MURROSIKÄ

Lyhytproosaa

Jatulintarha Troy town.

Murrosikä: sehän on aikuinen, ei sitä voi pakottaa. Se itse tietää. Jos on vaikeuksia,

ei saa syyllistää ketään. Ei murrosikäistä, ei yhteiskuntaa, ei vanhempia.

Matkalla kauppaan pohdin lasten kasvatusta. Muistui siinä ohessa mieleen pelko, että mitä sitten eteen kun minä itse olen aikuinen. Ajatus oli pelottava. Jäisinkö joskus yksin, niin ettei kukaan ole auttamassa? Harva lapsi tuollaisia pelkoja pohtii, mutta piilotajunnassa ne pelot hiiviskelevät. Jonain päivänä tuli eteen aika, jota nimetään murrosiäksi. Yksinsyyden aika saapui, se oli kuin vellova meri joka huuhtoi rannat ja saaret Ei löytynyt paikkaa mihin piiloutua. Kaikkialta minut löydettiin ja annettiin ohjeita ja käytösneuvoja.

Lapsuuden kaverit kaikkosivat kauas, heistä tuli puhumattomia kyräilijöitä. Minä itse en tuntenut itseäni, entiennyt kuka olen. Olenko vielä lapsi vai pitäisikö näytellä aikuista. Vaikeuksia kasautui. Haluttomuus johti masennukseen, mikään ei kiinnostanut. Mitään ei kannattanut edes yrittää, koska kaikki oli ennalta tuomittu epäonnistumaan. Oli vaikea kaupata omaa osaamistaan, kun ei mitään osannut. Vaikka yritin olla aikuinen, olin silti vielä lapsi. Äly voi olla jo aikuisen tasolla, mutta tunne-elämä oli riekalaina. Elämnakokemus puuttui.Tunteet merkitsivät paljon, vaikka niitä en halunut näyttää. Lapsuuden läheisyyttä kaipasin, kokemukset uudesta elämäntilanteesta traumatisoivat. Tuntui siltä, että uskottavuutta ei ollut, oli vain ennakkoluuloja. Tunteiden osoittaminen nolostutti, läheisriippuvuudesta oli päästävä eroon.

Täytyi olla mahdolllisuus käyttää rahaa niin kuin halusin. Oli nöyryyttävää etsiä tukea vanhemmilta. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi jo itse vastata menojen lisäksi myös tuloista. Holtiton ostamisen kierre ei saisi johtaa osamaksujen orjuuteen.

Matkkalla kauppaan minä näitä pohdin. Silloin, murrosikäisenä päädyin ansaan. Se oli suljettu tila, jatulintarha josta ei löytynyt ulospääsyä. Siihen vapautukseen tarvitsin kaikkia niitä ihmisiä joita yritin paeta. Siinä jatulintarhassa me kaikki olemme vielä tänään. Vaan nyt minullakin on oma tahto ja kyky tehdä valintoja siinä missä muillakin. Tuota jatulintarhaa sanotaan nykyään yhteiskunnaksi. Vaan minä olen nyt vapaa.. (2024)

Miettehiä:

Suurimmat sankarit esiintyvät vain paraateissa

Vaimo tuo lineaariseen aikaani syklisen näkökulman

Älä luota vuoteeseen, joka tärisee kylmästä. Syyllinen on Poltergeist

Äärivapaamiekinen on se kolmas tyttö vasemmalta

 Asia: . Metanolia. Jatulintarha. Troy town.                                                                                                                                                                                        

 

KARVAHATTU               LYHYTPROOSAA

                   

                                        Eräs rouva: Huitaisu, T.Y-R. 2015                                                   

Mitä sinä siinä kiehnäät, vaimo kysyi epäluuloisena. Kysymys hätkähdytti vähän, sillä olin juuri muistelemassa nuoruuden aikaista ihastusta, jolla oli suuret ja viattomat silmät. En enää muista minkä väriset, mutta suuret ne olivat. Hän vielä räpyttelikin niitä niin, että minua alkoi ihan pyörryttää.

- Ajattelin tässä vain, että miten sen sinun laihdutuskuurisi laita on. Onko tullut taas kiloja lisää? Minä perustelin.

Kysymys oli retorinen ja tarkoitettu leikkimieliseksi, mutta hänpä siitä suuttui. Hän poistui keittiöön, josta alkoi kuulua ankara pesukoneen jurnutus. Tämä oli tapa, jolla hän väisti sanallisen miekkailun. Minä sitä aamuäkeänä usein harrastin. Päätinkin siltä istumalta lähteä ulos ja keskittyä muistelemaan. Mikä hänen nimensä olikaan, en oikein enää muistanut. Huomio kiinnittyi nyt karvaiseen supikoirahattuun, jonka olin ostanut vaimolle lahjaksi Moskovasta. Siihen maailman aikaan, kun sieltä vielä pääsi takaisin-kin. Ja vielä hatun kanssa.

Veera. Sen nimi oli Veera.

Miksi sinä sitä karvahattua silittelet? Ota imuri ja ala siivota lattiaa, se on täynnä sinun pullan mureniasi, vaimo motkotti. Vaan minä hipelöin muistoissa tuota hattua, jonka pemmeä karva palautti mieleen assosiaation kokemuksesta. Sain sen peräkamarin sohvalla, seinäkellon alapuolella. Muistan sen klonksutuksen vieläkin elävästi. Hän oli silloin vasta parikymppinen.

Mutta hetkinen…! Tuo muistikuva ei ollutkaan hän, vaan se toinen. Se oli Veera jonka nimeä en nyt enää tarkoin muista, ja jolla oli isot silmät. Vaimo kuului keittiössä puhuvan puhelimeen, hän soitti apuun putkimiestä. Minusta ei hänen mielestään ollut enää niihin töihin eikä oikein muihinkaan. Panin supihatun epähuomiossa päähäni ja lähdin ulos ilman kenkiä. Tai sitten kun asian havaitsin, huomasin että olihan minulla sukat, joskin eri paria jaloissa.

Pitäisi tilata aika lääkäriltä, muistin vaimon mutisevan. Sinulla ei aina palikat osu iham paikoilleen. Hän on niin pikkutarkka.

Tiedä sitten noista palikoista. Hän puhuu joskus sekavia, vaikka väittää, että minä niitä puhun. Ja nyt kun tuttu krannin akka tulla viuhtoi minua vastaan kadulla, nostin hänelle kohteliaasti karvahattua.Terve mieheen! Sanoin ja yritin saada selvää vastauksesta. Kevätkesän aurinko porotti jo niin, että hiki pakkasi otsalle. Äkkiä muistin, että sehän oli Veera. Nyt se juolahti jo toista kertaa muistiin.

Oli taaskin kivi eksynyt väärään sukkaan, niin että oli pakko käännähtää paluumatkalle kotia kohti. Supihattua nostin kohteliaasti pelastusarmeijan upseerille, joka portilla marssi vastaan ja näytti kovin syntiseltä. Hän tuli naapurista, jonka isäntä oli ulkomailla. (2025)

Ps. Vanahan Ilimajoen seurulla miehet oli miehiä, naiset akkoja, tytöt flikkoja. Lapset oli mukuloota ja naapuri oli kranni. Siellä käveltihin tien eikä tiän päällä. Notta tieroksi vaan tämäki. 

Miettehiä:

Aika lepattaa alta pois, eikä anna tarttua helmaansa.

Elämä on vakava paikka, jos siinä ei ole sijaa naurulle eikä itkulle.

Empaattinen mies juo muiden terveydeeksi ja saa vastaalahjaksi maksakirroosin.

Asiasana: furry hat.                             

  Hattutieteiden lisensiaatti Hoo Moilanen. 

 

MIKÄ ON TÄMÄ MIES

LYHYTPROOSAA

     

                                                         Tarmo Yli-Rajala, yks humanisti. Öljy 2015 E.Honkasalo

                                                                            

Mikä on tämä mies? Häntä ei kiinnosta talverenkaiden vaihto eivätkä tietokoneen päivitykset. Tulpat eivätkä ruuvit; tekniikan nippelit ja nappelit ovat hänelle yhdentekeviä. Hän ei ole kiin-nostunut potkupallosta eikä NHL:n pudotuspeleistä. Häntä kuvottavat tyypit jotka pukeutuvat odotusten mukaan, siitä riippuen pelataanko tennistä vai liehitelläänkö hienostorouvia. Hän ei ymmärrä miestä, joka esiintyy kotioloissa pikkutakki päällä ja rusetti kaulassa, kiiltonahka kengät jaloissaan. Miestä joka on puhehäiriöinen niinkuttaja, mutta joka on aina haastattelijoiden suoiossa.

