lauantai 28. heinäkuuta 2018

RATI RITI RALLAA

Sulje suusi. Nyt sukelletaan!
(Gabriel Carcia Marquez)


Ajeltiin taas  taksilla hotelliin. Minua vaivasi vähän tämän Katjan kohtalo. Jos täältä nyt lähtisin, niin mihin hän joutuisi ilman asuntoa. En kuitenkaan tohtinut sitä häneltä udella.
Matkalla poikettiin baarissa ja syötiin tukeva lounas viime tingassa, sillä kello oli jo kaksi iltapäivällä. Sen jälkeen kulutettiin aikaa vielä tavaratalossa, josta hän löysi yhtä jos toistakin tarpeellista. Loppumatkasta rehattiin jo kohtuullisen kokoista kangaskassia joka pullisteli tarpeellista tavaraa. Katja antoi minulle paperilapulle kirjoittamansa matkapuhelimen numeron ja osoitteen, josta hänet ehkä löytäisin.Hän halusi ehdottomasti maksaa ostokset, joita oli vingutettu minun luottokortillani. Se on mun tätini numero. Mä käyn siellä usein ja voi olla että se järkkää mulle uuden kämpänki.

Hotellihuoneessa oli käynyt siivooja. Roskakipot ja tupakantumpit oli tyhjennetty, myllätty vuode sijattu. Katja etsi vuoteen päältä suklaapatukkaa, mutta eihän sitä nyt enää meille tarjottu. Hän oli patukkansa jo kertaalleen saanut. Ehdotin että vietetään iltapäivä ja yökin täällä ja minä sanon huoneen irti vasta aamulla. Ehdin junaan ja Katja voi soitella tuttavilleen, joista joku voisi tietää hänelle tilapäisen kämpän.
- Mä en varmaan voi tulla sun mukaan kuiteskaan, hän totesi vähän haikeasti.

Jätin tuohon vastaamatta ja avasin baarikaapin. Laukussakin oli puolikas pullo Braastaadia,ja ajattelin että kun kello kävi jo kuutta illalla, olisi aika viettää iloiset läksiäiset. Tai ehkä haikeatkin, olihan sattuma meitä johdatellut yhteisiin kokemuksiin. Kaadoin meille kopsut konjakkia ja ehdotin että Pohjanmaan kautta.

Näin siis viimeinen iltamme lähti juohevasti juoksemaan ja kiihdytti vauhtiaan aina sitä mukaa kun kaadoimme uutta eliksiiriä pahvimukeihin. Baarikaaapista löytyi muutakin naposteltavaa. Katja kaipasi musiikkia radiosta, mutta minä kielsin sen ehdottomasti.
Rokin raakkumista tässä vähiten kaivattaisiin, mutta lauletaanpa vanhoja kevät- ja talvilauluja joita muistin vielä kansakoulun laulukirjasta. Minun suosikkini oli tämä Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään. Katja sitä kuunteli ensin juopuneen hämmästyksellä, mutta hänellä oli hyvä sävelkorva ja nopea oppimiskyky. Sitten me molemmat ihastuimme siihen rati riti rallaa, tuli talvi hallaa, lumiviitta, harmaaparta. 

Ilta kului rattoisasti. Talvi- ja kevätlaulujen lisäksi kävimme läpi kaikki mieleen juolahtaneet syys- ja joululaulutkin, niin että loppuillasta alkoi äänikin jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut jo kaikki vaatteensa ovipieleen ja komeroon esittäen kuuluisaa sopraanoa jonka nimeä meistä kumpikaan ei muistanut.

Meni ehtoo ja tuli aamu. Heräsin päänsärkyyn ja olo tuntui kuin Tsitsikovilla kollegisihteerskä Natasja Petrownan luona juuri kun kärpänen istahti korvalehdelle ja toinen harkitsi, että eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään. Katjaa en nähnyt edes luomenraosta ja oletin, että hän oli omin avuin lähtenyt aamupalalle. Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin vähän filofofisia ongelmia. Descartes sanoi, että koska minä ajattelen, olen siis olemassa. Minun mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut näkevät minut olentona, siksi minä itsekin luulen olevani. Kun joku väittää, että minä valehtelen, niin sopii muistaa että se kuuluu minun olemukseeni. En yhtään keksi tai teeskentele, sillä joku toinen puhuu minun näkökulmastani katsoen silkkaa roskaa. On kyllä sellaistakin mistä ei voi valehdella vaikka mieli tekisi. Ne ovat asioita joita pidän hyvin tärkeinä ja joita olen tutkinut.

Niin että miten minä tämän episodin aion kotopuoleen palattua selittää? Nousin istu-
maan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru lattialla. Pitäisi kai lähteä hänen peräänsä aamukahville.

Peilin edessä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa ja paperilapun. Siihen oli hätäisellä käsialalla kirjattu tiedonanto: hei sit vaan ja hymyillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat kadonneet pankkikortit ja käteiset. Istahdin uudelleen hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako tuntuu hukkua kesken iloisen uintiretken näkymätöntä saarta kohti?
Kun ummistin silmät, näin Katjan viattoman ja iloisen ilmeen. Eikä minua oikeastaan edes kaduttanut.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti