettaa ja ne voi nähdä eri suunnista erilaisina. Minä tietysti vetoan kvanttifysiikkaan ja muistutan, että saman kohteen voi nähdä samaan aikaan kahdessa tai useammassa paikassa. Ja ne kaksi tai useampikin ovat yhtä tosia.

Jos yritän kirjoittaa romaania tai pitkää novellia peilimaailmasta joka on unta, kertoo satunnainen lukija ettei ymmärtänyt yhtään mitään. No, minkäpä sille tekisi. Tottahan on, ettei jutun rakennetta ole helppo pitää koossa, jos raamit häilyvät ja kuvat muuttuvat äkkiä ihan toisiksi. Nurkassa istuva vanha mies voi äkkiä muuttua nuoreksi naiseksi, jolla on menneisyyden kasvot ja syvät, mustat silmät. Miten tämän voisi todistaa lukijalle, jonka maailma koostuu vain tunnetusta materiasta, mutta joka ei ole koskaan kuullut, että maailmankaikkeudessa pimeä, näkymätön ”aine” on vallitseva, Sen ohessa on energia, jota me emme tunne. Molemmat on nimetty tunnetun maailman käsitteillä. Mitä sanoo skeptikko, joka väittää, että vain näkyvä materia on totta. Olemassa olevaa on vain se, minkä hän voi selittää ja kaikki muu on hallusinaatiota. Tästä syystä skeptikot julistavat mielellään olevansa ateisteja, koska heidän on vaikea tunnustaa toista olemisen tasoa. Että sekä hyvä että paha kykenevät ihmisen mielessä materialisoitumaan. Vilkaise televisiota ja kuuntele uutisia niin tämä totuus paljastuu sinulle. Hyvä on on ja ei ei arvelivat muinaiset kristityt filosofit. Minusta tuntuu, että totuus on se yksinkertaisin vaihtoehto. Se on ja on.

Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille ei ole romaani, vaan unen peilistä  kumpuavaa tajunnanvirtaa. Sillä ei ole suuntaa eikä  se tähtää mihinkään. Sen tueksi on järjetöntä etsiä primääri-lähteitä. Se vain on, ja sellaisenaan ansaitsee olemisensa yhtä lailla kuin typerä kirjainten jono, joka tähtää vain ajankuluun. Joka on muka romaani, ja joka täyttää muiden sille asettamat muodot ja reunaehdot. 

Asia: Absurdi fiktio. Maaginen realismi. 

Mietteitä:

Jos aiot saada palautetta, ole valmis maksamaan siitä.

Kafkan arkipäivää ei aina juhlasta erota.

Jospa minä olenkin vain jonkun ajatuksissa.

Kova paikka, kun runo vaihdetaan lakitekstiin.

Oppi on uskonnon paradigma.

 

LEPAKOITA

                                        Selältä tuulee. Akvarelli,   2o22

Yöstä irtoaa lepakoita, jotka sitten huomenna riippuvat missä sattuu. Panin päivä-kirjan hetkeksi syrjään ja tuijotin hiipuvaa takkatulta. Kekäleitä ne jo olivat, ja hehkuvat punaiset silmät tuijottivat minua vastaan. Et ole yksin ongelmiesi kanssa, kaikki tuttavatkin ovat niistä tietoisia. Niin se minulle kuiski. Olin illan mittaan soitellut joillekin tuttaville, jotka kaikki olivat entisiä ystäviä. Heiltä oli turha odottaa myötätuntoa. He kohauttivat olkapäitään ja muuttivat puheenaihetta. Kun   kerroin heille, että huono onni seuraa minun askeliani, he väittivät että poden vainoharhaa. Ei sinua kukaan seuraa eikä kukaan ole sinusta kiinnostunut, olet liian näkymätön. Pidä enemmän ääntä itsestäsi, ponkaise kokouksissa pystyyn ja huuda mielipiteesi. Älä murjota ja vaikene, koska he luulevat että sinä et joko ymmärrä tai et halua osallistua päätöksentekoon.

Niin he minua yllyttivät. Tein kerran noiden neuvojen mukaan ja sain porukan silmittömästi raivostumaan. Et sinä noin voi ajatella, se ei ole sopivaa eikä solidaarista. On hyväksyttävä yhteisesti päätetty menettely eikä siinä ole varaa poukkoilla syrjäpo-luille. Mitä siitä tulee jos kaikki saavat ajatella vapaasti ja kannattaa ketä haluavat. On yhteisesti päätetty ketä äänestetään ja miten asioita viedään eteenpäin ja mihin kehitys suunnataan. Seurataan sosiaalista mediaa, se on kehittävää. Älä sinä kuvittele liikaa itsestäsi ja lakkaa miettimästä. Muut ajattelevat puolestasi.

Että minä olen muka näkymätön? Sosiaalinen media on käärme, joka luikertelee kotini ovista sisään. On syytä varoa taipumasta sen neuvoihin. Sillä on kaikkialla omat perässä juoksijansa, jotka tunkevat myös työpaikoille ja määräävät siellä mihin nurkkaan kaappi pannaan. Ne puuttuvat pukeutumiseen ja puheisiin, keskustelut muuttuvat riitelyksi. Niiden näkemys demokratiasta on, että jokainen noudattaa yhteisiä pelisääntöjä jotka on mielipidejohtaja luonut. Tärkeää on myös tasa-arvo, jonka mallit on otettu Orwellin romaanista Eläinten vallankumous. Kun työpaikalle ilmaantui jostakin ihminen, jolla oli ollut vaikeuksia ihmissuhteissa, tunsin empatiaa häntä kohtaan. Se on nyky-yhteiskunnassa kielletty luonteenpiirre. En ponkaissut pystyyn pitämään puheita enkä piitannut niistä demokratian puolustajista, jotka kävivät uhkailemassa ja haastoivat ilmiriitaa. Teeskentelin tietämätöntä, kun he kävivät salaa valittamassa, etten piitannut heidän käskyistään. Riita ilmaistiin sanomalla, että teemme näin, vaikka esimies oli paikalla.

Takkatuli on hiipunut ja lepakot kadonneet yöhön.

Sellaiseksi on maailma muuttunut. Ajattelen, että he ovat niitä öisiä lepakoita, jotka nyt päivänvalossa riippuvat kaikkialla missä päätöksiä tehdään. He valitsevat uutiset ja muokkaavat ne mieleisikseen. He valitsevat suunnan, jolta ei pidä astua harhaan. Ehkä minä voisin vähitellen unohtaa heidät ja keskittyä pohtimaan missä on päämäärä ja onko sen joku joskus löytänyt. Napsautan levyn pyörimään ja keskityn kuuntele-maan Bachin sellokonserttoa. (2023)

Mietteitä:

Vaiteliaisuus on myöntymisen merkki. Paitsi työpaikalla

Vakavin huhuista on valuutta. Se heiluttelee meitä

Valkoiset kanat eivät siedä mustaa kanaa joukossaan, koska tuntevat kukkonsa käytöstavat

Velallinen on sijoittaja, jota pankinjohtaja ei tervehdi

Venäläisiä sorretaan Baltiassa

KAIKENLAISTA PITÄÄ IHMISEN KÄRSIÄ

                                                                      Mieliala maassa.                                                      

Kävelimme kotimatkaa. Oli himmeä keväyö. Lumet olivtat sulaneet jo ajat sitten, punakylkirastas vihelteli paikallisella murteella lemmenlaulujaan. Ne häiritsivät minua, koska minun nuori lempeni oli saanut pahan kolauksen.Tyttö johon olin ihastunut, seurusteli toisen kanssa ja odotti nyt lasta. Kuuntelin porukan jaarittelua ja minun sappeni kiehui. Annoin muiden mennä menojaan ja pysähdyin ojan partaalle. Kusaisin oikein olan takaa ja sanoin muutaman hävyttömän sanan keväästä ja rakkaudesta. Joku heistä kääntyi ja huusi, että mitä. Minä sanoin että ime sitä. Se oli sosiaalinen interaktio jossa vektorit keikahtivat vinoon. Kiukkuisena minä lähdin tarpomaan toista tietä, aikomuksena häipyä täältä hevon kuuseen. Niin ainakin ärhentelin mielessäni ja heitin vielä tyytymättömän silmäisyn punakylkirastaaseen joka vihelteli muina miehinä tolpän päässä. Sinäkin siinä, tuhahdin tuolle pälyilevälle linnulle jolla kuului olevan äänenmurros. 