Sanalla sanoen häntä tympäisee rahan ja vallan perässä juokseminen, nöyristely ja populismi. Hänen lapsensa saavat valita itse mitä tulevaisuudeltaan toivovat, heitä siinä avustetaan. Lapsia ei kouluteta siksi, että saisivat suuret tulot ja tärkeät tittelit.  Heitä ei käytetä vanhempien kunnian-himoisten suunnitelmien toteutukseen. Hän ei arvosta pröystäilevää asumista, lasibunkkereita järven rannalla. Hän ajelee kohtuullisen halvalla autolla eikä hän piittaa kilpailusta ajoradalla. Eikä hän sen puoleen piittaa mistään muustakaan kilpailusta, koska on vaatimaton. Ei hän halua olla ensimmäinen joukossa eikä työnnä naamaansa valokuvissa eturiviin.

Hän nimittäin on itse vain pelkkä humanisti, ei diploomi eikä minkääm lajin valtuutettu. Hänen kotinsa ei ole näyttelytila vaan paikka jossa voi lepuuttaa hermoja keskellä kiireestä sairasta yhteiskuntaa. Enimmäkseen hän on vähän konservatiivi eikä pidä kovaa ääntä mielipiteistään. Sen verran hän on maailmanparantajille kiukkuinen, että hänen tekisi mieli iskea kaikkein kovaää-nisimpiä nyrkillä päin näköä. Mutta eihän sitä tee, koska on hyvän luontoinen ja mieleltään varsin vapaamielinen. Eikä hän sitä tee, koska hänellä on vanhan aikainen kasvatus. Hän valitsee mieluummin asunnon maasaudulta ja vastaa hämmästelevien tuttavien kyselyihin kuin Manilow Tsitsikoville.

Ainako te maalla aikaanne vietätte, kysyi Tsitsikov.

Enimmästä päästä maalla, vastasi Manilow. – Joskus kumminkin käymme kaupungissa, Saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa. Ihminen tylsistyy katsokaas jos aina korvessa asuu.(Gogol Kuolleet sielut, 1800-L. Suomennos)

Matematiikka on hänen mielestään jonin joutavaa numeroilla leikkimistä. 

Muuten humanistilla menee hyvin, mutta elämä on ikävää kun ei tiedä miten päin ruuvia ruuvataan. Wie man wird, was man ist arveli Niethsce.

AATOKSIA:

Hautakiveen on kirjoitettu: kuoli uskossa totuuteen. Mies parka! Niin turha elämä.

Hän on niin likinäköinen ettei erota puheenjohtajaa nuijasta.

Hylly täynnä kirjoja, enkä tiedä mitä etsin.

Paapan tupa Ailahduksia (Käsikirjoitus 2025)

 

I L O N A L L A

Mallin kanssa galleriassa.  Lyhytproosaa.

                                          

                                                                                                         Hiukset silmillä. Öljy 1990 Tarmo Yli-Rrajala

Ilona oli tummatukkainen ja hyvin ujo. Hän ei millään olisi halunnut riisua tanttuaan, mutta kun minä vakuutin että niin on parempi, niin hän suostui. Mutta vain espanjaksi. Hän kysyi olinko minä muka opiskellut taidemaalausta Pariisissa. Vastailin vähän vältellen, koska oikea opintojen paikka oli ollut autotalli. Se oli täynnä romua, sillä auton olin myynyt ahneeelle motoristille. Tämä kun osasi puhua vain vaihteista.

Kun Ilonaa nyt tarkkailin pensselin pää tähtäimenä, niin tiirustellen huomasin  vasemmassa reidessä arven. Se oli muisto Calmet-rokotuksesta ja oli täsmälleen saman lainen kuin minullakin oli. Me olimme sota-ajan lapsia. Utelin häneltä Francon Espanjasta, mutta hän vain räpytteli silmiään hämmentyneesti. No ciero, Ilona mutisi.

Ehkä olin väärässä ja hän oli vain niitä nykypäivän liberalisteja. Kukapa tässä muu kieroilisi.

Kieroilua en minäkään sietänyt, koska minä olen konservatiivi.

Ilonan olin ympäröinyt kylmänvihreällä kehällä. Häntä vilutti, ihan alasti kun siinä lojui. Juttelimme niitä näitä, vaikka se toisaalta vähän häiritsi keskittymistä. Hän anoi minulta tilkkasen absinttiä, jota olin tuonut edellisenä yönä Pariisista. Siinä sivellintä tahtipuikkona käytin ja yhdessä me lauloimme dueton, jonka nimeä ja säveltäjää en nyt enää muista. Hän ojensi vähän sääriään ja valitti, että asento puudutti jalkoja. Minä ihailin noita sääriä ja ajattelin kuinka kiitollinen pitäsi olla tästä luomiskyvystä. Tein suuremmoista taidetta, vaikka harva sitä tunnusti. Asia oli aivan sama kuin minun kirjoitusteni kanssa. Eivät ihmiset lyhytproosaa Suomessa ymmärrä eivätkä arvosta. Vain romaaneja he lukevat, mitä tylsempiä, sitä suuremmalla hinkulla. Silmiä pyöritellen lukija kertoo lukukokemuksestaan. Siinä tapahtui niin paljon, kertomuksen punainen lanka valui vyyhdiksi jalkoväliin.

Mutta nyt oli minun, taiteilijan vuoro pyöritellä silmiä. Ilona oikaisi taas vähän jalkojaan. Hän oli värjännyt varpaan kynnet punaisiksi. Hiukset valuivat yhä alemmas niin, että pyysin lupaa hivellä niitä vähän ylemmäs. Pensselistä roiskahti keltaista okraa Ilonan lantiolle. De nada, häm minulle vakuutti. Ei tippa tapa, minä ajattelin. Tyttö on kerrassaan ihastuttava ja rauhallinen kuin viilipytty.

No, otin minäkin siinä tipan absinttia. Kyllä taiteilijan työ on raskasta. Henkisten paineiden lisäksi pitää vielä kärsiä lukutaidddottomien ja vähälahjaisten nousukkaitten kritiikkiä. Nämä kun eivät ymmärrä kirjallisuudesta eivätkä taiteesta yhtikäs mitään.

Iltapäivä kului rattoisasti sivellintä heilutellen ja absinttia naukkaillen. En muista mihin aikaan Ilona päätti lähteä. Hän oli pudottanut vahingossa pikkuhousunsa autotallin, minun galleriani lattialle. Havaitsin tämän vasta sitten kun  taas heräsin.

MIETTEHIÄ:

Yksi lensi yli sorsan pesän. Loput ammuttiin.

Älä luota vuoteeseen, joka tärisee kylmäst. Syyllinen on Poltergeist.

Unelmien Suomessa vaalitarkkailijat ovat venäläisiä

Asiasana: Tanttu (hame etelä-Pohjanmaalla)

 

B0CCHERRININ MENUETTI

                                                                         Sofia.

Lyhytproosaa unessa.  Humanisti  Oulussa.

Mikä siinä minua viehättää? Äänentoisto voisi olla parempi, kaiuttimet ovat yli 40 vuotta vanhat. Boccherrini kääntää kylkeä, hän on rauhaton. Soittavat vähän liian nopeassa tempossa, se häiritsee minuakin. Nätti viulisti viehättää, hän soittaa silmät suljettuina ja vakavana. Isken hänelle silmää, sitä sokeaa vasemman puoleista. Ei hän sitä näe, ei tietenkään koska minun silmäni erottaa vain tummia hahmoja.

Madetojan sali on täynnä tärkeän näköisiä musiikin ystäviä. Kapellimestari huitoo orkesterin takariville ja irvistää vähän. Hän huitaisee mielenosoituksellisesti tahtipuikkoa ja vilkaisee ohi mennen viulistia. Tavoitan hetkeksi naisen katseen, hänen silmissään pilkahtaa hymy. Myöhemmin iltapäivällä tavoitan hänet kadulla. Anna minä kannan sitä viulukoteloa, sanon hänelle. Kävelemme Ojakatua pitkin kohti Franzenin puistoa. Perillä Hän panee viulukotelon puiston penkille ja kuunelemme Sofia Magdalenan kirkon iltakumahtelua. Runoilija-piispa vilkuilee minua äkäisesti. Pulut tepastelevat sorakäytävällä.

Minä en oikeastaan saisi istua hänen kanssaan tässä. Hetken aikaa tuntuu kuin jostakin lehahtaisi vanhan sataman tervainen tuoksu. Muistan että tuo satama olikin tässä aivan lähellä, maan alle vajonneena. Siitä meitä sadat vuodet erottavat ja suuri tulipalo. Tuo kirkko rakennettiin vasta sen jälkeen. Nainen katsoo nyt minua ja sanoo: en minä ole Magdanena jos niin luulet. Olen vain Sofia. Hän avaa soitinlaukun kannen ja paljastaa salaisuutensa. Se kihisee täynnä pieniä nuottiavaimia.

Niin minä katson, ja äkkiä olenkin taas yksin. Lähden palaamaan samaa reittiä takaisin. Ojakadulla vanhan musiikkiopiston ikkuna on raollaan ja kuulen kuinka Sofia soittaa siellä Boccherrinin menuettia. Hän elää siis rokokoon kautta, ja tuoksuu puuterille. Miksi minä aina täällä käyn, vaikka tämä näky kuuluu nuoruuteen? Se on pakkomielle, josta ei pääse irti hartioita ravistelemalla.

Sofia kurkistaa ikkunasta ja näen vieläkin hänen hymyilevän.  (2025)

Miettehiä:

Sanotaan että stressi valvottaa öisinn Minua se nukuttaa päivisin.

Sateenkaaren tuolta uolen löytyy vain muusukupuoli. Se on väritön ja kylmä.

Asiasanat:

Boccherrini, Luigi.  Rokokoo. Magdalena Sofian kirkko.

PS. Aina kun jäät neuvottomana ihmettelemää, muista että unessa on erilainen logiikka kuin arjessa. Voipa olla niinkin ettei logiikkaa ole ollenkaan.

             EHTOO

LYHYTPROOSAA

 

Laki js oikeus ovat ihmisten luomia käsitteitä. Nillä ei ole mitään tekemistä luonnon kanssa. Raakuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat osa luontoa, niin myös ovat niiden vastakohdat, myötätunto ja tasa-arvo. Osa luontoa on sekin, että oikeuden edessä kaikki ovat saman arvoisia ja heitä tulee kohdella samoin kuin itseään. Luonto tarjoaa puitteet, ihminen tekee valinnat.

Vao ja  pimeys on vanha allegorinen vertaus monissa kulttuureissa. Materian maailmassa niillä on selkeä selitys, ihmismielessä niiden ero on eksistentiaalinen. Ysilö kokee olemassaolon voimakkaasti ja haluaa tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä.

Kun vanha Rooman valtakunta jakautui, kehittyi lännessä suuntaus joka korosti lakia ja oikeutta. Valtakunnan itäisessä osassa saivat tunteet ja värit enemmän merkitystä. Se puhui kreikkaa. Uskonto ei ollut sanaristikko jossa sanat piti panna oikeaan järjestykseen. Se oli enemmän näky, jossa väreillä ja äänillä oli keskeinen merkitys. Tuo näky kumpusi syvätä ihmisyyden sydämestä, aivojen oikeasta lohkosta.. Oli tärkeämpää kuunnella ja katsella kuin lajitella järjestykseen.

Aineeellisessa maailmassa kuvaamataide ja musiikki voivat edustaa joko valoa tai pimeyttä. On valittava, ja valinta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan elmä lähtee kehittymään ja miten se päättyy. Äänet ja värit sulavat ihmismielessä yhteen ja luovat tunnelman jossa elämän perusta avautuu. Tuntuu kuin silmät avaisi ja valo syrjäyttäisi pimeän. Kaikista äänistä ihmisen ääni on tutuin ja läheisin, mikään soittopeli ei sitä voita. Se ääni kumpuaa syvältä mielen pohjalta ja siinä erottuvat toivo ja rakkaus. 

Ja hämmentyneenä minä sitä kuuntelen.

Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, isää poikaa ja pyhää henkeä.

Jumalan poika, elämän antaja, kohtuullista on, että sinulle kaikkina aikoina hartain äänin ylistystä vesataan

Ehtooveisun sanat ovat vanhat, mutta niissä on taustalla voimakas kaipuu turvasta. Se on pimeyden pelko, jonka ranskalainen kirjailija Patrick Modiano  ilmaisi näin: Ja elämämme, eikö sekin haihdu iltaan yhtä nopeasti kuin lapsen murhe. Nietsche puolestaan totesi, että Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle ja seisovan horjumaaan.  (2025)

ASIASANAT  

Patrick Modiano. Ehtooveisu (alkuperäinen, ortodoksinen) .

Aatoksia:

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista ja ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa

                                                                                                                

                                                                                                                                                   Finlandiakirja.fi

                                  

                          RITIIKISTÄ VÄHÄN                                       

                                                    LYHYTPROOSAA 

                                                                                                                                                                                           Komia taulu, jonka tekijää                                                                                                                                     en muista. Excuse me!

Lyhytproosa on suorasanaista puhetta tai tekstiä, joka pyrkii vain selvittämään asioita. Se on asiallista ja venkoilematonta, eikä sille ole luotu tarkkoja sääntöjä. Kaupasta ostamasi hilavatkaimen kera saat vekottimen kokoamisohjeet. Se kun myydään irrallisina palasina, joista vain sielunvihollimen osaa jotakin koota. Hänkin on usein neuvoton.

On myös lyhytproosaa, jota pitää katseleman kaunokirjallisesta näkökulmasta. Sellaista kirjoittivat monet menestyneet kirjailijat ja sellaisetkin, jotka aikalaiset asiantuntijat lyttäsivät alle kaiken arvostelun. Kafka on nykyään arvostettu klassikko, mutta harva häntä vieläkään lukee. Kun ei oikein ymmärrä, niin miksipä nähdä vaivaa ja lukea vaikkapa Erään koiran tutkimuksia tai Selontekoa akate-mialle. Daniil Harms kirjoitteli älyttömyyksiä ja potkittiin syrjään vallanpitäjien kirjailijayhdistyksesta. Bulgakov kuvasi kulkukoiraa, josta kasvatettiin neuvokas kommunisti. Eivätkä kaikki hyväksyneet Aleksis Kiveäkään.

Hoo Moilanen ei pidä itseään klassikkona, eikä sen puoleen oikeastaan yhtään minään. Hän pyysi joskus kriitikkoja arvostelemaan kyhäelmiään, joita hän nimitti lyhytproosaksi. Hän sai tunnustusta omaperäisestä tyylistä ja siitä, että tekstit ovat helppolukuisia. Mutta lyhytproosaa? Vähän ne ovat muka sinne päin. Mitähän se tarkoittaa, kun kuitenkin sanotaan ettei lyhytproosalla ole tiukkoja sääntöjä?

Alias Hoo Moilasella on käsitys, että kaunokirjallinen lyhytproosa voi olla kuin irti karannut villiori, se säntää sinne tänne ja potkii takajaloillaan kriitikoita, jotka yrittävät ottaa sen kiinni ja kytkeä liekaan. Ja vielä se rohkenee hirnuakin pilkallisesti yksivakaille ahdistajilleen.

Hoo Moilanen on vuosikymmenien aikana oppinut kunnioittamaan eteläamerikkalaisia kirjailijoita. Garcia Marquezia ynnä muita, jotka taitavat kirjoitella lumoavaa (maagista) proosaa, jota lukiessa ei pidä kurtistella kulmiaan. Sillä totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä koskaan kutsua todistamaan.

Niin se vaan on, että asiallinen proosa on kyllä kirjallisuutta. mutta kuitenkin se voi olla vain kuivaa raportointia. Lyhytproosasta ei tarvitse olla pitkä matka runoon eikä musiikkiin. Lue vaikka Renardin proosateksti Yölepakko. (x) Jos kuuntelet, sama lepakko voi lepattaa myös Schubertin Winterreise sarjan Liedissä Gute Nacht. (2025)

(x) Jules Renard: Kuvien metsästtäjä, Otava 1973, s. 28-29.

AATOKSIA:

Saanko nyt vihdoin vaipua rauhassa vanhuuden höperyyteen?

Sanotaan, että stressi valvottaa öisin. Minua se nukuttaa päivisin.

Skeptikko on kvarkki, joka ei näe maailmaa itsensä ulkopuolella

Subsidiariteetti takaa meille perinteisen humalan