VAAN KEITÄ LIEMME

Lyhyttä p oosaa

                                                                   

Laralle. Akvarelli T.Yli-Rajala 1989

Mitä sinä mietit, Lara kysyi ja puhalsi pilkallisen savun  silmille

Mihin  tulokseen sinä olet päässyt?

Elettiin vallankumouksen ja  sodan aikaa 1917.

Miksi  pitää tietää menneisyys  jos  joutuu tekemisiin oudon  ih-

misen  kanssa .Minua  kiinnosti  tapa räpytellä, silmiä kun hän

 katsoi  kohti. 

Kiinnosti  hänen naurunsakin ja äänensä. Sekin että hänellä oli

huumorintajua. Se on  harvinausta. Lara vartoi  yhä vastausta.

Ei  tässä mtään, sanoin hänelle. Olo on  mtäi parhan.

Lara katsoi tyytyväisenä tarjoilijaa. Uskoisi outo  todeksi, hän

sanoi ja  kippasi  ryypyn. Hänellä  oli musta  tukka ja nuttura.

Hänen  kasvonsa punottivat. 

Minä  tiedän. Kerrotaan elämäntarinamme, Lara ehdotti.

 Sinä  kerrot mistä  olet karannut jamistä  se  runo on ko

-toisin.

Olettko  sinä itse  sen  tehnyt?. Minusta se oli koskettava.

Ei se ole itse tehty. Ilmaisu huvitti minua,  mutta en  näyttänyt

sitä hänelle, vaan kertasin saman säkeistön.

Vaan keitä liemme, mistä

kun kaiken kaikkiaan

jää tyhjää puhumista

jälkeemme maailmaan.

Laran silmissä ilkkui nauru, mutta samassa hän jou  vakavoitui.

Ja se siitä, eikä sinusta enempää saa irt, hän  sanoi.

 Se on erään tohtorin kirjoittama kauan  sitten.  Siperiassa, mi

-

nä Laraa  valistin.

Just ja joo, Lara tuhahti. Minun kotona oli viis lasta ja kun olin

vielä  siellä, naapurin setä raiskas mut. Mä olin kolmentoista ja

se oli nun elämän ensimmäinen mekittävä elämys.

No, miten sen äijän kävi, minä kysyin.

Ei kuinkaan. Se istuu seitsemässä johtokunnassa ja sai vielä jon-

tinkin arvonimen.Siihen aikaan kun tää tapahtu, se kusuttiint 

 rotareiki. Minä lähetin sille 15 vuotiaanaripiltä päästyä kiitos-

kor kiitoskortin ja se soitti  minulle,että  jos  minä  vielä häntä

rititsen, niin se nostaa oikeusjutun .Saisin  olla kiitollinen että

se  jättää asian  siihen.

Se pelotteli. Kirjoita siitä juttu ja lähetä jollekin  a lehdelle,

kyllä ne auttaa tekstn teossa jos sitä pelkäät.

Sen mä saatan vielä tehdäki. Laran katse oli kiitollinen.

Istuttiin hetki hiljaa ja ihmeteltiin tätä yhteikunnallsta tasarvoa.

Mitä sinä nykyään teet, minä kysyin. Onko sinulla jokin ammatti

 ja  työpaikka?

Lara sipaisi merkitsevästi mustia hiuksiaan.  Niiden alta vilkkui

alkuperäinen maantien vaalea väri.

 Sinä olet kampaaja, sanoin hänelle ja  nostin käteni hänen kau-

lalleen.

Mistä  arvasit, Lara kysyi.            (2026)

ASIAA; 

Tohtori Zhivaogon Lara  on romanin hemkilö.  Blogin Lara on 

on mielikuvitusta. Hän on vähän huonotapainen kun tupakoi ja

nauttii drinlkejä. Suku paheksuu. Minäkin olen huonotapainen,

sillä vanhalla ei saa olla tyttöystäviä eikä  mielikuvitusta.

lARA´S  TEMA

lara rannalla.

