lauantai 28. heinäkuuta 2018

RATI RITI RALLAA

Sulje suusi. Nyt sukelletaan!
(Gabriel Carcia Marquez)


Ajeltiin taas  taksilla hotelliin. Minua vaivasi vähän tämän Katjan kohtalo. Jos täältä nyt lähtisin, niin mihin hän joutuisi ilman asuntoa. En kuitenkaan tohtinut sitä häneltä udella.
Matkalla poikettiin baarissa ja syötiin tukeva lounas viime tingassa, sillä kello oli jo kaksi iltapäivällä. Sen jälkeen kulutettiin aikaa vielä tavaratalossa, josta hän löysi yhtä jos toistakin tarpeellista. Loppumatkasta rehattiin jo kohtuullisen kokoista kangaskassia joka pullisteli tarpeellista tavaraa. Katja antoi minulle paperilapulle kirjoittamansa matkapuhelimen numeron ja osoitteen, josta hänet ehkä löytäisin.Hän halusi ehdottomasti maksaa ostokset, joita oli vingutettu minun luottokortillani. Se on mun tätini numero. Mä käyn siellä usein ja voi olla että se järkkää mulle uuden kämpänki.

Hotellihuoneessa oli käynyt siivooja. Roskakipot ja tupakantumpit oli tyhjennetty, myllätty vuode sijattu. Katja etsi vuoteen päältä suklaapatukkaa, mutta eihän sitä nyt enää meille tarjottu. Hän oli patukkansa jo kertaalleen saanut. Ehdotin että vietetään iltapäivä ja yökin täällä ja minä sanon huoneen irti vasta aamulla. Ehdin junaan ja Katja voi soitella tuttavilleen, joista joku voisi tietää hänelle tilapäisen kämpän.
- Mä en varmaan voi tulla sun mukaan kuiteskaan, hän totesi vähän haikeasti.

Jätin tuohon vastaamatta ja avasin baarikaapin. Laukussakin oli puolikas pullo Braastaadia,ja ajattelin että kun kello kävi jo kuutta illalla, olisi aika viettää iloiset läksiäiset. Tai ehkä haikeatkin, olihan sattuma meitä johdatellut yhteisiin kokemuksiin. Kaadoin meille kopsut konjakkia ja ehdotin että Pohjanmaan kautta.

Näin siis viimeinen iltamme lähti juohevasti juoksemaan ja kiihdytti vauhtiaan aina sitä mukaa kun kaadoimme uutta eliksiiriä pahvimukeihin. Baarikaaapista löytyi muutakin naposteltavaa. Katja kaipasi musiikkia radiosta, mutta minä kielsin sen ehdottomasti.
Rokin raakkumista tässä vähiten kaivattaisiin, mutta lauletaanpa vanhoja kevät- ja talvilauluja joita muistin vielä kansakoulun laulukirjasta. Minun suosikkini oli tämä Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään. Katja sitä kuunteli ensin juopuneen hämmästyksellä, mutta hänellä oli hyvä sävelkorva ja nopea oppimiskyky. Sitten me molemmat ihastuimme siihen rati riti rallaa, tuli talvi hallaa, lumiviitta, harmaaparta. 

Ilta kului rattoisasti. Talvi- ja kevätlaulujen lisäksi kävimme läpi kaikki mieleen juolahtaneet syys- ja joululaulutkin, niin että loppuillasta alkoi äänikin jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut jo kaikki vaatteensa ovipieleen ja komeroon esittäen kuuluisaa sopraanoa jonka nimeä meistä kumpikaan ei muistanut.

Meni ehtoo ja tuli aamu. Heräsin päänsärkyyn ja olo tuntui kuin Tsitsikovilla kollegisihteerskä Natasja Petrownan luona juuri kun kärpänen istahti korvalehdelle ja toinen harkitsi, että eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään. Katjaa en nähnyt edes luomenraosta ja oletin, että hän oli omin avuin lähtenyt aamupalalle. Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin vähän filofofisia ongelmia. Descartes sanoi, että koska minä ajattelen, olen siis olemassa. Minun mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut näkevät minut olentona, siksi minä itsekin luulen olevani. Kun joku väittää, että minä valehtelen, niin sopii muistaa että se kuuluu minun olemukseeni. En yhtään keksi tai teeskentele, sillä joku toinen puhuu minun näkökulmastani katsoen silkkaa roskaa. On kyllä sellaistakin mistä ei voi valehdella vaikka mieli tekisi. Ne ovat asioita joita pidän hyvin tärkeinä ja joita olen tutkinut.

Niin että miten minä tämän episodin aion kotopuoleen palattua selittää? Nousin istu-
maan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru lattialla. Pitäisi kai lähteä hänen peräänsä aamukahville.

Peilin edessä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa ja paperilapun. Siihen oli hätäisellä käsialalla kirjattu tiedonanto: hei sit vaan ja hymyillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat kadonneet pankkikortit ja käteiset. Istahdin uudelleen hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako tuntuu hukkua kesken iloisen uintiretken näkymätöntä saarta kohti?
Kun ummistin silmät, näin Katjan viattoman ja iloisen ilmeen. Eikä minua oikeastaan edes kaduttanut.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

AIKA SYKKYRÄLLÄ 


Voisi olla selkeämpää, jos vuodelle
olisi vain yksi kellonaika
(Mielipide yleisönosastossa)





Luinpa taas tarinan, jota kustantaja kehui kirjan takakannessa syvälliseksi ja luovaksi psykologiseksi novelliksi. Minä sitä kahlasin silmät ristissä puoliväliin asti ja hörppäsin jo vesilasista kulauksen. Teki mieli parempaa juomaa, mutta  epäilin että novellin juoni piiloutuu peiton alle ja minäpoika nukahdan kesken jännittävintä huipennusta. Näin varhaisessa keski-iässä uni pyrkii yllättämään sopimattomissa tilanteissa, jollaisia ovat kokoukset ja rouvan paluu ostoskierrokselta. Se häiritsee sosiaalista kanssakäymistä myös kahvikutsuilla, tilanteessa jossa pitäisi selvittää perin juurin missä on se tienristeys, jonka luona piti kääntyä vasemmalle. Asiaa käsitellään varttitunti ja sitten siirrytään toiseen yhtä syvälliseen aiheeseen. Se on kevyenliikenteen oikeudet moottoritien pientareella.

Vaan nytpä eksyin itse sinne peiton alle. Tarinan aiheena oli nuorehkon neitosen kokemukset ulkomaan matkalla, nimittäin lähi-idässä. Kerronta oli tasaisen varmaa periluterilaista arkiproosaa, jota lukiessa ei pidä hymyillä. Realismia sen olla pitää, ja parhaimmillaan siinä mennään jotta aisat ramajaa.

Ongelmana on kysymys rakkaudesta, josta ei koskaan tiedä onko sitä vai eikö olekaan ja miten sen voisi aineellistaa ja mistä sukupuolesta on kysymys.Rahasta on paljon apua, jos vain keksii mistä sitä tarpeeksi saa. Eihän nykynuoriso ilman rahaa saata hevin ketään rakastaa, korkeintaan vain rakastella. Rahan ohessa myös kansainvälisyys vaikeuttaa luontevaa seurustelua. Eivät Kurt, Patrik, Luca ynnä muut komistukset suomea osaa, vaikka se on virallinen kieli Euroopassa. Helposti syntyy väärinkäsityksiä, joiden tuloksena au pair palaa seikkailurikkaalta matkaltaan kirjavan babyn kera. 

Näitä ongelmia novellissa käsiteltiin niin intensiivisesti, että minä hukkasin sen syvällisen psykologisoivan vireen ja aloin ihmetellä sitäkin, mikä tuosta tekstistä tekee kielellisesti niin suurenmoisen. Jollakin murteella kirjoitetut kirosanatko? Ne kyllä tuovat ryhtiä tasapaksuun puhekieleen, niinku.

Näissä mietteissä suljin tuon suurenmoisen proosakokoelman ja päätin lukea
loput sitten huomenissa. Yö unessa auttaa ymmärtämään arjen proosaa.




torstai 12. heinäkuuta 2018



UNIA VAIN



"Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta"
(Hercule Poirot)


Unesta on vaikea veistää novellia, ja vielä vaikeampaa siitä on työstää romaania. Unet häilyvät, muistuvat ja katoavat ja ne ovat liukkaita kuin märkä saippua. Ne pulppuavat alitajunnasta, ne ovat kuin helminauha jolta puuttuu yhteensitova lanka. Kun heräät ja yrität palauttaa unta mieleen, sen osat vaappuvat ja piilottelevat toistensa takana kunnes ne äkkiä palaavat muistiin ja tuovat tulles-saan muitakin samaan uneen liittyviä jaksoja. Unessa ei ole punaista lankaa, sisäistä jännitettä eikä siitä erota selkeää katastaasia. Unen kauppaaminen kaunokirjallisena proosana on turhauttavaa, jos potentiaalinen lukija on niin viisas, ettei tunnusta koskaan näkevänsä unia. Vielä vähemmän, jos hän ilmoittaa lukevansa vain oman alansa ammattikirjallisuutta. Muka, sanon minä!

On myös niitä lukijoita, joiden vaatimukset ovat Jerry Cottonin ja pelkästään sarjakuvien tasolla. Romaanin on kuvattava tarkoin arkista, ”todellista” elämää ja runot ovat, noh…ne nyt vaan ovat peräkanaa höpötettyjä sanoja.Niin he sen kokevat. Jotkut näkevät noissa sanoissa merkityksen, mutta järkevälle realistille ne ovat vain absurdi yritys peitellä tyhjää mieltä. Jo Vasco Rossi totesi, että elämä on tasapainoilua hulluuden kanssa. Tämä syvällinen oivallus mielessä onkin taas rentouttavampaa kirjoitella vähän outoja tarinoita joita juuri kukaan ei ymmärrä.

Saanhan minä kommenttejakin. Myönteisiä toki kaikin, niin kuin tämäkin: On sulla mielikuvitusta! Vainajienkin kanssa vaan seurustelet ihan tuosta vaan. Ja kirjaimet piilottelevat maton alle.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

ÄLÄ HERMOSTU


Miete:
Ne vaikenevat, jotka 
eivät osaa ajatella



On näköjään syksy. Juuri nyt, kun pääsin luulemasta että kesä on vasta alkanut.
Syksy hiipii aina kultapalloineen ikkunan alle, tuulin jotka piiskaavat lippungon vaijeria ja hulmuttavat rajusti kielekkeistä isänmaan lippua. Vaijeri hakkaa tangon runkoa, se tietää että lippu on jo kauan potenut kapitautia. Leijonalla on karvanlähtö.

Sadekuuro ropisee pihapiirin yli. Valde istuu parrupinon päällä ja kaivaa esiin työmiesaskin. Se on tulipalokommari.  Harmaat, ilkeät silmät heittävät minuun ylimielisen katseen. Sormet löytävät vilkaisematta tupakan ja napauttavat sitä kämmentä vasten,
työntävät lahojen hampaiden väliin. Tuli leimahtaa punaisena  ja hipelöi savukkeen
päätä.
- Piretääs kloppi tupakkitauko, Valde sanoo.
Sytytyspuuhan jälkeen  hän jatkaa painokkaasti: sillon kun mä istun, niin sä lakkaat
lapioimasta.

Valde istuu kumarassa, oikoo vatsan päälle sykkyröitynyttä naulapussia, joka painaa
epämukavasti. Hän alkaa taas hyräillä sitä viisuaan narisevalla vanhan miehen äänellä.

-Kuka vippais markan lantin, kuka puoliskon limppua
Ken lämpimän yösijan tarjoo, ketä markalla panna saa.

Hyräillessään hän katselee kaivannon perustuksia. – Huomenna revitään laudotus irti,’ eiköhän tuo sementti ole jo sen verran kuivunu.

Kaivanto, hikisten kottikärrireissujen kohde. Painava kärri täynnä sulaa sementtiä, kuoppa vinksin vonksin maahan kyhätyn lankkupolun päässä. Tuijotan mustaa, kohmeista multaa ja huomaan että alkaa jo hämärtää. Keittiöstä tuikkii sähkövalo, Annan hahmo askartelee ikkunassa. Hän silmäisee tyytymättömästi perunapeltoa, meihin päin. Valde huomaa silmäisyn  ja hänen suupieleensä ilmaantuu tietäväinen virne.
- Taitaa olla paikat taas vähän jäykkinä, hän murahtaa merkitsevästi. Ootko sä ollu yöjuoksussa?

Valde tarkkailee nyt kiinteästi ikkunassa häilyvää Annan kuvaa ja arvioi näkemäänsä.
- Tuommosia niistä aina myöhemmin tulee, ikääntyneitä ja äkäsiä.Ja sitten ne saa äkkiä päähänsä ruveta itsenäisiksi. Siihen sitten jäät yksin ihmettelemään, ja tavaroista ne vie puolet mennessään. Hän sylkäisee pitkän lirun höyläämättämälle lankulle.

Äijä on vanha ja katkeroitunut, minä ajattelen. Ei Anna sellainen koskaan ollut, eikä tule olemaan sellainen miksi hän sen kuvittelee nyt, vuosikymmeniä aikaisemmin. Tuo itsevarma olemus alkaa ärsyttää. Siinä on kätkettyä ilkeyttä, vihaa ja kateutta nuoruutta kohtaan. Jatkuva vinoilu on patoutunut minun mieleeni ja haluan puolustautua muistelemalla tuota etäistä iltapäivää, joka jo hämärsi. Näen kuinka nuoret kaljupäät joilla on nahkarotsit ja tatuointeja käsivarsissa, lähestyvätt meitä. Eivät he minua vielä näe, tämä kaikki tapahtuu vasta paljon myöhemmin eivätkä ne ole siitä tietoisia. He kertyvät Valden ympärille piiriksi ja yhdellä on hattu silmillä niin että kasvoja tuskin erottaa.
Mustat silmälasit se on kylläkin pannut taskuunsa. Minun mieleni valtaa vahingon-
ilo.

Valden katseeseen on ilmaantunut kiiluva pelko. Katuvalo heijastuu siitä  ja paljas-
taa salaiset ajatukset, kasvavan kauhun. Yksi piirittäjistä astuu mahtipontisesti ukon
eteen ja potkaisee häntä alavatsaan. Äijä notkahtaa kumaraan ja nostaa kädet silmille, alkaa vikistä. Käytös kiihottaa porukkaa uusiin potkuihin, aivan kuin se olisi odottanut tätä tilaisuutta jo vuosikymmenet. Iskut ja potkut tihenevät ja vanha mies suistuu sykkyrälle savisen tien pintaan. Veri turskahtelee huulista, kauhistuneet silmät peittyvät mustelmiin.
- Sä perkele uskalsit vittuilla mulle, joukon johtaja tiuskii hampaiden raosta.
Sitten hän kääntää katseensa minuun, antaa sen viivähtää hetken. – No, mitä sä sii-
nä seisoskelet? Ota osaa saastan puhdistukseen äläkä seiso siinä kun mikäkin tatti.

Mutta minä vain seison ja näen hänen hihassaan suomenlipun. He ovat aikaansa
edellä ja minä vielä hetken menneisyydessä. Vai onko se päinvastoin? Aikaa on vaikea eritellä, sillä se matkii itseään. En halua olla missään tekemisissä sen kanssa.

Valde on nyt tumpannut jo sätkänsä ja heittää arvioivan silmäisyn minuun. Meidän
lisäksi muita ei ole paikalla.
- Joskus musta tuntuu että sä nukut keskellä päivää, äijä sanoo. - Eiköhän kloppi
jatketa taas tätä isänmaan rakentamista.