UNIA VAIN

"Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta"

(Hercule Poirot)

Unesta on vaikea veistää novellia, ja vielä vaikeampaa siitä on työstää romaania. Unet häilyvät, muistuvat ja katoavat ja ne ovat liukkaita kuin märkä saippua. Ne pulppuavat alitajunnasta, ne ovat kuin helminauha jolta puuttuu yhteensitova lanka. Kun heräät ja yrität palauttaa unta mieleen, sen osat vaappuvat ja piilottelevat toistensa takana kunnes ne äkkiä palaavat muistiin ja tuovat tulles-saan muitakin samaan uneen liittyviä jaksoja. Unessa ei ole punaista lankaa, sisäistä jännitettä eikä siitä erota selkeää katastaasia. Unen kauppaaminen kaunokirjallisena proosana on turhauttavaa, jos potentiaalinen lukija on niin viisas, ettei tunnusta koskaan näkevänsä unia. Vielä vähemmän, jos hän ilmoittaa lukevansa vain oman alansa ammattikirjallisuutta. Muka, sanon minä!

On myös niitä lukijoita, joiden vaatimukset ovat Jerry Cottonin ja pelkästään sarjakuvien tasolla. Romaanin on kuvattava tarkoin arkista, ”todellista” elämää ja runot ovat, noh…ne nyt vaan ovat peräkanaa höpötettyjä sanoja.Niin he sen kokevat. Jotkut näkevät noissa sanoissa merkityksen, mutta järkevälle realistille ne ovat vain absurdi yritys peitellä tyhjää mieltä. Jo Vasco Rossi totesi, että elämä on tasapainoilua hulluuden kanssa. Tämä syvällinen oivallus mielessä onkin taas rentouttavampaa kirjoitella vähän outoja tarinoita joita juuri kukaan ei ymmärrä.

Saanhan minä kommenttejakin. Myönteisiä toki kaikin, niin kuin tämäkin: On sulla mielikuvitusta! Vainajienkin kanssa vaan seurustelet ihan tuosta vaan. Ja kirjaimet piilottelevat maton alle.