Kaikenlaista pitää ihmisen kärsiä, mietiskelin itsekseni. Että sekin flikanhatikka meni ansaan jonka oli viritellyt tyyppi, joka aina rehenteli rakkauselämänsä saavutuksilla. Minulla oli etuoikeus, koska hän, tämä kyseinen tyttö, oli luonut vietteleviä katseita ja vilhautellut hymyjä joista voi päätellä paljon. Kotona kirjoittelin hänelle runoja ja kuuntelin grammarin savikiekkoja joissa artistit vonkuivat selvällä suomella. Cry my heart, irvailin mollisävyistä musiikkia, jonka panisin kotosalla taas pyörimään. Mutta minun sanani olisivat suomalaiset. Kun kilpailijani näen, kerron hänelle mitä ajattelen siitä, että hän liehittelee tyttöä ja nimittelee tätä selän takana ansarikukaksi. Siis äitin ja isin tyttö, jota on piiloteltu kodin turvassa. Ja on nyt sitten kuuleman mukaan siunatussa tilassa.

Vaan niin siinä kävi, että kun myöhemmin jouduimme nokitusten sen leuhkan yljän kanssa, puhe pyöri aivan muissa ja jonnin joutavissa asioissa. Hän halusi ostaa minulta saksofonin, koska en osannut muka nuotteja. Hän kysyi, että osaisinko minä soittaa Flamingon kuin Earl Bostic. Totta kai minä osasin, mutta en hänen kuultensa. No entä osasinko minä muka sanoa kuinkakin monella kielellä että minä rakastan sinua. Tämä kysymys oli tietysti silkkaa ärsyttämistä,, sillä hän oli jostakin saanut haraviinsa, että minä ihastelin hänen ansarikukkaansa. Luettelin hänelle kaikki lorut perätysten; hyvä että olin opettellut ne usealla kielellä, koska halusin tehdä vaikutuksen. Niiden tavallisten kielten, jotka kilpaileva urho osasi, lisäksi annoin  näytteet espanjan, italian ja viron kielistä. Tyyppi mykistyi niin, että sain tilaisuuden lähteä omille teilleni. Hasta luego a la semana que viene, sanoin vain ja heilautin kättä, ja niin jätin kilpailijan räpyttelemään silmiään.

Elämänkokemus oli kuohuttava. Kilpaileva ylkä oli minua vanhempi ja niin he vain päätyivät lopulta pakkoavioon aivan liian nuorina. Tämä mielipide oli yleinen siinä vanhoillisessa ympäristössä, jossa me nuoruuttamme aikuisuutta kohti hioimme. Olin juuri päässyt aliupseerikoulusta kun tuo ansarikukka käveli kadulla vastaan. Hän työnsi lasten vaunuja, niin että kyllä siinä jokunen sanakin vaihdettiin. Katsoin viatonta pikkuista vaunuissa ja kysyn vähän sarkastisesti että wie geht es dir. Sarkastisesti siksi, että muistin kuinka hän vihasi saksankieltä.

Se johtui opettajasta, joka hänen mielestään muistutti Himleriä. Niin muistutti hänen aviomiehensäkin, minun mielestäni. Minut nähdessään lapsi alkoi parkua ja omatuntokin ahdistella. Marssin kotiin ja käskin Earl Bosticin soittaa sitä Flamingoa. 

Kemissä vaan vilhautethan, ei Hämeessä.

Flikanhatikka = tytön tyllerö

Mietteitä

Takin kääntäjällä on ylikäymätön ongelma. Puupalttoo.

Totuus istuu yllättävissä paikoissa ja sillä on januksen kasvot

Työtön! Älä häiritse ministeriä, hän pohtii ongelmaasi

Uusnationalismi on imperialismin jälkeinen neuroosi

Rikkaruohot eivät sovi puutarhaan, mutta kauniita tauluja niistä on maalattu

 

P u t t e

                                               Puten kaveri tänään, se hoo moilanen.

Mitä minä sinun kanssasi tekisin, opettaja huokaili. Luokallinen neropatteja kuunteli häntä vähän noloina, jotkut vahingoniloisina. Opettaja nosti kaikkien näkyville Puten ainekirjoituksen. Harakanvarpaita jotka minun silmissäni näyttivät melkein taiteelli-silta. Hän luki myös näytteitä Puten hengentuotteesta, tytöt tirskuivat. Minä tunsin myötätuntoa ja näin, miten Puten pää painui alas. Hän tuijotti pulpetin pintaan raavittuja hieroglyfeja. Vuosien takaisia nimikirjaimia. Minä vältin hänen pälyilevää katsettaan.

