lauantai 4. helmikuuta 2023



S U K U





Kevät.  Akvarelli Tarmo Yli-Rajala 1990 

Tuttava alkoi harrastaa sukututkimusta. Hän halusi tietää mistä päin maailmaa esi-isät olivat tulleet. Ruotsista vai Saksasta, tai ehkä jostain eksoottisemmasta maasta. Vaikka Espanjasta. Täti oli nähnyt unen jonka mukaan hän oli edellisessä elämässä asunut Espanjassa. Kesälo-mallaan täti oli käynyt katsomassa seutua, jossa oli unen mukaan elänyt. Se oli kalastajan mökki Välimeren rannalla, ja yhdessä he paikan asukkaiden kanssa pohtivat sikäläisiä suku-laisia ja naapureita. Niitä löytyi menneisyydestä aika paljon. ja kaikki olivat  niin köyhiä, että ottivat kiitollisuudella vastaan tädin rahalahjoitukset.

Toinen tutkija oli päätynyt Rooman keisareihin. Jonkun Neron perimää virtasi heidän sukunsa geeneissä. En sanonut ääneen, mutta arvelin että kysymys oli ennemminkin Pithecantropus erectus. Tuttava vilkuili minua epäluuloisesti. Löytyi vielä sellainenkin tuttava, joka pettyi siihen, että kaikki esi-isät olivat metsäsuomalaisia ja maaseudun sekatyömiehiä. Ei yhtäkään vierasmaalaista! Hän lopetti tutkimukset siihen.

Sukututkimuksia julkaistaan paksuina teoksina jotka sisältävät tuhansia nimiä. Eivät he kaikki sukulaisia oile, ehkä voisi pikemminkin puhua heimosta tai klaanista. Yksi asia on kuitenkin varma. Kantaisä on mieluiten kaukaa muualta tullut ja puhuu sivistyneempää kieltä kuin suomalainen rahvas. Kun törmätään kirkonkirjoissa ruotsin tai muun kieliseen sukunimeen, se omaksutaan sukukirjan kanteen ja hyväksytään uudelleen sukunimeksi. Harva tietää, että nuo komeat nimet ovat usein sotajoukkojen kirjurien keksimiä, sillä eihän länsisuomalaisilla sukunimiä ollutkaan. Ilpo Kaaponpojasta tehtiin  Ingvar Karlsson. 

2300 eKr. egyptiläisessä hymnissä Aton-jumalalle sanottiin näin: kuinka moninaisia ovat-kaan sinun luomuksesi, kaikki ne ovat mysteerisiä nähdä. Sinä olet asettanut jokaisen ihmisen paikalleen, heidän kielensä ovat erilaiset puhetavaltaan, niin myös heidän hahmon-sa ja ihonvärinsä erilaiset.

Niin myös kristityt sanoivat. Herrakansoja ei ole, eikä niitä pidä tunnustaa. Saman tekevää mitä sieltä tutkimuksista löytyy, ihminen on tärkein. Jokainen esivanhempi ajatteli ja tunsi niin kuin sinä itsekin. Ehkä onkin parempi pohtia mitä ihmisyys on.

Aton-jumala. Egypti, farao Eknaton. Pithecantropus erectus.



lauantai 28. tammikuuta 2023



                                                   KAOLIN VIERTOTIELLÄ    
                                                                        Science fiction

Ensisyntyisten lentolaiva

.John Carter oli avaruusmatkailun pioneeri. Hän aloitti säännöllisen liikenteen maan ja Marsin välillä.Edgar R.Burroughs kirjasi matkamuistelmat moniosaiseksi teokseksi ja teki vaatimattomasta sankarista maailmankuulun. Minä tunsin tuon vanhan miehen, joka silloin tällöin maassa lomaillessaan istui Kahvila Eineksessä ryyyppäämässä kaljaa, Kokkolan Ykspihlajassa. Hän kertoi minulle seikkailuistaan. Niissä minäkin usein olin mukana, ihan ilman John Carteria.

Kaolin viertotiellä tapasin ensi kerran Cartorin, tämän sotavaltiaan äpäräpojan.Ei siinä paljon ehditty tarinoida, kun hänellä oli kiire kaupunkiin. Hän oli kuullut juorun, jonka mukaan Thuvia neito oleili Kaolissa ja vietti siellä rietasta elämää jonkun juopon thernin kanssa.Minä osoitin asianmukaista myötätuntoa, mutta vähät siitä välitin. Oli piilouduttava pensaikkoon ratsu-partiolta, joka pyyhälsi ohitsemme thoateineen. Ratsut huohottivat uupumuksesta vaikka niillä oli kuusi jalkaa. (muistaakseni). Cartor ryömi esiin pöheiköstä ja puisteli punaisen soran housuistaan. Hänellä oli isältään varastettu miekka, jota isä huitoi paraateissa, mutta jonka Cartor nyt  sujautti suurieleisesti huotraan. Tarjosin taskumatista miekkoselle tujaukset skottiviskiä, jonka sotavaltias oli tuonut Marsiin edelliseltä matkaltaan maahan. Mies oli juovuspäissään eksynyt Californian sijasta Skotlantiin. Minun viskini oli ravintola Eineksestä ostettua limodadia.

Cartor lähti siitä nilkuttamaan kohti Kaolin kaupunkia, ja minä jäin hetkeksi pohtimaan minne siitä lähtisin. Cartorin tappama lentolisko rupesi jo haisemaan ja minulla oli vähän nälkä. Poimin matkan varrelta pensaista marjoja, joiden nauttiminen piristi kummasti mieltä. Ihan tuntui kuin ennen vanhaan Dejah Thorikselta saatujen marjojen jälkeen. Rouvalla oli niitä pussillinen piilossa John Carterilta, joka oli ehdoton absolutisti ja raittiusmies. Thuriakuun himmeässä hohteessa minä hiiviskelin kohti Kaolin porttia, jossa näin vartitiomiehen ottavan nokosia pää isän vanhasta manttelista kootun tötterön päällä. Eväspullo lojui miehen vieressä. Ovi oli jäänyt auki, joten hiivin siitä huomaamatta kaupungin öiselle kadulle. Kauempana näin sen tornin, jonka laelta Mustat ensisyntyiset lentolaivoineen hallitsivat koko seutua. Ei siinä Kaolin jeddakilla ollut enää muuta tehtävissä kuin pyöritellä peukaloitaan jeddaransa kanssa. Tai mitä lie pyöritellyt.

Avasin tornin oven ruosteisella avaimella jonka veli oli löytänyt eilen tunkiolta. Se sopi lukkoon, mitä minä jo etukäteen olin aanaillutkin. Kattotasanteella ei näkynyt yhtään lentolaivaa, koska ne oli kaikki lähetetty Ykspihlajaan, sataman suuntaan. Vikantin villit heimot olivat vallanneet sataman, jonne oli pystytetty juhannussalko. Illan kolkkoa yknäisyyttä halkoi nyt vain kapteenin koiran, Upin haikea ulvonta. Sillä oli juoksuaika. Kuului sieltä korviin myös Vikantin vihreiden villien sotahuuto: heija heija GBK, resa  på, veerlavoo. Heija heija heija! Mutta missä olivat Cartor ja Thuvia-neito? Sikäli kuin Cartorin luonnetta tunsin, hän oli ajanut juopon thernin matkoihinsa ja lähenteli nyt kiihkeästi Thuviaa. Näin Thuvian istuvan kahareisin pienellä puupölkyllä. Hän oli närkästynyt, sillä Cartor lähti pakoon heti kun minut näki. Hänen omatekoinen tussarinsa oli jäänyt katolle lojumaan.

Minun mieltäni häiritsi taas kiusallinen tunne. Kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Syy tuohon tunteeseen paljastui kohtasillään. Se oli äidin äkäinen ääni, joka sätti minua pitkäksi venyneestä ulkoilusta Piti tulla äkkiä sisälle ja nukkumaan, mitä sie siellä liiterin katolla vielä kupeksit naapurin Maijan kanssa.Iltateeki on juomatta.

Poistuin tornista hyppäämällä halkopinon viereen, ja päätin palata asiaan heti huonenissa. Tussarista kävisin vaihtokauppaa Cartorin kanssa. Konflikti piti selvittää mitä pikimmin, ja ajaa mustat ensisyntyiset pohjoiseen Khorusjärven takaisiin onkaloihin, joista he olivat tulleetkin. No. Thernit nyt olivat valkoista lälläriporukkaa, josta ei ollut muuhun kuin tikanheittoon kapakassa. Isä voi panna ne huomenna vaikka puita pienimään. (2023)

Edgar R. Burroughs: Mars kirjat, 
Siniset Mars-kirjat,Taikajousi 1970-luv.










torstai 19. tammikuuta 2023



VERKOSSA




Miete:Kyllä on yhtä kuin ei. 
Ero on kysymyksessä.

 Verkko jossa pyristelet, on tahmea mielipiteiden verkko. Sitä hallitsee liberaali hämähäkki. Voi se olla vanhoillinenkin. Sillä on tumma hahmo ja kahdeksan silmää joilla se näkee joka suuntaan.Varo katso-masta sitä silmiin.

Jos taputat ohimennen vieraan lapsen päätä ja tarjoat hänelle karkin, sinut viedään pillit vinkuen poliisilaitokselle. Rikosrekisteri tutkitaan siltä varalta, että olet pedofiili ja käytätkö korvarenkaita.

Jos olet jo yli kahdeksankymmenen ja otat päähänpistosta yhteyttä nuoruuden tyttöystävään, niin tämä luulee sitä seksuaaliseksi ahdisteluksi. Ja niin luulevat kaikki hänen naapurinsa, sukunsa ja juoru-akat. Saat tässäkin tapauksessa joltakulta vanhalta äijältä turpiin ja sinut viedään poliisilaitokselle. Ehkä tutkivat mielentilasi. Turhaan selität, että olisi vaan ollut kiva jutella ja muistella menneitä, sitä kuinka typerä voi nuorena olla. Silloin kun luullaan että on olemassa empatiaa ja jopa rakkauttakin, eikä vain ryppyotsaisia tosikkoja virsikirja kainalossa.

Jokin vuosi sitten sait tilaisuuden osallistua valtakunnalliseen kokoukseen, jonne kertyi idealisteja kaikkialta maasta. Hotellihuoneeseen sinut pantiin juopuneen idealistin kanssa, joka illan mittaan alkoi inhottavalla tavalla lähennellä. Koska teillä oli erilainen käsitys moraalista ja ajanvietosta, sait hänestä pitkäaikaisen vihamiehen joka ei enää tervehdi.

Monia outoja piirteitä sinun luonteessasi on. Harrastat taiteita ja maalaat kuvia, joita olet joskus onnistunut myymään ja asettamaan näyttelyihin. Olet maalannut alastoman naisen kuvan, jonka ympärillä pyöri lukuisa joukko miespuolisia taiteen ystäviä. He olivat sitä mieltä, että kuva esitti jotakuta tuntemaasi sihteeriä, tai ehkä jonkun poliisin rouvaa. Mutta hiusten väri oli tumma,. Eihän se tumma ole vaan vaalea, siitä he kinastelivat. Vaan sinä autuas taiteilija käänsit kylkeä ja ajattelit, että ottakaa kuva maltillisesti, ei se taidetta ole. Puit blogin kuvan esittämälle tädille puseron siltä varalta ettet saisi haastetta käräoikeuteen.

Näin se on. Eletään demokratiassa, jossa on mielipeen ja ilmaisun vapaus. Jos vain kampaat tukkasi ja puistelet pölyt valkoisesta viattomuuden paidastasi, se voidaan pestä ja kiertää kuivaksi. Kaikki lika ja synti irtoaa siitä ja olet valmis siirtymmän hiippakuntaan, jossa paita ripustetaan narulle kuivamaan. Jatkat matkaasi huomaamatta, että olet nöyrästi alasti, ja että lauha kevättuuli huisuttelee puhdasta paitaa. Sinussa elää tietoisuus itsestäsi ja tunnet olevasi olemassa.  (2023)

Ilmaisuvapaus. Mielipiteen vapaus. 



lauantai 14. tammikuuta 2023




                                            MIES JOKA KULKEE                                               EDESTAKAISIN



                                          

                                                  Kuva:  Primavera, öljy 2008 T.Yli-Rajala

Joku kauppasi minulle aikakauslehtiä jotka eivät kiinnostaneet. Siinä oli tarjolla tekniikkaa ja urheilua, uutisia kuninkaallisten perhe-elämästä, rikoksista ja juoruista. Monipuolista tietoa elämän eri alueilta, sellaista mikä oli lehtikauppiaan mielestä ihan ehdottoman tärkeää tietää. Kuului kuulemma yleissivistykseen.

Kauppias kiihtyi siksi, että minä kerroin hänelle millaisia lehtiä harrastan. Parnasssoa, Kaltiota, Nuorta voimaa, Lumoojaa, noin esimerkiksi. Eikö metsästys ja kalastus-ala kiinnosta, pelaatko golfia tai tennistä? Oletko jalkapallon ystävä tai jääkie-kon? Kaikkea löytyy, niin että siitä vaan tilaamaan! 

Ei kelpaa, en tilaa roskaa. Aion tästä lähteä nyt lukemaan Italo Calvinon romaa-nia Jos talviyönä matkamies”. Ja onhan minulla vielä Nietschen Zarathustra ja aatehistoriallisesta murroksesta kertova Antiikista Bysanttiin. Vaikeita luettavia, ei ollenkaan ajanvietettä. 

Minulla on outo maku, joka yltää muihinkiin harrastuksiin. Maalaan myös tauluja, mutta en minä itseäni taiteilijana pidä. Työt ovat laadultaan yhtä epätasaisia kuin ovat minun kirjoituksenikin, ei niistä selväjärkinen aina tolkkua saa. Silti joskus joku haluaa välttämättä kirjan jolla ei ole tunnettua kustantajaa tai taulun joka herättää katsoijissa epäluuloja. Perustelen heille näkökulmaani. Kirja jolla on ns. kustantaja, on aina yhteistyön tulos. Sillä on vähintään kaksi tekijää. Minun kirjani ovat keskeneräisiä hahmotelmia, sekavia ja tasoltaan kirjavia. Tärkeintä on, että ne ovat ominta minua. Siis, vähän omituisia niin kuin itsekin olen. Ei niillä maailmaa paranneta eikä niillä tavoitella mitään, itse asiassa olisivat voineet jäädätekemättäkin.

Kysyvät mitä maksaa, ja minä annan ne  ilmaiseksi siitä ilosta, että joku on kiinnostunut.

Kauan sitten joku tuttava katsoi arvioiden minun novelliani lehden sivvulta ja sanoi vakuuttavasti: et sinä ole tuota kirjoittanut! Hän oli luulossa, että minä kopioin paremmin osaavilta. Toinen tuttava katsoi minun maalaustani ja kysyi: oletko sinä itse piirtänyt tuon. Italo Calvino ilmaisi olemukseni näin: Olen mies, joka kulkee edestakaisin baarin ja puhelinkioskin väliä. 

Se ei ole totta, en ole baarihörhö joka kittaa kaljaa, ja minulla on  matkapuhelin ilman johtoja. Ulkopuolella ei ole muuta kuin puhelimen äänimerkki, joka soi tyhjään kaukaisen kaupungin pimeässä huoneessa. (2023(

Italo Calvino; Jos talviyönä matkamies,Tammi 1993. Friedrich Nietsche: Näin puhui Zarathustra, Pikku-Idis 2020,  Serafim Seppälä: Antiikista Bysanttiin, Gaudeamus 2021)

    



lauantai 7. tammikuuta 2023



JOSKUS NUORENA


Oi Zarathustra, et seiso siinä sellaisena jota onni pyörryttää,

parasta tanssia ettet kaadu. (Friedrich Nietsche). 


Joskus nuorena minä ihastuin tyttöön, joka ilmaantui eteeni istumaan suuressa luentosalissa ja puhui ihastuttavaa kieltä. En sano mistä hän oli kotoisin, koska heti paljastuisi, että hän oli tullut linjurilla Paraisilta. Vieressä istuvan kanssa hän nauroi jotakin ja minä katselin hänen sivu-kuvaansa. Se oli iloinen. Tein tutkimuksia ja sain selville nimen ja osoitteen, syntymäajan ja senkin sain, mitä hän oli yliopistossa lukemassa.Historiaa ja kieliopintoja. Hivuttauduin hänen lähelleen väliajoilla ja tavoitin katseen jossa oli sinivihreä häive. Hänellä oli hyvin tumma tukka.

Silloin tällöin näin hänet tutkimassa ilmoitustaulua. Sinne merkittiin tenttien tulokset kaikkien pällisteltäviksi. Ykkösiä ja kakkosia hän sai niin kuin minäkin. Harvoin meille tuli kolmosia. Olimme siis keskitason puurtajia. Hänestä en tiedä, mutta minä vierailin usein opiskelukaverin luona kittaamassa kaljaa. Aina kun näin tuon ihastuksen, jähmetyin paikalleni enkä uskaltanut sanoa sanaakaan, vaikka minulla oli ruotsin sanakirja taskussa. Hän seisoi kerran aivan lähellä ja pohdin kuumeisesti mitä sanoisin. Näytti että hän katsoi suoraan minua, mutta takaa, sivulta tulikin joku joka vei hänet tungokseen. He tanssivat Glen Millerin tahtiin tuttua säveltä I know why. Olin sitä joskus tavoitellut tenorisaksofonilla.

Mutta minä en vain tiennyt. Aika kului, ja kuvittelin kaikenlaisia lähestymisen tapoja.  Kirjoitanko mitä hänestä ajattelen, lähetänkö nimipäivänä kukkia? Kaikkea sellaista ty-perää tuli mieleen, mitä vain parikymppisenä sinne voi rakennella. Ehkä sitten kesäloman jälkeen, kun palaan niin kaukaa ettei hän osaa sitä edes kuvitella. Näitä minä pohdin enkä ymmärtänyt, että olin saanut vaivakseni elinikäisen pakkomielteen. 

Hän meni kihloihin ja naimisiin jonkun materialistin kanssa, joka ei ymmärtänyt mitä huma-nismi tarkoittaa. Noihin aikoihin minä olin lukenut Fowlesin Jumalten naamiot ja Tomasi di Lampedusan proosakokoelman Seireeni. Lampedusan mukaan humanismi on hieno, melkein taianomainen ja aineellisesti niin vähän tuottava oppi. Historia oli minun ihastukselleni vain elämän episodi, minä en ollut edes sitä. Olen historiaa, jota hän ei oppinut koskaan tuntemaan..

Olen etsinyt matrikkeleista ja luetteloista, mutta niistä löytyy vain vieraita nimiä. Minun  pakkomielteeni viihtyy vain omassa päässäni, ja kuulen kuinka se laulaa Glen Millerin säveltä I knoww why. Tiedän ja muistan, vaikka siitä laulusta on jo ihmisikä. (2023)

John Fowles. Tomasi du Lampedusa. 



 

torstai 29. joulukuuta 2022


 LUKULAMPUT




Kuva:  Varjot paperilla  (Akvarelli T.Y-R 1996) 

Miete: Ajatuksenpää. Mutta kumpi niistä?


Kun lukulamput syksyllä syttyvät, lähtevät toimittajat liikkeelle. He ovat tilapäisesti kiinnostuneet pienen paikkakunnan kirjastosta jonka olemassaolon useat muistavat nimellä lainasto. Mikähän mahtaa olla syksyn luetuin kirja, toimittaja kysyy. Asiaa on jo vähän alustettukin, joten vastaus löytyy heti. On poliitikkojen ja urheilijoiden elämäkertoja ja muistelmia. On bestsellereitä ja joutavanpäiväisiä käännösromaaneja. On dekkareita,  kyllä niitä tyhjänpäiväisiä kotimaassakin väsätään. Kustantajia löytyy joka lähtöön. Kertovaa seikkailuromaania riittää joka syksy, ja sitä nimitetään kirjallisuudeksi. 

Näiden syys- ja kevätkirjakarnevaalien primus motor on raha. Sitä ahnehtivat osalliset, joiden  hengentuotteista on kysymys. Orvon osa on niillä kirjailijoilla  jotka yrittävät sielu veressä saada aikaan jotain pysyvää, sellaista mitä arvostetaan vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Niitäkin vielä on. Kirjoittaa osataan muutakin kuin sanoja peräkkäin. Tyylitaju löytyy jos tuntee itsensä ja taitaa kielen.

Kirja siis on hengentuote, mutta minkä hengen? Missä ovat ne tuulet jotka tempaavat sen kilpailun taivaalle. Peräsimettä pursi yksin käy viskomana  tuulten mielialan, sanoi Petrarca. Vaan kuka tietää missä on peräsin, se millä määritellään ja erotellaan hyvä ja huono. Onko se hulvaton ja röyhkeä mainostaminen, onko se yksituumaisuus jonka kritiikki joskus löytää. Kuka on se ihmeentekijä, joka osaa valita jyvät akanoista?

Ennen luultiin että se on kirjastonhoitaja, joka valitsee väljillä ohjeilla joita luottamus-tasolta saa, ja joka tekee valintoja yhdessä henkilökuntansa kanssa. He olivat asian-tuntijoita. Valintaan liittyi aina ankara vastuu, joka on kuitenkin niin heikosti näkyvä ettei sitä helposti huomata eikä ymmärretä. Ei ole oikein, että yhteiskunnan veroeuroja uhrataan kustantajien ylettömästi mainostamiin kirjoihin, jotka käyvät kaupaksi vähemmälläkin esiin tuomisella. Pieniä lautakuntia on yhdistelty suuremmiksi ja niin on entinen kirjastolautakuntakin saanut arvokkaampia nimiä. Usein ne ovat opetus- tai sivistyslautakuntia, joissa esittelyoikeus onkin annettu  hänelle, jolla on opettajan ammattipätevyys. Kirjastossahan riittää, että tuntee aakkoset ja lukee paljon. Aineistonvalinta on luistanut  kirjastoissa huutoäänestykseksi, jossa paras kirjailija on se jolla on suurin potentiaalinen lukijakunta. Vaatimattomat pienpainatteet jäävät kirja-kauppojen salaisiin lokeroihin. Ehkä raamattukin poistetaan kokoelmista, koska kukaan ei sitä lainaa.

Tiedetään miten kävi monien neuvostokirjailijoiden. Siellä puolueen sensorit ratkaisivat hyvän ja pahan ongelman. He sijoittivat mielestään sopimattomat   teokset joko roskiin tai varastoihin. Siinä saivat maistaa totuutta Bulgakovit ja Daniil Harmsit, Boris Pasternack. Entä miten kävi muualla Euroopassa? Polttoroviot roihusivat Kafkalle. Suomessa Aleksis Kiven ja monen muun kirjoilla olisi voinut kuolla nälkäänt ilman ystäviä ja apurahoja. 

 Useiden entisten nobel-palkittujen teoksia on turha etsiä maaseudun kirjastoista. Ne on joko poistettu tai viety varastoon koska niitä ei kukaan lainannut. Hyllytilaa ja määrärahoja tarvitaan kolmannen luokan ajanvieteromaaneille, joita kaupan toimittamat esittely-luettelot julkaisevat,  joista valinnat tehdään ja joita esitellään. Idea että pienistäkin maaseudun kirjastoista voisi löytää Pirandelloa tai Stendahlia on historiaa. Niitä voi saada käsiinsä yhteisestä varastokirjastosta tai parhaassa tapauksessa maakuntakirjastosta, pitkän jonottelun jälkeen.

Vaan syksyn lainatuin romaani on missi Leonora Winbladerin (suomalainen) kokemuksista  filmijuhlilla. Hänen kundikaverinsa Rolf Diletantus on joku tumma  miesmalli Yhdysvalloista jolla on ihanat viikset.He ovat ilmiselvästi rakastuneita. Huomion ja palkintojen arvoista tekstiä, kerta kaikkiaan! Lehdissä heistä on aukeaman laajuisia ja ylistäviä  esittelyjä.  (2021/XI)

Boris Pasternack. Michail Bulgakov. Daniil Harms. 







sunnuntai 25. joulukuuta 2022

 

Hyvää joulua!
God jul!
!Feliz navidad!
                                   
                                    Miksi joku kirjoittaa? Koska hänellä ei ole kylliksi luonnetta
                                    olla kirjoittamatta, - ja runo on hyvä niin kauan kunnes tiedetään
                                    kenen se on. 

                                    Näitä Karl Krausin opettavaisia sanoja on syytä  pohdiskella 
                                    hiljaisuudessa ja paneutua sitten luovaan työhön.
                                    
                                    Ehdottaa Hoo Moilanen alias Kuupano.

                                             (Entisenä espanjan opettajana tiedän, että toivotuksen alussa
                                             oleva huutomerkki pitäisi kirjoittaa ylösalaisin, mutta tämä
                                             kirjoitusohjelma ei sitä tiedä. Miksi sitten espanjaksi? Sik-
                                             si, että olen perin juurin kyllästynyt  englannin tuputukseen.)