On vaikea hengittää,

eikä mitään enää puutu pelosta

että hukun johonkin mitä en tunne

 JOO VAIN                   lYHYTPROOSAA

                             

Olen nostalgiaan ja melamkoliaan taipuvainen luonne. Lähetin kauan sitten runojani JH. Erkon kilpailuun. Joku noita sepitelmiä arvosti, koska saavutin kunniamaininnan. Menestys johti siihen, että aiemmin minut nenä pystyssä ohittanut rouva syöksyi kadulla käsi ojossa onnittelemaan. Hän oli nähnyt uutisen lehden tilpehööriä osastolta.

Olin äimänkäkenä. Tällaistako on maine ja kuuluisuus. En uskonut kykyihini, vaan jatkoin kirjailijan uraani lyhyt- proosalla. Novellin nimi minua on hävettänyt aina noista ajoista asti. Muurari Vatasen kuoleminen näyttää naivilta, mutta tarkoitin sillä hidasta kuolemaa. Jatkoin sitten useita vuosia Kaltiossa. Eiväthän ne mestariteoksia olleet, mutta harjoittelusta kävivät. Aikojen saatossa sain aikaan pari pienoisromaania, pakinakokoelmia ja muuta proosaa, jota en tahdo sovitella mihinkään viisaampien asianntuti-joiden suunnittelemiin laareihin. Aina niillä lukijoita on ollut. Myönteisimpiä ovat oleet ne, jotka ilmoittivat kyllä lukeneensa mutta sanoivat etteivät ymmärtäneet yhtään  mitään. Se on kannustavaa.

Muuta kannustusta on tullut ripotellen. Vähiin se on jää-nyt, mutta vilpittömiltä mielipiteet vaikuttavat.

Olen kirjoitellut myös toista sataa lehtipakinaa ja kauno-

kirjallisia blogeja. Tällä haavaa niillä on ollut toista sataa

tuhatta lukijaa ja sivulla vierailua. Kirjoitan sännöllises-- ti ja lyhyesti viikottain. Parhaimmillaan 4-6 päivässä on kertynyt 14o-150 lukijaa.

Kirjoituspalkkioita ei lyhytproosalla hankita ja runoja ymmärtävät vain vasemmalta elinvoimansa ammentavat maailman parantajat. En minäkään ymmärrä vaikka en ole mitään. En vasenta enkä oikeaa. Elän ja kirjoitan humanistisen eläkkeen voimin. Ainoa mitä tästä saa, on ylimielinen vinoilu. Joskus joku on osoittanut ymmärrystä sanomalla että et sinä sitä ole itse voinut kirjoittaa.

Miksi en. Sitä hän ei sanonut. 

Toinen kysyi paljonko sä siitä sait?  Kun kerroin totuu-den,  ei äijää ole sen koommin näkynyt. Raha ratkaisee.

 Kuva: Nefertiti mittaa pituutta. (Lääketieteen tohtori Senmuthin arkisto)

Avoin ikkuna

yö ja avoin ikuna

pitihän se arvata, sinä siellä seisot yksin

ojennat minulle jotain mihin en yletä.

en saa otetta, se tipahtaa yöhön

enkä enää näe sinua

JEES JA OOKOO

On ratkaistava kysymys siitä, tarvitaanko tekoälyä suorittamaan älytekoja         

   LYHYTPROOSAA

POHJOISTEN  URKUJEN KUMEA SOITTO

HYMNI LIUKUU SEPIASTA HIILENMUSTAAN

 On ihmisiä joiden mielestä luonto on rumaa ja sotkuista. Kevät nostaa kukkakedot ja taikoo kuolleet puut elämään. Ihmisten mielestä luonto tarvitsee viivoitinta ja vesivaa-kaa, kaiken pitää olla rivissä ja järjestyksessä. He mit-taavat aikaa vertikaalisesti. He ovat tyytymättömiä siksi, että aika on heidän mielestään horisontaalinen.

Maailman parantajat kiiruhtavat paikalle ja alkavat pär-ryyttää ruohonleikkureita. He haravoivat silpun kasoihin ja kantavat ne piiloon. Ruoho mätänee väärässä paikassa ja parturoitu maisema kuivaa paikaksi, jossa ei ruoho kasva eikä linnut laula. Sellaisten ihmisten mielestä maise-ma on nyt siisti .SItä katsellessa he kokevat hekuman,  koska ovat robotteja.

Ai kun on ihanaa, että heillä on avoin näköala moottori- tielle, jossa todellinen elämä sykkii. Jossa kukkien tuoksu peittyy pakokaasuihin ja lintujen liverrys väistyy mootto-rien pauhuun. Siellä edistyneimmät ihmiset istuvat niska kenosa auton ohjaamossa ja silmäilevät ohi kiitävää mai-semaa. He varovat hirviä ja peuroja, lapsia ja kiusallisia vanhuksia, jotka nylkyttävät kiireisten tieltä hävyttömän hitaasti syrjään. Rollaattoreista puuttuu peruutusvaihde.

Kyllä tekee mieli puida nyrkkiä ja sadatella painokelvotto-mia sanoja oikein Ameriikan englanniksi. Jes ja okei, juu sii.

´ETE  A VEC TOI 

POHJOISIA URKUJA KUUNTELEN

YKSIN ILMAN SINUA

AJAN UNOHDUKSEEN

JA MUISTAN KESää,

MAA  HUOKAA

ETE AVEC TOI HÄN SANOI

AU REVOIR MON CHERI

ON VAIKEA USKOA KUVAA

JOKA ON KADONNUT YÖHÖN

EIKÄ PALAA KOSKAAN

MINÄ VAIN AJAN POHJOISEEN

JA  TAAS UNEEN

 

 MATKALTA  ROSEMARYN  LUO

jÄNNITYSKERTOMUS'

Kuuletteko  änkytyksen?          

se on kerakkaiden kuoro, kun

ääntiöt on likviditu.

Stanislaw,Lerzy Lec

 Kuva; Katynin luutnantti.   T.Yli-Rajala

Näyttelykuva, hiili. Vaasa 1988

Ikkunasta katsoin kun juna lähestyi pysäkkiä. Kokosin matkatavarat mukaan ja astelin vau-nusillalle. Siellä joku pitkä mies nojasi vaunun oveen, ja meille kehkeytyi kiinnostava keskus-telu. Onko matka mihin, kysäisin mieheltä. Ri-koin hiljaisuuden, jonka minun saapumiseni oli saanut aikaan. Hän mulkaisi ylimielisesti ja sy-tytti mahorkan. Mieshän on vakoilija, minä ajat-telin ja vedin henkeä. Hänellä oli vasen käsi hou-sun taskussa, siis selvästi liipaisimella.

Jatkoin nihkeästi alkanutta keskustelua. On täs-sä taas pidellyt ilmoja. Sadekuuro yllätti, niin o-len ihan märkä yltä päälä. Onneksi Rosemaryl- lä on kokemusta terveyskeskuksesta. Hän pesi siellä vainajia aina kun niitä ilmaantui.

Ja kukahan tämä Rosemary on, saanen kysyäni mies sanoi ja yskäisi viranomaisesti. Hän on mi-nun kihlattuni, minä vastasin ylpeänä.

Tapasimme viime kesänä tangomarkkinoilla ja hän hullaantui heti minuun. Vaikka eihän se mi-kään ihme ole, jatkoin vielä merkitseväti. Kam-pasin vähän jakausta.

Minä olen muusikko, mies esittäytyi jo vähän ys-tävällisemmin.Vasemman housunlahvin seutuvil- la kohoili parabellumin kahva. Näin sen mytyn ulkomuodosta hyvin. Mies hymyili ja alkoi hy-räillä sitä baritonisooloa Shadow of your smile. Sehän taisi olla Gerry Mulliganin soolo. 

Minun teki mieli vessaan, mutta juna hidasti nyt vauhtia ja lähestyi pysäkkiä. Jo kaukaa näin Ro-semaryn huitovan tervehdystä. Hämmästyin ko-vin, kun hän lähestyi tuttavallisesti muusikkoa- 

Mennään heti rokkifestivaaliin, Rose intoili. M-ulla on liput kaikille ja sinähän tämän maksat, hän vilkaisia minua ohi mennen.

Siinä hän käveli muusikon rinnalla ja hymyili minulle kauniisti.

Tanssilava oli metsän keskellä. Jo kaukaa kuului ulina ja paukutus, mikä häiritsi kuuloaistia. Pai- kan päällä näytti kuin olisimme saapuneet kanni baalien kevätkarkelohin, vaikka oli syksy. Joku siellä kiekui kaula ojossa ja meno oli riehakasta, Osa porukasta seisoi kuin halvaantuneena ja o-jensi käsiään tervehykseen. Sieg Heil? Se oli sel-vä joukkopsykoosi. Kukko pöyhistelee ennen kuin kiekuu, minä ajattelin.

Mitä? Onko tämä joku NSDP.n tilaisuus, tiedus-telin lemmenparilta.

Muusikko oli nyt päässyt elementtiinsä. Sormet tanssivat cembalon hampailla, häntä heilui tah-din, jalka polki pedaalia. Mikä olikaan soittajan soitellessa  kun virittäjä oli kadonnut jäljettö-miin?

Krouvikansa polki, nosti tekojalkaa, ruostehäly kauas kalkkaa. Soittajan oli sormissa se jokin, ja autiolla maalla Salvador suitsitti palavaa kirah-avia. Rosemary näytti vähän vaivautuneelta, mi-nä vielä enemmän.

Katsoin biletystä. Täälläkö tuo Rose päiviänsä kuluttaa?

Mestari vain päätään vatkaa, metrin pitkää tuk-kaa nakkaa. takin helmat maata laahaa, hymy kumahampaat paljastaa. Hei hulinaa, soitto täs-sä kapakassa aina kannattaa. (1966)

(Pienoisromaani, käsikirjoitus, katkelma 30.11.1966-

Mahdollisten lukijoiden iloksi olen polttanu  sen)

Salvddor Dali omisti kyseenalaisen kirahvin.

 

 AINA JOSKUS    

                                                                                                    Suopursu    kukkii         

Aina joskus on hyvä lähteä ulos ja sulkea televisio.

 Uutiset masentavat. Kun niitä kuuntelee, mielen val

 taa epätoivo. Mihin ihminen on kadommut, onko hä-

 nen tilalleen tullut robotti,  jonka  silmissä kiiltää ra-

ha ja typrät ulkomaan matkat, muoti ja tekniikan 

 palvonta.

No, näinhän se on aina ollut.

Kävelen kadulla ja katson lehmuksia. Renard oli oi-

keassa. Puut hyvälevät toisiaan pitkillä oksillaan.Ne

 haluavat kertoa, että kaikki ovat läsnä. Ne ovat kuin

sokeat ,jotka tunnusetelevat ympäristöään koska

eivät muita näe.

Osaan jo katsella ohikulkevia pilviä, osaan myös seis-

tä paikallani ja osaan melkein vaieta.

Joku on tulossa vastaan. Kävelee suoraan pahki, ja

näyttäätutulta.Tiedän, että hän kuoli jo kolme kym-

entä vuotta sitten.Väistää ei tarvitse,koska hän aste-

lee minun  lävitseni  enkä tunne  mitään Onko  hän

menossa siihen opiskeluaikojen boksiin,jossa kippa-

simme olutta? Meiltä molemmilta  oli mennyt  tentti

pieleen ja hän kertoi minulle kokemuksistaan

 asuntolassa. Nyt  meillä ei ollut mitään puhuttavaa.

 Ei tarvinnut edes pysähtyä tervehtimään.

Kuulin hänen jälkeensä jättämän saksofonisoolon.

 Sävel oli Glen Millerin I know Why.Ääni etääntyi ja

käännyin katsomaan taakse. Alkoi ripotella vettä,

 nostin kaulusta pystyyn ja  aloin viheltää samaa

 säveltä.

 Vuosia sitten olin taitava viheltäjä, soitin sitä tenori

saksofonilla. Nyt se tuntui vaikealta.Ajattelin taas

 kerran, että minä elän  sateen ropinassa, vanhoissa valo-

kuvissa, tuulesssa ja  entisaikojen papereissa, yhä harvem-

min ajatuksissa .Mutta minä elän teisssä, jotka minua

vihaavat ja rakastavat.

Palasin kotiin ja huomasin että muut olivat lähteneet. Vee-

ra töihin, lapset kouluun. Päivän lehti lojui pöydällä avoi-

mema Veeran jäljiltä. Silmiin osui kuolinilmoitus. Hän,

 jota muiistelin kävelyllä, oli  kuollut viikko sitten. Ei siitä 

 ollut kolme kymmentä  vuotta niin kuin luulin. Muistoti-

laisuus ol tänään. 

Asia: Glen Miller.

SHIVA  JA  PIANON SOITTAJA

. Symbolismia ja epäriimillisiä runoja

                                                                                       LYHYTPROOSAA                                                                                              

                                        

Roihu. AKvarelli, Kerttu Maria  2020

Olen melkein yhdeksänkymppinen ja nähnyt taas unta. 

Herään ja näen  että naisella on pitkät tummat hiukset.

 Hän huohotaa  tanssin jälkihuumassa ja kumartuu

 oikomaan lyhytta helmaa. Orkesteri palaa tauolta ja

 soittajan luiset  sormet alkavat tanssia pianon hampailla

. Nainen nousee  ja lähtee taas pois, nuottiavaimien lomitse

 soljuvat  vihreät kuukivet. Shiva hymyilee minulle. jolle

 on sanottu, ettei ole sopivvaa kun vanha äijä näkee unia.

Minä näen, haluan nähdä ja ajatella vapaasti.

Shiva tanssii  niityllä kukkia sirottellen ja nostaa helmaa,

 minä tunnen  Botticellin hengityksen poskellani ja muis-

 tan kaikki unohdetut hetket .Soittajan kädet liikkuvat

 kuin baletnitanssijalla, käsi heiluu tahdin, jalka polkee

parkettia. Joku kuiskii hyvin arkisia asioita vaatteista, rin-

noista ja korvarenkaista.Kuuluu  etäisiä ajatuksia ja kuis-

kailuja, myös huokailua. Improvisoinnin soinnuista pia-

no kutoo vihreän hunnun, sonetille ketjutetut sanat.

En enää näe, mutta luulen, että se on Baudelairen kevätöi-

inen uni. Se kieppuu tuuless vähän. ja minä raotan toista-

miseen silmiä.

,

Hän pysähtyy hetkeksi keskelle lattiaa ja katsoo minua

 pilkallisesti. Minä olen liian vanha. Pianon ääneltä ei ku--

kaan voi kuulla kuiskutuksia. 

Autiolla maalla Salvador suitsittaa palavaa kirahvia, forte

 forttissimo. Minä keskityn tähän hetkeen, muistan kehoi-

 tuksen carpe diem.

Tässä minä istun, ja ajatukset kuin ruoho

kasvavat hitaasti

peittävät maan ja silmät

kunnes on vaikea hengittää,

eikä mitään enää puutu pelosta

että hukun johonkin mitä en tunne

 Mikä on soittajan soitellessa kun virittäjä on kadonnut

jäljettömiin, Shiva sanoo ja hymyilee.

Se hymy  pelottaa minua. Ruoho alkaa  kasvaa korvista ja

silmistä.Hän nyt katoaa ja minä jään taas yksin.

 (1967, 2026 )

ASIA: Baudelaire. 

Kehotus vai kehoitus. Diftongi on kauniimpi.