Älä siitä piittaa, sanoin hänelle myöhemmin Puten kotona. Annoimme kissaslle sapus-kaa ja hän esitteli minulle uusia inkkarikirjoja. Hopeahaukka, sen minä halusin laina-ta. Hänen kotinsa oli ahdas huone piharakennuksessa ja siitä oli ulko-ovi suoraan ulos. Putella oli yksi ainoa reikäinen villapaita, jonka minä olin hänelle antanut. Äiti käski viedä sen hänelle, kun se oli jäänyt veljeltä pieneksi. Eikä siinä silloin vielä reikiä ollut. Kun kouluun tuli amerikanpaketteja, niin melkein kaikki saivat kokonaisen paketin, mutta muutamat vain puolikkaan. He olivat köyhimpien perheiden lapsia, likaisia ja rääväsuisia pahiksia. Nämä pojat polttivat salaa tupakkaa ja niillä oli joskus jostakin kähvellettyä pöytäviinaa eväspullossa. Ne yrittivät houkutella Puttea mukaan puuhiin-sa, mutta tämä ei kai halunnut.

Vaikka Puttea karsastettiin kuluneiden ja likaisten vaatteiden takia, niin minä seurus-telin hänen kanssaan välitunneilla ja kotimatkoilla. Tunsin myötätuntoa kaveria koh-taan, joka ei ollut niin tyhmä kuin opettaja antoi ymmärtää. Kun Putella ei ollut pai-neita eikä häntä tarkkailtu, hän osasi lukea ja kirjoittaa siinä kuin muutkin. Huomion kohteena hän muuttui sulkeutuneeksi. Opettaja heitti minuunkin joskus arvioivia sil-mäisyjä, koska ei voinut ymmärtää mitä empatia merkitsee. En sitä minäkään ymmär-tänyt, mutta se nousi jostakin sielun syvyyksistä ihan huomaamatta. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Putte kuului niihin joista Jeesus sanoi, että autuaita olette te köyhät, sillä teidän on taivasten valtakunta. (Tuom. evank. Log 81) Lipaston päällä oli perhekuva. Vanha mies, huivipäinen nainen ja kaksi pikku-poikaa. Tuo on mun veli. Putte sanoi ja osoitti toista poikaa, joka oli hänen näköisensä. Se on kuollu sillon kun me tultiin tänne sodan jälkeen. Mä en muista sitä, mutta äiti on kertonu. Isäkin kuoli sodassa, mutta ei me tiedetä missä sen hauta on. Joku opettaja sano kerran että se oli punikki, mutta en mä tiedä mitä se sillä tarkotti. Äiti sano, että se oli hyvä isä.

Mietin asiaa vähän. Minullakin oli hyvä isä, eikä se kuollut sodassa. Mutta äiti sanoi joskus, että sotaan lähti eri mies kuin se joka sieltä palasi. Vuosikymmeniä kului ja eräänä päivänä silmiin osui lehtijuttu. Hautajaiset jossakin Helsingin lähistössä. Kola-rissa oli kuollut moottoripyörällä onnettomuudessa mies, lapsuuden ystäväni Putte. Tilaisuudessa oli iso joukko kavereita, jotka muistivat hänet nuoren perheen hyvänä isanä.(2023)

Mietteitä:

Ystävyys venäläisten kanssa ei tunne rajoja

Äiti Venäjällä on paljon ottolapsia. He ovat kaikki komennuksella Ukrainassa.

Onko elämä vain metafora?

Älä vilkuile taaksesi. Aika ajaa sinua takaa.

 

LAPSEN SILMÄT

                                                            

                                                            Suviyö.  Öljy 1990  T.Y-R.

Hän tuli kotiin pienessä nyytissä ja parkui elämänmuutosta. Me olimme uteliaita, hän ja minä. Katsoin häntä silmiin ja niin hänkin minua. Silmät olivat siniset, minulla ruskeat. Minä en osannut sanoa mitään, ja niin hänkin vaikeni. Syntyi hetken hämmentynyt hiljaisuus. Hän ojensi kättään, kuin olisi halunnut tarttua kiinni. Mutta joku sanoi, ettei tuon ikäinen vielä ymmärrä eikä näe niin, että osaisi ottaa osaa ympäristön tapahtumiin. Hän vain katsoa killitti vakavana ja vasta vuosia myöhemmin sain nähdä hänen hymynsä ja naurunsa. Aina silloin kun siihen oli aihetta. Muuten hän oli mietteliäs. Kun hänen katseensa tavoitin, se näytti pelästyneeltä. Elämä on kuin lapsen uni, sanoi joku.

On ihmisiä jotka puhuvat maireasti kohtalosta. Niin että minkä sille teekee kun elämä kuljettaa ja kohtalo määrää. Minä en usko fatalismiin, uskon vapaaseen valintaan. Meillä on sellainen lahja, että osaamme sotkea asiat ja syyttää virheistä aina muita. Kohtalo on maalitaulu johon suuntaamme puolustuspuheet ja syytökset, vaikka itse teemme kaikki typerätkin vailnnat. On vaikea ymmärtää, että jos jollakulla on hallussaan jotain, hänelle annetaan lisää. Jolla ei ole mitään, häneltä otetaan pois sekin vähä mitä hänellä on. Ei se ratkaise mikä on oikea ja mikä väärää. Se on epäoikeudenmukaisuutta. 

Vuosikymmeniä myöhemmin, aikuisena hän valitti tuollaista kohtaloa. Minä en osannut sanoa siihen mitään, koska olin yhtä neuvoton. Hän oli kokenut vastoinkäymisiä toinen toisensa perään. Apua ei osattu antaa, koska ongelmat olivat pesiytyneet tiukasti häneen itseensä ja hänen tekemiinsä valintoihin. Kun nyt katsoin noita lapsen silmiä, näin niissä itsetuhon ja kuulin lapsen äänen, auta minua isä. 

Hän kertoi kokemuksesta rautatieasemalla. Junaa odotellessa paikalle ilmestyi nainen joka ennusti. Ystävä sai arkisen povauksen siitä mitä on odotettavissa. Minun lapseni kohdalla ennustajan ilme valahti vaikeaksi ja kuvaus tulevaisuudesta oli mitään sano maton. Ennustaja lähti pois ja näytti järkyttyneeltä. 

Luulen että ennustaja näki edessään samat tyhjät ja värittömät kasvot jotka minäkin näin unessa ennen hänen kuolemaansa. Samat hämmentyneet lapsen silmät, jotka näin vuosikymmeniä sitten, mutta nyt ne olivat vihertävän harmaat ja tyhjät. Miksi et auttanut minua? (2023)

Mietteitä:

Takinkääntäjä!  Muista että napitus on nyt selkä puolella. 

Tiedoksi torpparit! Isäntä on muuttanut Brysseliin.

Unionit tarvitsevat kansoja. Kansat eivät tarvitse unioneja

Totinen Jumala! Etkö ymmärrä, että minä laskin vain leikkiä.

 

A I K A

                                                                                                        Aika on syklinen näkökulma

Minulla oli viikon vanha kuume. Makasin kamarin vuoteella silmät kiinni ja kuuntelin aamuisia ääniä. Äiti puuhasi veljen lähtöä Vaasaan. Kuuntelin hänen huolestuneita neuvojaan. Veli oli vasta kahdeksantoista, eikä ollut koskaan viipynyt yksin pitkien matkojen päässä. Nyt hän oli lopettanut koulun kesken ja aikoi tehtaalle töihin. Kitaraa ei voinut ottaa mukaan, siitä oli puhe. Et sinä siellä kauan viihdy, äiti kuului sanovan. Siellä tehdään töitä eikä soitella, usko pois. Ei soiteltu koulussakaan, veli kuului sanovan. Minä pääsen siellä hitsarin oppiin, enkä aio tulla takaisin.

He kuiskivat hiljaa etten minä heräisi. Veli hiipi vuodetta kohti ja kiinnitti jotain minun ranteeseeni. Sitten joitakin sanoja lähtemisestä, ja kuulin kuinka ovi avattiin ja suljettiin. Outo ikävä valtasi mielen, piti nieleskellä. Silloin en vielä tiennyt, mutta nyt tiedän, että veli katosi elämän pituiselle matkalle . Ei siinä ehditty hyvästellä, ei edes tiedetty oliko hyvästelyyn aihetta. Kun heräsin, näin vain kitaran seinällä tutussa naulassaan. Jos sitä vahingossa hipaisi, jäi korviin soimaan viimeinen mollisointu hänen jälkeensä. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa.

