torstai 26. maaliskuuta 2020






KUUSI OSAINEN FUUGA






Varhaisin kuin aamun sää,
utu laaksoon välkähtää
Tuuli lehvissä jo lentää
kel on lentimet, se lentää
(Joseph v. Eichendorff)





    Kuva: Fuuga (T.Yli-Rajala 1995)





                                                                                                                                                                     
Ja äkkiä on ilta, on hieno, impressionistinen häivähdys todellisuudesta. Siitä totuudesta jonka ymmärtäminen on ihmisen osa ja kirous. Kaikista luomakunnan olennoista vain ihminen muistaa eilisen ja tuntee huomisen, ihmisellä on järki joka osaa laskea todennäköisyydet. Minä olen aina pitänyt tuota Quasimodon runoa osoituksena siitä, miten myötätunto ja empatia kuuluvat ihmisolennon tuntemuksiin. Quasimodon runo on kuin yöperhonen, joka suuntaa lentonsa kohti valoa ja palaa siihen. Siitä heijastuu ihmisen tuska ja ehkä myötätuntokin. Vai heijastuuko sittenkään?

Quasimodo oli runoilijana hermetisti, hän edusti suuntaa joka tavoitteli hämäryyttä ja luok-
sepääsemättömyyttä. Säkeet eivät voi muuntua proosan tavoin ymmärrettäviksi, arkipuheessa
runon olemus hajoaa. Tulkinnan ongelma on verrattavissa yritykseen kuvata Johan Sebastian
Bachin kuusiosaisen fuugan säveltämistä siihen, että  pelaisi kuusikymmentä erää shakkia silmät sidottuina ja voittaisi joka pelin.

Ja äkkiä on ilta kuvaa hetken tilannetta, ja sen todistusvoima on kuolevaisen ihmisen tajunnan kätköissä. Se on eksistentiaalinen sense datum, lopun tietoisuus lohduttomassa yksinäisyydessä. Nykyhetken kokemus on kaikki,  mikä on varmaa ja todellista tässä ja nyt, sanoi Wittgenstein ja
juuri se tekee meistä ihmisiä. Tuo lopuntietoisuus on ristiriidassa kritinuskon kanssa, joka korostaa sitä, että tietoisuus jatkuu fyysisen kuoleman jälkeen. Materia kahlitsee ja vapautuminen siitä merkitsee että kaikki on mahdollista ja todennäköistä. Ei ole aikaa eikä paikkaa. Mitättömällekin kuvitellulle todellisuuden pohjalle mielikuvitus voi kehrätä uusia kuvioita. On olemassa vain virtuaalista materiaa.

Jokainen yksin maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä. Ja äkkiä on ilta. 
Sillä minun ajatukseni eivät  ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni.
(Jesaja 55:8) 


torstai 19. maaliskuuta 2020









JOS MINÄ KATSOIN HÄNTÄ  
















                                                                                                                                                                                                                                                 Kuva: Sävel ei palaa koskaan soittimeen (T.Yli-                                                                                        Rajala)




Jos minä katsoin häntä,
hän alkoi heti nikotella
(Daniil Harms, Sattumia)


Oli syysilta ja sähkövalot. Huoneessa liikkui nainen, minun Roosani kaltainen mutta ei silti aivan Roosa. Ikkunasta näin, että vastarannalta lähti vene jossa istui kourallinen sotilaita airot ensin pystyssä, mutta sitten tahdissa soutaen meitä kohti. Ajattelin, että jollakulla upseerilla oli suhde Roosaan, jota minä puolestani olin tullut tänne puolustamaan. Hän oli vankina tässä talossa.
Ahdistava ja mustasukkainen tunne valtasi mielen kun vene lähestyi kapean salmen yli.
Ehdotin Roosalle, että piiloudutaan talon seinustalla kasvavan pensaan katveeseen. Näin tehtiin, ja leviteltiin yllemme kuolleita vaahteran lehtiä. Vainoajat tulivat rantaan, käväisivät sisällä talossa ja palasivat takaisin. Koira lähestyi meitä haistelemaan ja herätti vihollisten huomion meidän pensaaseen. Oli pakko nousta jalkeille ja naureskellen puistella housuista heinän helpeitä, näytellä että piiloutuminen oli hauska pila. Vihamielinen ja vaitelias porukka lähti uudelleen taloa kohti ja me heidän mukanaan. Avuksemme kutsuttu mies näkyi lähimetsikössä tähyilemässä puun latvaa, mutta minä vihelsin hänelle sovitun kutsumerkin. Se oli lyhyt pätkä Luigi Boccherinin menuetista, sama jota me olimme yhdessä viheltäneet Roosan kanssa jo ennen sotaa. Mies astuikin nyt piilostaan lähimetsikössä ja hänen näkemisensä hämmensi vangitsijoita. Laskimme voimasuhteita, mutta oltiin neuvottomia. Mihinkään toimiin ei ryhdytty ja minä muistin Stanislaw Lecin huomautuksen, että sävel ei koskaan palaa soittimeen.