Tuohukset, valoa pimeyteen

¨

 PASSACAGLIA 

                        Tuttavan kertomaa      Akvarelli 1992 T.Y-R.                                                                                         

                                                    

  Tulevaisuus on tässä ja nyt,                                                                                                                                        

me olemme kadonneet menneisyyteen

(T.Yli-Rajala)

Meillä oli sanaharkkaa syrjähypyistä. Niillä ei ole mekitys-

tä, minä sanoin. Elämä on kuin Händelin Passacaglia. Me-

lodia toistuu loputtomiin, mutta harhaa ja loputonta se ei

ole.Yritin sitä hänelle vakuuttaa, mutta  hän ei uskonut ja

lähti niskoja nakellen pois. Mies on  kuin syksyn lehti tuu-

lessa, hän kieppuu ja päätyy milloin mihinkin. Alkuperäi-

en rakkaus on puu, jonka juurelle hän asettuu.Naisen lai-

 ta on samoin. Sen puun juuret yltävät syväle,,ei se tuulista

 kaadu. Ajattelin, että harmaus edeltää valon syntyä, tasainen 

 hämärä on kuin muisto, tai pelon varjo.

Lähdin ulos. Mielessä myllersi masennus.

Olin yrittänyt hänelle uskotella ja perustella omia käsityk-

siäni, Harpoin kiukkuisesti ulos. Viheltelin tuttua säveltä

Cherbourgin sateenvarjot.Tuuli kulkee,kasvojani viilentää,

ja ajattelin, että naisella on peritty taipumus rakemtaa

 tur-

vaa itselleen. Hän on vakaampi ihmis suhteissaan. Hänen

on vaikea hyväksyä äkillisiä muutoksia, ja hetken heilah-

duksia.

Mies voi ihastua ja hullaantua helpommin, silti se ei riko välttämättä kestävää sudetta, jota sanotaan rakkaudeksi. Kaikki muu on tilapäistä ja siitä on helpompi irtautua. Alkuperäinen rakkaus näkyy katseen pohjalla.

Syrjähyppy on luonnollinen, mutta akuutti tila Se voi kes-tää lyhyen hetken, mutta voi elää alitajunnassa vuosiakin. Kahden ihmisen välillä on outo vetovoima, jota ei voi jär-jellä selittää. Se pysyy taustalla mutta ei horjuta pysyvää, vahvempaa tunnetta..

Näin minä ajattelin.

Syksy tuoksui lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta. Pilvi viipyi 

silmissä,  ja muistin kuinka katsoin vielä aamulla omaa varjoa

paperilla .mustia kirjaimia, ja tiesin, että sinä olit kulkenut

 tästä yksin ohi eilen

Nyt  oli vain tyhjä katu, hiljaisuus. Varpusella oljenkorsi

Kuulin kuinka maa huokaa, on raskas.

Tuuli kulkee kasvojani viilentäen, sumu häilyy kasvoillani, tun-

nen sen.Aalto rantaan heittää kuohun valkoisen, silloin rakkahin

muistan vain sinut.

Tunnin kävelyn jälkeen palasin tyhjään kotiin. Katselin  hänen

jälkeensä jättämää roinaa. Puseroita, meikkejä, halpoja koruja.

Avasin tabletin ja aloin kuunnella. Tuuli kulkee, kasvojni

 viilentää. 

Näitä kertoessaan tuttavani näytti surkealta.

Kaivoin kätköstä hänen edellisen työpalaverinsa muiston.

Valokuvassa hän istui kaulaillen vieraan miehen kanssa. Kuvan

taakse oli kirjoitettu lyijykynällä. Aalto rantaan heittää huohun

 valkoisen. Silloin rakkahin muistan vain sinut.

Halusin jättää kuvan hänen pöydälleen, odottamaan vaimon pa-

luuta kotiin

ASIA: PASSACAGLIA. 

MINÄ MUODON KÄYTTÄMINEN  ANTAA  LUKIJALLE HARHAKUVAN, ETTÄ  KY-

SYMYS ON KIRJOITTAJAN OMASTA ELÄMÄSTÄ.  KIRJOITAN SIITÄ MITÄ OLEN

KUULLUT JA NÄHNYT. 0LEN SITÄ MIELTÄ ETTÄ KOKO ELÄMÄ ON VAIN FIK-

TIOTA.

Avioliitto on pyhä sakramentti, se ei le fiktiota.. Se kestää kaiken, ihminen on heikko ja horjuva.

( 2026)