Hän oli kahdeksantoistiaana rakastunut romanityttöön. Onko sydämesi levoton, kun yksin se on. Suhde oli päättynyt traagisesti eroon, koska kummatkaan vanhemmat eivät sitä hyväksyneet. Liian nuoria muka. Levoton sydän ajoi hänet uuteen ympäristöön ja unohdukseen, niin kuin toivottu olikin. Veli alkoi etääntyä kotoa, mutta kävi kyllä silloin tällöin. Hän oli löytänyt uuden elämän ja jatkoi opintojaan omin avuin. Joskus aikuisina muisteltiin lapsuuden ja nuoruuden aikoja. Hän kantoi kaunaa monista asioista, jotka minulle olivat vaikeaselkoisia. Hän oli katkera sellaisistakin asioista, joihin ei voitu itse vaikuttaa. Siitä että isä lähti sotaan ja viipyi siellä vuosikausia. Että oli elettävä köyhinä ja muutettava paikasta toiseen. Että sotien jälkeen elettiin puutteessa ja melkein nälässä, että korvakivut ja monet muutkin vaivat seurasivat huonoa ravintoa. Lapsuudesta jäi katkera muisto, johon kuuluivat myös vanhempien väliset riidat.

Käveltiin joskus kotipuolessa pitkällä lenkillä. Hän kertoi minulle vanhoista traumoistaan. Häntä oli kohdeltu väärin ja minua oli lellitty lapsesta asti. En voinut ymmärtää miten se kaikki näkyi. Älä anna vihasi viipyä yön yli, sanoin hänelle viisaasti. En minä vihaa, hän sanoi. Olen vain katkera. On vaikea antaa anteeksi. Mitä anteeksi annettavaa sinulla on, kysyin ja saatoin hänet junaan asti. Juna lähti vierimään kohti etelää, eikä hän enää vastannut. 

Mietin paluumatkalla miksi pitäisi antaa anteeksi sitä, että syntyi nuoremmaksi. Sitten muistin kellon. Se oli vieläkin ranteessa ja sen numerotaulussa oli roomalaiset numerot. Nyt se näytti pysähtynyttä aikaa, sellaista jota ei voinut keriä takaisinpäin. Joku sanoi, että meidän länsimaalaisten aika on lineaarinen, mutta minun on sitä vaikea uskoa. Minun aikani kulkee sykleissä ja jokaisen hetken tunnen tässä ja nyt. Aika piileksii esineissä ja tapahtumissa, se ei koskaan katoa. Ja muistoissa se piileksii. Jokainen ihminen pyörii ajan myllyssä ja kolhii toinen toistaan. Se on elämää, jossa kaikki ovat syyntakeettomia. (2023)

Mietteitä:

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille puheenvuoroa

Tyyli, mitä se on? Ei sitä mikä on tai miksi, vaan miten

Vaimo tuo lineaariseen aikaasi syklisen näkökulman

Tyotönkin ansaitsee kiitoksen. Hän työllistää useita byrokraatteja

VALO JOKA MEISSÄ ON

Tämä syksy.  Se riettaasti  kattoja vihmoo, koivuja kaulailee

ja korviin kuiskii

                                                  

                                                                      Parakki.  

Juomavesi tuotiin hevoskärreillä jostakin kaukaa. Siellä oli lähde. Vesi laskettiin ovipielessä jököttävään tonkkaan, jonka kannen isä oli maalannut punaiseksi. Mistähän syystä, sitä em tiedä. Parakkien eteen oli istutettu pyöreisiin multapenkereisiin kehäkukkia. Niiden keltaiset silmät tähyilivät taivaalle, jossa puski tuuleen kaksitasoinen lentokone. Veli sanoi, että se on hävittäjä. Hän veisti niitä mallin mukaan puupalikoista, maalasi ne hopean värisiksi. Niihin tuli hienot laskutelineet, joiden pyöriksi hän etsi äidin lankalaatikosta pienet mustat napit.