Ärsytti miesten kiinnostus Roosaa kohtaan. Minua he lähestyvät kylkimyyryä vähän varoen, kuin outoa eläintä. Uskaliain taputti olkapäätä ja kysyi: mitä mies? Se oli kiusallista. Jos minä olisin sanonut vaikka että mitäpä tässä näin, se olisi heti ymmärretty  vaikeaksi asenteeksi. Jos olisin sanonut että tuota noin, sekin olisi oitis tulkittu väärin. Oliko siis parasta olla olematta mitään mieltä ja jäädä ehkä kokonaan olematta? Silloin he tietysti heti ajattelisivat, että mitähän se taas kyräilee ja hautoo.

Astuimme jälleen talon ovesta, tällä kertaa sisään ja minä ajattelin ahdistuneena että elämä on kaiken kaikkiaan epävarma kuvio. Viheltelin muka huolettomana sitä Boccherinin menuettlia, mutta tunsin oloni hämmentyneeksi. Sekin kalvoi jo mieltä, että jos minä tuota äskeistä kysyjää katsoin, niin tämä alkoi heti nikotella. Hän ei ymmärtänyt, että sotilaat jotka eivät tiedä minkä puolesta taistelevat, tietävät kuitenkin joskus minkä puolesta ei kannata taistella.

Illan pimetessä he lähtivät kaikin ja veivät mennessään sekä konepistoolit että iloisen ja nauravan Roosan.

(Unipäiväkirjasta 2019)











torstai 12. maaliskuuta 2020







 Päiväunelmia (T.Yli-Rajala)




R E K L A A M I K O I R A
päivän miete: Helmikuu, toivottomuuden luvattua aikaa
(Mahler)



Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle, pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen
vuoteen. Anna teki matkoille lähtöä ja arveli, että minä yritän keksiä esteitä. Että esitän nyt
sairasta, vaikka vain pää on vähän kipeä.
Pienessä kuumeessa kehittelin runoa, mutta eihän 

se oikein lähtenyt sujumaan. Minä kun en hallitse noita runomittoja. Ajan kuluksi kuuntelin 
myös vanhaa vintiltä löytynyttä grammaria, sellaista veivillä varustettua, jossa pyörii 78: n 
kierroksen savikiekkoja. Tai mitä  nyt lienevät.

His  master´s voice. Siinä koira istuu pystyssä sojottavan äänitorven vieressä ja haukot-
telee. Sama koira jota jo isoisä katseli Hakkapeliitan reklaamista. Musiikista hän ei tiennyt 
enempää kuin että haitari on sielunvihollisen suunnittelema soittopeli ja että elämä on kuin 
musta savikiekko, täynnä yksityiskohtia ja toistuvia ääniä. Senkin hän tiesi, että hauras tuo 
elämä on, sen voi tuhota hetken mielijohteesta. Sitä voi myös pyörittää vuodesta toiseen ja 
kuunnella krahinaksi muuttuvaa, ennen niin tuttua ääntä. Mummokin sanoi joskus, että tämä 
elämä on hanurista, ainakin jos jokin asia ei mennyt hänen toivomallaan tavalla.

Ajattelin katkeroituneena, että ystävät ovat vieraantuneet, kaikonneet kauas pois. Tässä minä 
vain istuin tai makasin ja painoin pääni, liikkumatta, kuin mikäkin Ezra Pound. He olivat 
unohtaneet, ei minua heille enää ollut. Mie vaan velttona makoan, viikon jo maannunna veltto. 
Tässä näin syntini sovitan, kuumehissa kuorsaelen, epatto epäkelpo. Soi Liszt,  Lemmenunel-
mia ja matkaa menneeseen. Olin taas kuunnellut tuota iänikuista romanttiikkaa, katsellut ilta-
pimeälle pihamaalle ja etsinyt taivaalle kurottautuvaa kuuta. Päätin nyt irtautua ja etsiä viskin-
loput jääkaapista. Se oli kylmää ja huursi lasin pinnan, kupli iloisesti. Kunpa saisin taas unen 
päästä kiinni. Villahuopa haisi, kiedoin sen hartioille koska vilu jo hytisytti jäseniä. Mittarin 
kaihinen silmä näytti yhdeksää kolmatta astetta pakkasta ulkona, tai ainakin melkein. 

Mistä minä nämä virukset sain? Aikoinaan tämä kaikki olisi huvittanut Annaa. Hän olisi 

nauranut ja sanonut että et sinä sairas ole, kunhan vaan yrität tehdä vaikutuksen. Mutta nyt 
hän katsoi minua syrjäkarein ja teki pilkallisia huomautuksia. Teki mieli panna tässä nyt 
tupakaksi, mutta kun en muistanut mihin hän oli askin piilottanut. Lopulta se löytyi yöpöydän laatikosta, niin läheltä ettei tarvinnut turhaan nousta jalkeille, ei edes kurkotella. Savuketta 
sytyttäessä kuvittelin että minulla oli seuraa. Vieressä häivähti varjo ja nopea käsi ojensi kohte-
liaasti tulta ennen kuin sain oman tikkuni leimahtamaan. Tuo varjo oli edesmennyt Eikka.

Puheensorina häiritsi yöunta. En pystynyt keskittymään edes eilisen lehden lukemiseen.
Anna oli tullut minua, sairasta tapaamaan. Ei hän vajaata viskipulloani havainnut. Piilottelin sitä häveliäästi pöydän alla. Anna oli  tullut vähän kiireisenä, hän oli pakannut kamarissa matka-

laukkua.

 – Sano sille Eikalle sitten että meillä ei saa tupakoida sisällä, hän minulle äsmenteli. – Ja katsokin ettei niitä kaiken maailman taiteilijoita ja retkuja ravaa täällä sillä välin kun minä olen pari viikkoa matkoilla. Mitä se nytkin täältä taas haki?


- Juteltiin vähän arkirealismista kirjallisuudessa.Se kyllästyttää meitä. Eikä se mikään retku ole, 

opin käynyt taiteilija se on. Jätti luvut vaan kesken kun oli jo tarpeeksi viisas. Mummonkin mielestä  oppi on ihan hanurista, muunsin vähän totuutta Annalle. Totuushan oli, että mummon mielestä insinööri on seuraava askel alaspäin Jumalasta ja taitelija on se viimeinen, eli ensimmäinen askel helvettiin. Anna katsoi minua arvioivasti. 

- Minä lähden nyt. Taksi kuului tulevan jo pihaan, niin että yritä tulla toimeen äläkä soittele 

vanhoille kavereille. Ei sellaisia enää ole.

Käänsin kylkeä sairasvuoteella ja aloin kuumeisesti miettiä miten vietän kaksi viikkoa ilman holhousta. Sillä tuo nainen oli tuonut syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.  Ja kun 
silmät taas ummistin, kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahilla ja hevotkin jo heiniä 
hamusi. Halleluja, sanoin Eikalle joka oli taas pistänyt tupakaksi.
(2020)



 



torstai 5. maaliskuuta 2020












        Tyhjää puhumista


VAAN KEITÄ LIEMME




Mitä sä mietit, Katja kysyi ja puhalsi pilkallisen savun silmille. – Mihin tulokseen sä oot
päässy?
Missä asiassa, minä utelin. Jätin tarkemmin selittämättä ja ajattelin, että miksi pitää
tietää menneisyys jos joutuu tekemisiin kiinnostavan ihmisen kanssa. Minua kiinnosti
hänen tapansa räpytellä silmiä kun katsoi kohti. Kiinnosti hänen naurunsa ja äänensä, sekin että hänellä oli huumorintajua. Katja vartoi yhä vastausta.

- Ei tässä mikään mieltä askarruta. Olo on mitä parhain, minä hänelle vakuutin.

Katja katsoi tyytyväisenä tarjoilijaa, joka latoi hänelle uuden lasin silmiteltäväksi. – Us-
kos outo todeksi, hän sanoi ja kippasi ryypyn.
Hänen kasvonsa punottivat. – Mä tiedän. Kerrotaan elämäntarinamme, hän ehdotti.
- Sä kerrot mistä sä oot karannu ja mistä se sun runo on kotosin. Ootko sä itse sen
tehny? Musta se oli koskettava.
- Ei se ole itsetehty. Ilmaisu huvitti mutta en näyttänyt sitä hänelle, vaan kertasin sa-
man säkeistön.

Vaan keitä liemme, mistä
kun kaiken kaikkiaan
jää tyhjää puhumista
jälkeemme maailmaan.

Katjan silmissä ilkkui nauru, mutta samassa hän jo vakavoitui. - Ja se siitä, eikä susta enempää saa irti. 
– Se on erään tohtorin kirjoittama kauan sitten. Siperiassa, minä häntä valistin. Sen nimi
oli Zhivago.
- Just ja joo, Katja tuhahti. Mun kotona oli viis lasta ja kun mä olin vielä siellä, naapurin
setä raiskas mut. Mä oli kahdentoista ja se oli mun elämän ensimmäinen merkittävä elämys.
- No, miten sen äijän kävi, minä kysyin.

- Ei kuinkaan. Se istuu seitsemässä johtokunnassa ja sai vielä neuvoksen arvonki. Siihen
aikaan kun tää tapahtu, se kutsuttiin rotareihinki. Mä lähetin sille 15-vuotiaana ripiltä
päästyä kiitoskortinki ja se soitti mulle, että jos mä vielä häiritsen niin se nostaa oikeus-
jutun. Saisin olla kiitollinen että se jättää asian siihen.

-     Se pelotteli. Kirjoita siitä juttu ja lähetä jollekin roskalehdelle, kyllä ne auttaa tekstinteossa jos sitä pelkäät.
- Sen mä saatan vielä tehdäki.
Istuttiin hetki hiljaa ja ihmeteltiin tätä yhteikunnallista tasa-arvoa. – Mitä sinä nykyään
teet, minä kysyin. Onko sinulla jokin ammatti ja työpaikka?
Katja sipaisi merkitsevästi tiilenpunaisia hiuksiaan. Niiden alta vilkkui alkuperäinen maan-
tienvaalea väri. – Sinä olet kampaaja, sanoin hänelle ja nostin käteni hänen kaulalleen.
- Mistä sä arvasit, Katja kysyi.
(2020)