Meillä oli keittiö ja yksi olohuone, jonka seinustalla oli kellertävistä tiilistä takennettu uuni. Siihen viritettiin talvisin tuli. Koivuhalkoja noudettiin ulkovarastosta. Ruokaostokset tehtiin kaupungissa, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne matkattiin linjurilla tai moottori-junalla, joka pysähtyi varikon portin lähellä. Maitoa noudettiin kymmenen kilometrin päästä, Öijan kylästä. Siellä oli maalaistalo, josta meillä oli maitotinki.

Kun juna lähestyi pysäkkiä, kuului jo etäältä sen moottorin möyrintä ja kiskojen kolke. Me pojat pantiin joskus kiskolle markan lantti, joka junan mentyä löytyi lattanaksi litistyneenä radan varrelta. Portin edessä olevan tasoristeyksen ohittivat useimmiten tavarajunat, jotka veivät kuormansa Ykspihlajan satamaan. Huuruisina talvipäivinä matkustajaliikenteeseen oli pantu vuosisadan alun kulmikkaita puuvaunuja, joiden nurkissa oli kamina. Veli sanoi, että ne vaunut olivat sellaisia kantti kertaa kantti kertaa lippa vaunuja. Sisätiloissa palelsi, mutta onneksi matkat olivat lyhyitä.

Varikolle pääsi vain vartiotuvan kautta. Siellä oli vartio, jolla oli konepistooli ja kypäri. Portin lähellä näkyi iso varasto, jonka eteen oli tuotu rivi tykkejä. Me pojat kuljettiin var-tiotuvan läpi vaivatta, meidät tunnettiin koska saunakin oli siellä piikkilanka-aitojen takana. Se oli everstin asunnon kellarikerroksessa, ja talon pihalla hölkkäsi iso susikoira jota pelät-tiin. Saunamatkaa oli puolisen kilometriä. Sitä käveltiin tähtikirkkaina pakkasiltoina, kun kuu heitteli valohuntunsa lumisen maiseman yli. 

Iltapäivällä joskus syyskuussa istuttiin keittiössä pöydän ääressä syömässä hernekeittoa. Kovin kummoisia eivät ateriat olleet. Sitä keittoa, näkkileipää ja vedellä jatkettua maitoa. Äiti nimitti sitä kurriksi. Isä viipyi vielä työssä, hänellä taisi olla jokin päivystysvuoro. Ul-koa kuului rapinaa, sieltä pyrki joku koputtelemaan ovea. Kolkuttajalle avattiin, ja sisään työntyi rähjäisissa vaatteissa mies, vähän kumara ja anteeksi pyytelevän näköinen. Löytyisikö jotain syötävää? Mies silmäili pöytää ja näki hernekeiton.

Hän sai lautasen ja lusikan, piimää ja näkkileipää. Istui pöydän ääreen ja teki outoja käsi-merkkejä otsalleen ja rintaansa. Me veljen kanssa katsoimme kummeksuen. Äiti jutteli miehen kanssa, kyseli mistä tulee ja mihin on menossa. Ateriansa jälkeen hän jäi hetkeksi istumaan ja lämmitteli puuhellan kupeessa. Sitten kun mies oli lähtenyt, veli kysyi että mitä se huitoi käsillään ennen kuin alkoi lusikoida. Äiti oli hetken hiljaa ja näytti kuin olisi muis-tellut. Se mies oli kreikkalaiskatolinen, hän sanoi. Se teki ristinmerkin ja kiitti ruoasta.

Minä mietin ja tunsin myötätuntoa yksinäistä vaeltajaa kohtaan. Minne hän meni ja mistä tuli. Mikä pani äidin tarjoamaan ventovieraalle ruokaa ja hetken rauhaa lämpimässä kodissa. Kysyin äidilttä miksi teit niin, vaikka kukaan ei käskenyt. 

Äiti katsoi minua ja sanoi. - Kyllä joku käski. 

Miehen hahmo viipyi vielä hetken pihaportilla, josta hän lähti hitaasti kohti kaupunkia. Kä-vellen. 

-  Äiti jatkoi keskeytynyttä lausetta. Se joka käski, on  Se valo joka meissä on. (2023)

Öija, = ruotsinkielinen kylä 

Mietteitä:

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita? 

Oppi on uskonnon paradigma. 

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit.